Leikki-Heikin juttuja Loimaalta

I. Pappi, joka kerran vihki 60:vuotisen miehen 19 vuoden vanhan tytön kanssa, oli valinnut puheensa aineeksi sanat: "Isä anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekeevät!"

II. Yksi talonpoika toi papille kuorman halkoja, josta pyysi 30 kopeekkaa. Pappi katsoi sen paljoksi; mutta talonpoika ei tahtonut millään ehdolla alentaa kerran määrättyä hintaa, ja sanoi viimen: "ajatelkaas, herra pastori, että minä tarvitsin kokonaista neljä tiimaa jo kuorman tänne saattaessani. Kuin pastori viimen piti ruumissaarnan minun vaimoni jälkeen, sain minä maksaa koko ruplan; ja siinä työssä ei pastori tarvinnut aikaa enemmän kuin neljäsosan tiimaa." — "Niin, ystäväni," sanoi pappi, "se olikin työ, jossa tarvitaan päätä". — "Noh noh, herra pastori"! muistutti talonpoika, "eihän minunkaan härkäni hännällänsä puita vetänyt." (Suometar 13.8.1858)

III. Kaksi työmiestä keskustelivat mikä kaikista parhaammalle maistuu. "Yksi suumuisku minun Maijaltani", sanoi yksi heistä, "minusta parhaalle maistuu". — "Oh paha polvi"! sanoi toinen, "sitte et sinä suinkaan ole koskaan saanut maistaa papuja ja sianlihaa".

IV. Joku aika takaperin tuli Helsingissä herra Kleinehn ravintolaan kaksi saksalaista kauppiasta, jotka sanoivat lyöneensä vetoa yhdestä asiasta neljä pulloa sampankaljaa; kaksi he tahtoivat kohta tyhjentää, muita toista kaksi säästää siksi kuin veto olisi selvä. Ne otetut ja tyhjennetyt pullot käskivät he kirjoittamaan ylös muistoon maksettaviksi vedon voitettua ja toisten kahden putellin otettua sitte ydellä kertaa. — Sitte tulivat he puheesen herra Kleinehn kunssa, joka muun seassa sattui kysymään asiaa, mistä veto lyöty oli. — "Tämä kumppanini," sanoi toinen, "päälleseisoo että Nikolain kirkontorni kaatuu oikealle puolen, mutta minä sanon että se kaatuu vasemmalle puolen". (20.8.1858)

V. "Auttakaa minua kaikella muotoa, hyvä tohtori!" sanoi kerran sairas neiti lääkärillensä, "minä olen niellyt alas hiiren. Oi-oi-oi!" — Epäillen jos se olisi totta taikka ei, katseli lääkäri hänen päällensä. — "Se on niinkuin minä sanoin," sanoi sairas valittaen, "minä makasin suu auki, ja siinä juoksi hiiri sisälleni; voi, kuinka se tunkee alas." — "Koska se on sillä lailla", sanoi lääkäri, "niin on paras, että mamselli nyt kohta nielee alas kissan, joka syöpi hiiren!" (27.8.1858)

VI. Yksi köyhä mies, jokasakotettiin juoppoudesta, rukoili tuomarilta armoa ja kanssakärsivällisyyttä, koska se hänen mielestänsä oli erinomaisen kovaa, että hän nyt jo neljännen kerran vaaditaan sakkoon yhden ja saman syyn tähden. (3.9.1858)

Surkein suomalainen kulttuurihistoriallinen tietokanta?

Kommentteihin voi laittaa lisäehdokkaita, joita ehkä itsellenikin tulee jossain vaiheessa mieleen. Mutta mitalisijoissa on kyllä kiinni Helsingin koulurekisteri-palvelu. En tykästynyt siihen alunperinkään ja Töölön Taipaleen puitteissa yritetty tosikäyttö heikensi näkemystäni.

Palvelun piti tarjota mahdollisuus etsiä entisajan kouluja. Taipaleessa asui pari vuotta ylemmän kansakoulun opettajaksi kuutisen vuotta aiemmin valittu mies. En tiennyt oliko positionsa muuttunut, mutta häntä tituleerattiin kansakoulunopettajaksi ja elämäkertojen mukaan opetti jossain, niin varmaankin Taipaleen lähellä. Ei vuonna 1899 muutettu huvin vuoksi Töölöön.

Koulurekisteri antaa hakukentillään ymmärtää, että mahdollisuus olisi saada ulos "kaikki" kansakoulut, jotka olivat toiminnassa tietyllä vuosivälillä. Mutta joko haku ei toimi ilman hakusanaa tai se on rikki, sillä tyhjällä haulla sain pitkän listan kouluja, joista suurin osa oli aikarajaukseni ulkopuolella.

Jos data olisi kunnossa (enkä usko, että se on, sillä harvoin on), niin sille voisi rakentaa myös näkymän, jossa kartalla olisi tiettynä vuonna käynnissä olleet koulut. Tämä olisi vastannut minun tarvettani, mutta ehkä moisella ei ole muita käyttäjiä. 

Tosin haettuani kaipaamani kansakoulujen osoitteet Kansalliskirjaston digitoimasta osoitekalenterista 1898 niitä ei tarvinnut asetella kartalle havaitakseni, että Taipaleeseen muuttanut opettaja melko varmasti opetti Hesperian huvilassa toimineessa koulussa. 

Milloinkahan se perustettiin? Kertoisiko koulurekisteri tämän? Suureksi hämmästykseni sain sanalla Hesperia hakemalla ulos Hesperian kansakoulun. Se tosin ei ollut tuloksissa, kun aikarajaukseni oli jäänyt vuosiin 1890-1891. Tuolloin tarjottiin vain kahta 1900-luvulla Eteläisellä Hesperiankadulla toiminutta Taivallahden koulua. Mutta fleksaamalla haun vuosiin 1890-1909, esiin tuli vuosina 1896-1905 toiminut Hesperian kansakoulu. Logiikka?

Koulun sivulla "Sijaintia tälle vuodelle ei ole määritelty" ja "Osoite tuntematon", mutta koulu on toiminut rakennuksessa, jonka osoite on Mannerheimintie 13e. Koulun arkistojen sijainti on tuntematon. Siis kansakoulujen arkistoja ei ole Kaupunginarkistossa?

Kurkistus sanomalehtiin kertoo, että Hesperian kansakoulusta alettiin puhua vasta kun se oli entinen. Alkuperäisestä muutosta puhuttaessa kyseessä oli "Töölön seudun kansakoulu" (US 30.3.1892). Myöhemmin iltamaa pidettiin "Töölön kansakoululla" (US 7.3.1901) . Koulurekisterissä Töölön kansakoulu on erillinen entiteetti, joka kyllä sodan aikaan toimii taas Hesperian puistossa. Miksi se on eri asia kuin Hesperian kansakoulu? 

Ai niin, koulun aloitusvuosi olisi selvinnyt myös blogitekstistäni Hesperian puistossa 1893-. Siellä näköjään (Koitto 30/1896) opetti Wilho Reiman, johon olen tutustunut blogipätkän verran. Osoitekalenterien perusteella hän ei kuitenkaan asunut Töölössä. Hmmm.

Kun Suomessakin harrastettiin volapykiä

Wikipedia tietää kertoa, että katolilainen pappi Johann Martin Schleyer "sai unettomana yönä ilmestyksen, jossa Jumala käski häntä luomaan kansainvälisen kielen". Aherruksestaan vuosina 1879-80 syntyi "ensimmäinen keinotekoinen kansainvälinen apukieli" volapük, joka Suomessa sekä ruotsiksi että suomeksi kirjoitettiin myös muodossa volapyk.

Tieto uutuudesta näyttää saapuneen Suomeen vasta vuonna 1886. Tuolloin Finsk tidskrift julkaisi kielestä artikkelin ja esimerkiksi Hämeen Sanomat kirjoitti 9.3.1886, että "Volapük on ihmeellisin "ihmisneron" tuote. Se on nimittäin tekemällä tehty sekamelska kaikista kielistä ja aiottu maailman yhteiseksi kieleksi. Muutamat tuhannet sitä jo taitavat Saksassa, Ranskassa, Sveitsissä, Hollannissa ja Englannissa."

Yksi kielen oppijoista oli "neiti Emma Serenius, täältä Kuopiosta kotoisin". Opiskelu tapahtui "Saksassa, Münchenissä erään saksalaisen professorin luona. Hän kuuluu oppineenkin sitä parhaiten kaikista niistä, jotka tuon professorin luona sitä olivat oppimassa. Ja on hän saanut siitä kunniadiploomin." (Tapio 2.4.1887) Emma Sereniuksen opinnot selittävät sen, miksi Suomen matkailijayhdistyksen Kuopion osasto palveli matkailijoita vuonna 1888 volapykin kielellä. 

Emma Sereniuksella tarkoitettaneen Maria Emelie Sereniusta (s. 29.2.1864), jonka isä, köyhäinkoulun opettaja Tobias Serenius, oli kuollut jo vuonna 1866 (Kuopio RK 1859-68, 82, 402; LK 1861-68, 664). Jälleen kerran alan ihmettelemään, mistä rahat lasten koulutukseen saatiin. Emman isoveli Felix pääsi yliopistoon ja Emma Eurooppaan. Tällä kertaa vastaus löytyy digitoiduista lehdistä. Emman äiti Emelie Juliana Serenius (o.s. Wahlsten) perusti kangas- ja korutavarain kaupan (Tapio 5.3.1870, Savo 1.6.1886, Registertidning för varumärken 33/1897).

Maria Emelie Serenius ei seurannut äitiään kaupalliselle alalle vaan aloitti opettajan uransa viimeistään syksyllä 1889 (Finland 5.6.1889). Vuonna 1900 nimettiin "Oulun kuuromykkäin koulun asumalaitoksen" johtajaksi ja oli sitä ennen toiminut opettajana (Kaiku 7.12.1900). 

Serenius tuskin oli ainoa volapykin opiskeluun innostunut Suomessa, jossa itseopiskelijoille oli myynnissä ainakin Tukholmassa 1887 painettu "Fullständig Lärokurs i Volapük". Vuoden 1889 toisessa numerossaan Joensuussa ilmestynyt Karjalatar ilmoitti, että "Volapükin kieliopin sovitamme Karjalattareen niin, että kukin voipi sen osan irtileikkaamalla ja säilyttämällä saada itsellensä sen kielen kieliopin, ja jos ahkerasti sitä lukee, osaa kielenkin silloin kun kielioppi on täydellisenä ilmestynyt". Samassa numerossa oli ensimmäiset sivut kirjasta "Helppotajuinen Oppikirja Schleyer'in maailmankielessä Volapük", jonka oli toimittanut J. Weisell, joka oli päivännyt esipuheen Utrassa 2.1.1889. Kyseessä on siis Utran sahan konttoristi Johannes Weisell, joka on jäänyt historiaan kolmen Väisälä-sukunimeä käyttäneen professorin isänä. Kun julkaisu päättyi, todettiin, että "volapükistimme" oli laatinut kieliopin "Innostuneena asiaan, "rahallisia palkkioita", "painatus-apuja", tai "korvauksia" vaatimatta (Karjalatar 2.8.1889).

Johannes Weisell perheineen.
Suomen kuvalehti 51-52/1936

Toisella puolella maata sanomalehti Lounas oli 21.11.1888 päättänyt artikkelinsa "Volapykistä eli maailmankielestä" toteamukseen "Ei siis saata olla, vaikka Volapykin rakentajan vaivannäköä kunnioittaisikin, Volapykilläkään henkistä arvoa, johon käytännöllisyydenkään tähden kannattaisi vaivannäköäansa uhrata". Siihen kirjoitettu Karjalattaressa 14.&21.12.1888 julkaistu monisanainen vastine oli tietenkin Johannes Weisellin kynästä. Länsi-Suomessa siihen vastattiin vasta syksyllä, mutta monisanaisesti (Lounas 13.&16.8.1889). Weissel jatkoi puolustusta vielä yhdessä kirjoituksessa (Lounas 8.10.1889). 

Silkasta hörhöilystä ei ollut kyse, sillä Suomen matkailijayhdistyksen vuonna 1889 kustantamassa oppaassa  "Helsinki ympäristöineen. Käsikirja matkustajille." kerrotaan, että kaupungin kauppiasseuran kirjastossa oli käytettävänä "suomen-, ruotsin-, saksan-, ranskan-, englannin ja volapykinkielisiä sanomalehtiä."

Vuonnna 1890 11 vuotta vanhalla volapykillä arveltiin olevan 5 miljoonaa käyttäjää (Rauman lehti 4.6.1890). Vuotta myöhemmin sanomalehdet Suomessa kertoivat esperantosta, jonka oppaan suomennostyö oli käynnissä jo vuonna 1894.

Töölön viiden pennin tullista

Kun vuonna 2016 hahmottelin Espoon tullin historiaa, jätin sen viimeiseksi jäänteeksi hahmottuneen viiden pennin tullin kaupunginmuseon laatan varaan: "siirrettiin 1900-luvun alussa tälle paikalle". Korkea aika palata paikalle täydentämään tietoja. 

Signe Brander ikuisti kyseisen paikan vuonna 1908 (HKM)

Ensinnäkin kertaus yleisimmin esitetystä maksuperusteesta:

Sekä Läntisen Viertotien (nyk. Mannerheimintie) että Itäisen Viertotien (nyk. Hämeentie) korjaamiseksi ajoneuvoja kestävään kuntoon Helsinki sai vuonna 1864 valtiolta luvan periä hevosajoneuvoilta tietulleja (HS 26.9.1993). Niitä perittiin 25 vuotta. Maksu oli aluksi 1 kopeekka kultakin hevoselta ajopeleineen. Suomen saatua oman rahan maksu oli neljä penniä (1 penni oli 1/4 kopeekkaa). Maksu muistetaan viiden pennin tullina, koska ajureilla ei ollut aikaa odottaa siltavahdeilta palautusrahaa. (Esko Linnakangas: Autoveron saattohoito ja tieliikenneverotuksen kehittäminen. 2018 s. 341-342)

Maksun aloituksen, syyn ja suuruuden vahvistaa sanomalehtiuutinen: Kivitie länteenpäin, kaupungin portista Espoon pitäjän rajalle, on nyt valmis. Se on kuusi virstaa pitkä ja maksaa 60,000 markkaa. Tämän viikon alusta kannetaan siinä kulkevilta tierahaa, 5 penniä hevoiselta. (SWL 1.10.1868)

Kurkistus Helsingin kaupunginarkiston digitoimiin kunnallishallintokertomuksiin vuosilta 1875-78 kertoo, että kaupunki huutokauppasi vuosittain viertotiemaksujen kanto-oikeuden. Vastaavat kertomukset vuosilta 1884-87 sisältävät tiedon vuonna 1886 "lukuisten" läntisen viertotien varrella asuvien henkilöiden tekemästä anomuksesta, että viertotiemaksut poistettaisiin. Koska maksujen keruu loppuisi 1.10.1889, anomukset jätettiin huomiotta.  Sen sijaan omnibus-hanke, jonka piti kulkea Humaliston ja Kauppatorin välillä sai maksuvapautuksen. Maksupiste oli siis edelleen tällä välillä, Arkadian viereisessä Espoon tullissa.

Tietyön rahoitukseen liittyneen maksuperusteen päättymisaikaan sopii hyvin se, että tulli on kyseisellä paikalla vuonna 1880 painetussa kartassa, mutta ei vuonna 1889 painetussa kartassa. Mistään kartasta en löydä mainintaa tullista pohjoisempana. Tulipalouutisoinnissa vuoden 1888 lopussa on viite kahdesta eri tullista: "Espoosen vievän viertotien varrella, ulomman eli n. s. 5 pennin tullin kohdalla" (SWL 29.11.1888).

Tuolloin alkavat myös muut maininnat viiden pennin tullista. Syksyllä 1889 uutisoitiin Meilahden maille viiden pennin tullin läheisyyteen rakennettavasta huvilasta (Lördagsqvällen 24.8.1889). Seuraavina vuosina pidettiin huutokauppoja Pikku-Huopalahden mailla olevissa huviloissa, jotka myös olivat viiden pennin tullin läheisyydessä (Hbl 20.2.1890, US 26.9.1893, FAT 19.4.1894).

Eric Vasström (1887-1958) on vuonna 1925 dokumentoinut piirrokseensa viiden pennin tullin pylväät (US 26.10.1930). Hänen muistoissaan

jalankulkija oli turvassa vaununpyöriltä ja hevosenkavioilta päästessään livahtamaan portin pielessä olevasta pienestä veräjästä, ja siitä selviydyttyään havaitsikin hän saapuneen todelliselle maaseudulle. Tässä oli kaupungin ja maaseudun selvä raja, jonka ilmeikkyyttä virka-arvonsa tuntevan porttivahdin äänekkäät pysähdyshuudot olivat omiaan suuresti tehostamaan.  

 

Kertomus siitä, kuinka muuan naispuolinen porttivahti [...] eräänä aamuna tavattiin tuvasta kirveellä murhattuna ja ryöstettynä, kuuluu lapsuusvuosien pöyristyttävimpiin muistoihin ja senvuoksi tuon pienen vahtituvan yllä lepäsikin aina jonkinlainen kaamea tuntu niin, että sai olla iloinen kun ei tarvinnut juosta sen ohi jonakin pimeänä yönä.

Muisto murhasta todennäköisesti koskee tullin luona kauppaa pitänyttä kauppiaan rouva Johanna Aulmania, jonka kohtalosta kerrottiin monissa sanomalehdissä toukokuun lopussa 1903. Tuolloin tullissa ei enää kerätty rahaa ja vahtikojukin oli myyty pois.

Tullinkeruu oli menneisyyttä jo vuoden 1899 lopulla, jolloin ilmoitettiin "Helsingin pitäjän viertotieyhtiölle" kuuluneen vahtikojun huutokaupasta (US 8.12.1899). Keruun päättyminen on ajoitettavissa tarkemminkin.

N. s. 5 pennin tulli, jota läntisellä viertotiellä aina näihin asti on kannettu kaikilta hevosmiehiltä, lakkasi viime lauvantaina puolelta päivin. Kovin tuo olikin vanhanaikainen verotustapa. Ajajat, jotka näinä päivinä ovat tullipuun ohi ajaneet, eivätkä ole sattuneet kuulemaan lakkautuksesta, ovat vähän kummissaan tarjoilleet viittä penniään, kun ei kukaan ole tullut sitä ottamaan. Asianlaita on, näet, semmoinen, että se aika, joksi viertotieyhtiö oli aikoinaan saanut oikeuden kantaa liikennemaksua ajoneuvoilta, meni mainittuna päivänä umpeen. Mainittu yhtiö, johon kuuluvat Helsingin pitäjän länsiosan tilanomistajat, pitää kunnossa tien kaupungin alueelta Pitäjänmäelle (US 30.7.1896)

Kyseisen viertotieyhtiön (chaussébolag) kokouksia on mainittu ja raportoitu sanomalehdissä, mutta ilmoituksista ja uutisista ei käy ilmi milloin pitäjän puolella keksittiin ja saatiin lupa tietullin käyttöön ottoon. Ikuisesta luvasta ei ollut kyse, vaan viimeisten vuosien oikeus oli saatu vuoden 1894 alussa (Nya Pressen 16.2.1894). Kaikki löytämäni lähteet viittaavat siis siihen, että Töölön viiden pennin tullissa ei ollut enää kyse Helsingin sisäisen tien rahoittamisesta vaan pitäjän puoleisen väylän hoidosta.

Vaikka rahan keruu loppui, pylväät jäivät paikalleen, kuten Vasströmin piirroksesta näkyy. Keväällä 1925 "Helsingin kaupunginmuseon johtokunta oli rahatoimikamarille ehdottanut, että kaupungin entiset tulliportit, joita on Töölössö, n.s. viiden pennin tullin kohdalla sekä Hermannissa, säilytettäisiin historiallisina muistomerkkeinä ja että pylväät, jos niiden katsotaan olevan esteenä liikenteelle, siirrettäisiin sivummalle."(Suomen sosialidemokraatti 3.4.1925)

Pylväiden kohtalo oli edelleen epäselvä, kun Ilta-Sanomat julkaisi 12.12.1933 niistä valokuvan. Jutusta selviää, että tuolloin oli jäljellä myös pylväs vanhan Espoon tullin luona.

Historien om Sverige eteni vuoteen 1658

Ennen joululomaa vuoteen 1560 jäänyt SVT:n Historien om Sverige jatkui sunnuntaina jaksolla, jossa päästiin Kustaa Vaasan hautajaisista Kaarle X Kustaan hallintokauden loppuun. Tästä jaksosta on varmasti sanottavaa Hallannin museon keskustelusarjassa Gränsland, jossa ohjelmaa on katsottu pitkään Tanskalle kuuluneen alueen näkökulmasta. Minä puolestani katsoin ohjelmaa jälleen Suomi-keskeisesti ja kuunnellen kuin piru raamattua.

Niinpä metsäsuomalaisten esiintyessä kiinnitin huomiota kolmeen seikkaan. Ensimmäistä kertaa puhuttiin sisäisestä kolonisaatiosta, jonka yhteys Kaarle herttuaan ehti jo unohtua, kun suomalaiset levittäytyivät sinne ja tänne asumattomaan erämaahan. (Tässäkään jaksossa ei mainittu Lappia tai saamelaisia sanallakaan.)

Luonnollisestikin Savosta tulleet esitettiin polttamassa kaskea. Käsitykseeni kaskiviljelystä ei kuitenkaan sopinut lause "Flera år hinner gå innan skörden kommer från svedjebruken". Pikainen katsaus verkkolähteisiin tuottaa useita mainintoja, joissa satoa saadaan samana tai seuraavana kesänä. 

Kaskirukiista tehtiin puuroa nimeltä motti, joka on säilynyt perinneruokana tähän päivään. Kielestä ja kulttuurin säilyttämisestä ei puhuttu mitään.

Koska sarjassa keskitytään nykyisen Ruotsin alueeseen nuijasota jäi mainitsematta ja 30-vuotinen sota oli siellä jossain. Hallinnon kehitys sai enenmmän ruutuaikaa, joten tuli selväksi, että Oxenstiernaa esittämään oli valittu komia mies ja hänet esitettiin yhtä erinomaisena. Mukaan olisi toki vielä mahtunut postin perustaminen ja Posttidningar. Jakson katsonut 1600-luvun tutkija Heiko Droste kommentoi Sinitaivaalla: "Besvärligt är bara denna eviga hagiografin över Axel Oxenstierna. Ju, han var väldigt skicklig, men det var inte bara en dygderik och klok adelsman i rikets tjänst. Han blev ofattbart rik på köpet, något som gärna glöms bort." Toinen kriittinen kommentinsa kuului "30-åriga kriget betalades inte med skatter."

Kun sisäinen kolonisaatio oli saatu vieritettyä suomalaisten vastuulle, siirtomaaharjoitukset Pohjois-Amerikassa ja erityisesti orjuuteen liittyvä Afrikassa liitettiin valloonimaahanmuuttaja Louis De Geeriin. Valloonit olivat ainoat mainitut maahanmuuttajat, vaikka esillä olleelle kaivosalueelle rekrytoitiin osaajia myös Saksasta. Tietenkään ei sanottu mitään ulkomailta rekrytoidusta sotaväestä.

Göteborgin perustamista hollantilaisten avulla ei mainittu, eikä lukuisten uusien kaupunkien kreivin aikaa Suomessa, vaan kaupungit ohitettiin yksittäisellä kartalla, jolla kerrottiin Pohjanlahden länsirannan uusista kaupungeista. 

Jakso rakentui kuninkaan ja talonpoikien varaan. Nämä yhdistettiin jännittävästi esinekulttuurilla eli rinnastamalla kuninkaan kruunu morsiuskruunuun. Talonpoikaiskulttuuria esiteltiin erityisesti pariutumisen osalta ja selitettiin yöjalassa käyntiä.

Talonpoikaishäiden ruokailussa näytti olevan seisova pöytä, jonka historiallisuudesta en ole aivan varma. Tarkkasilmäiset varmasti löysivät dramatisoinnista muutakin mömmöä. Itse kiinnitin huomiota hovin pöydässä istuneen naisen minimalistiseen kampaukseen. 

Kävin Merkissä

Viime syksyn kaupunkitapahtumassa pääsin tutustumaan remontoitavaan Päivälehden museoon, kun siellä oli vain tyhjät seinät. Annettiin ymmärtää, että museo saisi yksisanaisen nimen, mikä herätti antipatiani. Muukaan selostus ei kuullostanut siltä, että osaisin arvostaa lopputulosta. Viime viikon käynti todisti aavistukseni oikeaksi.

Kyseessä on kyllä muuta kuin Päivälehden museo. Verkkosivujen mukaan Museo Merkin näyttelyn viesti on "vapaan median merkitys demokratialle. Sen keskeisiä käsiteltäviä teemoja ovat journalismi, sananvapaus ja disinformaation torjunta." Mediana käsitellään kuitenkin enimmäkseen (ainoastaan?) tekstejä: lehdistöä ja verkkomediaa. Tekstuaalisuus on vallitsevaa myös näyttelyssä, jossa kuljetaan tekstipöntöltä toiselle. Kokonaisuus olisi helposti siirrettävissä verkkosivuille.

En muista kenenkään väittäneen, että demokratia onnistuisi ilman viestintää. Mutta niiden välisen suhteen esittäminen ei ole yksinkertaista. Myös sananvapaus on haastava käsite. Mitään uutta ja erilaista näistä en saanut näyttelystä irti. Lähinnä ärsytti sanan sensuuri viljely ilman selostusta siitä, minkälaisesta sensuurista oli kyse. Olisikohan ollut tehokkampaa yleistyksien sijaan käyttää esimerkkitapauksia? Niitä oli näyttelyn myöhemmässä osassa, jossa pohdittiin (ainakin) journalismin rajoja.

Ottaen huomioon, että yksi näyttelyn tavoitteista on disinformaation torjunta, löysin näyttelyteksteistä harvimmattavan paljon epäselvyyksiä verrattuna viimeisen neljän ja puolen vuoden aikana lukemaani mediahistoriaan. YouTuben faktapuolella on viime aikoina keskusteltu innokkaasti lähdeviitteistä. Milloinkahan niitä saataisiin museonäyttelyihin?

Alun massiivisessa kronologiavierityksessä oli rivi "1600-luvun alku / Sanomalehdet alkavat julkaista ilmoituksia". Duota, tuota ennen ei ollut (mediahistorian valtavirran tulkinnan mukaan) sanomalehtiä, joten eikö olisi ollut olennaisempaa kertoa siitä? Ensimmäisen ilmoituksen ajankohdasta en sano mitään, mutta ainakin ruotsalaisessa Posttidningarissa niitä oli 1600-luvulla erittäin harvoin ja satunnaisesti. 

"1700-1800 / Suomessa papit lukevat seurakunnalle jumalanpalvelusten jälkeen tiedotuksia ja sanomalehtiä" Kirkonkuulutukset ovat Suomen historiaa tuntevalle selviö, mutta missään en ole nähnyt väitettä, että sanomalehtiä olisi luettu kuulutusten yhteydessä. Niiden sisällöissä on päällekkäisyyksiä, mutta tieto kulki useita reittejä. Varmuuden vakuudeksi kysyin kavereilta ja kaksi 1700-luvun tutkijaa olivat samaa mieltä kanssani: museon väite on omituinen eikä vastaa tuntemaamme tietoa.

"1760-1770 / Yleisönosastot ilmestyvät sanomalehtiin ja lehdille värvätään ulkomaankirjeenvaihtajia" Tämä rivi on täysin käsittämätön. Ensinnäkin, minkä alueen sanomalehdistä puhutaan? Mitä on tarkoitettu yleisönosastolla? Tai ulkomaankirjeenvaihtajilla, kun sanomalehden lähtökohta oli ollut ulkomailta lähetetyn tiedon julkaiseminen?

Moderni, mielipiteitä esittävä osasto syntyi Suomessa 1800-luvun lopulla, kuten Satu Sorvali tuoreessa väitöskirjassaan Sapenpurkua ja sanasotia: 1800-luvun lopun suomalaislehdistön ärtynyt tunne- ja keskustelukulttuuri osoitti. Minä puolestani väitöskirjassani Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791 kerroin, että jo ennen Inrikes Tidningarin aloitusta 1760, Ruotsissa oli käyty lehdistössä lukijoiden välistä keskustelua. Sorvalin tulokset olivat käytettävissä artikkeleissaan ennen vuoden loppua, jolloin näyttelyn käsikirjoitus on viimeistelty. Jos taas on tarkoitettu väitöskirjassani käsittelemääni lukijoiden kirjoittamista laajemmin, niin ehkä (!) annettu ajoitus on perusteltavissa Saksan intelligenzblätter-lehtien kasvulla.

"1766 / Painovapauslaki voimaan Ruotsissa, sensuuri poistetaan (palautetaan 1772)" Joulukuussa 1766 säädetyn lain myötä ennakkosensuuri poistettiin. Se ei tullut samassa muodossa takaisin. Toisaalla näyttelyssä hehkutetaan Anders Chydeniusta ja sanotaan että "Vuonna 1774 rajoitukset palasivat ennalleen". Näyttelytekstit vaativat yleistystä, mutta tuo ei pidä kirjaimellisesti eikä merkityksellisesti paikkaansa.

Mutkia oiottiin myös varsinaisen näyttelyn yhden ruudun virkkeessä "Vuonna 1847 Suomessa julkaistiin ensimmäinen lapsille suunnattu kirja Zachris Topeliuksen Sagor". Kuten Wikipediakin tietää, Sagor oli ensimmäinen kuvitettu lastenkirja. Sitä edeltäneestä lastenkirjallisuudesta voi lukea esimerkiksi Heidi Hakkaraisen tekstistä Suomenkielinen lastenkirjallisuus 1800-luvun alun Viipurissa.  

Olin siis jo varsin harmistunut päästessäni pömpeliin, joka esitteli sanomalehtien historiaa. Siinä "Lehdistön vaiheet maassamme ulottuvat toki kauemmaksi - aina 1700-luvulle asti". Sillä merkityksellistä on sanomalehtien tuottaminen eikä lukeminen, jonka voisi ulottaa 1600-luvulle asti. Ja tiedot 1600-luvulta olivat näyttelyntekijöiltä selvästi hukassa. 

Isossa karttakuvassa väitettiin olevan "Euroopan varhaisimmat sanomalehdet 1651-1700". Ensivilaisulla kiinnitin huomioni Riian kohdalta puuttuvaan merkkiin. Kotona tajusin, ettei Pariisissakaan ollut täppää. Vuonna 1631 perustettu Gazette vastaa sisällöltään Posttidningaria, joka perustettiin 1645. Ensiksimainitun huomioimatta jättämistä ei siis selitä ilmestymisen alkaminen ennen vuotta 1651 eikä julkaisun luonne. Vaan joku muu asia.

Facebook-kaverini totesi, että Wikipediasta löytyneessä varhaisten sanomalehtien listassa ei ollut Riikaa. Toivottavasti tämä ei ole selitys museonäyttelyn karttakuvan valikoimalle.

Otsikon "Ensimmäiset lehdet" alla aloitettiin "Suomi sai ensimmäiset sanomalehtensä melko myöhään muuhuun Eurooppaan verrattuna". Vertailussa kannattaisi varmaan ottaa huomioon muutakin kuin modernit valtiorajat? "Myös ruotsalaisia lehtiä tilattiin Suomeen". Joo, ja niihin kirjoitettiin Suomesta. Ja hämmentävää kyllä, Suomeen tilattiin lehtiä myös aivan muista maista.

Kuva Stockholms Postenista 1.3.1828 oli saanut kuvatekstin "Stockholms Postenilla oli lukijoita myös Ruotsin kuningaskunnan itäpuolella, Suomessa". Miksi tämä sanomalehti ja sen numero oli nostettu esille? Lehti oli jo kuoleman partaalla ja pari vuotta myöhemmin Tukholmassa alkoi ilmestyä "modernimpi" Aftonbladet. 

Hyvä museonäyttely herättää kysymyksiä, mutta ei tällaisia.

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

SAY Vehmaa 1694-1713, 144

SAY:n tulkinta vaatii varovaisuutta, mutta varsin selkeästi näyttää siltä, että vuoden 1708 paikkeilla Lokalahden Vartsaaren Punkkalassa vanha isäntä Matts Jacobsson on joko kuollut tai muuten siirtänyt isännyyden pojalleen Matts Mattsonille, jolla oli vaimo Margareta sekä aikuiset sisar Carin ja veli Johan. Koska Lokalahdelta on tallella poikkeuksellisen varhain aloitettu kastelista, nuoremman Mattsin lapsia voidaan kerätä pitkä lista, johon kuuluu esimerkiksi 22.6.1712 kastettu Michel.

Kyseinen Michel kuoli 64 vuoden ja 8 kuukauden iässä Tukholmassa 1.3.1777. Hän oli vaikuttanut kaupungissa vilja- ja elintarvikekauppiaana. Omaisuuteensa kuului muun muassa kivi- ja puurakennuksia tonteilla 8, 9, 10 ja 11 Ladugårdslandetin korttelissa Riddaren.[1] Puolet näistä olivat olleet Michelin omistuksessa jo vuonna 1752.[2]

Perintöään olivat jakamassa kahdesta avioliitostaan syntyneet neljä elossa olevaa lasta. Matthias-pojasta oli tullut kauppias, mutta hän kuoli jo naimattomana Etelä-Amerikassa, Guyanan Berbicessä samana vuonna kuin isänsä. Matthiaksen täyssisar Margareta oli mennyt naimisiin elintarvikekauppias Anders Hesslingin kanssa, sisarpuoli Sofia Eleonora kuninkaallisen numeroarvonnan kamreerin Carl Gustaf Wittlockin kanssa ja hänen sisarensa Maria Charlotta kuninkaallisen amiraliteetin kapteenin Johan Daniel Wittlockin kanssa.[1,3]

Omien lapsiensa ohella vuonna 1757 Michelin talouteen Ladugårdslandetilla eli nykyisellä Östermalmilla kuului sisarpuoli Sara Mattsdotter. Tämä käy ilmi Saran Mats-isän ja Michelin veljen Andersin perukirjasta. Anders kuoli ilman rintaperillisiä, joten perukirjaan lueteltiin täyssisaruksiaan:

• kauppias Mikael Lindmark, 
• talonpoika Matts Mattsson Vehmaalta, 
• Elisabet Mattsdotter, jonka aviomies Johan Andersson oli talonpoika Suomessa, sekä 
• Maria Mattsdotter, jonka aviomies Abraham Thomasson oli talollinen Suomessa

sekä sisarpuoli Sara Mattsdotter, joka meni 22-vuotiaana vuonna 1764 Tukholmassa naimisiin Lokalahdesta kotoisin olevan 36-vuotiaan kauppiaan Johan Bergin kanssa.

Ssarussarjasta aviomiehensä epätavallisen nimiyhdistelmän ansiosta Maria on tunnistettavissa Lokalahden Varanpään Isotalossa vuoden 1753 lopussa syntyneen Hindrich-pojan äidiksi. Tätä kautta Lasse Iso-Iivarin isäntälistalta löytyy Marian kastepäivä 2.9.1716 ja vanhemmat edellä mainitusta Penkkalasta: Matts Mattsson (s. 1689) ja Margareta Andersdotter (s. 1685). Margaretan kuoltua Mats solmi 1.4.1739 uuden avioliiton Walborg Simonsdotterin kanssa. Saralle Tukholmassa kirjatun iän perusteella hän sopisi syntyneeksi tästä toisesta avioliitosta, joten Marian ohella sekä Michael, Anders, Matts Mattson (s. 1724) ja Elisabet olivat ensimmäisestä avioliitosta.

Kuviota sekoittaa kolmannen sukupolven Matsin (s. 1724) vuoden 1760 paikkeilla tekemä tilakauppa, jota lainhuudon [4] perusteella rahoitti hänen veljensä Johan Petter, joka kuolinikänsä perusteella oli syntynyt vuoden 1731 paikkeilla.[5] On vaikea ymmärtää miksi hänet on jätetty pois Andersin perukirjasta, joten on otettava huomioon mahdollisuus väärin kirjatusta etunimestä. Tosin Johan Petter on varmuudella Tukholmassa vasta keväällä 1764, jolloin hänet Charta Sigillata -konttorin kamarikirjurina vihittiin Christina Stenmanin kanssa.[5]  Avioliitossa syntyivät Anna Christina 28.7.1765, Maria Margareta 31.8.1766 ja Maria Catharina 6.5.1772.[6] He olivat Johanin pienen perinnön perijöitä, joten perukirjansa ei selvennä suhdettaan sisaruksiinsa, joita ei näy tyttärien kummeina.[7]

Lokalahdesta lähdettiin Tukholmaan myös seuraavassa sukupolvessa, mistä lisää ensi sunnuntaina.

[1] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) D1A:21 (1751-1775) Bild 1060 / sid 2605 (AID: v480758.b1060.s2605, NAD: SE/SSA/0145a)

[2] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:152 (1752) Bild 9670 / sid 950 (AID: v222485.b9670.s950, NAD: SE/SSA/0145a); myös Överståthållarämbetet för uppbördsärenden. Ladugårdslandet nedre 1754, 3 

[3] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:261 (1780) Bild 1390 / sid 131 (AID: v222877.b1390.s131, NAD: SE/SSA/0145a)

[4] SukuForumin vanha keskustelu; KA. Vehmaan ja Ala-Satakunnan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO b:3 Ilmoitusasioiden pöytäkirjat 1762-1771, 319-320

[5] Adolf Fredrik (A, AB) EII:1 (1742-1775) Bild 61 / sid 115 (AID: v81735.b61.s115, NAD: SE/SSA/0001); Klara (A, AB) EI:1 (1740-1764) Bild 290 / sid 561 (AID: v87372.b290.s561, NAD: SE/SSA/0010)

[6] Riddarholmen CI:2 (1738-1793) Bild 167 / Sida 321; Riddarholmen CI:2 (1738-1793) Bild 173 / Sida 333; Kungsholm CI:5 (1758-1785) Bild 52 / Sida 48

[7] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:266 (1781) Bild 9670 / sid 1000 (AID: v222886.b9670.s1000, NAD: SE/SSA/0145a) Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:269 (1782) Bild 3360 / sid 669 (AID: v222889.b3360.s669, NAD: SE/SSA/0145a)