Ruskealan Kosurin Schroederit

"Ankaran ukonilman toissapäivänä raivotessa Ruskealassa iski salama Ruisselän kylässä kuoliaaksi neiti Josefiina Schröderin. Neiti Schröder oli ollut kävelemässä maantiellä hautuumaan kohdalla, kun salama hänet tappoi, lyöden hänet aivan muodottomaksi." (Karjala 16.7.1914)

Josefiina Schroeder oli syntynyt samalla paikkakunnalla 80 vuotta aikaisemmin. Isänsä Aron Johan Schröder oli tuohon aikaan maanmittari ja myöhemmin ylimetsänhoitaja. Naisten äänessä 2/1915 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Josefina nautti opetusta Viipurin Töchterschulessa. Elantonsa ansainnan hän aloitti kotiopettajana, mutta kun vanhempi sisarensa Johanna oli päätynyt Venäjän punaisen ristin palveukseen, lähti Josefina Tukholmaan kätilökoulutukseen ja alkoi ammatin harjoituksen Helsingissä.

Muistokirjoituksensa kirjoittajan A. S. mukaan

Yhteiskunnallisesti niin arkaluontoisessa toimessaan koetti vainaja toimia tarkan oikeudentuntoisesti. Niinpä hän, jos avioton lapsi syntyi kuolleena, antoi todistuksen synnyttämisestä ainoastaan äidille, vieläpä huomautuksella, että hän jättää tämän virallisen todistuksen asianomaisen omiin käsiin ja oman harkinnan mukaan käytettäväksi siten, kun hän itse parhaaksi näkee ja kohoamisekseen tarpeelliseksi harkitsee. Tästä oli luonnollisesti seurauksena, että häntä kovasti ahdistettiin varsinkin kirkkoherranviraston taholta. Mutta J. S. selitti tyynesti, että hän mielellään antaa vaaditun todistuksen, jos kirkkoherranvirastossa merkitään myöskin isän nimen kohdalle sellainen syntymistapaus. Siitä miten tällaisissa tapauksissa olisi meneteltävä, ei nimittäin ollut mitään tarkempaa virallista ohjesääntöä.

"Paitsi Helsingissä toimi vainaja myöskin Raumalla, Sortavalassa ja kotipitäjässään Ruskealassa. Viime mainitussa vielä liki 70 vuoden vanhana." A. S.:n tietoja muistokirjoituksessa en epäile, mutta hämmästyttävän huonosti niihin löytyy vahvistusta sanomalehdistä. Johanna Schroederin kuolemasta 72-vuotiaana kertoi m.m. Uusi Suometar 7.5.1905, mutta elämästään ja punaisesta rististä ei puhuta mitään. Mutta aikakauslehtien puolelta löytyi H. W.:n muistelma Naisten äänestä 11/1920.

Sen mukaan Ruskealassa Josefinaa odotti varma asunto, sillä isänsä oli rakennuttamaansa Kosuriin pidättänyt "asumisoikeuden tyttärillensä heidän elinajakseen, myytyänsä tilan maat Värtsilän tehtaalle, ja asuessaan itse silloin Kaalamon kartanossa." Talo oli rakennettu ennen Karjalan rataa, jonka jälkeen se sijaitsi "Kaalamon asemarakennuksen takana tiheän havumetsän siimeksessä."

Josefinan kanssa Kosurissa asuivat sisarensa Johanna, Olga Charlotta, Hilda Aleksandra ja Ida Emilia. 

Se, mikä teki nämä sisarukset niin laajalti tunnetuiksi, oli heidän kotiapteekinsa, josta he jakoivat lääkkeitä niitä tarvitseville. Ja moni vanhus vielä nytkin, vaikka tämän apteekin lopettamisesta on jo viisi vuotta kulunut, kaipauksella muistelee Kosurin ystävällisiä »ryökkynöitä» ja heidän apteekkiaan. Suurimman kaipauksen jätti naapureille sisaruksista nuorin, aina iloinen ja toimelias Mimmi muutettuaan pois paikkakunnalta, kun toiset vähitellen olivat Ruskealan hautuumaahan.

Kosurilla

viljeltiin myöskin maata ja hoidettiin kasvitarhaa. Pidettiin näet neljäkin lehmää ja hevonen, joista viimeinen Poku niminen oli oikein viisas ja luotettava eläin, ja tästä uskollisesta työtoveristaan omistajansa kertoivat monta hauskaa kaskua. Maatalouden ylihoito kuten myöskin apteekin, lepäsi nuorimman hartioilla. Hänen puoleensa kaikki kääntyivät pulmallisemmissa kysymyksissä, ja hänen vilkas luonteensa keksi aina sopivat keinot. Niinpä nähtiin hänet kaivolta vesisaavia hakemassa pyöräkorennon avulla. Ja kaikki talon elukat, kissasta lähtien, tunsivat hänen äänensä jo pitkänmatkan takaa, kun hän vain kutsui heitä.
Nuo komeat lehtikuusikujaset ja vanhat jalavat entisen salin ikkunoiden alla, muistuttavat maantiellä kulkijalle, että tuossa on elänyt ihanteellisia ihmisiä.

Kansalliskirjastossa kuultua

Eilen järjestettiin Kansalliskirjastolla Sanomalehtisymposium, jonka tarkoitus oli välittää tietoa Kansalliskirjaston Digi-käyttöliittymän kehittäjien ja sen tutkijakäyttäjien välillä. Tutkijakäyttäjien puheenvuoroja ei karsittu mitenkään, joten ääneen pääsin minäkin. Mutta ei siitä enempää, vaan mielestäni relevantista sisällöstä.

Kehityspuolelta kuulimme lupauksia paremmasta OCR:stä, artikkelien automaagisesta rajaamisesta, henkilö- ja paikannimipoiminnoista sekä aikanaan automaattisesti kuvatusta sisällöstäkin. Kun palvelu on vuosien varrella jatkuvasti kehittynyt on helppo uskoa, että jotain näistä tulee lähiaikoina tai -vuosina näkyviin ja käytettäväksi.

Tutkijapuheenvuoroissa kolme Tampereen yliopiston tutkijaa kertoi käyttäneensä leiketoimintoa luodakseen tutkimukselleen merkittävät kokoelmat. Ongelman puolikas on siinä, että vaikka he itse sisäänkirjaantuneina näkevät kokoelmansa yksiselitteisenä kokonaisuutena, tarjolla ei ole tapaa luoda sille uniikkia tunnistetta. Jolla tietoa voisi jakaa esimerkiksi artikkelin lähdeviitteessä.

Kirjoittaessani krinoliineista Ennen ja nyt -verkkojulkaisuun, lähdeviitteen 40 pituus muistaakseni nauratti (sen jälkeen kun olin sen äheltänyt kokoon), mutta jos vastaavia on artikkelissa useampi ja julkaisumediana esimerkiksi alaviitteitä käyttävä ja paperinen Historiallinen aikakauskirja, niin voisi hymy hyytyä. Eli leikekokoelmien käyttäjätilistä riippumaton PID voisi olla ihan hyvä idea.

Yksi tutkijoista oli huolissaan myös leiketiedon säilyvyydestä. Hän taisi ajatella pilottina yliopistoissa avattuja tekijänoikeudenalaisia aineistoja, mutta minulle tuli mieleen, että Kansalliskirjasto ei ole mitenkään sitoutunut säilyttämään leiketietoja. Tosin kun käyttöehdoissa lukee, että "Kansalliskirjasto voi poistaa Palvelusta näkyviltä aineiston, jonka Kansalliskirjasto voi perustellusta syystä olettaa loukkaavan kolmannen osapuolen immateriaali- tai muita oikeuksia, yksityisyyttä tai sisältävän lainvastaista materiaalia.", niin onko muista syistä poisto ehtojen vastaista?

Useat tutkijat kaipailivat täydennystä 1900-luvun sanomalehtien digitointeihin, mutta yksi tutkija huomautti myös 1900-luvun alun aikauslehtien puutteista. Hän mainitsi kaksi lehteä, joten arvatenkin niitä on enemmänkin. Vain "yleisaikakauslehdet" on digitoitu "kaikki".

Tarja-Liisa Luukkanen teki erinomaisen ehdotuksen siitä, että sanomalehdistä pitäisi olla käyttöliittymässä tarjolla olemassaolevaa tutkimustietoa niiden poliitttisista linjauksista, levikkimääristä ja -alueista yms. Päiviö Tommilan tekijänoikeudet kirjoittamaansa sanomalehtihistoriaan ovat voimassa, mutta luulisi, että asialle voisi jotain tehdä. Palvelisi kyllä käyttäjiä merkittävällä tavalla.

Tässä yhteydessä joku mainitsi, että olisi hyvä olla näkyvissä sanomalehden mitat. No, tosiaan! Mutta ne eivät ole tainneet tulla mitatuiksi ja ovat voineet vuosien varrella muuttuakin?

Digitoidun materiaalin mittaaminen tai mittojen sisällyttäminen metatietoihin ei ole Kansalliskirjastolle täysin outo asia, sillä eilen Digi-käyttöliittymään avattujen parintuhannen kirjan joukossa satuin näkemään esimerkin, jossa sivukoko oli tiedossa. Mutta kun kotona kokeilin itse, onnistuin arpomaan kappaleen, jossa oli vain sivumäärä.

Nämä digitoidut kirjat vilahtivat Sanomalehtisymposiumissa, mutta olivat fokuksessa illan julkistustilaisuudessa, johon olin joltain postituslistalta saanut kutsun. Sekä julkistuksen esityksissä että tiedotteessa sekoitettiin puuroja ja vellejä niin, että minunkin kokemuksellani meni sekaisin. (Jo ennen kuin kittasin Kansalliskirjaston tarjoaman kuohuviinin.)

"Kansalliskirjasto on digitoinut 1000 tietokirjaa avoimeen verkkokäyttöön ja 1000 kaunokirjaa tutkimus- ja opetuskäyttöön." Suurin osa tietokirjoista on Tuija Laineen valintoja kirjahistorialliseen kokoelmaan, joka koostuu useammasta osa-alueesta. Nämä ovat Doriassa olleet näkyvissä siistinä listana, mutta Digi-käyttöliittymässä niitä pitää osata hakea kokoelmien alavetolistasta. Ellei sitten eksy näkymään, jossa hierarkia aukeaa sivun yläreunassa. Ripauksen sekavaa.

Alavetolistasta löytyi m.m. "Historiaa, kirkkohistoriaa ja lähteitä", jossa oli monta itselleni hyödyllistä kirjaa esimerkiksi Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimitusten sarjasta. Viitsiväisitköhän SKHS:ssä laittaa sivuilleen tietoa tästä? Finnassa illalla tehty haku SKHST+"verkossa saatavilla" ei tuonut eteen kokoelman kappaleita. Joko päivitykset tekemättä tai haussani vikaa.

Loput vapaat tietokirjat tiedotetta tulkiten ovat Klassikkokirjastossa, jonne on nyt siis lisätty myös edelleen tekijänoikeuden alla olevia fiktiokirjoja, jotka ovat saatavilla vain korkeakoulujen verkkotunnareilla. Sellaisethan saa maksamalla avoimen yliopiston kurssin, joten testailin tätäkin. Kirjautumatta näkyvissä oli 1452 "osumaa" ja kirjautumisen jälkeen 2335 eli tiedotettu tuhat pitää suunnilleen paikkansa.

Testailumielessä avasin kirjan, jossa Rudolf Koivun kuvien tekiijänoikeus on rauennut, mutta Raul Roineen tekstin ei. Metatiedoissa näitä ei oltu yksilöity eikä ilmaus "1975 Tekijänoikeuksia voimassa 20190213" tunnu sisältävän tietoa, että (ellei muita tekijöitä ole) kirja on tekijänoikeuksista vapaa 2030. Ei kai systeemiä ole rakennettu periodisten tarkistuskierrosten varaan?

Ja millä tarkkuudella tarkistukset on tehty tällä kertaa? Vain siksi, että tuttavani nimi on Tupu, avasin esiin Jooseppi-sedän piirtämän ja Elli-tädin riimittämän kirjan Tupu ja Pupu. Metatietojen mukaan "Public Domain " ja "1918 Tekijänoikeudet rauenneet 20170602 FI-NL fi". Fennicaan kurkaten selviää, että Jooseppi-setä on vuosina 1885-1920 elänyt Joseph Alanen eli hänen tekijänoikeutensa ovat rauenneet 1990. Fennica ei kerro elinvuosia Elli-tädille, mutta yhdistää hänet Elli Raitioon, joka on tehnyt suomennustyötä yhdessä Kosti Raition kanssa. Kosti Raition Wikipedia-sivun mukaan vaimonsa Elli Josefina Eriksson on kuollut vuonna 1954. Jos hän sattuisi olemaan Elli-täti, niin tekijänoikeutensa ovat voimassa vielä viisi vuotta.

Ellen sitten ole ymmärtänyt jotain väärin. Joka tapauksessa olisi selvempää, jos metatietoihin olisi merkitty tekijänoikeuksien viimeinen voimassaolovuosi.

Mutta palatakseni vielä aiempaan teemaan huomautan, että testihakuuni osui Suomen sanomalehdistön bibliografia : 1771-1963, joka on (luettelona?) tulkittu tekijänoikeudeltaan raunneeksi. Tiedot eivät sisällä aatesuuntausta, mutta päätoimittajat ja suhde toisiin julkaisuihin voisi myös olla käyttökelpoista tietoa suoraan käyttöliittymässä. (Linkin rakensin Digi-käyttöliittymässä annetusta URN:sta, mutta se ei tätä kirjoittaessani toimi.)

Kuva ruotsalaisten digitoimasta kirjasta Från svenska hem (1902). 

Tekijä Anders Forsberg kuoli 1914, joten hänen tekijänoikeutensa ovat menneitä.

1800-luvun pitkät suomalaiset

Ihailemani Matthias Weckströmin yhdessä käsikirjoituksessa (*) on muutamia 1860-luvulla tuntemiaan ja muutenkin tunnettuja pitkiä suomalaisia.

Lappväärtissä oli ollut "Lång Carl", jonka pituudeksi muistettiin 6,5 jalkaa tai 3 kyynärää, 1 kortteli ja 1 tuuma eli jollain tarkkuudella 1,95 metriä. Hänet tunnettiin myös vahvuudestaan ja tappeli Suomen sodan loppuvaiheessa viittä venäläistä kasakkaa vastaan pitkään. Mutta lopulta vangittiin ja hirtettiin.

Mies muistettiin vielä 1900-luvun alussa. Hufvudstadsbladetissa 18.8.1908 julkaistuissa Suomen sodan muistoissa pituutensa on sama ja nimensä variantti "Lang Kalle". Kirjoittaja epäileee miehen olleen yhtenä esikuvana Topeliuksen runolle "Lang Matt". Ilmeisesti samaan kohtaloon perustuu myös J. O. Åbergin kertomus Långa Kalle. En till dragelse från sista finska kriget (Folkvännen 23.4.1874). Hiskistä löytyi Pohjanmaalla kaksi venäläisten murhaamaa Karlia, mutta ei mitään sopivaa.

Hbl 14.1.1868

Kalle ei ollut Lappväärtin ainoa pitkä ihminen, sillä Weckströmin mukaan tammikuussa 1868 Helsingissä näytti itseään parikymppinen Edla Brusi [?], joka oli kotoisin samasta pitäjästä. Hän väitti pituudekseen 6 jalkaa ja neljää tuumaa, mutta poliisilaitoksella tehdyn tarkistusmittauksen mukaan 6 jalkaa ja nafti 3 tuumaa eli 1,85 metriä. Edla on ollut Lappväärtissä ikäluokasaan suosittu etunimi ja kun sukunimestään en varmaa tolkkua saanut jää hänkin tunnistamatta.

Helsingissä oli esiintynyt myös Mouhijärven Jaakko Rauva, joka ainoana Weckströmin valikoimasta on jäänyt yleisempään muistiin ja tullut täällä blogissanikin mainittua jo vuonna 2008.

Aivan toivoton haettava on Viipurin läänissä 1810-luvulla elänyt Lena, jonka pituudeksi Weckström tietää 6 jalkaa 8 tuumaa eli lähes kaksi metriä.

Sanomalehden toimittajia pitkät ihmiset eivät tunnu kiinnostaneen, sillä useimmin otettiin esille Daniel Cajanus, jonka olen Gottlundin tekstillä itsekin esitellyt vuonna 2009. (Reijo Vallan blogitekstistä selvisi alkuvuodesta, että viime vuonna on julkaistu Reijo Heikkisen kirja Daniel Cajanus -- Kainuun kuuluisa goljatti.) Ivar Wilskmanin koululaisista tekemästä mittavasta tutkimuksesta sentään innostuttiin nostamaan nimettömiä erikoisyksilöitä esiin (Haminan lehti 11.7.1925).

(*) Något om äta och dricka. XXIII Samlingen ängen s. 237-486. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmat Coll 255, kotelo 12

Kun Aurora Jolanda lopetti tanssin

Aurora Jolanda Thuneberg syntyi Kangasalan pitäjässä 11.8.1826. Upseeri-isänsä Karl Johan oli Suomen sodan veteraani ja isännöi vaimonsa Agatha Wilhelmina Jackin kanssa Haralan tilaa. Karl Johanin urasta on joitakin tietoja Jussi Jalosen väitöskirjassa On Behalf of the Emperor, On Behalf of the Fatherland. Finnish Officers and Soldiers of the Russian Imperial Life-Guard on the Battlefields of Poland, 1831. Thuneberg oli komentanut ennen Puolan kapinan kukistamista reservijoukkoja Helsingissä ja toimi sodan jälkeen viljavaraston johtajana Helsingissä. Perhe ei siis jäänyt Kangasalalle, vaan muutti rippikirjan merkinnän mukaan jo vuoden 1828 lopussa Helsinkiin.

Nimettömän kirjoittajan mukaan

Jolanda kasvoi siis Suomen pääkaupungissa ja sai ajanoloihin nähden huolellisen kasvatuksen. Mutta sisaruspiirin lisääntyessä ja kodin ahtaanpuolisissa taloudellisissa oloissa taistellessa, tahtoi eräs hänen setänsä, joka oli varakas, mutta lapseton, ottaa Jolandan luokseen. Mutta tyttöpä ei viihtynytkään uudessa kodissa; se ei mitenkään voinut korvata hänen omaa kotiansa, vaikka nuo hyväntahtoiset, mutta ajattelemattomat kasvattivanhemmat häntä hemmottelivat ja koettivat tehdä hänen kotinsa niin suloiseksi kuin suinkin. Hän pääsi vuoden päästä jo kauvan kaipaamaansa kotiin, jossa tunsi itsensä vapaaksi ja onnelliseksi. 

Hän nautti opetusta etevässä tyttökoulussa. Taitava soitannon opettaja kehitti hänen hyviä soitannollisia lahjojaan siihen määrään, että hän harvinaisella taidolla soitti pianoa. Hänen vilkas ja iloinen luontonsa ei suinkaan estänyt häntä vakavasta työstä ja jo lapsuudessaan osoitti hän tunnollista tarkkuutta sekä kestävyyttä, jotka kautta koko hänen elämänsä jäivät hänen omikseen. 

August Mannerheimin piirros vuodelta 1840. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Otsikossa luvatun käänteen sama kirjoittaja kuvaa seuraavasti

Eräässä iloisessa seurassa, jossa oli paljon nuorisoa, tanssittiin oikein lujasti. Jolanda otti myös tanssiin osaa. Päätetyn valssin jälestä meni hän erääsen sivuhuoneesen. Nyt sattui hän silmäilemään seinään, johon oli ripustettu taulu, mikä kuvasi Jeesuksen kulkevana merellä taivaallisessa valossa, ja majesteetillisyydessä, ojentaen kättään vajoavalle Pietarille. Joko ruumiinliikkeen tai tuon syvästi vaikuttavan kuvan tähden — vaikuttivatko kumpaisetkin syyt yht'aikaa — hän kaatui pyörtyneenä permannolle. Siitä toivuttuaan joutui hän kovaan sieluntuskaan ja pyysi päästä heti kotiin. Siitä päivästä ei hän sen koommin enää ottanut osaa maailman meluihin eikä huvituksiin.

Aurora Jolandan elämäkerta on julkaistu otsikon Elämäkertomuksia hurskaista isistä ja äideistä alla lehden Aikakauslehti lasten wanhemmille ja kaswattajille numeroissa 2, 3-4, 5-6/1896

Sunnuntai Tallinnassa

Ei kahta kolmannetta, joten Tukholman ja Maarianhamina jälkeen "piti" lähteä sunnuntaina Tallinnaan. Sen satamasta kävelin Kadriogin puistoon. Kumussa tutustuin Gustav Klucisin elämään ja propagandataiteeseen Neuvostoliitossa ennen teloitustaan Stalinin vainoissa. Lähes yhtä surulliselta vaikutti Mikkeli museossa esillä olleen georgialaisen ITE-taiteilijan Nico Pirosmanin (1862-1918) elämä. Mutta teoksissaan oli iloa ja kuvausta elämästä Tbilisin tienoilla. Molemmissa näyttelyissä oli elämäkertaa tekstinä ja kuvana, mutta Kadriogin museossa oletettiin kaikkien tietävän tarpeellinen Johan Köleristä ja August Weizenbergistä. Paikan päällä arvelin heidän olevan varhaisia virolaisia taiteilijoita ja näinhän se oli.

Vanhaan kaupunkiin päästyäni kurkistin kaupunginmuseoon niin pikaisesti, ettei siitä ole mitään sanottavaa. Saatuani kassini majapaikkaan testasin (muistaakseni) ekaa kertaa Tallinnan venäläisen museon. Kaupungin mainosmateriaalissa turisteja varoiteltiin siitä, että museossa ei englannin kielellä pärjää, mutta tämä tieto oli vanhentunut. Venäjänkielistä opetusta esittelevässä näyttelyssä kaikki tekstit olivat saatavilla englanniksi ja kieltä puhui myös persoonallinen salivahti, joka ei antanut kiertää näyttelyä väärässä järjestyksessä. Mutta myös ystävällisesti huomatti rakennuksen iästä.

Venäjänkielisen koulutuksen 300-vuotisuuden korostamisella tuntui olevan kielipoliittinen taka-ajatus, mutta näyttelyn sisältö vaikutti asialliselta. Kiinnitin huomiota erityisesti 1800-luvun kouluasuihin, joiden jatkeeksi historiallisen museon muotinäyttelystä huomasin kaksi ylioppilaiden yhdistysten lakkia.

Mutu-pohjalta sanoisin, että ylioppilaslakkimme (jonka suunnitteljasta Maria Grapesta keräsin äskettäin tietoa) on huomattavasti vahvemmin yhdistetty Ruotsiin kuin Venäjän univormukulttuuriin. Vaikutteita ees ja taas, olettaisin.

Muotinäyttelyssä herätti huomioni myös kolmas päähine, joka kuului Viron luterilaiselle papille 1920-luvulla. Aivan samanlainen lätsä kuin Agricolalla kuvissa!

Viime syksyn Tallinnan keikalla (osa 1, osa 2) luin ilmaislehdestä Miehitysmuseon (nyk. Miehityksen ja vapauden museo) uudistuksesta, joten piti tutustua. Jos haluaa, museon läpi voi kävellä lukien lyhyet teematekstit seiniltä ja silmäillen esineitä. Mutta aikaa kannattaa varata pari tuntia, kuunnella selostus kokonaan ja lukea esinetekstit. Viimeksi mainitut olivat harvinaislaatuisia: jokaisesta esineestä on tiedossa kokonainen tarina.

Sekä ääni että tekstit olivat monikielisessä ja sijaintiin perustuvassa laitteessa, jonka toimintavarmuus jätti kyllä toivomisen varaa, sillä kiikutin yhden jämähtäneen takaisin kassalle ja sen tilalle saamani ei suostunut loppupuolella näyttelyä kertomaan mitään yhdestä pätkästä. Tuolloin, näyttelyn vapaus-osaan päästyäni, en enää jaksanut vekslata.

Ennen sisääntulokerroksen "vapautta" oli alakerran ikkunattomassa tilassa käsitelty karkoitukset Siperiaan tavaravaunua muistuttavassa tilassa, jonka lattia liikui, pakolaiset, metsäveljet ja neuvostoajan arki. Opin paljon uutta, joten herää kysymys, mitä museossa ennen uudistusta kerrottiin. (Vuoden 2013 blogiteksti kertoo, etten tutustunut museoon tuolloin kovin perusteellisesti tai mielenkiinnolla.)

Päivälle ostamani Tallinna-kortin arvon maksimoimiseksi kipitin vielä Lennusadamiin katsomaan Meri ja seksi -näyttelyn, joka oli jossain välissä esillä Kotkan Vellamossa. Suhteellisen erikoinen sanoisin.

Ja sitten lepuuttamaan jalkoja ja mieltä majapaikkaan, johon törsäsin tavallista enemmän kun eteen tuli tarjous keskiaikaisessa tornissa yöpymisestä. Tarkemmin sanottuna huoneiston olohuone oli tornin yläkerta ja makuuhuone siihen 1800-luvulla kiinnirakennettu uusrakennus.

Reformaatiokurssin lopetus Lutherin ajatuksiin työstä

Sain raavittua kokoon ennen viimeistä palautuspäivää (tänään) ainakin nimellisesti suoritukset avoimen yliopiston kautta istumaani teologian kurssiin, joka oli aiemmin täällä esillä teksteissä Reformaatiosta kuultua, Kirkkointeriööreistä ja koulumaisesta opetuksesta sekä Kuoriaitojen pikainen paluu. En kirjoittanut mitään Päivi Räisänen-Schröderin kirkkohistoriallisista luennoista, joista (varsin luonnollisesti) pidin eniten. Niissä myös viitattiin tutkimuksen tekemiseen, lähdekritiikkiin ja suositeltiin lisäkirjallisuutta.

Vaikuttavimmaksi hetkeksi taisi jäädä ekan luennon yleisökeskustelu luterilaisuuden tuomasta kaikesta mahdollisesta hyvästä. Se palasi oitis mieleen kun luin Kansan raamattuseuran lehdestä Teemu Keskisarjan haastattelun, jossa tehtiin tiivistys "Kansanopetus. Terveydenhoito. Hallinto ennen 1860-luvun kuntauudistusta. Puhumattakaan ydintehtäviin kuuluvista hengellisistä velvoitteista ja sielunhoidosta huolehtimisesta." Ensimmäisestä voi lukea ajatuksiani tekstistä "Miten katekismusta käytettiin apuna kansan opettamisessa", tieteellisen lääketieteen ensiaskeleen eli rokotuksen toi maahan luonnontieteilijä ja sitä levittivät muutkin kuin papit ja jos kirkko ennen 1860-lukua oli paikallishallinnossa(kin) "muutosvoiman lähde", niin miksi useimmat muutokset tapahtuivat vasta sen jälkeen? Ja kurssilla opimme, että luterilaisen kirkon "sielunhoito" oli useita vuosisatoja häpeärangaistuksin vahvistettua moraalikasvatusta.

Ja eikö ole väistämätöntä, että kirkko oli merkittävä toimija nyky-yhteiskunnan muodostuksessa, kun mitään ei saanut/voinut tehdä valtion ja kirkon ulkopuolella ennen valistusajan yhdistyksiä? Ei kai ole toimijan erinomaisuutta, että muilla ei ole toimintamahdollisuuksia?

Suunnilleen tuohon ajatukseen päätin opintopäiväkirjani. Toinen suoritus vaati Lutherin yhden tekstin lukemisen ja valitsin vaihtoehdoista puheen hyvistä teoista. Siinä yllätti ja kiinnosti Lutherin talouspoliittiset lausunnot, joita jaoin heti lukiessa Twitteriin.

Pakersin tekstiä läpi vapunaaton iltana, joka toi lukukokemukseen lisäsävyjä. Joten kysyin retorisesti: "Miksiköhän luterilaiseksi kutsutussa maassamme EK ei ole koskaan (?) vedonnut Lutherin opetukseen arkipyhien hävittämiseksi? (Puhe hyvistä teoista, kolmas käsky)"

Sunnuntaita sanotaan lepopäiväksi, juhlapäiväksi tai pyhäpäiväksi. Jospa Jumala soisikin, ettei kristikunnassa olisi muita juhlapäiviä kuin sunnuntai ja että meidän rakkaan naisemme (Neitsyt Maria) ja pyhiemme juhlat vietettäisiin kaikki sunnuntaisin! Tällöin jäisi paljon pahaa ja sopimatonta tekemättä, ja arkisen työn ansiosta eivät maatkaan olisi niin köyhiä ja tyhjiksi kulutettuja. Nyt lukuisat juhlapäivät rasittavat meitä ja ovat turmioksi sielulle, ruumiille ja tavaralle, tästä olisi paljon sanottavaa.(Juhani Eleniuksen käännös)

Kansantalous tuli uudelleen ja laajemmin esille neljännen käskyn kohdalla. Vaikka kurssilla oli esitetty, että työteliäisyys oli germaanisen kulttuurin perusominaisuus, joka selitti reformaation leviämistä, Luther itse kirjoitti, että

Siitä että maailmassa ei ole kunnon hallintoa, johtuu sekin, että kukaan ei halua tehdä työtä. Siksi käsityöläiset joutuvat olemaan liian lempeitä työntekijöilleen. Niinpä nämä ovatkin röyhkeitä, eikä heitä saa kukaan pidettyä kurissa. Jos olisi kuitenkin olemassa sellainen järjestys, että heidän täytyisi olla kuuliaisia ja ettei kukaan palkkaisi heitä muualla, jos he jättävät työpaikkansa, silloin olisi tämä paha poistettu.

Lutherin aktiivimalli! Eikä tässä kaikki, vaan esimerkkejä löytyi lopulta niin paljon, että meni viesti minullakin jakeluun. Koko kirjasen oli tilannut paikallinen esivalta, joka ei halunnut väestön kedon kukkia larpaten odottavan tumput suorina kuultuaan pelatuvansa "pelkästä uskosta", joten on varsin luontevaa, että mennen tullen tekstissä korostetaan työnteon merkitystä.

Alan kääntyä kannattamaan tulkintaa, että työn arvostaminen on osa luterilaisuutta samoin kuin kulutuksen vieroksunta. Tai siis ainakin näistä puhuminen.

Kirkkoon haudatuista

Ahvenanmaalla tuli lounaspöydässä(!) puhetta kirkkoon hautaamisesta ja hautojen säilymisestä. Myöhemmin hämmästyttävässä kunnossa löydetyistä haudoista on blogissani esimerkkejä tässä ja tässä. Jaoin ne ja Kalmistopiirissä ilmestyneen tekstin tietoa kaivanneelle, mutta kuukauden takaisesta tutkimuskatsauksesta en enää muistanut artikkelia Sanna Lipkin, Tiina Väre ja Titta Kallio-Seppä: Pappissäädyn haudat Pohjois-Pohjanmaan kirkkojen lattioiden alla – Tapaustutkimuksia 1300–1700-luvuilta (pdf).

Tuo kappale olisi mahtunut eilisiin täydennysosiin, mutta varastossa oli muutakin.

Oulun yliopistossa on viime vuonna hyväksytty Sanna Tuovisen gradu Hailuodon lapset : lasten materiaalinen kulttuuri kirkkohautojen perusteella. Tuovinen jakoi ajatuksiaan työstä Kirkko, tila ja muisti -hankkeen blogissa. Samaisen hankkeen tutkijoiden tekstejä oli yllä ja YouTubessa tutkijoiden itsensä tekemä tiivistys Rediscovering Forgotten Burials under Church Floors in Finland.

Oona Jalosen pitämä esitelmä Köyliön kirkon haudoista on myös katsottavissa ja kuunneltavissa samalla alustalla. (Olin itse kuuntelemassa aiheesta esitystä kaksi vuotta sitten.)

Tuulispäässä 31-32/1916 kerrottiin lehden linjaan nähden hämmentävän asiallisesti Savilahden sakastista, josta tiedettiin, että

Aitassa 9/1928 puolestaan julkaistiin Hannes Jukosen artikkeli Hautalöydöt Keuruun vanhassa kirkossa. Jostain syystä (suhteellisen äskettäin?) oli nostettu alttarin edessä olleita lattiapalkkeja ja

löytyi alta noin puolisen metrin korkuinen tyhjä välikkö, josta sitten, kun oli otettu muutama paksu hirsi ylös, tuli näkyviin litteistä luonnonkivistä rakennettu hautakammio. Lattia siinä oli maasta. Kummallakin puolen oli siellä vierekkäin ja päällekkäin useita suuria ja pienempiä ruumisarkkuja. Alimmaisena oli kaksi suurta arkkua, joissa oli hyvin säilyneet miesten ruumiit. Kaiken todennäköisyyden mukaan ne ovat Keuruun entisiä pappeja tai muita arvohenkilöitä. Arkut ovat honkapuusta ja varsin taidokkaasti valmistetut, kun ottaa huomioon sen ajan puutteelliset työvälineet. Kaikki olivat puunauloilla lyödyt kiinni, mutta avautuivat kuitenkin verraten helposti. Kaikesta päättäen ei niitä oltu avattu sen jälkeen, kun ne oli hautakammioon laskettu.

Keuruun museon verkkojulkaisu kirkosta kertoo lyhyesti, että kuorissa on ollut hautakammio, joka "lienee rakennettu kesällä 1770 kirkkoherraa ja hänen sukuaan varten. Kammiossa on 10 vainajan arkut." Kotiseutuaktiivina tunnetun Jukosen tekijänoikeudet ovat edelleen voimassa, mutta omaisensa toivottavasti eivät pahastu, jos jatkan lainausta. Hän on nimittäin ilmiselvästi ollut paikalla, kun hautoja 1920-luvulla avattiin. Ja valokuvattiin, mutta Aittaan painetut kuvat eivät Kansalliskirjaston digitoinnin jäljiltä ole julkaisukelpoisia. Eivätkä aiheensa puolesta eettisestikään.

Miehillä oli suuri tekotukka päässä ja nahkaset hansikkaat käsissä, naisilla olivat käsineet villalangoista kudotut. Kaikki liha oli kuivunut kokoon ja muuttunu kivikovaksi, Kasvojen muodon voi kuitenkin vielä hyvin erottaa. Erään arkun kannessa, pään puolessa, oli hopeanvärinen metallikilpi, jossa oli vanhalla ruotsin kielellä kirjoitus: »Minä olen teidän hautanne avaava». Kummallakin puolen oli arkkuun kiinnitetty neljä hopeanväristä kantoripaa ja valkoinen, hienosti käsin neulottu nauharöyhelö kiersi sen laitaa. Molemmissa päissä oli vielä metalliset, koristellut kilvet, joissa oli ruotsinkieliset raamatunlauseet. Mitään nimeä tai vuosilukua ei kuitenkaan löytynyt. Arkussa nukkuu viimeistä untaan varmaankin joku ylhäissyntyinen leskirouva, päässä olevasta lesken päähineestä päättäen. Se oli nimittäin hienosti ommeltu kauniista kukallisesta silkistä valkoisin reunoin. [...]

Toisessa kerroksessa on yksi aikaihmisen arkku, jonka kummallakin sivulla on kolme hopeanvärisiä kantoripaa. Sen pääpuolessa on metallikilpi, jossa on kirjoitus:

Abram Indrenius 

natus 1710

pastor 1750

denatus 1770 

[...] Kirkkoherra I:lla on tumma tekotukka ja sen alla harmaat hiukset; käsissä on isot nahkaiset hansikkaat, kuten kuvassa näkyy. Olkapäistä polviin peittää ruumista tummanpunainen samettimantteli, johon on erivärisillä silkkilangoilla ommeltu kuvioita. Etualalla peitettä näkyy kuvattuna elämänpuu viiniköynnöksen tapaisine vihreine lehtineen. Taivaalla näkyy pilviä ja taaempana järveä, pensaita ja puita. Tarkasti katsottaessa huomaa, että maisemakuva ja kaikki työ siinä on suurella taituruudella tehty. Muinaistieteellisen toimikunnan edustaja, käydessään paikalla tarkastamassa hautakammiota ja ruumisarkkuja, ilmoitti, ettei kansallismuseossa ole ennestään mitään niin taidokkaasti tehtyä peitettä ja että sen oikea paikka olisi museossa. Manttelia tarkastaneet erikoistutkijat arvostelevat sen ainakin 300 vuoden vanhaksi ja alkujaan jostakin Keski tai Etelä-Euroopasta tuoduksi. 

Huh, paikalla on ollut joku ammattilainen. Eli löytyisikö nähdystä myös virallista raporttia Museoviraston Kulttuuriympäristön palveluikkunasta? (Jota edellä mainitussa lounaskeskustelussa kilvan kehuimme.) Ainakin kirkolla on rakennusperinteenä oma sivu, jolla mainitaan 1920-luvun kunnostustyöt, joihin hautojen löytäminen varmaankin liittyy. En avannut 1990-luvun raporttia kattomaalauksista  ja ainoa löytämäni toinen tiedosto oli runsas sivu vuoden 1974 virkamatkasta, jolloin oli kiinnitetty huomiota rikkinäisiin ikkunoihin. Eli jatketaan Jukosen selostus loppuun.

Toisessa kerroksessa on myöskin lasten ruumisarkkuja. Erään päälle on kirjoitettu ruotsiksi: »Margareta Elisabet Indrenius, synt. heinäkuun 27 päivänä, nukkunut Herrassa elokuun 10 päivänä 1777». Arkussa lepää pieni lapsi laakerinlehtiseppele päässä ja kädessä sekä teko- että oikeita kukkia. Vielä on sillä toisessa kädessään kultalangoilla ommeltu matkasauvan tapainen koriste. Vierekkäin tämän arkun kanssa on toinenkin valkoiseksi maalattu lapsen arkku, jossa lepää noin 5-vuotias poika. Se on harvinaisen hyvin säilynyt, pää on muodoltaan kaunis ja säännöllinen vaaleine, pehmeine hiuksineen, joiden päällä on myöskin laakeriseppele. Kädessä on hänelläkin matkasauvan tapainen koriste.