Elokuussa m.m. ikonisen kuvan etsintää

 4.8. 

• Siis http://helka.finna.fi on ajettu lopullisesti alas? Ja uusi kirjastokanta on Helsingin yliopiston sivuilla, vaikka kaikilla Helka-kirjastoilla ei ole yhteyttä yliopistoon? Uusi käyttöliittymä, uusi turha tunnari,... että on kivaa olla kirjastojen asiakas.

12.8.

• Tunnen olevani suomalainen... kun ilahdun nähdessäni ulkomaisessa käsityökirjassa Marianne-karkin.

15.8.

• [Inspiroituneena J.J. McCulloughin videosta Canada's most famous photos] Mitkä ovat Suomen (historian) ikonisimmat valokuvat? Ei tule mieleen kuin Kekkonen palmussa.

Sain jonkin verran vastauksia

Mikko Tamminen: "Kekkonen lenkillä kahden turvamiehen ympäröimänä Tamminiemen piha-alueella syksyllä -81 menee omasta mielestäni vielä tuon ns. palmukuvan ohi."

Iina Wahlström: "Paavo Nurmi sytyttämässä olympiatulta?"
Katariina Mustakallio: "Mannerheim valkoisten joukkojen saapuessa Helsinkiin, Sibelius ja hänen otsaryppynsä, Radion johtaja ja kirjailija Wuolijoki koko komeudessaan, Museokatu pommitusten jälkeen..."
Hakkarainen: "Kaikki ne Kolin vaaralta otetut kuvat, joissa kuvastoa toistetaan?"
Sami Sundell: "Myös Kekkonen kirkon penkissä ja vanha Kekkonen kävelyllä ovat aika ikonisia." & "Urheilusta löytynee myös kaikkien tuntemia, esim. maasta nouseva Lasse Viren."
Aira Roivainen: "Minusta tässä kuvassa on merkittävä silmänräpäys. Hannes Kolehmainen voittaa 10.7.1912 Tukholmassa 5000m juoksun maailmanennätysajalla."
Janne Ridanpää: "Kekkoskuvista rankkaisin Havaijin noottikuvan 1961 vielä hitusen ikonisemmaksi. Perään muutama puolihuolimaton ehdotus: Mika Myllylän suojuoksu, 1918 (lavastettu, Tammisaaren?) teloituskuva, 2011 irvistävä MM-juhlija lippu ja kalja kädessä."
Jyrki Tossavainen: "Tasavallan presidentti Kyösti Kallion hautajaiset."
Ag: "Mahdollisesti myös esim. talvisodan ensimmäisen uhrin Armi Metsäpellon portetti tai Mannerheim ja Hitler 75-vuotisjuhlissa, Kyösti Kallio Helsingin rautatieasemalla ennen kuolemaansa. Tai uudemmista Marinin viiden naisen hallituskuva, joka ulkomaillakin levisi kovasti."
Laura: "Niinistö pitelemässä Lennua lienee ainakin levinneimpiä."
Jussi Kauhanen: "Entäpä se, kun Suomen lippu laskee Viipurin linnan tornista viimeistä kertaa?"
LiinisE: "MM-jääkiekkojuhlija ilman paitaa Tampereen keskustorin suihkulähteessä."
Minna Vesterinen: "Käsittääkseni tämä on eniten katsottu suomalainen valokuva. Lomakylä Kakslauttanen, kopsattu Google-haun tuloksena."
Olli Kleemola: "sotakuvien ikonia itsekin joskus etsinyt. Viime sodista ehkä lipun nosto kolmen valtakunnan rajapyykille. V. 1918 ikonit erilaiset ekassa tasavallassa ja nykyään. Multa tästä tulossa artikkeli. Post doc -hankkeessani Suomen historian avainkuvat etsin juuri näitä kuvia"

Kyllä alan historiantutkija tietää! Kun viikkoa myöhemmin McCullough esitti saamansa vastaukset, Suomesta "kaikki" olivat esittäneet lipun rajapyykillä. Jota en itse muista koskaan edes nähneeni.

17.8.

• Melina Aarnikoivun tänään puolustamaan väitöskirjaan “The best drunk decision of my life” : a nexus analysis of doctoral education sisältyy varsin ajankohtainen OA-artikkeli tohtoriopiskelijoiden verkkovälitteisen seminaaritoiminnan ongelmatilanteista.
• Tänään viiden kuukauden ihmiskontaktittomuuden jälkeen suoraan yleisön eteen. Olen jutellut yksinäni eli puheentuotto pitäisi onnistua. Mutta varaudun pahimpaan, kuten aina.

20.8.

• Ostoskeskuksiin menemisellä on puolensa. Poikkesin [Valokuvataiteen museon samana päivänä avattuun] K1 tilaan, sillä rannekellojeni patterit vaihtanut kelloseppä vinkkasi. Ja @museokortti 

27.8.

• Hieno kunnianosoitus Pertti Vuoriselle, jonka osaaminen ja antaumus olivat luettelohuoneessa avuksi monille tutkijoille. (Niin historian kuin sukujen tutkijoille.) Minullakin oli ilo hänet tuntea.

1700-luvun Suomen Kuka oli kukin

Hannes Tiiran postuumisti julkaistu kirja Hurtasta Porthaniin. Henkilökuvia 1700-luvun Suomesta tuli minulle juuri sopivaksi välipalalukemistoksi väitöskirjaa edistämään. Mitään yllätyksellistä en odottanut, enkä sitä myöskään löytänyt. Tiira esittelee pääosin historiankirjoituksesta ennestään tuttuja henkilöitä ja luulisin, että suuri(n) osa löytyy Kansallisbiografiastamme.

Mutta Tiiran kirja tarjoaa helpommin ja mukavammin luettavan kokonaisuuden kuin Kansallisbiografia. Lyhyehköt henkilöesittelyt on ryhmitelty teemoihin, jotka liittyvät joko historian ajanjaksoon tai tiettyyn toimintoon. Teksti on elävää, mutta ei yliampuvaa Teemu Keskisarjan tyyliin. Kuvitusta on säästeliäästi kunkin osion aluksi ja modernit valokuvat 1700-luvun puukirjoista sekä historian elävöittäjistä toimivat erinomaisesti.

Tiira on ilmiselvästi lukenut paljon ja on osannut olla varovainen esimerkiksi kansallisuusteeman kanssa. Kirjan "1700-luvun Suomeen" on laskettu myös Vanha Suomi, mutta sieltä on esitelty vain kuvernööri Nikolai Heinrich von Engelhardt ja Monrepos'n Ludwig Heinrich von Nicolay. Eikö Viipurissa ollut yhtään merkittävää kauppiasta? 

Vaikka periaatteessa kaiken piti olla tuttua joidenkin tieteentekijöiden ulkomaan matkat tulivat yllätyksenä eli olivat unohtuneet tai jääneet aiemmin huomaamatta. Kiinnitin huomioita myös yksityiskohtiin, jotka olivat tulleet vastaan sanomalehtien läpikäynnissä. Kuten ajatus kotimaisten kasvien haituvista tuotetusta "puuvillasta".

Naiset Tiira on segregoinut yhdeksi osioksi, mutta heitä löytyy muutama toisaaltakin. Ja mielenkiintoisin oli osa Anders Hellantin kuvausta. Tämän "uskollinen avustaja, laitteiden puhdistaja ja taloudenhoitaja 40 vuoden ajan" Brigitta Widte sai testamentilla Hellantin omaisuuden tämän kuollessa vuonna 1789. Mielelläni olisin lukenut enemmänkin.

Mutta siirtyminen Tiiran tekstistä lähteisiinsä ei ole mahdollista, sillä listaus Kirjallisuutta ei sisällä alkuunkaan kaikkea käytettyä. Tiira viittaa suoraan Kirsi Vainio-Korhosen kätilötutkimukseen, mutta tätä ei löydy listasta kuten ei myöskään Kustaa H. J. Vilkunan kirjaa, joka mainitaan tekstissä. Jälkisanoista käy ilmi, että käsikirjoituksen muokkaus oli jossain määrin kesken Tiiran kuollessa elokuussa 2019 ja ehkä kirjallisuuslista oli viimeistelemätön. 

Minulla ei ole kuitenkaan tekosyytä olla tarkistamatta edes yksi alkuperäislähde Brigitta Widtestä, jolle verkossa olevat tekstit eivät anna edes syntymävuotta. Tornion rippikirjassa 1780-96 hän on Hellantin kanssa kahden Tornion tontilla 6 1/2. Sukunimensä on tässä kirjoitettu Hvitte ja syntymävuosi on 1728. Perinnöstään hänellä oli (mahdollisesti) hyötyä vain 9 vuotta, sillä hautausmerkinnän mukaan hän kuoli 20.1.1798. Tässä sukunimensä on muodossa Witte. Sillä hakien löytyy verkosta teksti, jonka mukaan Hellantin omaisuus menikin kuninkaalliselle tiedeseuralle. Ristiriita ratkesi näppärästi sanomalehdistä, joissa lapsettomien testamenteista usein oli ilmoituksia. Omaisuus sirrtyi tiedeakatemialle Witte/Hvitte/Widten kuoltua.

Inrikes Tidningar 27.2.1798

Samaisesta verkkotekstistä käy ilmi myös se, miten tiedetään Brigitta Witten osallistuneen tieteelliseen havainnointiin. Vuoden 1764 auringonpimennystä Hellant oli lähtenyt katsomaan Pelloon ja taloudenhoitaja teki havainnot Torniossa. Tästä maininnasta lienee peräisin myös aikamääre 40 vuodesta, sillä Tornion rippikirjoja ennen vuotta 1780 ei ole tallella. Witten hautausmerkinnän tulkitsen niin, että hänen tiedettiin olleen kotoisin Pohjanmaalta.

Raipparangaistus Padasjoella

Padasjoella kirkkoherrana 1861-68 olleen Magnus Ingmanin tytär Naëmi  (s. 1855) kirjassa Laulajattaren muistelmia (1928)

... Tarkoitan raipparangaistusta, jota Padasjoellakin käytettiin jopa aivan kirkon läheisyydessä. Paikalle oli maahan pystytetty paksu hirsi (punaiseksi maalattu), ja tähän pilariin kytkettiin rikollinen kiinni - ja niin käytiin "työhön". Esimerkiksi hevosvaras saattoi saada 40 paria raippoja - ! 

Pappila oli, kuten sanottu, rakennettu pienelle kunnaalle, kirkko alanteen taakse vähän korkeamalle samanlaiselle. Se oli kuitenkin niin lähellä, että sekä näki että kuuli pyövelin joka lyönnin, puhumattakaan onnettoman parkaisuista, armahtamisen pyynnöistä ja rukouksista. 

Välttyäkseemme kuulemasta näitä kauheita ääniä juoksimme me lapset riihen taakse pieneen metsikköön ja kätkeydyimme pensaihin: usein kuitenkin sitäkin kauemmaksi Vähä-aron torpalle, jonka emännällä oli tällöin aina tapana sanoa: "Joko ne taas hakkaavat niitä syntisiä ihmisparkoja!" 

Perjantai oli raipparangaistuksen toimeenpanopäivä. Pihastamme saattoi silloin hyvin nähdä kansanjoukon - vanhoja, nuoria, vieläpä lapsiakin - kokoontuneina katsomaan tätä julmaa näytöstä. Mieskurja sai sitten levätä päivän, mutta sunnuntaina vietiin hänet, jalat rautoihin lyötynä, kirkkoon ja istutettiin korkeaan penkkiin ristikäytävän luo, kirkon keskustaan. Siinä hän sitten oli kuin häpeäpaalussa, sillä aikaa kun jumalanpalvelusta toimitettiin hengessä ja totuudessa.

Jos joku tämän jälkeen kaipaa lisäkuvauksia raipparangaistuksesta, sellainen on blogiteksteissä Kaakinpuussa sekä Fastin raipat ja täydennysosissa viittaus tapaukseen, jota ihmiset olivat jääneet pariksi päiväksi kaupunkiin odottamaan. Raipparangaistuksen saaneita teksteissä Ihmeheltävä ja kunnioitettava luonnon vaikutus Lain täyttämiseen, Gustaf Adolf Pettersson, Murhaajia metsästämään ja Herman Mahlamäki  Raippoja lyöneistä ja maksuistaan olen myös kirjoittanut, mutta en kirkon häpeärangaistuksesta, jota käytettiin muutenkin kuin raippojen yhteydessä.

Padasjoen kirkon kuva Kyläkirjaston kuvalehdestä 11/1895.

Turun linnan irtaimisto keisarin käsissä?

Betty Elfvingin (1837-1923) Suomen sodan ajasta alkava esitys Turun linnan vaiheista julkaistiin Uudessa Aurassa 26.10.1913. Epäilen muistitiedon pätevyyttä, mutta jätän faktakorjauksen Turun museokeskuksen aktiiveille (millä tarkoitan lähinnä Kari Hintsalaa).

Linnassa oltiin ehkä kaikkein innokkaimpia hävityshommissa. Suuret ja pienet juoksivat kilpaa ja kaikki mitä irti saatiin raahattiin ulos niin että linna oli pian kuin puhtaaksi ryöstetty. Tavarat koottiin lähellä olevalle avoimelle kentälle, jossa niistä tehtiin mahtava rovio. Niin paloi suuri osa linnan kalustosta, paitsi joukko vanhoja tauluja, joita Turun linnassa oli rikas kokoelma. Ne säästettiin liekeiltä. Linnassa oli muuan syrjäinen, silmälle huomaamaton kätköpaikka, sinne vietiin taulut. Se oli kapea käytävä, johon johti vain yksi ovi. Käytävän seinille ripustettiin nyt vanhat maalaukset, jonka jälkeen ovi suljettiin ja avain pantiin talteen.

Vuosia kului ja Turun linna sai kokea monenlaisia vaiheita. Uusi aika oli koittanut uusine pyrkimyksineen ja kukaan ei enää näyttänyt muistavan vanhaa kuningaslinnaa. 

Silloin tapahtui 1830 että keisari Nikolai vieraili Turussa ja ilmoitti haluavansa katsastaa Suomen vanhinta muistomerkkiä. Ajutanttiensa ja kaupungin viranomaisten saattamana vaelsi hallitsija nyt läpi linnan tyhjien huoneiden ja mikään seikka ei näkynyt jäävän häneltä huomaamatta. Hän tahtoi nähdä kaikki niin että hänen oppaansa lopuksi väsyneinä ihmettelivät mikä tässä vanhassa rakennuksessa niin saattoi kiinnittää valtiasta, joka oli nähnyt niin paljon ja omisti niin paljon maailmassa. Kun keisari läheni tuota syrjäistä käytävää, keksi hän lukitun oven. Minkätähden oli se lukittu? Kukaan läsnäolijoista ei sitä tiennyt. Hänen Majesteettinsa käski että avain oli tuotava esiin, mutta kukaan ei tiennyt missä se oli: Linnan asukkaat vakuuttivat etteivät koskaan olleet nähneet siihen kuuluvaa avainta. Sitä ei ollut varmaan enää olemassakaan. (Aikaisemmin oli liikkunut huhu että avain oli heitetty Aura-jokeen). Keisari kiivastui ja käski murtaa auki oven. Niin tehtiinkin ja Nikolai astui käytävään. Monet kasvot tähystivät häneen seinältä ja keisari pysähtyi pitkäksi aikaa jokaisen kuvan eteen katsellen sitä tarkkaavasti. Niin kulki hän kuvalta kuvalle, vaipuen jokaisen edessä ajatuksiin. Käytyään päähän asti palasi hän oven suuhun ja katsellen vielä kerran erästä muotokuvaa sanoi hän, tehden kädellään suuren liikkeen, seuralaisilleen: "Nuo muistot voivat vielä kerran käydä vaarallisiksi!" 

Senjälkeen käski hän muurata heti umpeen koko käytävän niin ettei sen paikkaa erottanut muusta seinästä. Niin tehtiin ja nyt ei kukaan tiedä, missä tuo käytävä on. 

Kuva Nikolaista joitakin vuosia ennen Turussa käyntiä Museovirastolta CC BY 4.0. Piirros Turun linnasta Folklivsarkivet Lund/Alvin.

Keittokirjan tekijä ja sisarensa

Nordiska museet NM.0244126 (CC BY-NC-ND)

Nordiska museet NM.0244125 (CC BY-NC-ND)

Yllä näkyvän näkymän lapsuuden kotiinsa Emelie Carger (1815-1917) tallensi jälkikäteen muistista. Oulussa syntynyt isänsä Henric Reinhold Carger (1782-1839), jonka muotokuva on ohessa, oli ostanut vuonna 1813 tuon nykyisen Tukholman kaupunginkirjaston läheisyydessä sijainneen maapaikan kesäasunnoksi. Tukholman keskustassa oli käytettävissä kauppansa yhteydessä oleva asunto korttelin Cepheus tonteilla 12 & 13. Siellä oltiin kirjoilla perheen lasten syntyessä, joten heidät kastettiin Tukholman suomalaisessa seurakunnassa.

Myöhemmin muutettiin sitten virallisesti Henriksdaliin, jossa asuttiin useimmat vuodet läpi talvenkin. Perheen isän kauppiasuran menestys kääntyi 1830-luvun alussa ja hän teki konkurssin. Henriksdal myytiin, mutta perhe sai jäädä asumaan sinne kunnes perheen isä kuoli vuonna 1839. Vanhin elossa olleista lapsista oli tuolloin 27-vuotias Liina eli Ulrika Karolina (s. 1812) ja muita Henrika Teresia (s. 1813), jo mainittu Emilia Catharina Bernhardina (s. 1815), Hilda eli Hildegard Charlotta (s. 1816), Henrik Robert (s. 1817) ja Julia Fredrika (s. 1820).

Perheellä oli sosiaalista tukiverkostoa, mutta työtä oli elantoa ansaitakseen tehtävä. Emelie oli musiikinopettajana Bergslagenissa ja Norrlannissa. Isosiskonsa perustivat vuonna 1842 tyttökoulun Vaasaan ja pyysivät Emelien avukseen. Myös Hilda oli muuttanut Suomeen, sisarusten serkun taloudenhoitajaksi Nummijärvelle. Samainen serkku houkutteli muut siirtämään koulun Helsinkiin vuonna 1843. Koulu toimi joitakin vuosia n. s. Thesleffin talossa Senaatintorin reunalla ja sisaret asuivat serkkunsa apteekin talossa Unioninkadun ja Espan kulmalla. Hilda muutti Helsinkiin hoitamaan koulun taloutta, sillä osa oppilaista asui siellä. 

Helsinkiin päätyi myös sisarten veli, joka vuoden 1850 jälkeen oli kaupungissa viinikauppias ja kellarimestari kunnes kuoli kesällä 1864. Kun Ruotsissa oli enää yksi lapsista oli luonnollista, että Helsinkiin tuli myös perheen äiti, joka henkikirjoitettiin Tukholmassa vielä vuonna 1848, mutta kuoli Helsingissä vuoden 1856 viimeisenä päivänä. Hän ei siis ehtinyt nähdä ainoan avioituneen lapsensa häitä, sillä Henrika vietti ne 18.2.1857 Carl Oskar Wallinin kanssa .

Muiden sisarten koulunpito päättyi vuonna 1857. Näiden muutosten aikaan he muuttivat Fabianinkadun ja Espan kulmalta Hallituskadulle senaatin ja kirkon viereen. Carolina sai toimen palovakuutusyhtiö Scandian agenruurissa, jossa hän työskenteli vuoteen 1893. Hilda oli taloudenhoitajana maaseudulla, Helsingissä ja Pietarissa.  Emelie antoi musiikkitunteja ja 58-vuotiaana opiskeli pikakirjoituksen hyödyntäen sitä useilla valtiopäivillä aatelin kansliassa. Veljen kuoleman jälkeen he asuivat joitakin vuosia Fabianinkatu 14:ssa ja sitten Aleksanterinkatu 7:ssä ja myöhemmin Mikonkatu 5:ssä jne.

Sisarten tukena ollut tai ainakin Helsinkiin houkuttelijana toiminut apteekkariserkku kuoli 16.7.1872 ja jätti testamentissaan suurimman osan omaisuudestaan köyhille ylioppilaille. Carolina sai 500 markkaa ja kaikki elossa olleet sisarukset (Carolina, Henrika, Emelie ja Hilda) saivat osuuden rahastoidun summan tuotosta elinaikanaan.

Lisäansio saattoi olla siis tärkeä motivaatio sille, että Hilda antoi julkaistavaksi käsikirjoituksensa Tant Hildas kokbok, joka ilmestyi vuonna 1878. Siitä otettiin lisäpainoksia ja suomennos julkaistiin vuonna 1884 nimellä Hilda tädin keittokirja. Myös siitä otettiin useita painoksia.

Vuonna 1895 kaikki kolme sisarta ilmoittivat osoitteekseen Eläintarhan huvilan 13. Kyseessä oli vanhainkoti De Gamlas Hem, joka tunnetaan myös nimellä Brummerska hemmet. Siitä vastannut yhdistys oli perustettu vuonna 1892 tarkoituksenaan tarjota koti sen ansaitseville säätyläisnaisille.

A. E. Rosenbröijer. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Tässä vanhainkodissa Hilda kuoli 82-vuotiaana pidemmän sairauden jälkeen 18.2.1898. Carolina kuoli 86-vuotiaana seuraavana vuonna. Pikkusisko Julia kuoli Ruotsissa vuonna 1902

Mutta Emelie täytti vuonna 1905 90 vuotta ja "tämän johdosta oli Vanhojen kodissa, jonka hoidokkaita neiti Carger on, kaunis juhlahetki. [...] Juhlapäivänään sai verrattain hyvissä voimissa olevan vanhus osakseen lukuisilta ystäviltään runsaita ystävyydenosoituksia." (US 7.10.1905)

Vielä juhlavammin vietettiin Emelien syntymäpäivää 10 vuotta myöhemmin.

Yhtäkkiä raikui käytävästä, jonne Apostolin torvisoittokunta oli sijoitettu, tutun virren säveleet ja prof. Oskar Heikelin taluttamana astui päivän sankaritar sisään. Hän, entinen soitonopettaja, Emelie Carger, se oli, joka sinä päivänä täytti 100 vuotta, ja jonka tapahtuman kunniaksi koko koti oli pukeutunut juhla-asuun. Hyvin sirosti ja notkeasti, miltei vilkkaasti, 100-vuotias liikkui, tervehti ystävällisesti oikealle ja vasemmalle, ja johdatettiin sitten kukitetulle nojatuolille pöydän päähän istumaan. Mutta vuodet olivat heikentäneet hänen kuulonsa, ja siksi oli hiukan vaikea saada hänet käsittämään sitä puhetta, jota hänelle puhuttiin! — niin pian kun hän sai siitä selville jonkun ystävällisen lauseen, oli hän heti valmis tulkitsemaan kiitoksensa ja vakuuttamaan, että se jo oli liikaa, jotta puhe monta kertaa keskeytyi. Se nyt ei muuten tehnyt mitään, antoi vain koko juhlallisuudelle sellaisen iloisen leiman.  

Hyvin miellyttävällä tavalla tulkitsi Vanhojen kodin johtokunnan esimies, pankinjohtaja Th. Wegelius, päivän merkityksen, huomauttaen kuinka harvinaista oli, että henkilö, joka oli elänyt Kaarle XIV Juhanan aikana, joka täysikasvaneena oli liikkunut Suomen ja Ruotsin väliä silloin, kun ei vielä kukaan ollut kuullut höyrylaivoista puhuttavankaan, asunut Helsingissä niinä aikoina, kun sen ainoat huomattavat rakennukset olivat ne, jotka ympäröivät senaatintoria, ollut mukana laulukuoroissa, joita Pacius johti, seisonut Tähtitorninmäellä silloin, kun englantilaiset Krimin sodan aikana pommittivat Viaporia j. n. e. että tämä henkilö vieläkin oli keskuudessamme. Opettajana hän oli maahamme tullut ja täällä ahkerasti toiminut, kunnes nyt vanhoilla päivillään oli muuttanut Vanhojen kotiin. Pitkä se aika oli, jonka hän, joka jo 1894 tänne siirtyi, oli täälläkin ehtinyt viettää ja tämän ajan kuluessa monet ystävät itselleen voittanut hienon, hillityn, läpeensä sivistyneen personansa kautta. Lopuksi luki puhuja hänelle omistetun kauniin runon. 

Toinen toisensa jälkeen tulivat sitten entiset oppilaat, tuttavat ja ystävät häntä onnittelemaan, laskien hänen eteensä taas uusia kukkia. Siellä oli m. m. puutarhuri Wardin lähettämä komea kukkakori, koristettu Ruotsin väreillä, ja kodin vanhojen asukkaiden hankkima ihmeen ihana kukkalaite. Vanhojen kodin johtokunta taas oli antanut hänelle mitä hienoimman kahvikupin, johon kuului hopeinen vati ja kupinympärys muistokirjoituksineen. Siitä vanhukselle nyt tarjottiin kahvia ja yleinen kahvinjuonti seurasikin sen jälkeen. Ja samassa Apostolin soittokunta esitti numeron toisensa jälkeen. Oli valittu sellaista musiikkia, joka vanhuksen nuoruudessa oli yleisesti suosittua, siinä kuultiin Preciosan, Marthan, Trubadurin y. m. vanhojen, korvaa hyväilevien oopperojen säveliä, joita soittajat erityisesti kuuluivat harjoittaneen tätä tilaisuutta varten. Kaikki nuoruuden muistot heräsivät vanhuksessa ja hän selitti itsekin haluavansa soittaa vierailleen. Eräs läsnäolevista herroista tarjosi hänelle kohteliaasti käsivartensa ja johdatti hänet flyygelin ääreen, jonne hän istuutui. Keskustelu katkesi, kaikki vetäytyivät lähemmäksi paremmin nähdäkseen ja kuullakseen miten satavuotias vielä osasi soittaa. 

Kahvitarjottimet ja muut herkulliset välitarjoilut kiersivät, torvet kajahuttelivat tuon tuostakin vanhan tutun säveleen ja mieliala oli mitä hilpein. Kaikki vakuuttivat toisilleen, etteivät olleet milloinkaan ennen olleet mukana näin omituisessa juhlassa.

Emelie Carger kuoli heinäkuussa 1917 103-vuotiaana.

Lähteet:
Åke Backström: Carger från Tyskland. Genos 66(1995), s. 120-123, 143-144
Rut Liedgren: Hazeliushust i malmgårdsmiljö. Fataburen 1952
RK Vaasa, vuokralaiset 1841-1849, s. 224
Ylioppilaita muistanut apteekkari Carger
Helsingfors stads adress-kalender 1847 s. 12
RK Helsinki Naimattoman työväestön rippikirja 1844-1860 s. 213
RK Helsinki 1856-1869 I, s. 549, 15
Adress-kalender och vägvisare inom hufvudstaden Helsingfors 1859 s. 87
Adresskalender för Helsingfors stad 1866 s. 10
Adresskalender för Helsingfors stad 1868 s. 40
Adresskalender för Helsingfors stad 1874 s. 54
Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1895 s. 109
Musiklärarinnan Emelie Carger 99 år. Hufvudstadsbladet 4.10.1914
Mantalsregister 1800-1884. Stockholms stadsarkivet
I fredag på kvällen. Hufvudstadsbladet 20.2.1898
Dödsfall. Nya Pressen 12.02.1899
Harvinainen juhla. Naisten ääni 31/1915
Musiikinopettajatar Emelie Carger 100-vuotias. Suomen nainen 19/1915
Jälestäpäin Naisten ääni 33/1915 &term=Carger

Ranskalaiset kirjoittivat suomalaisten historiaa uusiksi vuonna 1756

Ranskan Liègessä alettiin vuoden 1756 alussa julkaista tieteellistä lehteä Journal encyclopédique ou universel. Jo helmikuussa siinä päästiin olennaisiin asioihin otsikolla Remarques sur les Finnois ou Finlandois eli esitettiin huomioita suomalaisista. Intron jälkeen kirjoituksen kahdeksalla pienellä sivulla toisaalta kumottiin esitys suomalaisista pohjoiseen harhailleena Israelin heimona ja toisaalta rinnastettiin suomalaiset saamelaisiin. Nykykäsitys on samaa mieltä ensimmäisen puolen kanssa ja jälkimmäinen on puolestaan liian monimutkainen asia tässä avattavaksi.

Georg Desmarées:
Johan Arckenholtz
Uppsalan yliopiston kokoelmat

Kyseinen lehti päätyi melko nopeasti Helsingissä syntyneen ja Turussa koulutetun Johan Arckenholtzin (1695-1777) käsiin, sillä tämä asui poliittisista syistä Keski-Euroopassa. Arckenholtz oli tottunut kirjoittaja ja tuotti pikaisesti vastineen Lettre aux auteurs du Journal encyclopédique de Liége, au sujet des Remarques sur les Finnois ou Finlandois, ou, en réponse à ce qu'ils y ont avancé, on tâche de mieux déveloper l'état ancien & moderne des habitans de la Finlande & de la Lapponie. Mahdollisesti hän lähetti sen "kirjeenä" lehden toimittajille, mutta 56-sivuinen teksti myös painettiin.

Intoni lukea 1700-luvun ranskaa on rajallinen, joten silmäilyn perusteella luotan Suomen kuvalehden 6/1873 kirjoittajaan, joka referoi tavoitellen Arckenholtzin tuntemuksia : 

Vai niin, sanoi hän, että teitä ihmeyttää tuo keksintö että Suomalaiset ovat Israelin kansasta lähteneet? Se on kuitenkin meillä jo kauan ollut tuttu seikka. Meidän maan oppineet ovat verranneet Suomen ja Hebrean kieltä ja keksineet niissä suuren sukulaisuuden. Sanoja on suuri joukko, jotka ovat aivan taikka melkein samat molemmissa kielissä. Sama on myös monen kieliopin kohdan laita.[...]

Tällä lailla mielestään voitollisesti pidettyänsä kansansa sukuperän puolta, meidän vanha, rehellinen Suomalainen käypi puhdistamaan sitä pelkuriuden moitteesta. Vai ei olisi Suomen miehet urhokkaita? kysyy hän. Mitenkä ne sitten olisivat aikanansa valloittaneet ja hallinneet puolen Eurooppaa? Tiedetäänhän koko Venäjän ja Puolan aina Veiksel-virtaan asti olleen heidän valtansa alla, ja samoinhan lukemattomat Finn-nimct Ruotsissa sekä Norjassa todistavat että Suomalaiset muinoin olivat niiden maiden isännät. Onpa vielä Tanskassakin Fyen-saari, latinaksi Fionia, joka selvästi nähdään olevan väännös Finnia'sta. Ovatpa Island'in tarut täynnä kertomuksia Rostiof'ista, Frostista ynnä muista Suomalaisten muinaisista uljaista kuninkaista. Epäilemättä tietäisimme tuosta Suomalaisten muinaishistoriasta vielä paljon enemmän, jos ei Suomen vanha arkisto olisi palanut Kuusistossa v. 1439 ja varsinkin jos ei Ruotsin papit, maahan tullessansa, olisi umpisilmäisessä uskonkiihkossansa hävittäneet kaikkia vanhoja muistomerkkejä.... 

Onkohan Liègen miehillä ollut naama samassa asennossa kuin nykyajan historiantutkijoilla lukiessa pseudohistoriaa, josta löytyy aivan samat teemat? Niin samat, että tuo muistomerkkien hävityskohta piti etsiä alkuperäisestä. Ja siellä se oli sivulla 16.

Vaikka 1700-luvun tiedonvälityksen mieltää hitaaksi, ranskalaiset mainitsivat Arckenholtzin tuotoksen jo kesäkuun numerossaan. Varsinainen vastine oli heinäkuun numerossa. Se on pidempi kuin alkuperäinen artikkeli ja silmäilyn perusteella lähteitä on käytetty ja rationaalista päättelyä harjoitettu Mahdollisesti sen erillispainate on elokuinen Lettre à l'auteur de la Réponse aux Remarques sur les Finlandois, opposée à l'Analyse raisonnée du Journaliste de Liége. , jota en onnistunut löytämään digitoituna. 

Suomen kuvalehden kirjoittaja tiesi, että "riita" ei loppunut Arckenholtzin tekstiin, mutta hän tyytyi sen referointiin, sillä "jatkeessa ei ollut enää mitään erittäin lystillistä ja "lyhyeltähän virsi aina on kaunehin"". Vielä lyhyempään pyrin minä, mutta totean lopuksi, että kaikki edellä mainitut tekstit ansaitsivat huolellisen lukemisen ja ehkä sen on joku jo tehnytkin. Mutta verkossa avoimina olevissa Arckenholtz-esittelyissä episodia ei huomioida enkä ahkerasti kuuntelemissani pseudohistoriakatsauksissa muista kuulleeni nimeään. Sen sijaan muistan oppineeni, että Arckenholtzin auktoriteettina käyttämä Juslenius pitää ymmärtää ajan akateemisessa väittelykulttuurin kontekstissa eikä "totena". Oliko tämä ymmärrys hävinnyt jo ennen Arckenholtzin opintoja?

Valasmuistoja pitkin Suomea

Kari Hintsala jakoi eilen illalla bloginsa FB-sivulla jutun The dead rotting whales who toured Europe, 1950-1970 ja herätteli keskustelua kysymällä "Mahtoivatko käydä Suomessa?"

Body worldsin esiaste kiinnosti siinä määrin, että kokeilin googlausta ja valaitakin enemmän kiinnosti tuloksissa esitetty muistitieto, jota sekoitti jossain määrin se, että valaskierroksia oli Suomessa kaksi, ensimmäinen 1958/1959 ja toinen kesällä 1973. 

Ensimmäisestä on vuosien varrella kysytty useasti Helsingin kaupunginkirjaston vastauspalvelusta. Esimerkiksi 2012 "hgissä oli näytillä 1960-luvulla tai ennen telineillä seisova valaskala. sinivalas? paikka oli perunatori vanhan ylioppilastalon vieressä. muistelen että valasta kutsuttiin goljatiksi mutta voin olla täysin väärässä. siis mikä valaan nimi ja mikä vuosi." ja kuukautta myöhemmin "Oliko Helsingin Kaivopihalla viisikymmentäluvun puolivälissä valas näytteillä.Vai muistanko ihan omiani?" Vastauksessa valitettavasti viitataan aiempaan IGS-alustaan, joka on ajettu alas tai ei ainakaan tätä kirjoittaessa aukea. Tiivistettynä: "Mitään kirjallista lähdettä en tuosta 50-luvun valaasta löytänyt, mutta vanhoista vastauksistamme ja niihin liittyvistä kommenteista käy ilmi, että muillakin on siitä muistikuvia. Valas on kiertänyt Suomea syksyllä 1958. "

Lehdistä kirjastonhoitaja ei tietoa alkanut kaivelemaan toisin kuin Länsi-Savoon kirjoittanut Anssi Mehtälä:

25.6.1959 ilmestynyt Länsi-Savo uutisoi Goliath-jättiläisvalaan (lajia ei mainita) Mikkelin visiitistä otsikolla HIRVEÄ OTUS. Hetulasuu oli Joonasta jytäkämpää sorttia, sillä 22-metrisen ”Jäämeren nisäkkään” ilmoitettiin painavan 68 000 kiloa.
Goliath pääsi kuvaankin. Siinä pieni poika tuijottaa valasta, joka on sijoitettu oikealta kyljeltään avattuun rekan perävaunuun. Maksua vastaan on tätäkin päässyt katsomaan. Torilla oltiin, tarkemmin länsilaidalla.

Kuvaus vastaa Hintsalan linkittämän jutun valokuvia. Sanomalehteen ei ole ollut syytä mainita valaan hajusta, jota toisaalla Euroopassa kauhisteltiin. Se ei ole myöskään esillä Suomi24-ketjussa, jonka aloittajalle kyseessä oli varsin varhainen muisto:

Oliko vuosi 1958 tai 59,kun valas vieraili Keuruulla.Itse olin kolmen tai neljän käydessäni vanhempieni kanssa rautatieasemalla sitä ihmettelemässä.Tämä valas kulki junan matkassa näytillä ympäri maata ja oliko sille nimikin annettu, Valpuri vai joku muu?

Myös: "Tampereella valas vieraili aleksanterin koulun pihassa,joskus 50 luvun lopulla." Perusteellisin muistitieto: 

Tuo tapaus oli 1958 syksyllä.Ensin tuo valas kiertue oli Helsingissä ja siitä sitten tekivät jonkinlaista kiertuetta maaseudullekin.Etelä.Suomessa valasta kuljetettiin rekka-auton kyydissä ja maakuntiin kiertue tehtiin junalla,koska sen aikaiset tiet oli kunnoltaan mitä olivat,jos eivät nykyään mitään loistokuntoisia ole.Kiertävä sirkus oli mukana joillain paikkakunnilla.Olin tuohon aikaa VR:n palveluksessa Haapamäellä ja sen vuoksi tuo asia on jäänyt mieleeni.

Vain Kalevan sivulla kerätyissä muistoissa on esillä tuoksu: "Olin pieni tyttö, ehkä 5-6 vuotias ja muistan, että Oulussa oli näytteillä rekka-auton peräkärryssä suuri valas. Kävin sitä vanhempien kanssa katsomassa. Se oli valtavan suuri ja haisi jokseenkin pahalta. Eli kyseessä on siis 50-luvun alkupuolisko."

Mehtälä muistaa omakohtaisessti 1970-luvun valaan Mikkelistä ja mainitsee myös tuoksun:

Minä muistan mustaksi palsamoituneen olion, joka jötkötti rekassa Kenkätehtaan kentällä. Saattoi siitä hyvällä tahdolla havaita valaankin piirteitä.
Tönkkösäilönnästä huolimatta otus löyhkäsi kesäkelissä järkyttävästi. Ei siitä ihan samaa tunnelmaa irronnut kuin Jacques Cousteaun Merten salaisuudet-ohjelmista, joissa Calypson reima miehistö seikkaili kalojen vilpolassa sukellusveneineen. Sie sahen?

Hän oli myös hakenut vahvistuksen lehtiarkistosta: "Länsi-Savo todistaa, että kaupungissa vieraili 23.—24.7.1973 sillivalas Joonas. Kiertueen järjesti Maailman luonnon säätiö." Kirjastonhoitajilla vastaavaan aika ei riitä ja 2015 "Olisin tiedustellut, mistä löydän tietoa Varkaudessa (Varkauden Lehti) olleesta näyttelystä 70-luvulla. Taulumäen torilla oli iso teltta ja siellä oli esillä Valas. Olisi kiva lukea asiasta tai nähdä joku kuva." kysynyt sai vastauksen "Suomen Tivoli tai Sirkus Finlandia kierrätti 1970-luvulla valasta ainakin yhtenä kesänä. Juttu on ollut myös Warkauden Lehdessä, mutta sen löytäminen on vaikeaa." Sirkusyhteyden takia valas on mainittu Eero Taivalsaaren kirjassa Sirkuselämää : suomalainen sirkus kautta aikojen (2006).

Kaleva oli verkkosivullaan 2015 kerännyt muistitietoa tämän valaan käynnistä Oulussa. Mutta vastauksissa on tietoa toisaaltakin Suomesta: "Muistan samanlaisen tapauksen 1970 luvun alkuvuodelta Heinolassa sataman rannassa oli rekan perävaunussa täytetty valas.", "Muistan, että lapsena noin vuonna 1972 tai 1973 kävin katsomassa perheeni kanssa jollakin isolla hiekkakentällä, ehkä Helsingissä, Joona-nimistä valtavaa sinivalasta. Lapselle se oli unohtumaton elämys. Muista, että ostimme pääsyliput.", "Oulusta en tiedä,mut sen muistan et jyväskylässä tätä käytiin ihmettelemässä just silloin 70-luvun alkupuolella"

Oulussakin muistot elivät ja tartuttiin erityisesti esitettyyn kysymykseen näyttelypaikasta. " Muistan käyneeni katsomassa "Jättiläisvalas Joonasta" jossakin päin Oulua. Oliko se vasta 70-luvun alussa, vai jo 60-luvulla? Muistiin on syöpynyt tuo voimakas haju ja valaan rasvainen pinta. Muistaakseni se oli rekan peräkärryssä.", "70-luvun alussa, ehkä 74-75 oli valas Heinäpäässä Isollakadulla puiston vieressä rekan kyydissä. Oli siinä meille pikkupojille ihmettelemistä.", "tervattu oli, heinäkenkää vastapäätä Kyösti Kallion puistossa oli näytillä", "Muistan, että se valas oli näytillä rekan kyydissä Heinäpäässä Uudenkadun, Puistokadun ja Isokadun rajaamalla puistoalueella. Itse olin hyvin pieni ja muistan kun Siljonkadulta kävelin siihen katsomaan. Muistelen, että se rekka oli Uudenkadun suuntaisesti. Samalla puistoalueella oli aina tivolit ja sirkukset Oulussa."

Tuolloin "tuskin kouluikäinen" Suomi24-ketjussa:

Muistan miten aikuiset miehet etuilivat lasten ohi sitä töllistelemään. Itseäni suretti sen alennustila; se oli pelkkä nahka muhkuraisen rungon päällä ja mielestäni täysin turhaan tapettu. Muistan hävenneeni aikuisten käytöstä, kunnioituksen puutetta luonnon ihmettä kohtaan.