Maria Toivaisen taidot

Lehteen Savonlinna 26.1.1878 kirjoitettiin Säämingistä:

Käydessäni Särkilahden kylässä, sain katsella semmoista, jota en ollut ennen nähnyt. Vaan ei kuitenkaan ole ihmeteltävä tämä, sillä se oli Luojan teko. Näin nimittäin erään torpparin neljännellä vuodella olevan tyttö-lapsen, joka oli vähän vajavainen ruumiin jäsentensä puolesta. Kädet olivat molemmat keskiniveltä myöten pois. Jalat olivat molemmat, vaan varpaat olivat vajavaiset ja toinen jalkoterä oli sisäänpäin kallistunut, että keträs-nivel kävi maahaan; tässä oli pari varvasta, joiden väliin hän otti veitsen ja sillä vuoli jotain, jonka otti käsitynkäinsä väliin. Samaan otti kamman, jolla koitti päätään silittää. Nämä käsitynkät olivat niin tarkat, että hän sai niillä ylös maasta neulan, vaikka tynkät oli vaan lihapäät. Muuten hän oli tavallinen, vähän alkoi jo puhetta pitää. Vaan ei Luoja liene häntä pitkä-ikäiseksi laittanut, koska sanottiin olevan kivulloisen.

Kuusitoista vuotta myöhemmin Mikkelin läänin maanviljelysseuran maanviljelyskokouksen käsityönäyttelyssä 

... Suurinta huomiota herätti eräs pellavarihmavyyhti, johon on kiinnitetty naisen valokuva. Rihman on valmistanut kädetönnä syntynyt 21 vuotias loistyttö Maria Toivainen Säämingin pitäjän Pellossalon kylästä. Vallan kädetön tyttö ei sentään ole, hänellä on näet käsivarret kyynäspäähän saakka, mutta merkkiäkään ei sormista ole käsivarren tyngissä. Hänen valmistamansa rihma oli hyvin tasaisesti kehrätty. (Mikkeli 1.9.1894)

Kaksi vuotta myöhemmin väliaikaisessa kuntakokouksessa Säämingin kunnan tuvalla 

... Kysyttiin kunnalta, josko edelleen kustannetaan raajarikkoista Maria Toivaista Helsingin raajarikkoisten koulussa, johon kunta yksimielisesti suostui, koska on ilmoitettu olevan hänen edistymisestä hyvät toiveet. (Savonlinna 9.6.1896)

Göteborgissa digitoitua eli muistutus lähdekritiikistä

Googlaus väikkärin tiimoilta heitti minut Göteborgin yliopiston digitointeihin. Varsinaisen asian tultua selväksi piti tietenkin katsoa, mitä muuta oli tarjolla. Etusivun otsikko "Genealogiska anteckningar om Göteborgs-släkter" veti oitis vanhan sukututkijan huomion, varsinkin kun taannoin julkaisemassani Schildt&Hohenthal-tutkimuksessani liikuin molempien sukunimien puitteissa Göteborgissa. 

Digitoitu "kokoelma" oli puhtaaksi kirjoitettu versio Wilhem Bergin muistiinpanoista. Miehen nimi soittaa vaimeita muistikelloja, mutta muistiinpanoja en käyttänyt tutkimuksessani. Eli mitähän jäi löytämättä?

Käyttö vaati megakokoisten pdf:ien latailua, mutta oli muuten yksinkertaista. Hakemistosta vaan sukunimen kohdalle:

Eka rivin sukunimi näytti täysin oudolta, joten tarkistin sen ensimmäisenä siirtymällä viitteen mukaiseen paikkaan.

Kysymysmerkillä varustettu nimettömän Hohenthal-tyttären avioliitto ei ollut tuloksiani täräyttävä lisätieto. Hakemiston muista riveistä oli ilmeistä, että tietoja oli poimittu minulle tutusta Augustin Hohenthalin perukirjasta, mutta miksi Margareta Hohenthalilla oli kaksi viitettä?

No, siksi, että avioliittonsa takia hän oli saanut "oman" taulun, jossa hänen väitettiin olevan Augustinin tytär. Tämähän ei pidä paikkaansa eli herätti kysymyksen Augustinin perukirjan esityksestä.

Siellähän Margareta oli muiden perillisten kanssa tutussa listassa. Ilmeisesti Berg oli arkistotyössä unohtanut merkitä muistiin sen, että Augustinin perilliset olivat hänen sisaruksiaan eivätkä lapsiaan. Koska jälkimmäinen on tavallisempaa, hän oli myöhemmin tehnyt tämän tulkinnan.

Yksi virhe ei tarkoita, että kaikki on käyttökelvotonta. Jos vaan muistan, niin katson jossain välissä, onko Berg saanut tolkkua Hall-perheestä, joka S&H-tutkimuksen lisäksi pulpahti äskettäin esiin väikkäriä varten lukemassani artikkelissa. Sillä kaikki liittyy kaikkeen. 

Lokakuussa twiitattua

 30.9.

• [What was the REAL Name of Jesus?] Se, että nimi on säilynyt kirjoitettuna, ei tarkoita, että tietäisimme, mitä nimeä on käytetty. Osa n+3418
• Neljässä tunnissa väsätty ei-niin-briljantti artikkeliehdotus ja lähetetty tunti ennen dedistä. Jonkinlainen merkkipaalu ammatillisessa kehityksessäni historiantutkijaksi?

1.10.

• [Awful Archaeology Ep. 6.5: The Baghdad Battery... Again?] Tiedon muodostusta YouTubessa eli aloittelija/popularisoija ottaa nöyrästi palautetta ammattiarkeologilta. Molemmilta hieno suoritus.

3.10.

• Kun kustantajatkaan eivät viitsi ilmoittaa lokaatiotaan, miksi se vaaditaan viitteeseen? Onko joku joskus, jossain, käyttänyt paikkatietoa julkaisun hakemiseen tai tunnistamiseen? Saa ilmoittautua. [Ainoastaan Reima Välimäki totesi "Olen, mutta en koskaan 1600-luvun jälkeen julkaistussa kirjallisuudessa". Enimmäkseen oltiin sitä mieltä, että tieto on merkityksetön. Yksi vastalause, jonka perustelut kuitenkin jäivät puolitiehen: "Kyllä kustannuspaikka jotain kertoo: jotain merkitystä, onko kirja kustannettu Tampereella, Delhissä vai New Yorkissa - kertonee ainakin jotain kustantajasta, etenkin jos on täysin tuntematon kustannustalo."]
• John Oliverin pikaratkaisu museoesineiden palautukseen: The Payback Museum

4.10.

• "Suomen valtiopäiväasiakirjojen digitointi säätyvaltiopäivien ajalta 1863–1906 on saatu päätökseen eduskunnan arkistossa. [...] ei vielä toistaiseksi löydy verkosta"
• Asiasta mitään tietämättömälle @NYUJordanCenter seminaari "Newspapers under the Tsars" on mielenkiintoista kuunneltavaa.

6.10.

• Ruotsissa käynnissä väitöskirjatutkimus 1600- ja 1700-luvun liitupiipuista, doktorandi piti yleisöluennon. [Kritpipor, föredrag med Robert Bergman Carter]

8.10.

• Miksi Suomessa ei julkaistu enemmän kirjallisuutta 1773? "...hufwudsakeligast bör det tilskrifwas den dygdiga blygsamhet som Nationen hyser, at ej beswära Allmänheten med sådant som ej wore fullkomlige Mästerstycken." [Pian huomasin, että olin jakanut saman ihastuttavan lainauksen blogissani jo vuonna 2018. Lähteet ei koskaan lopu, kun niitä kierrättää!]

10.10.

• Historian gradujen haravoinnista löytyi "ajankohtainen" katsaus sadan vuoden taakse. Timonen, Tuukka: Neuvosto-Venäjän uhkaan varautuen : Suomen puolustussuunnittelu vuosina 1919–1924

11.10.

• [Turku tiedotti: Turun museokeskuksen ja muiden Varsinais-Suomen museoiden kokoelmia nyt julkisesti nähtävissä verkossa. Alleviivasin näyttökaappaukseen sanat "nyt julkisesti"] Niin, kun ne eivät tätä ennen olleet, esim. @Finnafi Asioita, jotka ovat mahdottomuuksia: 1) Useamman instituution yhteiset it-ratkaisut 2) Rehellinen otsikointi tiedotteissa.

12.10.

• Arvatkaapas onko Kansalaisyhteiskunta-lehden numerot "edelleen selattavissa täällä"? Villi veikkaus: ei myöskään ole tallessa @Jyk_tiedotus . Ennustus: sivuston muu sisältö tuhoutuu yliopiston verkkosivujen uudistuksessa.
• Leinbergin Åbo stifts herdaminne 1554-1640 (1903) (@Kirkkohistoria ) löytyy nyt digitoituna @litteraturbank . Mites tämän muistaisi, kun seuraavan kerran kaipaa?

14.10.

• Varoitus on myöhässä tälle illalle, mutta ottakaa opiksenne! Vilho Reima: Nuoriso Huvittelee (1926):
  Tanssin vaarat ovat kaikista vastaväitteistä huolimatta hämmästyttävän suuret. Jo ruumiillinen terveys ja hyvinvointi tanssipaikoilla pian menetetään. Pikainenkin silmäys tanssitaloihin todistaa, että ne usein ovat pölyn ja lian vallassa. Sieltä on toinenkin taudin basilli saatu ja saadaan edelleen. Ja miten hatarat ja kylmät ne ovat! Siksi niissä puolialastomat naiset, varsinkin milloin tanssin himosta loppumattomasti ollaan lattialla, eivät kestä vilustumisen vaaraa väliaikoina, vaikkapa ovatkin karaistuneita.

17.10.

• Aamun aluksi viesti @NatLibFi "Kiitos hankintaehdotuksesta. Kansalliskirjasto tilaa teoksen, ja se varataan sinulle." Kannatti satsata perustelujen kirjoittamiseen.

23.10.

• S'on muuten "i allmänhet" tosi kiva yrittää tekstihaulla paikantaa tutkimuskirjallisuutta, jossa käsitellään käsitettä "allmänhet" 1700-luvulla.

24.10.

• Hakusanojen taika. Esitykseni ja mutuiluvastaukseni yleisökysymykseen #Hitu2022 kuullut ehdotti spostilla luettavaksi kirjaa, jonka nimikkeen fraasilla löytyi vino pino lisää.

26.10.

• Suomalaiseksi määrittely, osa n+987.
  Kirjaa tehdessään Virtanen ja Pelliccioni joutuivat miettimään, kuuluuko Parasken perintö suomalaisille. Onko kalevalaisen lauluperinteen kutsuminen suomalaiseksi kulttuurista omimista?
  ”Meidän piti pohtia tosissamme kulttuurista omimista: käytimmekö Paraskea hyväksi? Ja voimmeko me edes kutsua häntä suomalaiseksi? Päätimme että voimme. Hän vaikutti kuitenkin lopulta Suomen puolella”, Virtanen sanoo.
  (Teoksen tiedote/promo: Suomen supernaisia -sarjan viides osa nostaa valokeilaan runolaulaja Larin Parasken – mutta oliko hän suomalainen? 20.09.2022 12:00)

27.10.

• Ihminen kirjoittaa 1770-luvun Helsingistä ja melkein käyttää sanaa pääkaupunkiseutu...

28.10.

• Blogini täyttää tänään 15 vuotta. 1,3 miljoonasta sivulatauksesta monet ovat omiani, mutta ilokseni muitakin lukijoita on tullut ja mennyt.

Lisää luvunlaskua 1800-luvulla

Jatkoksi kokoelmaani laskutaitomaininnoista, jonka edellinen osa on marraskuulta 2021

1) Limingassa 1851 syntynyt Eero Helin kirjoitti nimellä Eero Sissala vuonna 1887 ilmestyneessä kirjassaan Heikki Helmikangas kuvauksen päähenkilön taidoista

Pirttilän talosta voin taasen kertoa sen kumman, että tuo kirjanlehtiä syöpä Pirttilän Paavo on joutunut kirjoitusmiesten lukuun. Hän on ostanut kaupungista kirjoituskaavan ja opetellut kirjoittamaan ja on seurakunnan etevin talonpoika kirjoitustaidossa. Hän lukee kirjoitettua melkein selvemmin kuin painettua; mutta ihmeellisin kaikista on kuitenkin hänen luvunlasku-taitonsa, johon hän on saanut alku-opastusta rovastin apulaiselta, nuorelta pastorilta. Sitten on hän itse harjotellut talvis-illoilla lisää ja on tullut luvunlaskussa niin mainioksi, että osaa sinisellä kivitaululla laskea vaikka mitä — muunmuassa senkin tähän asti mahdottomana pidetyn laskun, sekuntien summan Raamatun ajanlaskun jälkeen mailman luomisesta. Kaikki ihmettelevät Paavon taitoa kirjoituksessa ja luvunlaskussa ja moni harmaapäinen ukko ja talon-omistaja antaa nyt mielellänsä Paavon laskea ja kirjoittaa talonsa vuositili-kirjat ja laskut. [...]

Vielä on Paavon ansioksi mainittava, ettei hän tahdo pitää pitkän ja kiusallisen vaikeuden kautta saavutettua taitoa yksin omana hyötynänsä, vaan jakelee sitä muillekin. Niinpä hän on minuakin opettanut kirjoittamaan ja laskua laskemaan, eikä ole siitä vaivasta mitään palkkiota ottanut. Monta muutakin on hän alulle pannut, kun vaan oppivaiset ovat sen vaivan nähneet, että ovat hankkineet itsellensä kirjoituskalut ja taulun ja lauvantai- ja sunnuntai-iltoina käyneet Paavon luona opetusta saamassa. Aika jalo mies tuo Pirttilän Paavo! Onnea ja siunausta hänelle toivottavat kaikki, jotka hänen koulussansa ovat istuneet ja opetusta maksutonta saaneet. 

2) Kaarlo Wesala. Waikka kokee, eipä hylkää Herra. Tosikuvaus erään kansanlapsen elämän taistelusta. 1892 kuvaa kirjoittajaa 16-vuotiaana eli vuoden 1872 paikkeilla palveluspaikassaan

Samaan aikaan heräsi taas jonkun aikaa kaihossa ollut oppimisen haluni, saaden kiihotusta lukkarin lasten laskennon ja kirjoituksen harjoituksista. Täytyi ryhtyä kiihkoani edes osittain sammuttamaan yksinkertaisilla opin harjoituksillani. Milloin vaan suinkin sain tilaisuuden, niinkuin pyhinä ja iltasilla myöhään muiden jo maatessa, opettelin kirjoittamista ja luvun laskua. Mainittu talon vanhin poika, joka oli ennestään kirjoituksen ja laskennon jälillä, auttoi alkuun ja yhtyi kanssani innolla yhä eteenpäin rientämään. Laskennon opettajana oli meillä Weimberg'in toimittama "Luvunlasku oppikirja." Äärettömällä ahkeruudella ja vaivalla opettelimme sen johdolla, paitsi kokonaisia lukuja, myös tavalliset murtoluvut laskemaan ennen talven loppua. Siihen tuhlaantui myös osa talonkin aikaa keväällä hyvillä ilmoilla, kun me, ollessamme kahden metsässä halon hakkuussa tai muussa ulkotyössä, ryhdyimme kiihkoamme tyydyttämään siten, että veistelimme puun kylkiä sileäksi ja siinä numeroita käyttelimme. Se tuli haltiaväenkin tiedoksi ja saimme heiltä aika nuhteita.

Wesalan muistelman julkaisemattomassa versiossa Weimberg on Zweigberg ja oppikirjan maininnan jälkeen loppu pidempi:

Ahkeruudella ja suurella vaivalla opettelimme sanotun kirjan avulla kokonaiset luvut ja laatuluvut, mutta sitten tahtoi kääntyä tie pystyyn, kun tuli murtoluvut eteen. Oppikumppanini kyllästyi ja nyt jäin aivan yksin koittamaan mihin parhailla ponnistuksillani pystyisin. Ja, annas ollakaan, tuon rakkaan oppikirjani avustamana sain pala palalta selville monimutkaiset tavallisten murtolukujen laskemistaidot, mutta kyllä siinä toisenkin kerran tuli melkeimpä muinainen Jobin kärsivällisyys koetukselle. Vaan iloni oli sitä suurempi, kun keväällä vähän niinkuin itsetietoisella rohkeudella saatoin isännälleni ilmoittaa, kun hän kysyi, mihin saakka nyt oli laskennon oppimisessa ehtinyt, että nyt ovat jo tavalliset murtoluvut vallassani ja kai pian pääsen kymmenmurtolukujakin hallitsemaan, joiden opiskelemiseen jo olen ryhtynyt. Siihen isäntäni (kanttori) sanoi: "Vaikka minä en ole mikään profeetta, joka kykenisin tulevia asioita luotettavasti ennustamaan, niin sanon kuitenkin, että sinusta saattaa vielä aikanaan tulla muihinkin tehtäviin pystyvä, eikä vain renkimiehen töihin, kun vaan et Jumalaa hylkää." 

Opinnoistani yhä jatkoin muiden töiden lomassa. Näihin tehtäviin tosin kuului osaksi talon aikaakin keväällä kauniilla ilmoilla, kun ollessani metsässä halonhakkuussa, ryhdyin kiihkoani tyydyttämään siten, että veistelin puiden kylkiä sileäksi ja siinä numeroita käyttelin. Tuohiset koivunkyljet olivat myös mieluisia laskennon harjoitukselle. Monen koivun tuohinen pinta tulikin numeroita täyteen. Lopputuloksena laskennon harjoituksistani oli se, että kokonaiset luvut, samoin laatuluvut ja tavalliset murtoluvut kuin myös kymmenmurtoluvut, päätöslaskun ja osiksi korkolaskunkin oli talven kuluessa omin neuvoin oppinut.

Miten pääkirjoitus syntyi?

Sanomalehtien toimittamisen historia on huonosti dokumentoitua, joten yksittäisiä anekdoottejakin kannattaa kierrättää. 

Joulutunnelma 1913:ssa Eero Alpi pakinoi Santeri Ivalosta:

Minua vanhemmilta sanomalehtimiehiltä olen kuullut m. m. erään hänen sanomalehtimieskykyään kuvaavan pikku esimerkin. 

Istuttiin Kappelin verannalla. Siinä oli muutamia juristeja ja Päivälehden toimittajia, mukana Santerikin, joka silloin vielä oli Ingman. Oli ilta ja kello oli jo paljon, eikä seuraavan päivän lehteen vielä ollut pääkirjoitusta. Siksi olivatkin Päivälehden miehet vähän nuopealla mielellä, sillä kukaan heistä ei ollut kirjoitustuulella, ja he istuivat melkein sanattomina, vastahakoisesti kuunnellen seurueeseen kuuluvien juristien hieman eloisampaa keskustelua, joka jonkun verran kosketteli erinäisiä asioita vankila-oloista. 

Toiset toimittajat pistivät hekin silloin tällöin sanan väliin, mutta Santeri yksin murjotti vaiti. Äkkiä hän nousi, sanoi "terve!" ja lähti. Toiset jäivät pilkkumiensa ääreen ja unohtui koko pääkirjoitus. Mutta seuraavana aamuna saivat he kummakseen lukea Päivälehdessä mitä johdonmukaisimman, tarkoin perustellun ja suurella asiantuntemuksella kirjoitetun "johtavan" vallitsevista vankila-oloista, joiden suhteen artikkelin tekijä lausui erinäisiä sattuvia huomautuksia, tehden muutamia uudistusehdotuksiakin. Puheenaolevan artikkelin arvokkuuden totesivat jälestäpäin asiantuntevat henkilöt. Tuskin oli Santeri aikaisemmin näihin asioihin huomiotaan kiinnittänyt.

Täytyy tunnustaa, etten ole lukenut Päivälehden historiaa, joten en tiedä, onko tämä tarina jo perusteellisesti kontekstoitu ja käsitelty. Kappelin verannalla istumiseen sopiva ajankohta olisi esimerkiksi vapunpäivä 1901. Päivälehdessä 2.5.1901 ilmestyi kirjoitus "Vankilarakennukset". 

34. kuukausi jatko-opiskelijana

Lokakuu alkoi palautepurskeella. Tieteellisen oloinen teksti sai yleisarvion "taas oikein hyvä ja mielenkiintoinen kokonaisuus!" ja vertaisarvioimaton artikkeli oli toisen päätoimittajan mielestä "hyvää työtä". Väikkärin ekat tusina sivua puolestaan tulivat Opinahjossa apua tarjonneelta takaisin täynnä kommentteja "ei näin" ja oli ilmiselvää, että työtä vaaditaan.

Jean Jacques Rousseaun koottujen teoksien kuvitusta
British Library

Työtä oli kuussa tehtävänä eli erinäisiä dediksiä jonossa. Tärkeimpinä viime kuun lopussa hyväksytyn artikkeliehdotuksen kirjoittaminen ja ensi kuun seminaaripaperi Opinahjoon. Onneksi sain älynväläyksen kysyä Ohjaajalta saisinko tuoda artikkelin seminaarisessioon, joka on juuri sopivasti viikkoa ennen artikkelin vaadittua palautusta. Sain luvan, mikä helpotti syntymässä ollutta stressiä ja osoittautui muutenkin siunaukselliseksi. 

Nimittäin keskittymällä artikkeliin, joka kutistui hyväksytyn päällystakin mallista hyvin lähelle tuluskukkaroa, luin kaksi merkityksellistä artikkelia. Toisen olin löytänyt väikkärin kirjallisuuskartoituksessa ja vilaissut läpi, mutta todennut hyödyttömäksi. Artikkelin puitteissa se oli relevantti ja pääsi tarkempaan lukuun. Itse asian ohessa huomasin kirjoittajan puhuvan kirjahankkeesta, joten kipaisin kirjastoon hakemaan syntyneen teoksen. Se ei tuonut olennaista lisätietoa, mutta sisälsi viitteen kirjoittajan toiseen artikkeliin, joka osoittautui väikkärin(kin) kannalta käänteentekeväksi.

En päässyt heti kirjoittamaan uutta, sillä olin HiTu-päivillä kuulemassa yhtä ja toista. Kotiin palattua ensimmäinen yö oli unettomin aikoihin. Kelasin väikkärin rakennetta ja juoksin useamman kerran työpöydän ääreen tekemään muistiinpanoja. Ajatukset kestivät päivänvalon ja käänsivät väikkärin tutkimuksellista tavoitetta joitakin asteita. Eli uusiksi menee otsikko, käsitteellistykset ja teoriat sekä tutkimuskysymykset. Olisi tämän aiemminkin voinut tajuta, mutta ainakin oma väikkärintekoni on ollut sitä, että pitää vaan yrittää yhtä ja toista ennen kuin palaset loksahtavat kohdalleen. Vähän niinkuin kokeellista tutkimusta...

Ennen HiTu-päiviä olin SLS:n järjestämässä mainiossa iltapäivätilaisuudessa tiedeviestinnästä. Erityisesti Ruotsista paikalle maksettu konsultti palautti mieleen, että esitysten rakennetta ja kohdeyleisöä olisi hyvä pysähtyä miettimään. Humanistisen tutkimuksen esittelyyn ehdotettu rakenne "problem, lösning, nytta, aktion" ei kuitenkaan (ainakaan) miettimättä istu. Paikalla olleet tuttavani tarttuivat hanakimmin ohjeeseen, että viimeisellä kalvolla ei saa olla "kiitosta" vaan jotain aktivoivaa kuten yhteydenottotiedot. Itse huomasin itselleni vieraampien aiheiden HiTu-päivien sessiossa, että alussa selkeästi esitelty ongelma, johon esityksen sisällöllä vastattiin, teki eetvarttia.

Tiedeviestintää käytännössä oli alkukuusta se, että Twitterissä tuli vastaan promo Kansanvalistusseuran tiedotteesta  "Millaista on kasvaa väitöskirjatutkijana asiantuntijaksi? Tutkijat avaavat keskustelun akateemisen maailman reunaehdoista" , joka puolestaan markkinoi Aikuiskasvatuksessa julkaistua tieteellistä artikkelia "Väitöskirjatutkijat akateemisessa maailmassa: Kultapoikia, ”huijareita”, haamututkijoita ja lannistuneita", jonka tutkivat ja kirjoittivat Anni Piironen, Minni Matikainen ja Minna Maunula. Vaikka oli OA ja verkossa, promoamatta olisi mennyt ohi. Nyt minulla oli sitten mahdollisuus tunnistaa itseni jostain kahden ensimmäisen luokan välimaastosta.

Artikkelin uudelleen avattuani katse osui sanaan asenne. Mieleen tuli HiTu-päiviltä äskettäin aloittanut Opinahjon väikkärintekijä, joka oli jo aiemmin tehnyt positiivisen vaikutuksen tervehtimällä iloisesti ja kiittämällä antamastani "avusta". Pisteensä kohosivat Tampereella edelleen, kun hän ei jäänyt odottelemaan vaan oli ihan itse "nykinyt hihasta" yhteistä tuttavaamme.

Asenne voi tietenkin mennä yli. Käynnissä olevan artikkelikirjoituksen puitteissa palasin vanhan lempparin eli Georg Ståhlbergin pariin. Hänhän yritti Turun akatemiassa päästä väittelemään, mutta hanke torpattiin hallinnon toimesta. Mahdollisesti siksi, että pohjatietonsa eivät olleet kovin kummoiset ja yliopisto-opinnot vähäisiä. (Hmmm... miksiköhän koen kohtalonsa kiinnostavaksi?) Ståhlberg ei suostunut näkemään rikkaa omassa silmässään ja selitti tapahtunutta myöhemmin kolmannessa persoonassa seuraavasti

...refused to him only; for they had, by consulting among themselves, uttered, that if this was allowed him, his abilities might be known, and applauded by the publick in general, and by most part of the learned within the kingdom; and, accordingly, it would then be impossible for them, any more to put a stop to his being accepted and patronized by virtous friends, and men of integrity.

Just joo. Ehkä olisi ollut Ståhlbergille(kin) parempi yksin puurtamisen sijaan saada palautetta ja tukea jo työtä tehdessään. Tästä tematiikasta tuli tässä kuussa vastaan video The Supervisory Relationship in Qualitative Research, joka perustui blogitekstiin, jossa todettiin (itseäni) lohduttavasti "desiring supervisory support doesn’t make you a less competent or independent researcher". Vähemmän sain irti Tara Brabazonin juuri päättyneen ongelmallisten ohjaajien sarjan tyypeistä (White pointer shark supervisor, Helicopter supervisor, Battery Hen Farmer Supervisor, Loch Ness Monster Supervisor, Bower Bird Supervisor, The Parent Supervisor, Predator Supervisor, Chihuahua Supervisor, Flamingo Supervisor), mutta tunnistin yhdestä kuvauksesta itseni. Yritän ottaa opikseni... 

Kaksi kummitustarinaa 1860-luvulta

Pohjantähdessä julkaistiin 15.5.1867 seuraavat tarinat otsikolla "Kaksi ihmettä" ja saatteella "Esimerkkinä siihen, kuinka vähäpätöisistä ja luonnollisista asioista tulevat usein suuret ja luonnottomat kummitus-jutut, taika-uskoisen rahvaan keskuudessa liikkeelle, olkoon nämät kaksi todellista seikkaa."

I Hirmuinen kummitus. Keväillä 1861 kuultiin, penikulma K—n kaupungista, eräästä rappio-myllystä, liki valtatietä, hirmuinen huuto ja loilotus. Se huusi yötä ja päivää, levittäen pelkoa ja kauhua kylän asukkaissa, jossa ei semmoista uskaliakkoa löytynyt, joka olisi hirvennyt mennä tuota katsomaan. Kyytipojat olivat silloin pahassa pulassa kuin sattuivat yön-aikana kyytistä palaamaan. Kalman-karvaisina he aina pääsivät sieltä kylään ja jokaisella oli uutta ihmettä kerrottavana.

Mutta eräänä iltana täytyi muutaman piikan lähteä isäntänsä asialle, ja kulkea tuon peljätyn myllyn ohitse. Tultuansa myllyn tienoille, alkoivat kuulua loilotus, ulvonto ja vankuminen; mutta hänen täytyi väkiselläkin kulkea matkaansa. Jo tuli, myllypuroon raketulle, sillalle. Mutta nyt alkoi hän kuulta monenkinmoisia ääniä: mikä itki kuin lapsi, mikä vinkui kuin sika, mikä ulvoi kuin koira, mikä taas jyrisi kuin karkea, maanalainen, miehen ääni, ja myllystä läksi monipäinen, monisarvinen, valkeaan kaapuun puettu, kummitus piika-raukan jälkeen. Silloin pani hän paraat voimansa jaloilla jättääksensä kummitusta, mutta pari hyppäystä, ja — hän kelletti nurin-niskoin sillalla. Näin jutteli piika, vähissä hengin kotiinsa päästyä; miten asiansa lienee käynyt, sitä emme tiedä.

Tämä tapaus pani viimeinkin tuon pitkämielisen kylän asujamet raivoon: päätettiin panna naapuri kylään lähettiläs, sieltä mainiota tietäjätä noutamaan. Mutta ennenkuin tietäjä maille joutui, pelasti heidät siitä pahasta eräs matkustavainen herra. Herra ajoi kyytillä ja myllyn tienoille tultua alkoi kyytipoika vaikeroida: "kuin taas piti sattua öiseen aikaan." Ääni myllystä kuului kuulumistansa. Herra uteli asiaa. Poika jutteli kaikki. Myllyn kohdalle tultua hyppäsi herra alas, tutkiaksensa asiata. Mutta poika ei tohtinut hievahtaa paikalta; hän pelkäsi herralle pahoin käyvän. Herra silmäili tarkkaan ja huomaisikin pian kummituksen — katsos ihmettä! Se oli myllyn vipu, jota tulva-vesi kiikutti toista puuta vastaan.

Kyläläiset pitivät herran suurena, velhona. Heidän päähänsä ei mahtunut että yksi myllyn-vipu olisi voinut koko kylää peljättää. Tästä hyvästä työstä he ovat sitte myöten kiitollisuudella muistelleet häntä. Piika elää vielä ja kuolee varmaan siinä uskossa että paholainen on häntä rääkännyt S—ojan myllyllä.

II. Lentävä herra. Venäjän rajalla on K—n kappelissa, synkällä sydänmaalla yksinäinen talo. Heinäaikana 1863 oli emäntä lapsinensa vaan kotona. Pellon aidan takaa, metsästä, tuli silloin kummallinen vieras taloon. Hän oli puettu paremmin kuin pappikaan, kenkänsä olivat lasia kirkkaammat ja kädessä hänellä oli kummallinen torvi. Vaikka niin outo, tiesi hän selittää pienimmätkin maanpaikat koko tienoossa emännälle, mikä vaan puheeksi sattui. Hän katseli pihalla torveensa sanoi näkevänsä kolme kirkkoakin; — eihän ne olleet oikean ihmisen silmät. Hän tahtoi emännältä maitoa ja söi kummallisia teoksia laukustansa. Lähtiessänsä antoi emännälle rahaa jota ei kukaan tuntenut, ja mikä ihmeellisintä, ei kukaan nähnyt oven aukiavan ulosmennessänsä, eikä kukaan tiennyt mistä hän tuli tahi mihinkä hän meni.

Asiasta puheltiin sitten kauvan niillä tienoilla monia ihmeitä, vaan se luulo juurtui viimein emännän vakuutuksista varmaaksi että hän kulki lentämällä, sillä eihän semmoisilla kengillä käynyt muka saloja kahlominen. Lentävää herraa muistellaan vieläkin näillä tienoilla.

Todenmukaisesti se onnellinen, joka joutui näin kummalliseen huutoon, oli maanmittari L., joka aikoseen aamusalla sydänmaan poikki, kulki toimituspaikkaansa ja einehti V—vaarassa.