Jonnin joutavia

 I. Kaupungin porvari toi papille "uudenvuoden-lahjaa” niinkun hän sanoi, ja pyysi papin-atestia itsellensä. Saatuansa atestin käteensä, luki hän sen läpitse ja pyysi siitä pois pyhiittäväksi mitä pahoin-maineelliselta kuului. Kun ei papin tähän sopinut suostua, sanoi porvari viimein: ”annoinhan minä uuden-vuoden-lahjaa, että se paremmin menestyisi". Tähän pappi vastaten sanoi: "uuden-vuoden-lahja on uuden-vuoden-lahja ja papin todistus on papin todistus".

II. Merimies, joka paljo oli kulkenut ulkomailla, sanoi kerran suuressa väen paljoudessa merkillisen ihmeen: "Kuin minä seilaamassa olin, niin minä näin Egyptissä niin mahdottoman suuria kaalin-keriä, että komppania sotamiehiä taisi saada täydellisen sateen-varjon yhden lehden alla". Kansa kuulteli tätä suurella ihmettelemisellä. Niin osasi olla pilkka-kirves joukossa, joka ennen oli seilannut Ruotsissa, ja sanoi: "Mitä se mitään ihmettä on, näin minäkin Ruotsinmaalla tehtävän niin suurta kattilaa, että viisikymmentä vaskiseppää, kuin sitä tekivät, eivät toistensa vasaranääntä kuulleet". — ”Ohhoh!" sanoi merimies, "mitä sillä sitte tehtiinkään." — "Keitettiin niitä Egyptin suuria kaalin-keriä", vastasi toinen, jotta merimies meni nurrusnenin pois.

III. Pitäjänkokouksessa oli joku asia päätettävänä, ja koska kokous oli jo asian päättänyt, kysyi esimies lopullisesti, jos nyt tytyvät sellaiseen päätökseen; tähän vastasivat kokouksen jäsenet: "Tydymme, jos se vaan nyt mahtaa tulla meidän hyväksemme". (Sanomia Turusta 3.1.1862)

IV. Talon vanha muori, joka ei saanut talonväeltä muonaansa, meni kirjoinensa tuomarilta kysymään, kuinka asian laita oli, taisiko hän lain kautta sitä etsiä eli ei. Tuomari katselee tarkasti kirjat, havaitsee oikeuden olevan lesken puolella ja vakuuttaa hänen voittavan asian, jos se tuomioistuimella tulee ratkaistavaksi. Tästä akka ilonsa ilmoittaa ja kiitosta tuomarille kantaa sanoen: "Olispa tuo tuomari nyt ryypyn väärtti"!

V. Viimeisen sodan aikana paljon puhuttiin Sevastopolin linnasta Krimin niemellä, sen piirittämisestä, valloittamisesta, kaatumisesta j. n. e. Tästä tavallinen talonpoika, jolla ei aviisia ollut, herrasmieheltä kyselemään: "mikä tiustapuoli on, josta niin paljon tähän aikaan puhutaan?”

VI. Kahden sotajoukon keskelle istuuntui koko parvi mettikanoja, joita molemmin puolin ammuttiin; ei kukaan kuitenkaan tohtinut mennä niitä korjaamaan, ennenkun upseeri toiselta puolelta otti valkosen huivin käteensä rauhan merkiksi, meni mettikanojen tykö, kumarsi nöyrästi toiselle sotajoukolle ja jakoi saaliin, jotta yhtä paljon lintuja saatiin molemmin puolin. Tästä julkinen nauru nousi. (17.1.1862)

VII. Kaupungin suutari lähetti saappaita herralle, joka niitä oli tilannut ja kirjotti kirjan myötä, jossa hän sanoo: ”Olisko saappat piukaat, niin kyllä ne antau ulos, kun niitä viljellään; Onko ne taas väljät, niin ne välttämättömästi kuivaa kokoon.” Herra koettelee saappaita jalkaansa, ne ovat aivan piukat ettei ne ensinkään jalkaan mennytkään; lähettää ne takasin suutarille ja kirjottaa kirjan, jossa hän soimaa että suutari on tehnyt saappaat Sevastopolin mukaan. Tästä suutari ei ollut hullua viisaampi ennenkuin hän herran tykö mentyä sai kuulla, että ne ovat semmoiset, joita ei saa jalkaansa.

VIII. T—n kaupungin markkinoilla eräs maamies poltti keskellä katua sikaria. Joutuipa samaan liittoon eräs ruunun-miehistä tulemaan, joka vihaisesti tiuskasi: "Kenenkä luvalla sinä poltat sikaria, etkös tiedä että siitä saat sakkoa”? Mies parka sanoi hämmästyksissä: "Kyllä kai se on pahasti tehty; mutta mitä se maksaa"? "Kolme ruplaa", oli vastaus. "Olkaa niin hyvä, herra, ja vetäkää tästä savuja, niin kauvan kuin minä kaivan rahan kukkarostani", sanoi mies. Ruunun mies otti ja poltti, mutta talon poika tempas nyt vuorostansa sikarin hampaista pois ja sanoi: "No nyt olemme kuitit molemmin, eli jos tahdotten niin mennään Fiskaalin tykö ja maksetaan kumpikin se 3 ruplaa.” "Ei, ei!" kiljahti ruununmies ja meni häpeillään matkoinsa.

IX. Eräillä markkinoilla kävi kaksi miestä pitkin katuja, joista toinen oli niin juovuksissa että tuskin pystyssä pysyi. Oma morsian tuli vastaan joka sanoi: "No kultaiseni! millä Temmon keinoilla sinä olet juovuksiin tullut, kuin vallan viinan maistamatoin olet ollut"? "Niin olenkin nytkin vielä; mutta tulin vähän rommia ryypänneeksi näitten hyväin ystäväin seurassa"; äännähti mies. (5.9.1962)

Turkulaiset perijättäret

Sekä Inrikes Tidningar 14.2.1782 että Stockholms Posten 25.2.1782 julkaisivat Malmöstä lähetetyn tiedon 78-vuotiaana kuolleen [1] tukkukauppias Nils Tullströmin testamentista, joka jakoi rahaa moniin hyväntekeväisyyskohteisiin. Pitkän listan kohdassa 10 esiintyi kuitenkin kaksi sukulaista, jotka asuivat Turussa. Engela Malmström, joka oli naimisissa kämneeri Henning Tallanderin kanssa, ja Thala Malmström, joka oli naimisissa kaupunginkasööri Breven kanssa.

Thalan Malmströmin Geni-profiili paljasti, että hän syntyi 29.3.1737 Södra Åbyn seurakunnassa Skoonessa. Kastelistan mukaan vanhempansa olivat ratsumies Bartholomeus Malmström ja Bengta Pettersdotter. Tulkintani Tullströmin perukirjasta [2] on yliviivauksinen lomasta, että Thalan ja sisarensa isä oli arkisemmin ilmaistuna Bertel Bertelsson Malmström. Bertil Malmström (s. ~1701 Skoone) katselmoitiin osana Skoonen eteläistä ratsuväkirykmentin (Södra skånska kavalleriregementet) Haglösan komppaniaa 1724, 1732, 1737, 1744 ja 1754 [3]. Armeijan jälkeen Bertil Malmström työskenteli suutarina ja hän kuoli 4.5.1766. Seurakunnassa kirjattu kuolinikä 73 ei ole täysin linjassa armeijan listojen kanssa, mutta käsittääkseni kyseessä on sama henkilö.[4]

Södra Åbystä ei ole rippikirjaa, josta etsiä muita lapsia ja Englan ja Thalan maailmalle lähtöä. Laitilan Kaukolassa eli everstiluutnantin puustellissa mainitaan 1740-luvun alussa Ängela Malmström. Puustelli oli tuolloin Michael von Törnen, joka oli vuonna 1741 siirtynyt Skoonen eteläisestä ratsurykmentistä aatelislippueeseen.[5] Kiistatta Engla Malmström oli Turussa, kun hänet siellä vihittiin avioliittoon 10.10.1751 kämneri Hemming Talanderin kanssa.

Hemming Talander oli valittu Turun kämneeriksi ja kaupunginvoudiksi vuonna 1745.[6] Hän meni 18.10.1748 tullimies Anders Silvon Valborg-tyttären kanssa. Heidän hoidossaan oli Valborgin äiti Elisabet Eriksdr Procopaea, jonka hoitoa Hemming Talander jatkoi Valborgin kuoltua lapsisänkyyn 21.11.1749. Näin hänestä tuli vuosikymmen myöhemmin anoppinsa perijä, vaikka tällä oli veli rusthollari Johan Ericsson Procopaeus.[7] Hemming Talander erosi virastaan vuonna 1764 [8]. Hän ja Engla Malmström asuivat Kirkkokorttelin tontilla 156 [9].

Inrikes Tidningar 16.3.1780

Åbo Tidningar 26.2.1798

Turun kirkonkirjojen mukaan Engla Malmström oli syntynyt vuoden 1724 tienoilla eli hän oli Thalan isosisko. Thala Malmström oli viimeistään vuonna 1765 kämneeri Eric Braven vaimo. Heille syntyivät Turussa lapset Eric 3.11.1765, Anna Sophia 5.1.1768 ja Albertina 14.4.1772.[10] Braven kuoltua Thala Malmström solmi uuden avioliiton Turussa 6.4.1784 vänrikki Adam Johan Lamanin kanssa. Wirilanderin virkatalomatrikkelista käy ilmi, että Adam Johan Laman oli eronnut armeijasta 29.6.1778. Pariskunta muutti Turusta Pertteliin, jossa Thala kuoli vanhuuteen 22.2.1818.

[1] Malmö Sankt Petri (M) FI:3 (1778-1834) Bild 29 / sid 49 (AID: v104094.b29.s49, NAD: SE/MSA/00619)

[2] Rådhusrätten i Malmö 1 (M) F2A:69 (1782-1785) Bild 1510 / sid 293 (AID: v159534.b1510.s293, NAD: SE/MSA/00811)

[3] Generalmönsterrullor - Skånska dragonregementet (L, M) 944 (1724) Bild 2130 (AID: v437192a.b2130, NAD: SE/KrA/0023)

Generalmönsterrullor - Skånska dragonregementet (L, M) 945 (1732) Bild 4290 (AID: v437193.b4290, NAD: SE/KrA/0023)

Generalmönsterrullor - Skånska dragonregementet (L, M) 946 (1737) Bild 1820 / sid 357 (AID: v437194.b1820.s357, NAD: SE/KrA/0023)

Generalmönsterrullor - Skånska dragonregementet (L, M) 947 (1744) Bild 3140 (AID: v437195.b3140, NAD: SE/KrA/0023)

Generalmönsterrullor - Skånska dragonregementet (L, M) 948 (1754) Bild 5820 (AID: v437196a.b5820, NAD: SE/KrA/0023)

Generalmönsterrullor - Skånska dragonregementet (L, M) 948 (1754) Bild 5880 (AID: v437196a.b5880, NAD: SE/KrA/0023)

[4] Brågarp (M) C:1 (1735-1772) Bild 1110 / sid 107 (AID: v108746a.b1110.s107, NAD: SE/LLA/13046)

[5] Laitilan rippikirja 1740-1747, s. 56

[6] Dahlströmin kortisto tässä ja tässä

[7] Dahlströmin kortisto tässä ja tässä 

[8] Dahlströmin kortisto tässä 

[9] Dahlströmin kortisto tässä 

[10] Turun kasteet. Turun Ruotsalaisen seurakunnan rippikirja (1760-1768), 124, Turun Ruotsalaisen seurakunnan rippikirja, Länsipuoli 1774-1779, 29

Ilomantsin kaksi runonlaulajaa kesällä 1892

Joensuun lyseossa vielä kirjoilla ollut August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) teki kesällä 1892 runokeruumatkan Ilomantsiin. Nimimerkillä Auk. Kumpulainen julkaistussa (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896) kertomuksessa kirjoituksessa Sydänsalolta hän kuvaa matkaansa Hattuvaaraan. Kertomuksessa ei mainita 32-vuotiasta Tatjana Puruskaista, jolta on eniten Andbergin tallentamia runoja Suomen kansan vanhoissa runoissa. Lähes jokaisessa näissä on myös huomautus "Kuuli omassa kylässä ruotilasvaimo Houri Huurinaiselta". Aiemmin Uudessa Suomettaressa 3.8.–21.9.1892 julkaistussa versiossa, jota lainaa ja kommentoi Ulla Piela kirjassaan Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta, Tatjaana esitellään ihaillen

Tarkan päänsä avulla teki hän sen niin perinpohjaisesti, että vuoden kuluttua saneli laulut, joissa oli 95 säettäkin, niin täydellisesti, ettei niihin ollut Larin leskellä juuri mitään lisäämistä. Ja kumminkaan ei hän ollut noita lauluja kuullut useammasti laulettavan kuin yhdesti tai kahdesti. Se, samoin kuin sekin seikka, että Tatjana ainoastaan kolmen päivän opinnoilla oli oppinut auttavasti lukemaan ja kirjoittamaan ja laskemaan niin paljon, että omin neuvoin kykenee hoitamaan miehensä kirjanpitoa, joka luonnollisesti ei ole suuren suuri, se jo todistaa alkuperäistä hengen voimaa. Muutoinkin oli hauskaa katsella erittäin hyvää järjestystä ja puhtautta kaikissa kohdin hänen koti-elannossaan. Hän näytti tosiaankin oikein mallikelpoiselta, alkuperäiseltä suomalaiselta naiselta. 

Kanteletar miellytti hyvin Tatjanaa ja sitä hän luetteli joutohetkinään innokkaasti. Miehensä lupasikin sopivassa tilaisuudessa hankkia semmoisen hänelle. Ne 12 runoa, jotka hän oli Larin leskeltä oppinut, saneli hän hyvin mielellään ja ottamatta vaivoistaan penniäkään.

Larin leski oli Ilomantsin Palovaarassa asunut 80-vuotias Houri Huurinainen, jolta Andberg oli tallentanut suoraan kolme runoa (#1553, #1577, #1915). Kohtaamisesta Andberg kirjoitti artikkelin Runonlaulaja Savo-Karjalaisen osakunnan albumiin Koitar 5 (1897). 

Kaukana ihmisten ilmoilta, laajan Ilamantsin pitäjän laidalla, lähellä Venäjän rajaa asui synkän salon suojassa piilevässä mökissään vanha, seutulaistensa kesken laulutaidostaan tunnettu Larin leski. Rappeutunut oli mökki, tuo hänen »Palovaaransa», rappeutunut sen asujainkin. Ikä oli satanut lumensa hänen päähänsä, yhdeksättäkymmentä vuotta laskenut painavan taakkansa hänen hartioillensa, kun eräänä kauniina kesäkuun päivänä osuuduin mökille. En milloinkaan ole ulkonaisten olosuhteiden huomannut vaikuttavan niin voimakkaasti ihmisen henkiseen elämään kuin astuessani tuohon pieneen pirttiin. »Soitto on suruista tehty», tuoksahti ikäänkuin ensi tervehdykseksi ja sai mieleen oudon tunnelman. Penkillä ikkunan ääressä istui keveässä kesäpukimessaan ryppyinen mummo välinpitämättömän tylsästi tuijottaen lehditettyyn lattiaan, huomaamatta edes tulijaa. Tahdottoman koneellisesti liekutti käsi ja jalka kätkyttä. Näytti kuin hän olisi kuluneen ajan jättö, jäänyt outoihin oloihin, ympäristöön, joka ei enään ymmärrä eikä käsitä häntä. Näytti siltä kuin olisi tuo ajatus vallannut mummon itsensäkin niin täydellisesti, että hän kerrassaan unhoitti ympäristönsä.

— Vanhoja laulujako? kysyi hän viimein aivan kuin unestaan, heräten, kun olin hänet havauttanut mietteistään ja pyytänyt häntä jotakin lausumaan. — Vanhoja laulujako? uudisti hän ja katsoi elottomilla silmillään oudoksuen. Ja nyt levisi vanhuksen kasvoille omituinen väre, joka samalla kuvasti vilpittömän ilon tunnetta ja samalla myöskin kummastusta. Joku suloinen muisto näytti välkähtävän mieleen ja luovan sinne hetkiseksi valoa ja iloa. Mutta heti hän taas painui pahoille mielin.

— Niin, vanhoja lauluja, kertasi hän vieläkin ja huokasi. Tuota sureksin tuon ikäni, lausui hän kotvasen ääneti oltuaan ja näyttäen ikäänkuin keräävän mietteitään, kun kuulin muieu luona käytävän lauluja hakemassa eikä kukaan »ruotsi» saapunut minun luoksein. Sie oot ensimäkien. Mutta myöhään tulet.

Tuskin ehti mummo viimeiset sanansa pitkäveteisesti ja harvakseen lausua, kun rupesi ääneensä nyyhkyttämään, ja viljavat kyyneleet virtasivat poskille. — Itkemään täyvyn, kun mietin, miten hyviä nuo laulut ovat, ja miten niitä ennen laulettiin, sai hän vihdoin sanotuksi koettaen kuivailla kyyneleitään.

Olin kirjoittanut muistoon pari kolme laulua, jotka Larin leski vuosia takaperin oli opettanut eräälle nuorelle naiselle, jonka luona hän oli elättimummona ollut. Luin ne hänelle. Ne henkivät läpeensä syvää kaihomielisyyttä. Taaskin levisi tuo omituisen kaunis valaistus mummon kasvoille, joilla vielä pari kyyneltä kimalteli, ja hän vaipui niin hartaasti kuuntelemaan laulunsa sanoja, että unhoitti liekuttamisenkin. Yht'äkkiä, ikäänkuin tuntien tarvetta keventää apeata mieltään, rupesi hän pakinoimaan.

— Lintu on luotu lentämähän, huolellinen laulamahan, oli puheen alku. Kun olin ennen piimäsuuna pikkaraisna, paimen tyttönä pahaisna, kiikuin joka kivellä ja notkuin joka norossa ja silloin mie opettelin laulamaan toisten tyttöjen keralla näitä laajoja lauluja, joita kuuli kylliksensä.

Oudosti ja suruisen sydämen hienoimpia sointuja kuvaavasti värähteli heikko ääni, kun vanhus kuvaili näiden iloisten ja huolettomien tyttöpäivien jälkeen lähtöänsä »isän armahan ahoilta kanssa toisen karkulaisen».

— Hyvä mies se Larini oli, päättyivät tuon elinvoimaisimman aikansa muistelot.

Verkoilleen ja tavoitellen sanoja siirti vanhus puheensa noista muinaisista muisteloista, jotka loivat hetkiseksi valoa ja lämpöä mieleen, nykyisiin olosuhteisiin. Arkailevin ja peittelevin sanoin kuvasi hän ne. Leskeksi jäätyään joutui ruotilaiseksi omille pojilleen ja kuljetettiin kahdannepäin veljen luota veljen luo.

»Vierin kuin viraton koira, 
Kulin kuin kulukurikka, 
Kuin kivi kululla maalla, 
Savi saavulla aholla».

— Tulin nyt niin huonoksi, ett'ei voi vasussakaan vieä soien ja salojen kautta. Aina pakisoot poika ja nevaska, että kun ei Luoja korjaa tuota mummoa höpisemästä. Ei hyö sallis minun laulujakaan muistelevan.

Tuon puhuttuaan mummo huoahti ja vaipui kotvaseksi äänettömyyteen. Hän tahtoi käyttää läsnäoloani hyväkseen ja kertoa, mikä hänen mieltänsä painoi.

Ikäänkuin tuntien taaskin jotakin sisäistä kehoitusta turvautui hän vanhaan lohdutuskeinoonsa lausuen:

»Laulan neito voiessani, 
Jos en toiste voinekaua, 
Jos viluhun vietänehen, 
Pakkasehen pantanehen,
Luoahan lumen sekahan»

Helppo oli käsittää, mitä mummo tahtoi kätkeä noihin runon sanoihin, ja näkyi sen miniäkin käsittävän, koskapa hiljoilleen kuiskasi:

— Se tuo mummo on vanhuuen hupakko ja höpisee omia aikojaan.

Muisti ja voimat näkyivät tahtovan pettää vanhuksen, jonka valtasi taasenkin mielenliikutus niin, että hän hyrskähti itkuun. Sanat eivät tahtoneet sopeutua nyyhkytyksien seasta selväksi lauseeksi. Hän näytti ponnistelevan hallitakseen liikutustaan ja keräilevän viimeisiä voimiaan pinnistääkseen lopuilleen huonontunutta muistiaan. Ja vihdoinkin voiton saatuaan heikkoudestaan puki hän ihmeteltävän terävällä aistilla koko sisäisen ja ulkoisen elämänsä heikon heikolla ja kummallisen värähtelevällä äänellä laulamansa runon sanoihin:

»Katso muita miekkoisia, 
Katso muita osallisia: 
Iloissahan muut elävät, 
Leikissähän liekahuvat.
Minult' on lehmä leikit syönyt, 
Lammas lappanut imehet.
En voi iloissani olla, 
Enkä leikin liekahua: 
Kun istun ilokivelle, 
Niin istun itkemähän,
Kun laulupaaelle paneiksen, 
Siitä painun pahoille mielin».

Vaivaloisesti olivat viimeiset säkeet kummunneet mummon suusta. Ne olivatkin hänen viimeinen ponnistuksensa, hän oli kerrassaan tyhjentynyt. Huokaus vain, ja hän vaipui taaskin samaiseen välinpitämättömään tylsämielisyyteen, jossa taannoin oli istunut. Ei sanaakaan hän enään virkkanut. Silmät tuijottivat elottomasti lattiaan. Tuntui kuin hän olisi nyt tahtonut kerta kaikkiaan lausua sydämensä syvimmät mietteet puti puhtaiksi ja sen tehtyä sulkea suunsa vankkaan sulkuun. Hän painautui niin syvästi oman laulunsa aikaan saamaan tunnelmaan, ett'ei hän kuullut enemmän nevaskansa tekemiä selityksiä kuin minun kysymyksiänikään.

Läksin pois tavallista vakavampana. Apeaksi tahtoi painua minunkin mieleni, sillä yksinkertaisen kansanlapsen suusta olin saanut kyllin selvän selityksen, kuinka kaihotunteiset, surumieliset laulut voivat ikäänkuin itsestään syntyä.

Havaintoja Ilomantsin Hattuvaarasta kesällä 1892

Samuli Paulaharjun
dokumentointia 1907
Museovirasto

Joensuun lyseossa vielä kirjoilla ollut August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) teki kesällä 1892 runokeruumatkan Ilomantsiin. Nimimerkillä Auk. Kumpulainen julkaistussa (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896) kertomuksessa kirjoituksessa Sydänsalolta hän kuvaa Hattuvaaran kylää.

Kansan jokapäiväistä elämää tarkastellessa huomaa kohta, että tavat ovat kerrassaan alkuperäisiä ja kehittymättömiä. Riitaisuus ja alinomainen mökyäminen on joukon seassa vallalla. Pienet pojan nulikat kiroilla napsivat aika lailla eikä juuri tytötkään tahdo jäädä siinä taidossa takapajulle. Sitä paitsi tekee yleinen likaisuus monessa kohden ja erittäinkin ruoanlaitossa vieraalle olon vastahakoiseksi. — Minäkin sain kalakeitossa sellaisen sumpun naisen hiuksia eteeni, että pelkäsin lopulta vadista kokonaisen pään löytyvän. Kohtuullisen määrän tuota herkkua viskasin uuniin, että näyttäisi keitto syödyltä. — Muutoinkaan ei taida siveellinen kanta puheista päättäen olla aina vakavinta laatua. Jonkummoista hienotunteisuuden vivahdusta, ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta vierasta kohtaan tapasi kumminkin.

Taikausko ja taikominenkin on vielä aika lailla vallalla. Siitä oli jos jommoisiakin esimerkkejä. Eräs metsänvartija kertoi minulle omia kokemuksiaan siltä alalta. Kumminkin hän vakuutti, että "vaikea se on palvella kahta herraa. Jos lyöttäyt Jumalan kansa hyviin väliin, niin heti jo Vihtahousu siellä takana nykii". — Kerrankin oli eräs tyttö Lieksan salolta loitsinut hänet pahanpäiväisesti piitymään itseensä. Oli tullut niin kova tuska ja omituinen elämä, että "lopulta tyhjä rupes silimissä rävästämään ja kummittelemaan". Eikä auttanut muuta kuin käydä koko toistakymmentä peninkulmaa salomaiden halki tytön luona, ja silloin oli heittänyt kummittelemasta. — Erityisenä salaisuutena uskoi hän minulle, kuinka lehmistä vieraantunut koira saadaan jälleen niitä paimentamaan. Neuvo kuuluu sanasta sanaan seuraavasti: "Pistä vasemman kengän kantapää lehmän sontaan, pyöräytä siinä ympäri, pane maitoo kuoppaan ja anna koiran lakkii se, niin kyllä paimentaa". — Pyysin hänen näytteeksi tekemään tempun, vaan se ei kuulu muiden nähden tepsivän.

Että ukko kumminkin valehteli hyvän prosentin, huomataan siitä, että hän sanoi joku aika sitte nähneensä itse häntäniekka herrankin metsässä. Kun hän oli kotkan tappanut, oli tullut polulla vastaan ja kirastellen tivannut, että sitäkö sinä sen minun kokkipoikani tapoit. — Minua uhotteli ukko sillä, että jos hän panee vasemman käden etusormen kummallisesti koukkuun, niin en muistaisi hänen neuvoistaan mitään.

Kun minun oli tehtävä kansatieteellinen tutkimus kylän asunnoista, piti minun saada tietää niitä taikoja, joita rakennusta aikaan saadessa tehtiin. Sitä varten täytyi minun tavata erästä kummannäköistä miestä Iljon Iivanaa. Hän oli jo 73 vuotta vanha, mutta aivan ketterä ja eloisa. Ukko oli sanan täydessä merkityksessä "vanhan kansan mies", kuten hänestä kotinaisensa sanoivat, sillä hän ja 72 vuotias Anna Timoskainen syntyisin Kuolismaan kylästä muistivat parhaiten vanhoja runoja Hattupäässä. Tarjosin ukolle sikarin ja aloin maanitella häneltä noita taikoja. Ukko vain veteli hyvällä maulla sauhuja ja istua mökötti äänetönnä. Minä veivasin pitkän aikaa turhaan. [...]

Annoin ukolle toisen sikarin. 

"Ka sanomma sinulle kahen kesken", sanoi hän viimein.

"Ka miäpä saloat? Tiemmähän kumminkin", sanoi Anna Timoskainen. Ja häneltä se läksi taika kuin läksikin. Kumma se oli. Kun huoneen ensimmäistä hirttä ruvetaan salvamaan, pyydetään hauki, kuivataan se ja pannaan hirren alle. Vaan että tämä taika vasta oikein tepsisi, pyydetään "hauvin hauki" eli hauki, joka on toisen hau'in mahassa, ja tehdään samalla tavalla. Sitte pannaan vielä markkulia ja elohopeaa kolmen nurkan alle. Silloin ei muka syöpäläisiä tule huoneeseen. Syöpäläisten karkoittamiseksi rakennettavasta huoneesta tehdään myös seuraavia temppuja. Ensimmäisen salvoshirren lastuista rakennetaan niille maja asuttavaksi. Pannaan metsäpolulta kuoliaana löydetty supiaishiiri tuoheen kuivamaan käärittynä johonkin nurkkaan kurkiaisen ja maton väliin. Mutta tätä tehdessä pitää kavahtaa, ett'ei lapset näe sitä, muutoin ei "lapsionni" tule olemaan hyvä huoneessa.

Lopulta lämpeni ukko Iivanakin niin, että rupesi juorottamaan vanhoja runoja. Ei tuo laulu ollutkaan lasten lauluja, naisten nauruja, se oli partasuun urohon. Ääni värähteli niin omituisesti ja pää nyökkäili tahtia. Tuntuipa sitä kuunnellessa kuin olisi siirtynyt kauvaksi Kalevalan aikoihin. Lemmennostosanoja ukko siinä joikuili. Jonkummoisella kunnioituksen sekaisella hartaudella katselivat naiset, mitä laulu tehoaa, Yht'äkkiä pysähdytti ukko laulunsa sanoen: "Kesäiseks' päiväks ois' palpattamista". Sen jälkeen komusi hän uunille ja näytti mietteisiinsä vaipuvan, kun ei enää virkkanut mitään.

A. F. Andbergin kokoamat runot ja tiedot Ilomantsin asumuksista päätyivät SKS:n arkistoon ja osa myös kokoelmaan Suomen kansan vanhat runot. Anna Timoskaiselta tallettui sinne lyhyt runo Ei kumaja kuiva kulkku (#1697), jonka tämä oli oppinut nuorena Ilomantsin Kuolismaan kylässä. Toverinsa Iljon Iivana lienee Iivana Huurinainen, jolta on tallessa loitsut Tules löylysen jumala (#2391) ja Tytöille kylyyn mennessä (# 4760). Jälkimmäinen ei ollut "lasten lauluja, naisten nauruja", tyylinäyte:

Päästä, Luoja, päästä, luonto,
Päästä, päällinen Jumala,
Miesten mustista veristä,
Naisten naarojen sanoista,
Kusikinttujen kiroista,
Veriv-ujen vihoista!

Matkakertomuksesta oli jo aiemmin ilmestynyt versio Uudessa Suomettaressa 3.8.–21.9.1892. Tätä lainaa ja kommentoi Ulla Piela kirjassaan Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta.  

Kävely Ilomantsin Hattuvaaraan kesällä 1892

Joensuun lyseossa vielä kirjoilla ollut August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) teki kesällä 1892 runokeruumatkan Ilomantsiin. Nimimerkillä Auk. Kumpulainen julkaistussa (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896) kertomuksessa kirjoituksessa Sydänsalolta hän kuvaa matkaansa Hattuvaaraan.

Ensimmäinen paikka, joka suuremmassa määrässä veti huomioni puoleensa, oli Hattuvaaran eli Hattupään kylä, kuten sitä tavallisimmasti kutsutaan. Se on noin 40 kilometrin seutuun Ilamantsin kirkonkylästä eli "pogostasta" ja ainoastaan 15 kilometriä Venäjän rajalta, joten olot täällä on hyvin samanlaisia kuin rajan toisella puolellakin. Kylä on aivan yksinäinen suurien suo- ja kangasmaiden keskellä ja sijaitsee, kuten jo nimikin osoittaa, jokseenkin korkealla ja kuivaperäisellä mäkimaalla. Yksinäiseksi salokyläksi on se kylläkin suuri, sillä siinä on asukkaita yli 300 henkeä. Koska olot ja elantotavat ovat hyvin omituisia ja alkuperäisiä, ja koska tämä kylä muutoinkin on omiaan kuvaamaan Karjalan historiallisia oloja muinoisilta vainovuosilta, niin sopinee piirtää muutamia havaannoita viikkokauden olosta siellä.

Käenkoskelta, josta Hattupäähän on yli parinkymmenen kilometrin, läksin astua reppasemaan kaitaa salopolkua myöten. Synkkää ja asumatonta oli seutu koko matkalla. Ainoastaan kaksi pienen pientä elinpaikkaa oli polun varrella noin 8 kilometrin välimatkalla toisistaan. Maisema ei ollut kumminkaan noita muinoisia kehuttuja Kalevalan kankahia, Väinölän ahoja ja Osmon pellon pientaria, vaikka kyllä kylään tultuani sain selvän käsityksen, että on ne täällä nuo nimitykset ennen kajahtaneet ja kajahtavatpa vielä nytkin. Kulovalkea ja tukkilaisen kirves oli siltä riistänyt pois tuon juhlallisen salomaan jyhkeyden. Mustana, karuna ja aivan hedelmättömänä lojotti maa pitkän pituiset matkat. Puolipalaneina ja surullisen näköisinä loikoivat kelopuut pitkin pituuttaan maassa, ja nuo vanhat hongat, joiden latvoissa muinoin tuuli humahteli ja käki kukahteli, oikoivat nyt avuttomina kuorettomia vankkoja oksiaan korkeutta kohden kahden puolen tuon kaitasen salotien. Tuhansia, kymmeniä tuhansia markkoja makasi tuossa tyhjän panttina happanemassa. Apean vaikutuksen teki mieleen tuo näkö. Eikä tuo mielen apeus hävinnyt, kun tuolta kulovalkean raatelemalta maalta joutui männikköisille seuduille. Oksat ja latvukset makasivat siellä kannon juureen sullottuina. Toisinaan kelletti kaadettu ja karsittu vankka honka maassa happanemaan hyljättynä. Hiukan vaihtelevaisuutta tuolle yksitoikkoisuudelle antoi joskus keltaisen aivan putipuhtaan suon keskessä kimmaltelevä lammikko taikka siellä täällä pikkuinen tilkku vihreää koivulehtoa.

Nuoralla tanssijan taitoa olisin suonut monta kertaa osaavani astuessani mäkien välisten syvien notkelmien poikki kaitaa riukua taikka lyhytpuista kapulasiltaa myöten. Harha-askel vain ja edessä olisi ollut syvä mutainen rapakko tahi suon vellova vetonen. Muutoinkaan ei ollut kulkeminen helppoa alituisten ylänteiden takia.

Välillä olevissa mökeissä pistäysin sivumennen. Näissä sain tarkan tilin tehdä matkani tarkoituksesta ja muista maailman kuulumisista. Muulloista tietoa nämä hiljaiset salomaalaiset eivät juuri saakaan, ja tällaistakin hyvin harvoin. Senpätähden silmäilivätkin he minua tavallista suuremmalla uteliaisuudella.

Tunnin verran astuttuani viimeistä salotaivalta aloin lähetä kylän seutuja. Polku alkoi kohoomistaan kohota korkeanpuoleiselle vaaralle. Vihdoin jouduin astumaan erään kasken aidan vierustaa. Mies kyntää jytyytti siellä kaskea. "Ka oot sie mitä hansverkkarmiehii", huutaa hoilautti mies nähtyään minut laukku selässä kulkevan.Valitettavasti en voinut olla mikään "hansverkkar". Jonkun aikaa puheltuamme neuvoi mies minulle talon, johon mennä, ja vakuutti lopuksi:

"Ka hyvin otamma vierahan vastahan, hot missä paikassa".

Hattuvaaran kylä ennen 1900-luvun alun suurpaloa.
Ilomantsin Museosäätiö

Noustuani ylängölle avautui nelikymmentaloinen kylä silmieni eteen. Ensi silmäykseltä se jo näytti itäsuomalaiselta, oikein muinoiskarjalaiselta kylältä. Rakennukset olivat kaikki harmaita ja vanhannäköisiä ja paikoittaan eri huoneustot ryhmitetty pihan ympärille ikäänkuin jonkummoiseen linnamaiseen sikermään, joka lienee muinoisilta vainovuosilta säilynyt tapa. Harvoihin oli niihin valkoinen maali osuutunut ikkunan ulkopuolisiin vuorilautoihin. Ilma niitä oli saanut maalailla mielensä mukaan. Mikä kumminkin ennen kaikkia pisti silmään, oli se että useimmissa rakennuksissa oli vielä asuinrakennukset ja karjakartano yhdessä, kuten Venäjän Karjalassa on tavallista. Erilaiset kattomuodostukset asuinhuoneistossa ja karjakartanossa ja usein vielä yhteen pötkyyn rakennetut pikkurakennukset tekivät vasta niistä oikein kummannäköisiä. Jokunen uudempaan tapaan rakennettu kartano löytyi siellä joukossa.

Jos jollakin tavalla koukuttelevaa polkua pääsin viimeinkin osoitettuun taloon. Heti pihaan astuttuani huomasin, ett'ei ainakaan terveydellisistä suhteista ymmärretä pitää ollenkaan huolta. Suuri lantakoko oli asetettu aivan keskelle pihamaata, ja navettarakennus, joka tässä oli erilleen rakennettu, oli kumminkin liian likellä asuinrakennusta ja raitistutti omalla tavallaan ilmaa kartanon ympärystöllä.

Ulkonäöltään jotakuinkin puhtaaseen tupaan astuttuani, tervehdittyäni ja pakinoituani hiukan, sanoi isäntä: "Ka lähe kammarpuolell". — Kammarit olivat tyydyttävässä kunnossa, kun olivat vielä uudenpuoleisetkin. (Olin nimittäin tullut kylän pohatan eli "prihassikan" taloon).

Jo aiemmin oli matkakertomuksesta ilmestynyt versio Uudessa Suomettaressa 3.8.–21.9.1892. Tätä lainaa ja kommentoi Ulla Piela kirjassaan Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta. 

Kaksi näkymää peruukkimaakarin elämään

Harvinaista iloa on päästä vertaamaan oman työn jälkeä taitavamman tutkijan työhön. Oma porilaisen peruukkimaakarin lapseen keskittyvä blogipalani vuodelta 2014 erosi jossain määrin Kustaa H. J. Vilkunan saman mittaisesta vuonna 2021 julkaistusta matrikkelitekstistä. 

Vilkuna oli selvittänyt Henrik Johan Lagerholmin (s. 1735, k. 1772) olleen Turussa ennen Poria. Hän oli huomannut saman aviottoman lapsen kuin minäkin. Mutta siinä missä itse kirjoitin "Maria Stina/Elisabetin elämänkohtalosta ei ole tietoa", Vilkuna oli todennut tämän kuolleen vuonna 1835 kirkonköyhänä.

Merkittävämpi ero on se, että oma pätkäni lähti liikkeelle sanomalehti-ilmoituksesta, jonka mukaan Lagerholmilla oli vaimo Maria Christina Bergdahl, joka oli kuollut yhtä "nyligen" kuin miehensä. Olin tarkastanut hautausluettelot, joiden mukaan Lagerholm kuoli "37-vuotiaana 9.12.1772 ja vaimonsa Maria Christina Bergdahl pian tämän jälkeen 32-vuotiaana 13.4.1773". Kuitenkin Vilkuna on henkikirjoja (?) läpikäytyään tiennyt, että "Asui 1768–1771 Porissa naimattomana Malmin korttelin tontilla nro 178 (omistaja oli porvari Österberg)."

Tässähän ei ole mitään ristiriitaa, jos Lagerholm solmi avioliittonsa vuoden 1771 henkikirjoituksen jälkeen. Itse olin kuvitellut (!), että avioliitto oli pitkäaikaisempi ja se olisi selittänyt sen, ettei Lagerholm mennyt naimisiin tyttärensä äidin kanssa. 

Eli milloin Lagerholmin häät vietettiinkään? Sitä ei kerro (tätä kirjoittaessani) Lagerholm-haku Hiskiin tai ArkivDigitalin rekisteriin. Lagerholm on naimattomana rippikirjassa 1766-1771, 211. Vaimo ilmaantuu seuraavaan rippikirjaan (1772-1777, 141) ilman mitään selitystä. 

Tapauksesta voi oppia ainakin sen, että elämäkertaa kootessa tosiaan kannattaa tarkistaa kaikki peruslähteet ja viimeinenkin rippikirja.