6. & 7. kuukausi jatko-opiskelijana

Edellisen katsauksen lopuksi mainitsemani hopeatason asiakkuussuhteen kunniaksi aloitin kesäkuun vierailemalla Kansallisarkistossa, jonka hissiremppa oli jättänyt helmikuussa tilaukseni toimittamatta. Tuolloin olin Astiaa haravoiden huomannut yksikön Otteita sanomalehdistä (1735-1740). Tukholmasta Hämeenlinnaan lähetettyjä käsinkirjoitettuja otteita sanomalehdistä, jotka arvelin kirjallisuudessa kuvatuiksi käsinkirjoitetuiksi uutislehdiksi. Näin olikin ja ne olivat lyhyydessään vielä käsittämättömämpiä kuin olin kuvitellut ja paljon vaikeampia ymmärtää kuin saman ajan painetut lehdet.

Eli saatoin edelleen olla erinomaisen tyytyväinen valitsemaani aineistoon. Mutta sen toukokuussa jatkunut läpikäynti alkoi melko pian tuntua loputtomalta, vaikka mittaristoni tarjosi koko ajan näkyvyyden todennäköiseen lopetuspäivään. Syyskuun lopussa... jos jatkaisin tauotta ja joka päivä maksimimäärän. Ja vasta sitten pääsisin varsinaiseen lukemiseen ja analyysiin. Ilmeisesti alkava paniikki ja väsymys välittyi keskustellessani Ohjaajan kanssa kesäkuun alussa. Hän väitti, että vähempikin riittää ja jonkin aikaa mietittyäni siirsin loppuvuotta 20 vuotta ja samalla vaiheen oletettua loppua heinäkuun loppuun, mikä helpotti oloa merkittävästi. (Kokemuksieni mukaan historian tutkimus/kirjoitusprojektien ongelmiin ratkaisu on aina rajauksen tarkastus.)

Avaa lehti, silmäile jutut, tee kirjaukset, avaa lehti, sil... Useaan otteeseen kiitin jälleen huhtikuussa kirjoittamaani harjoituskappaletta, joka antoi itsevarmuutta siihen, että kerätystä materiaalista voin saada jotain järkevää aikaiseksi. Ainoa vaihtelu työhön oli se, että parikymmentä lehteä oli luettava Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, sillä Kungliga Biblioteket ei ollut niitä digitoinut. Onnekkaasti jokainen puuttuva numero oli Helsingissä ja ilmastoidussa tilassa, jossa oli hellepäivänä ilo vierailla.

Vielä merkittävämpi kesän piriste olivat ne muutamat FB-kaverini, jotka eivät olleet vielä vaientaneet 1700-luvun leikkeitä pursuavia päivityksiäni ja viitsivät niitä peukuttaa sekä kommentoida. Esimerkiksi alla olevan saatteeksi kirjoitin "Etusivun ykkösjuttu: apupapin jaakopinlilja kukki. Minulle on sanottu, ettei näitä lehtiä saa verrata nykyajan someen, mutta kun niin kovin mielelläni..." Sain kivaa historiallista kontekstia, kun tuttavani kertoi isovanhempiensakin lähteneen kylään varta vasten katsomaan kukkivia kasveja. Toinen innostui hakemaan kasvin kuvaa verkosta.

Tuttavan mietiskellessä FB:ssä keinoja päästä muurahaisista eroon saatoin tarjota pätkän samaa tuskailua vuodelta 1775. Kun molemmat mediat olivat päivittäin edessäni Inrikes Tidningar alkoi varoituksista huolimatta silmissäni näyttää entisajan sosiaaliselta medialta jokaisen "hei, tietääkö joku" kysymyksen kohdalla. Ja erityisesti kun julkaistiin jonkun lähettämä unikuvaus, joita muutamat tuttavani (ja minä myös) jakavat FB:ssä. Mutta onneksi sain aikaiseksi myös lukea Robert Darntonia, jonka esseissä tasapainotellaan 1700-luvun vierauden ja tuttuuden välillä, joten ei tullut kiusausta yksinkertaistuksiin.

Kotona olisi ollut kirjallisuutta pinokaupalla luettavaksi, mutta kunkin päivän lehtiurakan tehtyäni olin siinä määrin töttöröö, ettei älyllisestä toiminnasta tullut enää mitään. Varsinkaan kun asuntoni lämpötila jämähti 30 asteeseen juhannuksen jälkeen. Pahempien helteiden pelossa pidin yllä tahtia, jossa joka päivä kävin läpi keskimäärin 50 lehteä. Jättämättä yhtään päivää nollille.

(Huom! kukaan ei ollut sanonut tai antanut ymmärtää, että työtä piti tehdä tällä vauhdilla. Tämä vaihe oli tuttua ja turvallista, sillä ollessani työelämässä tein pari vuotta vastaavaa poimintaa ja luokittelua sosiaalisesta mediasta ja keskustelupalstoista. Eli oli vielä lihasmuistissa. Kunhan pääsen kirjoittamiseen homma voi hyvin jumiutua kuukausiksi. Siitäkin on kokemusta.)

Kuten graafista voi tihrustaa, sain 62 päivän jälkeen läpikäynnin valmiiksi heinäkuun alussa. Sitten oli edessä 13000+ rivin kategorisointi, joka ei sekään ollut silkkaa hupia. Jo aiemmin henkiseksi tueksi tullut historiallisten vaatteiden tekijä Cathy Hay auttoi eteenpäin kertomalla What to do when projects stall. Ylläri-pylläri: jatkat vaan eteenpäin. (Ja seuraavassa vaikeassa hetkessä auttoi ompelusta tubettava Annika Victoria, jonka mielestä mättävät projektit kannattaa laittaa hetkeksi sivuun.) Kaj Janzonin eilistä twiittiä

Shit my teachers said: "Den viktigaste egenskapen för en doktorand (i historia) är inte begåvning, de smartaste försvinner ofta tidigt till något annat. Den viktigaste egenskapen, den som ger framgång, är gott sittfläsk" (Jarl Torbacke)

en todellakaan kyseenalaista. Se, mihin ryhmään tulen kuulumaan, on toistaiseksi epäselvää. 

 

Ehdin vielä heinäkuun puolella aikana aloittamaan lyhyttä rapsaa päällimmäisistä huomioista ja muotoilemaan väitöskirjan mahdollista sisällysluetteloa eli akateemisella jargonilla dispositiota. Onpa ohjaajille verifikaattia aktiivisuudesta, sillä ei kai kukaan pelkkiä statusrapsoja usko?

Äsh, pointtihan on oikeasti aikanaan Tom Petersin projektinhallintakirjasta mieleen jäänyt "fast prototyping" eli ohje tehdä ideoista nopeasti jotain konkreettista, joka on muiden ymmärrettävissä ja kommentoitavissa. Sama ajatus löytyy Pekka Beltin, Matti Möttösen ja Janne Härkösen prujusta Vinkkejä väitöskirjaprosessin nopeuttamiseen, vahvennukset minun:

Keskeisin oppimme on, että tekemällä oppii. Tämän vuoksi vältä ylisuunnittelua niin tutkimuksen tekemisessä kuin kirjallisten tuotosten laadinnassa. Lähde nopeasti tutkijan kammiosta ulkomaailmaan ja ryhdy tekemään. Pyri tekemään asiat pienissä palasissa pala kerrallaan. Analysoi tekemisiäsi ja mieti, mikä meni hyvin ja mikä huonosti. Muuta tämän pohjalta toimintatapojasi ja prosessejasi. Tee seuraava palanen, pyydä palautetta, analysoi ja muuta. Tällaisella iteratiivisella prosessilla opit enemmän ja nopeammin sekä ehdit reagoida mahdollisiin virheisiin toimintatavoissasi. 

Avain artikkelien ja väitöskirjan tehokkaaseen tekemiseen on kirjallisen dokumentin teko ja ylläpito. Pelkkä puhe ei edistä asiaa, vaan syö resursseja. Kirjallinen katselmoitava tuotos taas toimii keskusteluvälineenä ja muokkautuu pikkuhiljaa valmiiksi tuotteeksi. Kirjalliseen dokumenttiin on esimerkiksi ohjaajan ja muidenkin helpompi antaa palautetta. Pyri mahdollisimman aikaisessa vaiheessa tuottamaan kirjallista dokumenttia. Tee ensin esim. PowerPoint -esitys ja tämän jälkeen otsikoitu dokumentti, johon alat jäsentää asioita ranskalaisilla viivoilla jne. Vain kirjallinen tuotos vie artikkeliasi ja väitöskirjaasi oikeasti eteenpäin.

Kesälomalla

Tämä blogi on kesätauolla elokuun alkuun. Jos kaipaat lukemista, yritä selvittää missä päivässä mennään, klikkaa kyseistä päivämäärää alta ja saat eteesi kuutisen vuotta vanhan arkistokappaleen. Jos haluat enemmän lukemista, niin voit kaivella blogia aiheittain. Tai selata oikean reunan arkistoa kronologisesti.

ma	ti	ke	to	pe	la	su
1.6.	2.6.	3.6.	4.6.	5.6.	6.6.	7.6.
8.6.	9.6.	10.6.	11.6.	12.6.	13.6.	14.6.
15.6.	16.6.	17.6.	18.6.	19.6.	20.6.	21.6.
22.6.	23.6.	24.6.	25.6.	26.6.	27.6.	28.6.
29.6.	30.6.	1.7.	2.7.	3.7.	4.7.	5.7.
6.7.	7.7.	8.7.	9.7.	10.7.	11.7.	12.7.
13.7.	14.7.	15.7.	16.7.	17.7.	18.7.	19.7
20.7.	21.7.	22.7.	23.7.	24.7.	25.7.	26.7.
27.7.	28.7.	29.7.	30.7.	31.7.

Kukkakuva kirjasta "Little folks in Busy-land" (1916)

5. kuukausi jatko-opiskelijana

Harry Whittier Frees, 1914. Library of Congress

Kuun vaihteessa tämä proggis (*) täytti vuoden, sillä 2019 vapunpäivän Tukholman risteilyllä sain väikkäri-idean, jonka järkevyys on edelleen kyseenalaistettavissa. Mutta katson olevani plussan puolella. Ainakin toistaiseksi.

Kuun alkupuolella tein loppuun FutureLearn-alustalla huhtikuussa aloittamani kurssin "The History of the Book in the Early Modern" (Trinity College Dublin). Oli aika simppeli, kuten FL-kurssit ovat ennenkin olleet. Tällä kertaa kuitenkin käytin minuutteja aiemmin ohittamiini aktivointikysymyksiin ja tunsin saavani jotain irtikin. Esimerkiksi Kansalliskirjaston käsikirjoitusarkiston 1700-luvun muistikirjat solahtivat osaksi eurooppalaista käsitettä "commonplace notebooks", mitä ikinä tuo sitten onkaan kotimaisilla kielillä.

The creation of a commonplace notebook had two aims. First, the copying of passages of text was intended to instil quotations into the mind of the scholar. Secondly, by collecting quotations on related subjects in a commonplace notebook, the scholar was providing him or herself with a treasury of useful material for future research.

Näihin muistikirjoihin kuului usein hakemisto eli sisällön luokittelu, joka oli mielessä myös kun viimeistelin "huhtikuun harjoitukseksi" kutsumaani tekstiä. Suoraviivaisena ihmisenä pitäydyin sen metodikuvauksessa Ihan Tavallisessa Sisällönanalyysissä ja ilokseni luin yhdestä oppaasta, että sen varhaiseksi sovellukseksi on tunnistettu Siionin virsien tekstien analyysi 1700-luvun Ruotsissa! Valitettavasti aikalaisuus ei ole metodin valinnassa validi kriteeri. Eikä auta (kai) sekään, että yhden perusteoksen kirjoittajan isä on syntynyt Opinahjoni kaupungissa.

Harjoituksen lähetin ohjausryhmälle todisteeksi, että olin jotain yrittänyt tehdä. He väittivät olevansa tyytyväisiä ja minä olin tyytyväinen, että voin lähitulevaisuudessa tehdä edelleenkin sitä mitä huvittaa, kun ei kerran muuta neuvottu.(**) Tosin Inrikes Tidningarin vuosikertojen 1761-1808 läpikäynti huvittamisen ohella myös kauhistuttaa. Verrattuna Posttidningariin massaa on arviolta reilusti yli 10 kertaa enemmän, mutta kaikeksi onneksi ainakin ensimmäisissä vuosikerroissa jututkin ovat olleet mielenkiintoisempia. Yliopistotilastojen ohella löytyi 1800-luvulta tuttu juttuteema kerjäläisestä, jolla oli rahakätkö, soijakastikkeesta innostuivat muutkin, Laihian esihistoria selkeni, opin lisää valtiopäivistä ja eläinkokoelmakin on laajentunut:

Varsin pian alkoi unohtua Posttidningarin yksipuolinen sisältö, joten älynväläykseni huhtikuun kirjoitusharjoituksesta kannatti, vaikka siihen tuhraantunut aika tarkoittaakin, että aineiston alustavaa läpikäyntiä riittää näillä näkymin pitkälle syksyyn.

Lehtiselailun merkeissä kului syntymäpäiväni, joka onneksi ei ollut mitenkään pyöreä, sillä koronan ja karanteenin takia en päässyt suunnitellusti juhlimaan Tukholmaan. Nyt kuun viimeisenä päivänä on kulunut 30 vuotta ylioppilasjuhlistani ja alkukesästä tulee 25 vuotta Kansallisarkiston ensikäynnistäni, joka vei elämäni aivan uudelle uralle. Mutsiparka totesi tuohon aikaan usein toivoneensa, että aloitettuani  puhelun "oi, mulla oli aivan ihana päivä" tarina olisi jatkunut dippatyöpaikan saamisella eikä kuvauksella 11 tunnin istunnosta Rauhankadulla. Olisipa takamukseni muuten edelleen samassa kunnossa.

(*) Jaa mikä proggis? Tapahtunut tähän mennessä:

• Minustako väitöskirjan tekijä?
• Tutkimusta 1700-luvun sanomalehdistä
• Miksi aloitan jatko-opiskelijana?
• 1. kuukausi jatko-opiskelijana
• 2. kuukausi jatko-opiskelijana
• 3. kuukausi jatko-opiskelijana
• 4. kuukausi jatko-opiskelijana

(**) Lisäys 17:30. Kyseiset virkkeet kirjoitin kuvaamaan positiivista edistystä ja yhteistyötä, mutta niitä luettiin toisinkin silmin. Tohtoriverkoston Twitter-tililtä kommentoitiin: "Tämä on kyllä huolellista dokumentointia väitöspolulta. Miten koet 'jatketaan näin, kun ei muuta ole neuvottu' -linjan, ihan riittävä vai tarpeen jämäköittää (ohjausta)?" Totesin: "Kyseinen fraasi oli julkaisukynnyksen rajalla. Ohjausta en voi julkisesti kommentoida enkä dokumentoida.". 

Keskustelu jakaantui sitten ohjausodotuksiin ja julkisuuspointtiin. En ymmärtänyt miksi jälkimmäinen herätti mielenkiintoa. Eikö ole ihan maalaisjärkeä (jota en tietenkään ole täällä(kään) aina noudattanut), ettei kesken yhteistyösuhdetta aleta julkisesti arvioimaan toisten työpanosta, joka on osa heidän palkkatyötään? Ja kyllä, tästä olen ohjaajien kanssa sopinutkin ja alkaa yhä vahvemmin tuntua, että nuo virkkeet rikkoivat lupaustani. Mutta antaa nyt olla esillä, sillä "minä kun ajattelin, että toisin esille, että ohjausta on saatu."

Toukokuussa

2.5.

• Mitä opin tänään? Että ennen vanhaan oli kaksi sanaa, joiden merkitys on "kotonaan salaa käyneen lainsuojattoman vaimolleen siittämä lapsi". Kiitos Vanhan kirjasuomen sanakirja.
• Missata on väännös englannista. Mistata on vanhaa kirjasuomea ja tarkoittaa melkein samaa.

3.5.

• Vähänkö olisi kivaa, jos joskus olisi tietokanta, jota totisesti käyttäessä ei tulisi oitis vastaan puutteita tai epäjohdonmukaisuuksia? Tai ei, sillä parempi hiffata, että niitä on, kuin luulla, ettei olisi. Sillä aina on - ainakin tähän asti - ollut.

5.5.

• Mitä Suomi (@Kansallisarkist) edellä, sitä Ruotsi perässä. [Riksarkivet sai rahaa käsinkirjoitetun tekstin tunnistukseen. Pilottia ollaan tekemässä, mutta Kansallisarkiston edesmenneeseen proggikseen verrattuna mielenkiintoisena erona käytönkin miettiminen: "Därefter ska projektet utveckla en prototyp för hur maskinellt tolkade texter kan göras tillgängliga för användare via Riksarkivets webbtjänster."]

8.5.

• Maratooni alkaa yhdellä askeleella. Tai jotain. #väikkäri #aineisto

9.5.

• Kuuntelin Kaisa Pulakan pelkotutkimuksen ja kannatti. M.m. hyvien haastateltavien ansiosta. Mukana @ReimaVlimki @t_raisahama @CharlottaWolff @hannusalmi @KimiKarki

13.5.

• [Kansalliskirjasto avaamassa lainausta koronakaranteenin jälkeen] Viisi... vai olikohan se kuusi... varausta tehty aamulla. Toivottavasti muut ovat järkevämpiä määrissä.

14.5.

• Päivän spontaani nauru. Spostilaatikossa oli kolmen (3) listan kautta viesti "Vastaa kyselyyn opiskelijaviestinnän kanavista!" Kysyttiinkö kyselyssä sähköpostilistoista? No, ei kun kanavaksi kutsuttiin spostia kokonaisuutena.
• Olen aloittanut suhteiden luonnin Kungliga biblioteketiin. Eli viikossa ilmoittanut kolmesta virheestä lehtidigitoinneissaan.

15.5.

• Jatko-opiskelijoiden virtuaalikahvilla selvisi, että @tyttilehtovaara on perustanut blogin [Vaatteitako vain?]. Nyt puhutaan Instasta ja tunnen oloni täysin antiikkiseksi.
• [Botti heitti eteen Kansallisgallerian kokoelmista Alexander Paischeffin maalauksen Talo Hesperiassa (1937) ] Pitääkö lähteä iltakävelylle metsästämään taustan taloa vai riittääkö ikkunasta kurkistus? #Helsinki [Oli muuta tekemistä ja mielessä ja metsästys jäi tekemättä]

16.5.

• Taas löytyi nykyajan juttuja 1760-luvulta: ihan sama toimitetaanko paketti Vaasaan vai Helsinkiin.
• Teemasta #kaikkienkalevala @Tove_Helena

17.5.

• [Botti heitti eteen ylläolevan J. P. Lefrénin tussipiirroksen Kansallisgallerian kokoelmasta] Ahvenanmaalta? Vuosi sitten olin @MullanAlta opastuksella eikä nähty mitään tuon oloista. [Ilari Aalto vastasi: "Retki oli kattava, mutta ihan joka kolkkaa ei koluttu. En yhtään osaa paikantaa kuvaa, mutta varmaankin jonkin Ahvenanmaan kapeista salmista kohdalle se osuu."]

• Ei produktiivisin aamun aloitus, mutta kyllästyin vihdoin W10:n taustakuviin ja hain Rijkstudioon tallentamastani kokoelmasta pikaisesti setin #Helsinki kuvia.
• [Karoliina Suoniemen kirjoittama ja Emmi Kyytsösen kuvittama Tehdaskaupungin lapset] Hyvää: monipuolinen sisältö. Heikkoa: tasapainottelu Tampereeseen keskittymisen ja valtakunnalisuuden välillä. Outoa: henkilökuvat, joilla ei ilmeistä yhteyttä tehtaisiin. Kaipasin: karttoja.
• [Matti Niemisen käsikirjoittama ja Anssi Rauhalan piirtämä sarjakuva Väinö I. Suomen kuningas] Tykkäsin. Yhden ihmisen näkökulma toimi hyvin historian kertomiseksi.

20.5. 

• [Jaettiin pari vuotta verkossa ollut Medieval trade route networks ] Miksiköhän Viipuri on lainausmerkeissä? Onko paikalla ollut kauppapaikka ennen kaupunkia? (En tutustunut sivuston mahdolliseen selittävään tietoon ollenkaan.) [Kaikki selostus oli kuvassa itsessääm, kun tarkemmin katsoin.]

22.5.

• "Jos selaat tänään 50 numeroa IT:tä, saat illalla siiderin." Pitäisiköhän tähän väikkärin tekoon kumminkin hakea ulkopuolista rahoitusta?
• Täällä saamani vinkin ansiosta kuuntelin tämän @ReimaVlimki ja @MilaOiva keskustelun pseudohistoriasta. (Onkohan ollut muuta hissan tutkimusproggista, josta olisin kuullut ja lukenut yhtä paljon? Viimeksi @kalmistopiiri stä tänään... )

25.5.

• [Finna avasi asiakaskyselyn ja promona oli kysymys "Millainen olisi unelmiesi Finna.fi?"] Sellainen, jossa julkaisut olisi deduplikoitu. Ja metadata tietenkin virheetöntä ja muutenkin täydellistä.

Rykmenttien valtiopäivämiehet?

Blogin FB-sivulla kysyttiin, löytyykö 1700-luvun sanomalehdistä uutta tietoa merkittävistä historiallista tapauksista. Sellaisista, joiden lähteet kärtsäsivät Turun palossa. No, kuten eilisestä tekstistäni näkyy, ainakin esihistoriallisia löytöjä voi tehdä.

Historiallisten tapauksien merkittävyys on suhteellinen asia, mutta aiemman kokemuksen ja tähänastisen läpikäynnin perusteella, väittäisin, että sanomalehtien sisältämät tiedot ovat merkittäviä lähinnä paikallis- ja kulttuurihistoriallisesti. Ja nämähän kiinnostavat itseäni.

Vieraammalla alueella olin, kun vuoden 1764 lopulla törmäsin kahteen pikkuilmoitukseen rykmenteille valituista valtiopäiväedustajista. Jaoin yhden leikkeen FB:ssä tuttavilleni saatteella "Apua! Rykmenttien valtiopäivämiehet?! Onko tiedoissani näin merkittävä aukko, vaikka juuri alkuvuodesta tavasin valtiopäivien historiaa yhtä esseetä varten."

Helpotuksekseni historiaa enemmän lukeneiden reaktiot olivat yhtä ihmetteleviä. Eli asia vaati lisäselvittelyä. Olinko löytänyt jotain oikeasti uutta tietoa? Googlaus osui aateliswikiin, jossa oli yksi "Riksdagsfullmäktig för regementet" vuonna 1746. Kirjassa Portefeuille, belysande det inre af tidernas historia (1845) on sivulla 61 vuoden 1758 eli Pommerin sodan paikkeilta pätkä, joka kuullostaa samalta kuin valtiopäivämiehen valinta kaupungeissa.

Oikeille jäljille pääsin vihdoin, kun SBL:n artikkelissa käytettiinn pidempää termiä "regementets fullmäktige till krigsbefälet vid riksdagarna 1734, 1738 och 1741" ja tekstissä todetaan, että "Då kallelsen till 1760 års riksdag utfärdades och flertalet av regementscheferna lämnade armén för att såsom sina regementens självskrivna fullmäktige deltaga i krigsbefälets överläggningar vid riksdagen".

SLS:n Förvaltningshistorisk ordbok suomentaa Krigsbefäletin "sotapäällystön kokous", jota selventää vain "maakuntarykenttien edustajien kokous". Ruotsiksi sanottiin, että

Från slutet av 1500-talet fram till 1786 kallades representanterna till riksdagen, trots att de inte utgjorde ett eget stånd. Enligt regeringsformen 1634 skulle alla regementen representeras av regementets officerare samt en kapten. Senare utgjordes Krigsbefälet av alla på stat varande generalspersoner samt chefen och en kapten eller en ryttmästare från varje regemente eller kår. Från och med 1756 ställdes den nyinrättade Arméns pensionskassa under Krigsbefälets förvaltning.

Eli kyse ei ollut varsinaisesta säädystä, mutta 1500-luvulta vuoteen 1786 rykmenteillä oli edustus valtiopäivillä. Nyt tiedän tämänkin.

Metallinlöytäjät Laihialla 1766

Väikkäriä varten läpikäymissäni sanomalehdissä oli tullut 1760-luvulla jo vastaan muutamia muinaislöytöjä. Ruotsin puolella hautakummuista kaivettiin soraa tietyöhön ja paljastettiin esineitä. Kirkkomaan kaivuutyössä löytyneen brakteaattiläjän kirkkoherra nappasi ripeästi työmiesten kädestä ja sanomalehtikirjoituksessa painotettiin historiallista arvoa hopean sijaan.

Ensimmäinen vastaava Suomen puolelta oli Inrikes Tidningarissa 2.3.1767. Laihialta oli tammikuun lopussa lehteen kirjoitettu lokakuussa 1766 pidetyillä käräjillä Thomas Israelsson Penssonin kertoneen löydöstään. Kuvauksesta ei käy ilmi miksi Thomas oli käsitellyt Torstilan kylän jokirannassa olevaa kiviröykkiötä, mutta kun sanomalehdissä samaan aikaan ilmoitetaan kivirakentamisesta kuninkaalta saaduista palkinnoista, voi arvata, että kyse oli kivien uusiokäytöstä.

Luumurskan joukosta Thomas oli poiminut talteen ja tuonut käräjille useamman isomman kappaleen, joista oli vaikea päätellä olivatko ne kultaa, messinkiä vai muuta metallia. Sormus ei ollut aivan sileä, sillä sitä kutsuttiin sanalla krusig, mutta kiilsi siinä määrin, että sen arveltiin mahdollisesti olevan kultaa. Muissa esineissä oli nupillinen neula ("en Nål med knapp och hål uppå ändan"), kolme lyhyttä ja pyöreää metallikappaletta (3:ne korta runda Metall stycken), kolme vastaavaa, mutta isompaa, joissa oli jotain muotoa (3 st. dito större, hwilka hade någon Facon), valettu metallikappale (et stycke Metall gutit) sekä pienempiä.

Lisäksi varapastori, jota ei nimetä, oli tuonut käräjille kokoelman, jotka Mats Nyste oli Isokylän mäestä kaivanut edellisenä kesänä:

2:ne mycket rostiga gamla Wärje-Klingor af hwilka den ena war afbruten, 2:ne stycken af någon likhet med de fordom tid brukade Hufwud-Skjölder, som åfwantil woro öpne, 2 Järn-Ringar, en afbruten Järn-Pihl, en Sprut-ända, 2:ne Mässings Wärje-knappar, och några til en skjut-Båga hörande Ringar 

Sotainen kokoelma vaikuttaa amatöörin silmin vaikeasti ajoitettavalta. Voisi olla historialliseltakin ajalta?

Kulttuuriympäristön palveluikkunassa Laihian Torstilan ainoa kohde on Palometsä 1: "Aiempien tietojen (Esko Luoma 1985) mukaan "Torstilan kylän metsämaalla ns. Palometsässä on Isonevan eteläpuolella Torstilan-Kylänpään kylien rajalla pienehkö,matala kiviröykkiö." Kohde tarkastettiin vuoden 2012 inventoinnissa, mutta röykkiötä ei havaittu." Neva ei ole joki, mutta röykkiö on röykkiö? Paikallistuntijat ja paremmat kartanlukijat voivat miettiä vaihtoehtoja.

Isokylästä muinaismuistohallintomme ei tunne yhtään arkeologista kohdetta.

Laatokan risteily englanniksi: Sortavala

Orjatsaari Laatokassa. Lappeenrannan museot,
CC BY-NC-ND 4.0

The Atlantic Monthlyssa toukokuussa 1864 julkaistun matkakertomuksen amerikkalaiset matkalaiset ohittivat Valamon nopeasti, aikoen palata sinne takaisin. Tämä jätti heille mahdollisuuden tutustua laivan päätesatamaan eli Sortavalaan. Kuvauksessa mainitut krinoliinit kaventavat matkan todennäköisen ajoituksen 1860-luvun alun kesiin.

After some fifteen or twenty miles from the island, we approached the rocky archipelago in which the lake terminates at its northern end,—a gradual transition from water to land. Masses of gray granite, wooded wherever the hardy Northern firs could strike root, rose on all sides, divided by deep and narrow channels. "This is the scheer," said our captain, using a word which recalled to my mind, at once, the Swedish skär, and the English skerry, used alike to denote a coast-group of rocky islets. The rock encroached more and more as we advanced; and finally, as if sure of its victory over the lake, gave place, here and there, to levels of turf, gardens, and cottages. Then followed a calm, land-locked basin, surrounded with harvest-fields, and the spire of Serdopol arose before us.

Of this town I may report that it is called, in Finnish, Sordovala, and was founded about the year 1640. Its history has no doubt been very important to its inhabitants, but I do not presume that it would be interesting to the world, and therefore spare myself a great deal of laborious research. Small as it is, and so secluded that Ladoga seems a world's highway in comparison with its quiet harbor, it nevertheless holds three races and three languages in its modest bounds. The government and its tongue are Russian; the people are mostly Finnish, with a very thin upper-crust of Swedish tradition, whence the latter language is cultivated as a sign of aristocracy.

We landed on a broad wooden pier, and entered the town through a crowd which was composed of all these elements. There was to be a fair on the morrow, and from the northern shore of the lake, as well as the wild inland region towards the Saïma, the people had collected for trade, gossip, and festivity. Children in ragged garments of hemp, bleached upon their bodies, impudently begged for pocket-money; women in scarlet kerchiefs curiously scrutinized us; peasants carried bundles of freshly mown grass to the horses which were exposed for sale; ladies with Hungarian hats crushed their crinolines into queer old cabriolets; gentlemen with business-faces and an aspect of wealth smoked paper cigars; and numbers of hucksters offered baskets of biscuit and cakes, of a disagreeable yellow color and great apparent toughness. It was a repetition, with slight variations, of a village-fair anywhere else, or an election-day in America.

Passing through the roughly paved and somewhat dirty streets, past shops full of primitive hardware, groceries which emitted powerful whiffs of salt fish or new leather, bakeries with crisp padlocks of bread in the windows, drinking-houses plentifully supplied with qvass and vodki, and, finally, the one watch-maker, and the vender of paper, pens, and Finnish almanacs, we reached a broad suburban street, whose substantial houses, with their courts and gardens, hinted at the aristocracy of Serdopol. The inn, with its Swedish sign, was large and comfortable, and a peep into the open windows disclosed as pleasant quarters as a traveller could wish. A little farther the town ceased, and we found ourselves upon a rough, sloping common, at the top of which stood the church with its neighboring belfry. It was unmistakably Lutheran in appearance,—very plain and massive and sober in color, with a steep roof for shedding snow. The only attempt at ornament was a fanciful shingle-mosaic, but in pattern only, not in color. Across the common ran a double row of small booths, which had just been erected for the coming fair; and sturdy young fellows from the country, with their rough carts and shaggy ponies, were gathering along the highway, to skirmish a little in advance of their bargains.

The road enticed us onward, into the country. On our left, a long slope descended to an upper arm of the harbor, the head of which we saw to be near at hand. The opposite shore was fairly laid out in grain-fields, through which cropped out, here and there, long walls of granite, rising higher and higher towards the west, until they culminated in the round, hard forehead of a lofty hill. There was no other point within easy reach which promised much of a view; so, rounding the head of the bay, we addressed ourselves to climbing the rocks, somewhat to the surprise of the herd-boys, as they drove their cows into the town to be milked.

Once off the cultivated land, we found the hill a very garden of wild blooms. Every step and shelf of the rocks was cushioned with tricolored violets, white anemones, and a succulent, moss-like plant with a golden flower. Higher up there were sheets of fire-red pinks, and on the summit an unbroken carpet of the dwarf whortleberry, with its waxen bells. Light exhalations seemed to rise from the damp hollows, and drift towards us; but they resolved themselves into swarms of mosquitoes, and would have made the hill-top untenable, had they not been dispersed by a sudden breeze. We sat down upon a rock and contemplated the widespread panorama. It was nine o'clock, and the sun, near his setting, cast long gleams of pale light through the clouds, softening the green of the fields and forests where they fell, and turning the moist evening haze into lustrous pearl. Inlets of the lake here and there crept in between the rocky hills; broad stretches of gently undulating grain-land were dotted with the houses, barns, and clustered stables of the Finnish farmers; in the distance arose the smokes of two villages; and beyond all, as we looked inland, ran the sombre ridges of the fir-clad hills. Below us, on the right, the yellow houses of the town shone in the subdued light,—the only bright spot in the landscape, which elsewhere seemed to be overlaid with a tint of dark, transparent gray. It was wonderfully silent. Not a bird twittered; no bleat of sheep or low of cattle was heard from the grassy fields; no shout of children, or evening hail from the returning boats of the fishers. Over all the land brooded an atmosphere of sleep, of serene, perpetual peace. To sit and look upon it was in itself a refreshment like that of healthy slumber. The restless devil which lurks in the human brain was quieted for the time, and we dreamed—knowing all the while the vanity of the dream—of a pastoral life in some such spot, among as ignorant and simple-hearted a people, ourselves as untroubled by the agitations of the world.

We had scarce inhaled—or, rather, insuded, to coin a paradoxical word for a sensation which seems to enter at every pore—the profound quiet and its suggestive fancies for the space of half an hour, when the wind fell at the going down of the sun, and the humming mist of mosquitoes arose again. Returning to the town, we halted at the top of the common to watch the farmers of the neighborhood at their horse-dealing. Very hard, keen, weather-browned faces had they, eyes tight-set for the main chance, mouths worn thin by biting farthings, and hands whose hard fingers crooked with holding fast what they had earned. Faces almost of the Yankee type, many of them, but relieved by the twinkling of a humorous faculty or the wild gleam of imagination. The shaggy little horses, of a dun or dull tan-color, seemed to understand that their best performance was required, and rushed up and down the road with an amazing exhibition of mettle. I could understand nothing of the Finnish tongue except its music; but it was easy to perceive that the remarks of the crowd were shrewd, intelligent, and racy. One young fellow, less observant, accosted us in the hope that we might be purchasers. The boys, suspecting that we were as green as we were evidently foreign, held out their hands for alms, with a very unsuccessful air of distress, but readily succumbed to the Russian interjection "proch" (be off!) the repetition of which, they understood, was a reproach.

That night we slept on the velvet couches of the cabin, having the spacious apartment to ourselves. The bright young officer had left for the copper mines, the pilgrims were at Valaam, and our stout, benignant captain looked upon us as his only faithful passengers. The stewards, indeed, carried their kindness beyond reasonable anticipations. They brought us real pillows and other conveniences, bolted the doors against nightly intruders, and in the morning conducted us into the pantry, to wash our faces in the basin sacred to dishes. After I had completed my ablutions, I turned dumbly, with dripping face and extended hands, for a towel. My steward understood the silent appeal, and, taking a napkin from a plate of bread, presented it with alacrity. I made use of it, I confess, but hastened out of the pantry, lest I should happen to see it restored to its former place. How not to observe is a faculty as necessary to the traveller as its reverse. I was reminded of this truth at dinner, when I saw the same steward take a napkin (probably my towel!) from under his arm, to wipe both his face and a plate which he carried. To speak mildly, these people on Lake Ladoga are not sensitive in regard to the contact of individualities. But the main point is to avoid seeing what you don't like.