Virtuaalisesti Mäntässä ja lelumuseossa

Serlachius-museot on tuottanut Tarinasoitin alustalla kuusi mobiiliopasta, jotka hyödyntävät videoklippejäkin. Viime kesän käyntiäni oli ihan mukava muistella ja täydentääkin tietoja Göstasta ja Gustafista. Jos sopiva laite olisi ollut käytettävissä ja kädessä, olisin hyvinkin voinut katsoa useamman klipin paikan päällä. Jossa olisin voinut tarkistaa, onko Joenniemen komea navetta edelleen olemassa. Jäi Gösta-opastuksesta vaivaamaan.

Top 10 -opastus esittelee 10 taideteosta, joiden joukkoon on laskettu myös Göstan viinikellari. Mäntän julkisten veistosten kierros sisältää karttapojan, jonka avulla kohteita voi kiertää. Esittelyt ovat tekstiä. Osin samoja teoksia on Emil Wikströmin teoksia esittelevässä oppaassa.

Hauskin ja interaktiivisin oppaista on Apteekkarin työhuone, jossa voi tutustua Gustaf-museoon rakennetun interiöörin toimintaan. Videopätkien apteekkari näytti tutulta, joten epäilen, että nämä olivat jotenkin esillä museossakin. Niin tai näin, kävin koko materiaalin mielelläni läpi ja suosittelen nuorille ja varttuneemmillekin kosketukseksi apteekin toimintaan.

Mäntän jättäen, lämpimästi voin myös suositella Espoon Weegee-talossa toimivan lelumuseo Hevosenkengän Mummon muistelot -kierrosta, jossa

matkataan 80-vuotiaan Hilkka-mummon mukana menneisyyteen ja kuullaan, millaisia muistoja näyttelyn esineet hänessä herättävät. Hilkka on kuvitteellinen henkilö, mutta hänen muistonsa on koottu aitojen muistojen ja museon kokoelmatietokannan tietojen perusteella.

Lyhyissä pätkissä saa mukavaa rikastusta näyttelyn esineisiin, joita ei sisällöstä nauttiakseen tarvitse lähteä katsomaan.

Lelumuseon kuvailutulkattu kierros oli mielenkiintoista kuultavaa. Kuvailtiin esineitä, mutta ei kerrottu niistä juuri mitään.

Yritystuet ovat historiaa?

Tuulispäässä 41/1910 oli kovin tutun oloinen piirrospari otsikolla Kuinka Helsingin kaupungin isät veronmaksajiensa verotaakkaa huojentavat.

Pormestari Öhman (miljonäri Sinebrychoffille): Tässä olisi pieni lahja Helsingin kaupungilta.

Miljonäri Sinebrychoff (pormestari Haartmanille): En tarvitse enää lahjaanne. Helsingin kaupunki voipij sen saada takaisin yhdestä miljonasta (1,000,000) Suomen markasta.

Telakkatuet ovat aina ajankohtaisia?

Eläinkeskeistä historiaa

1) Ilman tuttavan vinkkiä en olisi älynnyt varata kirjastosta Timo Vuorisalon kirjaa Kolme simpanssia Nummenmäellä. Turkulainen eläinkirja. Otsikko ei luvannut mitään historiallista, mutta siitä oli kyse: paikallishistoriaa eläinkeskeisesti.

Monet tutut eläimet kuten siili ja rusakko paljastuivat uusiksi tulokkaiksi ei ainoastaan Turun kaupungissa vaan muuallakin Suomessa. Yhdessä artikkelissa oli tietoja 1700-luvultakin, jolloin Kakolanmäeltä sai linnansaarnaaja Samuel Wacklin metsästettyä kettuja ja susia.

Kuva kirjasta "Mighty Mikko; a book of Finnish fairy tales and folk tales" (1922). Flickr Commons

2) Petri Pietiläisen kirja Koirien Suomi on tuoreempi ja paksumpi. Se antoi aivan uuden näkökulman historiaan ja minulle uutta tietoa. Pietiläinen oli käyttänyt ilahduttavan monipuolista lähteistöä.

3) Blogissa Zoo Utopias taiteilija Mia Mäkelä ja kuraattori Kristiina Ljokkoi ovat eläintarhojen tulevaisuutta etsimässä. Sisältää Ihmisen ja eläimen kohtaamisen kulttuurihistoriaa: Johdanto, Osa I Antiikki, Osa II Keskiaika, Osa III Renesanssista valistukseen, Osa IV 1800-luku

3) Taideprojekti Hevoslinja on myös pureutunut eläimen ja ihmisen suhteeseen.

4) Tanskalaisesta verkkovideosta saa käsitystä lehmien tunnelmista laitumelle päästessään.

5) Turun yliopiston yleisen historian ja kansatieteen oppiaineissa on käynnissä Suomen Akatemian Eläinten toimijuus yhteiskunnassa: näkökulmia Suomesta 1890–2040 – hanke.

6) Opinnäytteitä

• Kivirinta, Riika: Metsästä näyttelyihin ja esteille. Koiraharrastus yhteiskunnan muutoksissa Koiramme-lehdessä 1962–2000 
• Kuittinen, Mikko: Laku : Henkilökuvadokumentti koirasta
• Soininen, Sari: Nuoria naisia ja kissoja
• Juvani, Jaana: Pohjoissuomenkarjan kantakirja-analyysi
• Järveläinen, Hanne: Hyötyä ja huvia : antiikin roomalaisten kotieläimet latinankielisessä kirjallisuudessa

7) Dokumentteja

• Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus vuotuisista eläinmarkkinoista Uudenmaan ja Hämeenlinnan läänissä. (1879)
• Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus, veron maksamisesta koirista. Annettu Helsingissä, 20 p:nä Toukokuuta 1878. 
• Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus koiraveron suorittamisesta. (1894)

8) Löytynyt pikku-uutinen kertoo myös palasen eläimen ja ihmisen yhteisestä historiasta. (Kaiku 14.12.1910, sama monessa muussakin)

.

Sven Anders ja sisaret

Wathén-hutkimuksen siivous sateisen illan ratoksi jatkukoon.

Carl Wathénin 29.9.1794 Porvoossa syntynyt poika Sven Anders on kauppiaana Helsingin säätyläisten rippikirjassa 1818-1835 (s. 37) veljensä Mårtenin (s. 17.8.1799) ja sisariensa Maria Catharina (s. 30.12.1796), Lovisa Charlotta (s. 24.8.1801) ja Wendlan (s. 17.4.1806) kanssa. Sisarusten isä oli kuollut Porvoossa 23.9.1806 ja äiti 16.8.1814.

Lovisa Charlotta kuoli tammikuussa 1843 (Finlands Allmänna Tidning 25.2.1843), mutta muut sisarukset ovat yhdessä myös rippikirjassa 1836-1846 (s. 207).

Nuori sukulainensa Anders Johan Wathén (josta tämä koko selvittely sai alkunsa) on varmasti käynyt ellei peräti asunut ylioppilasaikanaan sisarussarjan luona.

Sven Anders Wathén on jossain välissä hankkinut tontin Kasarmintorilta (Finlands Allmänna Tidning 4.5.1849). Hänen liiketoimintaansa kuuluu viinikellari. Sen kirjanpitäjä herätti huomiota rakentamallaan laivan mekaanisella pienoismallilla (Åbo Underrättelser 11.6.1858).

Päätellen Sven Andersin kuolinpesän huutokauppailmoituksesta, alkoholi oli hänen kauppatavaranaan loppuun asti (Helsingfors Tidningar 22.10.1861) 

Sven Anders Wathénin kuollessa häntä jää suremaan kaksi sisarta (Finlands Allmänna Tidning 31.5.1861). Mårtenin kohtalo jää mysteeriksi. SSS:n hautakivikuvien perusteella sisarilla on Hietaniemessä yhteinen hautakivi ja Sven Andersilla omansa viereisellä paikalla.

Huutokauppailmoituksessa mainitun tonttinumeron ja korttelinimen perusteella pääsen taas kiinni kaupunginarkiston kiinteistökortistoon, jonka mukaan S. A. Wathén oli ostanut tontin Fabianinkatu 19/P. Makasiinikatu 5 vuonna 1825. Suometar 23.3.1865 kertoo, että 

"Kauppias Wathén vainajan perillisten kivihuone makasiinikadun varrella tässä kaupungissa on näinä päivinä myyty 100 000 markasta suomen kruunulle, joka sen aikoo tehdä ordonassi huoneeksi."

Kivitalo näkyy ainakin yhdessä Helsingin kaupunginmuseon Finnaan lataamassa kuvassa.

Sisarista viimeiseksi jäi nuorimmainen eli Wendla. Kun elossa ei ollut lähisukulaisia, hän testamenttasi merkittäviä summia hyväntekeväisyyteen (Finlands Allmänna Tidning 8.11.1879). Uutisessa mainitut 15 400 markkaa ovat kuitenkin vain murto-osa vuosikymmen aikaisemmin kiinteistökaupasta saadusta summasta.



 

Luistelijan sukutaustasta

Lukutupa 4/1901 julkaisi oheisen kuvan MM-luistelija Franz Fredrik Wathénista (joka jäi Wathén-hutkimuksessa roikkumaan) ja kertoi hänen olevan "talonomistajan poika Helsingistä". Wikipedia kertoo syntymäpäiväksi 30.3.1878 ja Helsingin kirkonkirja on sen perusteella helposti avattavista kasteen kohdalta: vanhemmat Fredrik Wathén, äiti Elsa Maria Johansson.

Hakumoottori tarttui SSS:n hautakuviin Hietaniemestä. F. F. Wathénin kanssa samassa kivessä ovat Fredrik Wathén (* 15.5.1829 † 15.3.1910), Maria Wathén (* 24.8.1848 † 1.10.1922) ja Juho Nimrod Joutsela (* 6.8.1869 † 1.3.1935). Hypoteesi: Ensimmäiset kaksi luistelijan vanhemmat.

Kurkkaus Ylioppilasmatrikkeliin ja Helsingin kasteisiin kertoo Juho Nimrodin vanhemmiksi Nimrod Johansson ja Elsa Maria Andersdotter [Wathén] (21v). Hypoteesi: MM-luistelijan velipuoli äidin aiemmasta avioliitosta.

Fredrik Wathénin kuoltua Työväenliitto julkaisi 22.3.1910 lyhyen tekstin, jonka mukaan Wathén "rakennutti ja omisti pitkät ajat talon n:o 4 Eerikinkadun varrella". Helsingin kaupunginarkiston kiinteistökortiston mukaan "Murarelärl. Fredrik Wathén m. fl." oli ostanut tontin 1876 ja "Wathén m. fl." myynyt sen eteenpäin 1908. Wathénin rakennuttamasta talosta on kuva ja tietoa Finnassa.

Lämmittelyn jälkeen Helsingin rippikirjojen pariin. SSHY tarjoaa jäsenpuolella niin "tuoreen" rippikirjan hakemistoineen, että hypoteesit oli pian vahvistettu. Isä-Fredrik oli syntynyt Pusulassa 15.5.1829, mennyt Helsingissä 11.12.1856 naimisiin postiljoonin lesken kanssa ja tämän kuoltua nainut leskeksi jääneen Elsa Marian.

Tietenkin voi miettiä sitä, miksi Fredrik valitsi sukunimen Wathén ja miksi luistelijaksi ryhtyneen poikansa kummina oli neiti Emilia Amanda Wathén. Tämä oli syntynyt Helsingissä 4.3.1840 isänään Fredrik Wathén (s. 7.3.1809 Pusula). Kaupunginarkiston kiinteistökortisto kertoo, että Emilia Amanda (s.4.3.1840 Helsinki) yhdessä veljensä Frans Ferdinandin (s. 7.11.1849 Helsinki) ja sisarensa Alexandra Wilhelminan (s. 17.3.1854 Helsinki) kanssa ostivat Eerikinkatu 9:n tontin vuonna 1888 ja sisaret myivät sen eteenpäin vuonna 1917.

Fredrik Wathén v.m. 1809 lienee muotoillut sukunimensä synnyintilansa Vatto-nimestä. Samalta tilalta oli kotoisin myös Fredrik Wathénin v.m. 1829 äiti eli miehet olivat todennäköisesti lähisukulaisia keskenään. Eivätkä todennäköisesti suuremmin sukua aiemmin käsitellyille Kytäjästä Porvooseen ja sittemmin Helsinkiin päätyneille Wathéneille.

P. S. Kyllä, kiinteistökortisto on taas käyttökunnossa. Hakuohjetta Arkistolaitoksen Porttiin ei ole päivitetty, joten oma versioni:

1. Osoite http://sinettiarkisto.fi/
2. Klikkaa Haku
3. Kirjoita 'Vapaateksti' kenttään Kiinteistökortisto ja klikkaa 'haku'
4. Tuloksissa Kiinteistökortisto, jolla rajavuodet 1800 - 1965. Klikkaa sanaa Kiinteistökortisto.
5. Klikkaa listasta oikeaa kaupunginosaa. 
6. Näkyviin tulee Perustiedot, vaihda näkymään Asiakirjat
7. Tarvittaessa hae oikea korttelinumero tarjolla olevasta kartasta.
8. Klikkaa listasta oikeaa korttelia. 
9. Sivun avauduttua lataa pdf oikealla ylhäällä olevien ikonien keskimmäistä painaen. Katso kuva ja nuoli:

20 vuotta sukututkimusta

Keväällä 1995 olin (taas) ilman kesätöitä. TKK:n päärakennuksessa huomasin joltain tasolta paperiesitteen (oi, niitä aikoja), joka mainosti HKKK:n kesäohjelmaa Interactive Telecommunications. Mahdollisuus nostaa opintotukea kesäksi eli hakemus sisään ja pääsin opiskelemaan.

Tämä tarkoitti, että ensimmäistä kertaa Espoossa asuessani minulla oli tarve hankkea kuukausikortti seutuliikenteeseen. Ja kun oppitunteja oli vain puoli päivää, minulla oli nyt ensimmäistä kertaa (ilman erillistä kustannusta) käydä Kansallisarkistossa. Muistikuvani mukaan uskallauduin siis juuri kesällä 1995 ensimmäistä kertaa Rauhankadulle.

En ollut käynyt kursseja, mutta kyllä tavannut jotain hyvää perusopasta, jonka perusteella kysyin päivystäjän tiskin takana olleelta (Pertti Vuorinen?) mustia kirjoja. Ne olivat tuolloin vanhan tutkijasalin takaseinällä ja salin kaikilla pöydillä oli mikrofilmien ja -korttien lukulaitteita.

Muuta en sukututkimukseni aloittamisen alkuvaiheista sitten muistakaan. Kauan olin aloittamisesta haaveillut ja hieman pänni, kun tajusin (samana kesänä?), että Kokemäen kirkonkirjojen mikrofilmejä olisi voinut käyttää myös Kokemäen kirjastossa, jossa olisin päässyt alkuun jo yläaste- tai lukioaikoina. (Kirjastossa vietin päivän niska vinossa ja vasta lopuksi kirjastonhoitaja sattui näkemään ja kertoi, että lukulaitteen pystyi kääntämään. Tätä ilosanomaa olen jakanut useasti Kansallisarkiston mikrofilmisalissa.)

Seuraavina kahtena vuotena harrastus oli melko intensiivistä. Opiskeluni olivat loppuvaiheessa, opintorahan nostosäännöt vielä joustavia, joten useita 9-20 päiviä tuli vietettyä Kansallisarkistossa löytöjä tekemässä. Äitini totesi (hieman nauraen), että kun soitin hänelle ja aloitin selostuksen sanoin "mulla oli i-ha-na päivä", hän toivoi, että kertoisin hankkineeni diplomityöpaikan, mutta arvasi, että tälläkin kertaa kyse oli arkistoelämyksestä.

Joko talvella 95-96 tai 96-97 kävin Espoon kansalaisopistossa Marja-Liisa Putkosen sukututkimuksen jatkokurssin, jonka vinkkilistoja selasin vuosia jälkeenpäin. Elämyksiä tarjosi myös SSS:n kirjasto, joka noina vuosina oli Mariankadun varrella tunnelmallisessa kellarissa. Siellä (muistikuvani mukaan) kuulin ensimmäistä kertaa HisKistä, jonka ensimmäisistä tallennetuista seurakunnista minua hyödytti Asikkala.

Syksyllä 1997 aloitin täyspäiväisen työteon ja sukututkimus unohtui välillä pitkiksikin ajoiksi. Sähköpostiarkistoni perusteella olen alkanut käyttää verkkolähteitä ja sähköpostilistoja aktiivisesti syksyllä 2004. (Vieläköhän Suku-listan arkisto on jossain tallessa?) Ja siitä alkoi uusi vaihe.

Työnantajani tarjosi mahdollisuuden usean kuukauden breikkiin ja käytin tätä alkuvuoden 2007 saadakseni tuolloin roikkuneet kirjaprojektit valmiiksi. Sapattivapaalta palatessa aloitin tämän blogin. Sittemmin projekteja on syntynyt enemmän kuin niitä on ehtinyt aloittaa, puhumattakaan lopettamisesta.

Tallinnan täydennystuliaisia

Lähdin Pärnusta sunnuntaiaamuna ja ehdin viettämään monta tuntia Kadriogin museoissa ja vanhassa kaupungissa poikkeamaan vajaaksi tunniksi Viron historialliseen museoon. Siellä tuijotin ties-monettako-kertaa ensimmäisen huoneen videoesityksen ja mietiskelin samaa kuin Pärnussa: saksankielisyyden näkymättömyyttä. Baltiansaksalaisuutta ei tuoda missään esille?

Videota katsoessa selän taakse jää esineaikajana, jota en tälläkään kertaa huolellisesti tarkastellut. Mutta huomasin lyijykynän, joiden historiaa yritin melko epätoivoisesti kartoittaa vuosi sitten. Esinetekstin mukaan kyseessä oli vuodelta 1764 nürnbergiläinen lyijykynä, joita oli myyty 10 kappaleen nipuissa. Ehkä samanlaisia tälläkin puolella lahtea?

Jätin väliin museon ison salin ja harhailin kellarissa. Sen yhdessä huoneessa historia laajeni Viron ulkopuolelle. Silmäilyni pysähtyi hienoon lapsen kokoiseen turkishaalariin, jonka hupussa oli koristeena nypyköitä.

Mukavaa nähdä esimerkki tyylistä, johon törmäsin Siperian pukeutumiskulttuuripiirroksissa 1700- ja 1800-luvulta. Siis ihan oikeasti pohjoisen lapset puettiin eläintä muistuttaviin vaatteisiin. Esinetekstin perusteella tämä vaate oli 1800-luvun alusta Kamtšatkasta. Ja

"The hood decoration indicates a belief characteristic to tribal people that when identifying with a certain animal as faithfully as possible, the animal's abilities are transferred to that person."

Päivä Pärnussa (2/2)

Ennen matkaan lähtöä olin tutustunut Pärnun historiaan lukemalla artikkelin Pernon kaupunki Virossa lehdestä Väinämöinen 30/1902. Siitä opin, että kaupungin perustamiseksi voitiin laskea vuonna 1251 rakennettu kirkko, joka sijaitsi nykykaupungista katsoen joen vastarannalla. Artikkelin mukaan "ainoastaan vähäiset jäännökset tuomiokirkon perusmuureista muistuttavat vielä täällä kaupunkia". Kuullosti arkeologiselta, joten selvitin paikan museolla kurkistamalla museokaupassa myytävään suomenkieliseen oppaaseen.

Siinä luki, ettei mitään jäänteitä enää ole, mutta muistomerkki on paikalla. Kun tekeminen oli vähissä ja aurinko paistoi, niin tätäkin kannatti lähteä katsomaan.

Muistomerkin takana on vanha, mutta edellee käytössä oleva hautausmaa, jossa oli aivan erilainen tunnelma kuin suomalaisissa. Kannattaa siis poiketa.

Samalla puolella jokea on Koidula-museo, joka on osa Pärnun kaupunginmuseota. Tietoni Lydia Koidulasta olivat lähes olemattomat ja tekeminen vähissä, joten museoon poikkeaminen oli erinomaisen sopivaa.

Sisällä olivat rinnakkain esillä Lydia ja isänsä Johann Voldemar Jannsen. Jannsen perusti ja toimitti Perno Postimees -sanomalehden, joka oli virolaisen lehdistön alku. Hän oli myös järjestämässä Viron ensimmäisiä yleisiä laulujuhlia. Olisi siis ansainnut jo omilla ansioillaan museon, mutta on nyt esillä tyttärensä kirjailijanimen takana. Molemmat olivat asuneet rakennuksessa 1850-63.

Yritän täst edes muistaa Koidulan Viron Aleksis Kivenä: kirjoitti näytelmän ja runoja. Merkittävä ero välillään on se, että Koidulasta on useita valokuvia ja muotokuvia. Museon suomenkielisessä esitteessä kerrotaan, että yksi museon monista muotokuvista "pronssiin valettuna hymyilee jättälohkareessa Leppälahdessa, Y. S. Yrjö-Koskisen maalaiskartanossa". Häme-Wiki tarkentaa paikan Lopeksi.

Museon dokumenttipainotteisuus toi mieleen Tampereen Lenin-museon.

Sitten oli enää jäljellä kaupungille jääneiden aukkojen paikkaus. Vallituksilta kolmas kaupungin pienoismalli, joka esitti kaupunkia 1500-luvulla ja oli vaikea hahmottaa, sillä joen ranta on nyt eri kohdassa. Torni 1400-luvulta

Koidulan patsas

ja aallonmurtaja, jota pitkin en todellakaan lähtenyt kävelemään.

Wathénit Porvoossa - minihutkimus

Tuttavani huhuili lisätietoa ylioppilas Anders Johan Wathénin taustasta, joka saamansa suullisen tiedon mukaan liittyisi Kytäjän Vatsiaan. Pieniä käynnistysvaikeuksia, ennenkuin SukuForumin vanhasta keskustelusta selvisi, että Vatsia on Lopen kirkonkirjoissa, ja Porvoon kaupungin rippikirjat löytyivät Digihakemiston avulla. Hiskin kastetiedoista sain tonttiviitteitä, joten kiitos aikaisemmin tehdyn työn pääsin täyteen vauhtiin.

Ylioppilasmatrikkelin mukaan Anders Johanin isä oli vuonna 1829 kuollut Johan Wathén. Porvoon haudattujen listan mukaan hän oli kuollessaan 64-vuotias, mikä viittaa syntymävuoteen 1765. Rippikirjassa 1814-1820 näkyy patronyymi Andersson.

Ilman ennakkotietoa Vatsiasta Johania ei uskaltaisi yhdistää Lopella 25.2.1765 syntyneeseen poikaan, jonka isä oli Anders Simonsson. Perhettä rippikirjoissa seuraamalla (1762-1767, 1768-1773, 1779-1785, 1786-1791) selviää, että Johan lähtee lapsuudenkodistaan Porvooseen vuonna 1790. Porvoon kirjoissa varhaisin löytämäni merkintä on vuodelta 1804.

Porvoota setviessäni huomasin, että kaupungissa asui Johanin kanssa samaan aikaan kauppias Carl Wathén. Hänelle ja vaimolleen Anna Maria Nyholmille syntyi Porvoossa lapsi 24.9.1792. Heidän avioliittoaan Hiskillä en löytänyt. Porvoon rippikirjoissa (1781-1786, 1795-1803, 1804-1813) Carlin syntymävuosi on 1756. Voisiko hän olla Simon Jöranssonille Lopen Vatsiassa 31.1.1756 syntynyt Carl?

Lisäys 12.5.2015 Hutkimuksen tohinassa jäi huomaamatta, että Porvoossa oli 25.10.1798 kuollut 15-vuotias Anna Sophia Wathén, joka oli kauppias Wathénin veljentytär ja talonpojantytär Lopelta. 

Palaamalla jo kerättyihin Vatsian viitteisiin selviää että tuo Carl on rippikirjassa 1768-1773 merkitty koululaiseksi. Käynyt koulua Porvoossa? Houkutellut kaupunkiin isoveljensä (?) pojan?

Helsingissä oli 1800-luvun alussa kauppias Sven Anders Wathén, samaa sukua? Carl Wathénin 29.9.1794 Porvoossa syntynyt poika, olettaisin. Sara Wacklinista kertovan verkkoartikkelin loppukappaleet

Wackinille Helsingin Kaivopuistosta luvattu tontti pysyi rakentamattomana. Kauppias Wathen vuokrasi sen 1847 liikettään varten – vuosi Sara kuoleman jälkeen. 1893 tontti siirtyi kaupungin telakan hallintaan. Nykyään Helsingin länsi- ja itäsatamat yhdistävä ratakuilu kulkee tontin läpi.
Eräs selitys voisi olla, että tontti lainanvarainhoitotoimikunnan päätöksestä huolimatta haluttiin pitää kasvavan teollisuuden vara-alueena. Rannassa toimi jo Sara Wacklinin ja kauppias Watheinin aikaan veneenveistämö, sittemmin telakka ja satama.

viittaavat siihen, että Wathénilla olisi yhteys asuinympäristööni. Näin asiat pyörivät, kun niitä lähtee pyörittämään. Pienellä lisäaskartelulla voisi löytyä yhteys alkuvuodesta esillä olleeseen luistelijaan Franz Fredrik Wathén (30.3.1878-21.3.1914)...

Päivä Pärnussa (1/2)

Anni Sinnemäen usein kuulluin sanoin Pärnussa

nähtävyyksiä ei ole mutta
taloista katsoo pyöreät ikkunat

Paikan päälle päästyäni selvisi, että toinen säe tarkoitti sitä, että kaupunki on niin täynnä viehättävää arkkitehtuuria, että kaipasin kuolalappua. Esimerkiksi hotellini Ammende Villa, joka on sata vuotta sitten rakennettu balttiansaksalaisen kauppiaan tyttären häitä varten.

Sieltä lauantaiaamuna lähtiessäni tulin heti Tallinnan portille, joka infokyltin mukaan on ainoa säilynyt 1600-luvun kaupunginportti Baltiassa.

Portin edessä näkyvä pöydän tapainen on pienoismalli kaupungin bastioneista nykytilassaan. Kun jatkoin säilynyttä osuutta eteenpäin tulin amfiteatterille, jonka keskellä oli esitetty kaupunki 1800-luvun puolivälissä, ennen purkutoimenpiteitä. Jatkoin eteenpäin ja pujahdin vallin läpi.

Osuin kirjastolle, jonka ympärillä piti olla merkkejä aiemmin paikalla olleesta linnasta, mutta en ole varma löysinkö oikeat tiilet. Olin muutenkin hieman hukassa ja ilman karttaa, joten suuntasin vanhan raatihuoneen turisti-infoon.

Minkä jälkeen kaupungin museoon. Sitä kuvattiin joissain materiaaleissa pieneksi, mutta sain kaksi tuntia mukavasti kulumaan.

Museon rakenne oli selkeän kronologinen. Ensimmäisessä huoneessa käsiteltiin esihistoria kivikaudesta rautakauteen. Pärnun ympäristössä on asuttu jääkauden loppumisesta lähtien ja videonpätkillä sekä arkeologisilla löydöillä oli luotu melko selkeä kronologia. Yhtäläisyyksiä Suomen kehitykseen tuntui olevan. Sukupuuttoon kuollut alkuhärkä tosin oli itselleni uutuus. Eikä Suomessa ole taidettu löytää 200-luvun roomalaisten rahojen kätköä?

Seuraavassa huoneessa elettiin keskiaika, jonka aloitti saksalaisten tulo. He piirittivät suon takana olleen Soontagana-linnoituksen. Janoa kärsineet virolaiset joutuivat antautumaan, mutta saivat sitten vettä kurkkunsa sijaan päällensä. (Seuraavassa huoneessa todettiin, että 1200-luvulla tuotu kristinusko oli todennäkoisesti jäänyt suurelle osaa kansasta vieraaksi ja he omaksuivat keskiajan mittaan kristinuskon ja kansanuskon sekoituksen, joka eli 1900-luvulle asti. Saman voisi sanoa Suomessakin, mutta enpä ole missään museossa nähnyt.)

Keskiajan materiaalinen kulttuuri näytti Pärnussa olleen hyvin samanlaista kuin Turun arkeologiasta esitetty. Mikä ei tietenkään ole suuri yllätys. Huoneessa oli lautanauhan tekopiste, mutta en uskaltanut siihen koskea.

Keskiajan jälkeisessä huoneessa tultiin melko ripeässä tahdissa 1500-luvulta 1800-luvun alkuun. Sotaisat esineet 1500-luvun sodista toivat mieleen Olof Ångermanin, joka oli täällä Pärnussa panttivankina. Tämän muistaen olin kirjastolla linnan merkkejä etsinyt, mutta museon pienoismallista selvisi, että ainoa jäljellä oleva kaupunginmuurin torni on myös toiminut vankilana...

Museon vaihtuvat näyttelyt olivat vaihdossa, joten perusnäyttelyn lopun läpi käveltyäni oli hyvää aikaa vielä ihailla sisääntuloaulassa olevaa 1300-luvun koggin palasta ja lattian alle jätettyä kaupunginporttia, jonka jäänteet löytyivät museorakennuksen kunnostuksessa.

HW-historianharrastus

Blogin Ennen mikrotietokoneita: Kun koneet olivat rautaa, muistit ferriittiä ja tallennusmedia paperinauhaa kirjoitus Uusi löytö talliin - IBM 1800 tuli eteeni Twitterissä varustettuna saatteella "Tässä olleen jo todellisen harrastamisen äärellä! " Totisesti, sanon minä. Teollisuuskäytössä olleen "rekan kokoisen" tietokoneen siirto, säilytys ja vieläpä suunniteltu uudelleen käynnistys.

Museoiden TAKO-jako on toivottavasti muistanut antaa tietokoneiden keräämisen jollekin taholle. Verkkohakujen perusteella Suomessa ollaan liikkeellä harrastuspohjalla.

Asiallisimmalta näyttää Suomen tietojenkäsittelymuseoyhdistys, jolla on

on kaksi pysyvää näyttelyä Jyväskylässä; Jyväskylän yliopiston Agora-rakennuksessa Mattilanniemessä sekä toinen Jyväskylän ammattikorkeakoulun Dynamo-rakennuksessa Lutakossa. Näihin tiloihin on yleisöllä vapaa pääsy oppilaitosten tilojen aukioloaikoina.

Jos joku bloggari on näyttelyissä käynyt, ei raportinsa osunut hakuuni. Verkossa on kyllä valokuvasetti vierailusta Suomen Tietojenkäsittelymuseoyhdistyksen tiloihin Kanavuoren varikolla 4.3.2008.

Kyseessä ei ole suinkaan Suomen ainoa tietokonemuseo ja mieleen herää ajatus tulevaisuudesta, jossa jokaisen nykyisen traktorimuseon vieressä on tietokonesali...

Janakkalan tietokonemuseo on bloginpitäjä Nikanderin lausunnon mukaan "Aivan ehdoton paikka jokaiselle, joka on vähänkään kompuuttereista kiinnostunut."

Helsingin tieto- ja pelikonemuseosta on oman raporttini lisäksi verkossa Jaakko Suomisen asiantunteva arvio. 

Mutta arkistoiko kukaan softaa?

P. S. Tietokoneistumiseen liittyviä opinnäytteitä linkitin vuosi sitten.
P. S. 2. Brittiläisestä tietokonemuseosta esittelyvideo.

Kuva analogisesta tietokoneesta SDASM Archives, Flickr Commons