Kuka oli Gabriel Herlin?

Selaimeni kirjanmerkeissä oli otsikon kysymys liitettynä yhteen Kungliga Biblioteketin digitoimaan sanomalehtisivuun 1700-luvulta. Kyseisellä sivulla oli yksi monista Stockholms Postenissa julkaistuista kirjoituksista kauran muuntamisesta vehnäksi (eli pohjoismainen versio lyijyn muuttamisesta kullaksi.) Kirjoituksen oli allekirjoittanut Gabriel Herlin.

Miehen jäljittämiseen mahdollisimman yksinkertaisella tavalla valitsin FamilySearchin indeksoimat rippikirjat. Suunnilleen samalla vaivalla olisin kyllä saanut muutenkin esiin Boe gårdin Porvoon ruotsalaisen seurakunnan rippikirjan 1754-70 sivulta 249. Siitä käy ilmi, että herra vääpeli Gabriel Herlin oli kirjoitustaitoinen ja kuollut vuonna 1763. Rouvansa oli Anna Catharina Åberg ja mahdollinen tyttärensä Ulrica Christ. Herlin. Haudattujen listasta käy ilmi, että Gabriel Herlin oli 68-vuotias kuollessaan 5.2.1763 ja Ulrica Stina Herlin 30-vuotias kuollessaan 20.8.1764. 

FamilySearchin indeksointi avasi eteen myös edellisen rippikirjan 1749-59 sivun 64, jossa perheeseen Herlin kuului neito Maria Ulrica, poika Ad. Gabr. Herlin ja (tämän?) tytär Ulrica Christina Herlin.

FamilySearchin todellinen hyöty tuli esiin vasta kun Ad. Gab. Herlin, rouvansa Johanna Pesch ja äitinsä Anna Cat. Åberg löytyivät Sulvan rippikirjan 1769-1775 sivulta 58. Nyt koossa oli tarpeeksi tietoa googlaukseen. Sillä esiin tullut Geni-profiili ei ollut kovin laadukas eikä myöskään informatiivinen. Toisessa sukupuussa Gabriel on Adam Gabriel ja "Pehtori Nurmijärvellä". 

Vanhat kontit ovat parempia kuin pussi uusia? Hiski-haulla selviää, että Gabriel Herlin ja vaimonsa Anna Catharina Åberg olivat saaneet tyttäret Christina Ulrica (s. 26.3.1735) ja Anna Sophia (s. 27.3.1737) asuessaan Nurmijärven Rådskogissa ja lapset Carl Magnus (s. 9.7.1739), Eric Alex (s. 24.10.1740) ja Susanna Juliana (s. 23.10.1741) Nurmijärven Adlershofissa. Kastekirjauksissa Gabriel Herlinillä ei ole titteliä, mutta Tuusulan Ruskealan Månsasissa 11.7.1745 syntyneen Gustav Adolphin kastemerkinnässä hän on vääpeli. 

Sekä Rådskog että Adlershof viittaavat Raalan kartanoon, jonka rippikirjasivuilta en Herlinien kasvavaa perhettä kuitenkaan löydä. Pehtorin toimi on aivan uskottava ajatus, mutta missä välissä mies oli vääpeli? Ratkaisu löytyy tietenkin Kaarlo Wirilanderin teoksesta Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718-1810 : virkatalonhaltijain luettelot, jonka mukaan yksi Gabriel Herlin oli Skaraborgin rykmentistä 18.10.1728 tulleena Pohjanmaan jalkaväkirykmentin kersantti kunnes erosi 13.12.1732. Informaali ylennys kersantista vääpeliksi ei ole kovin kummoinen muunnos.

Sanomalehteen kirjoittanut Gabriel Herlin oli siis syntynyt vuoden 1695 paikkeilla todennäköisesti Ruotsin puolella. Hän oli päätynyt Suomen puolelle joukkoyksikön vaihdossa ja pian armeijasta erottuaan aloittanut uran pehtoorina. Sukututkijoita on kiinnostanut poikansa Gustav Adolph, joka avioitui Herman Calamniuksen Anna Josefinan kanssa eli kuuluu täten (kai?) Sursill-sukuun, ja esikois(?)poika Ad. Gabriel (s. 14.2.1731).

Täydennysosia digitoidun aineiston käyttöön

Taru Hyvösen gradussa ”Digitoitu aineisto oli helppo löytää” : Aiheet, alkuperäisaineistot ja digitalisaation vaikutus Suomen historiaa käsittelevissä pro gradu -tutkielmissa 1995–2017 oli tietenkin muutakin mielenkiintoista kuin eilen läpikäydyt verkkoaineistojen avausajankohdat. Kuten se, että vuosi 2012 näyttäytyi taitekohtana kehityksessä.

Sivulta 13 huomioväritin kohdan "Elizabeth Yakel ja Deborah Torres ovat esittäneet, että arkistojen käyttö kerryttää ajan mittaan ”arkistoälyä”, joka käsittää muun muassa arkistojen käsitteistön ja käytänteiden sisäistämisen, kehittyneet hakustrategiat sekä aineiston ja sen ilmentymien (esimerkiksi hakukortiston kortti) välisten yhteyksien ymmärtämisen." Kuullostaa täysin järkeenkäyvältä ja laajennettavissa verkkopalvelujen käyttöön. Mutta sana "äly" johtaa harhaan, sillä mitä paremmin oppii, sitä vähemmän ajattelee ja kyseenalaistaa.

Kolme vuotta sitten totesin, että "Turun kaupunginarkiston digitoinnit luvattiin marraskuussa 2018 asiakaskäyttöön "lähitulevaisuudessa"..." Hyvösen työstä selvisi, että lähitulevaisuuteen on vielä aikaa.

Tätä kirjoittaessa suunnittelen ja ohjaan itse työkseni Turun kaupungin arkistoaineistojen digitointia ja joudun valitettavasti sanomaan, ettei sitä ole edes kunnolla saatu alkuun. Vasta rakennusvalvonnan pääpiirustusaineistoja sekä kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjoja on merkittävissä määrin digitoitu, eikä niiden omatoiminen tarkastelu ja hankkiminen ole ollut vielä mahdollista ulkoisille asiakkaille. (s. 16)

Esimerkiksi Turun kaupunginarkiston asianhallintajärjestelmä ehti tekniikaltaan vanheta niin, ettei sitä voitu 2010-luvun lopulla tehdyssä kaupungin sivustouudistuksessa laittaa enää yleisön saataville. Kaupunginarkisto oli siis muutamia vuosia täysin ilman julkista arkistoluetteloa, kunnes tiedot saatiin vietyä uuteen järjestelmään ja palvelu avattua yleisölle syksyllä 2022. (s. 55) 

Blogitekstini Väitöskirja googlettamalla teemoissa oltiin s. 14-15:

Englanninkielisessä maailmassa aineistojen löytämistä ovat mullistaneet erityisesti hakumahdollisuudet Googlesta ja kirjapalvelu Google Booksista. Ne ovat siellä muodostuneet jo historiantutkijoiden keskeisimmäksi työkaluksi niin primääri- kuin sekundääriaineistojen paikantamisessa ja osin tutkimisessakin. Erityisen paljon niistä on hyötyä silloin, kun tutkija kartoittaa itselleen ennestään tuntematonta aihepiiriä. Amerikkalaistutkijoiden keskuudessa jopa yleisin tapa uusien sähköisten aineistokokoelmien löytämiseksi ovat yleiset internet-haut.36 Suomalaisessakin kontekstissa Google Books on saanut ainakin mainintoja, mutta sen tai internet-hakukoneiden käytön yleisyydestä ei ole tarkempaa tietoa. 

Eikä tule olemaan ennen kuin löytyy auktoriteetti joka keksii toiminnolle jonkun hianon metodinimen ja tekee siitä sisäsiistin. Eli "Voi kuitenkin myös olla, etteivät vastaajat ole huomanneet tai halunneet tuoda esiin Googlella tehtyjä hakuyrityksiään, vaikka ne olisivatkin johtaneet aineiston jäljille." (s. 56) (Teemaa voidaan laajentaakin, kuten Mikko Meriläinen twiitissään: "Thinking today about the trickiness of "needing to be transparent" in the use of e.g. Grammarly or ChatGPT in academia. Not very easy to draw lines on what to report: grammar suggestions by Word? Proofreading services? Google? Google Scholar? Sci-Hub?")

Minkä sähköisyyden pitäisi siis näkyä ja miten? Hyvönen oli yrittänyt rikastaa opinnäytteiden tekijöiltä kerättyä verkkokyselyaineistoaan kyseisiin töihin tutustumalla. 

Valitettavasti huomasin, etteivät lähdeluettelot kerro aineiston sähköisyydestä useinkaan mitään. Jos lähteestä on olemassa ei-sähköinen versio, graduntekijä viittaa siihen, vaikka olisi itse tutkinut sähköistä versiota. Tämä noudattelee yleistä historiatieteiden käytäntöä ja kertoo osaltaan siitä, ettei vakiintuneita käytänteitä sähköiseen aineistoon viittaamisessa ole. Sähköisten aineistojen näkymättömyys on hankaloittanut monien muidenkin sellaisten tutkimusten tekemistä, joissa on pyritty kartoittamaan niiden käyttömääriä. Näiden tutkimusten metodina on yleensä ollut viiteanalyysi (citation analysis), jossa on analysoitu lukuisten tutkimusten lähdeluetteloita tilastollisesti ja etsitty lähteiden käytöstä trendejä. (s. 21-22)

Jos pitäisi näkyä, niin miksi? Ei ainakaan ensisijaisesti siksi, että voidaan tutkia sähköisten lähteiden käyttöä. Kai?

Olen viimeksi käynyt läpi yliopistojen historianlaitosten ohjeistuksia "sähköisyyden" merkitsemisestä syksyllä 2019, jolloin linjaukset olivat sekä sekavia että perustelemattomia. Omasta mielestäni merkintä on tarpeen ennen kaikkea, jos käytetty muoto on vaikuttanut tutkimukseen eli mahdollistanut tai estänyt jotain verrattuna alkuperäiseen paperiversioon. Tämä kyllä pitäisi isompien kokonaisuuksien osalta selittää myös lähteiden esittelyssä. 

Käytettyjen sähköisten lähteiden löydettävyyden edistäminen on sekundääristä eli URL:in jakelun sijaan on olennaista identifioida aineisto ja paikka muillakin tunnisteilla. Opinahjossani annettiin viime vuonna väikkärin julkaisupohjan muutoksen yhteydessä uusi yleinen eli kaikkia aloja koskeva linjaus: "Jos lähteelläsi on pysyvä DOI-tunniste, lisää se lähteen tietoihin. DOI auttaa lukijaa löytämään helposti lähdejulkaisun. Lisää DOI hyperlinkkinä, että lukija pääsee suoraan lähdejulkaisuun. Varmista, että hyperlinkki on alleviivattu ja mielellään väriltään sininen." Miksihöhän URN-tunnukset ja hdl.handle.net-osoitteet eivät ole yhtä olennaisia, jos pointtina oli "auttaa lukijaa löytämään helposti lähdejulkaisun"? 

Raadollisesti ajateltuna DOI-tunnarien lisäys sähköisesti julkaistuun tutkimukseen auttanee Google Scholaria yms. poimimaan lähdeviittaussuhteet, mikä puolestaan tuo oman tutkimuksen paremmin ja useammin näkyville. 

Milloin verkkopalvelut avattiin?

Tutustuessani Taru Hyvösen graduun ”Digitoitu aineisto oli helppo löytää” : Aiheet, alkuperäisaineistot ja digitalisaation vaikutus Suomen historiaa käsittelevissä pro gradu -tutkielmissa 1995–2017 huomasin, että hänellä oli ollut samoja haasteita kuin itselläni. On hämmentävän vaikea löytää yksiselitteisiä ajankohtia isoimpien(kaan) digitoituja aineistoja tarjoavien sivustojen avaamiselle. 

Päädyimmekö kuitenkin Hyvösen kanssa samoihin "tuloksiin" Hiskin, Kansalliskirjaston digitoimien sanomalehtien ja Kansallisarkiston digitointien osalta?

Jatko-opintoja varten pari vuotta sitten tekemääni esseesseen kirjoitin "Edelleen käytössä oleva seurakuntien historiakirjatietoja sisältävä HisKi-tietokanta avattiin vuonna 1996 ja vuoden 1999 loppuun mennessä siihen oli tallennettu yli 4 miljoonaa tietuetta." Lähdeviitteenäni oli Seppo Sipun artikkeli  Tietokoneavusteinen sukututkimus vuoden 2000 Genoksesta. Lisäksi totesin alaviitteessä "Valitettavasti Suomen sukututkimusseuran sivuston muut varhaiset aineistot eivät ole ajoitettavissa Internet Archiven Wayback Machinen tallennuksista. Sivuston kehitys olisi todennäköisesti rekonstruoitavissa Sukutiedon artikkeleista. Aktiivinen ja avoin kehitys katkesi vuonna 2005 toiminnanjohtaja Leif Metherin kuoltua."

Hyvönen puolestaan kirjoitti: "Samoihin aikoihin Suomen Sukututkimusseura alkoi koota HisKi-tietokantaa, johon kirkonkirjojen tietoja vietiin aluksi käsin. Nykyään tietokantaa täydennetään digitoiduista kirkonkirjoista erillisen tallennusalustan kautta. HisKi julkaistiin käyttöön vuonna 1999, ja merkittävä lisäys sinne olivat Karjala-tietokantasäätiön keräämät tietueet vuonna 2002." Lähdeviitteenään "Suomen Sukututkimusseuran verkkosivu, HisKi; Karjala-tietokantasäätiön toimintakertomus 2001. HisKin tarkka avautumisvuosi on selvitetty Web Archive -palvelulla (hakemalla sieltä HisKin vanhalla osoitteella http://www.genealogia.fi/historia/), koska sen avaamisvuodesta ei löytynyt muualta luotettavaa tietoa." Hyvönen tarkoittanee "Web Archive -palvelulla" Internet Archiven Wayback Machinea ja minä puolestani olen (ilmeisesti) tarkoittanut varhaisilla aineistoilla vuotta 1999 edeltänyttä aikaa enkä vuotta 2005 edeltänyttä aikaa, kuten voisi myös ymmärtää.

Samassa esseessä totesin "Seuraavana vuonna [2001] Kansalliskirjasto avasi ensimmäisen sivuston digitoimilleen sanomalehdille, jotka tuolloin kattoivat puolet vuosina 1771-1860 julkaistuista". Lähteenäni oli oma blogitekstini Kotiarkistosta digitaalisen historian historiaa, jossa luin relevantin lehtileikkeen. Vuosi stemmaa Hyvösen esitykseen, jossa on lisätieto, että "digitointitoiminta alkoi vuonna 1998". Lähteenään on Majlis Bremer-Laamasen artikkeli Helsingin yliopiston kirjaston tiedotuslehdessä 3/2002 ja Jyrki Ilvan artikkeli Kansallisen kulttuuriperinnön digitointi – loppuuko vauhti ennen alkua? Agricolan tietosanomissa 2/2004.

Sitten kirjoitin "Vuonna 2003 Kansallisarkisto avasi oman digitaaliarkistonsa, jossa oli syyskuuhun 2004 mennessä noin 50 000 asiakirjaa ja karttaa" lähteenäni Internet Archiven tallentamat sivut Tervetuloa Kansallisarkiston digitaaliarkistoon! (1.11.2004) ja Tervetuloa Kansallisarkiston digitaaliarkistoon! (30.10.2020). Hyvösen versio:

Kansallisarkisto ehti kehitykseen pari vuotta myöhemmin. Se aloitti asiakirja-aineistojen digitoinnit vuonna 2000, ja yleisölle avoin Digitaaliarkisto avattiin 2004. Mikrofilmien digitointi kasvatti nopeasti aineistomääriä, minkä siivittämänä miljoonas digitoitu asiakirja saatiin verkkoon vuonna 2007.

Alaviitteessään hän kuitenkin toteaa, että "Toisen lähteen mukaan Digitaaliarkisto on ollut asiakkaiden käytössä vuodesta 2003." Vuosi 2004 oli peräisin István Kecskemétin blogitekstistä Aineellisesta aineettomaan – asiakirjallisen kulttuuriperinnön digitointi. (Kansallisarkiston Näkökulmia arkistosta -blogi, huhtikuu 2010)

Verkkopalvelujen ensimmäiset versiot ovat toisinaan tietoisesti testauskappaleita ja (lähes) joka tapauksessa kalpeita haamuja myöhempiin olomuotoihin verrattuna. Alkuperäinen julkaisu on kuitenkin tapahtunut yhtenä hetkenä. 

Paikalliskirjeiden merkityksestä ja tulkinnasta

Sen lisäksi, että viime viikolla testasin avattua Translocalis-kantaa, seurasin avajaistilaisuutta striiminä. Siitä jäi (ainakin joksinkin aikaa) tallenne YouTubeen, joten saatoin palata emeritusprofessori Pertti Haapalan loppusanoihin, joiden kontekstina oli nationalismin synty.

Ja se tapahtui monella tavalla, se tapahtui vaikka lukkarin koulussa, mutta siihen tuli sitten myös 1850-luvulta lähtien viimeistään selvästi mukaan uusi elementti eli julkinen puhe uudella tavalla, aikansa tiedonvälitys ja vieläpä aikansa tiedonvälitys ikäänkuin alhaalta päin, eikä vaan pelkästään sieltä saarnastuolista ja lakikokoelmasta ylhäältä alaspäin. 

Historiantutkimuksen näkökulmasta 1800-luvun lukijakirjeet ovat  "history from below" -aineistoa. Kirjoittajat kuitenkin osoittivat sanansa sanomalehtien lukijoille eli vertaisilleen. Tästä syystä minusta kyse on "samasta" asiasta kuin 1750-luvulla alkanut lukijakirjeiden julkaisu ruotsalaisissa sanomalehdissä. (Eli väitöskirjatutkimukseni aihe.) 

Eli alettiin - voimme nyt tämän aineiston avulla hahmottaa, mitä siellä alhaalla ajateltiin, miten omaan päähän tulleet sanat saatiin sanotuksi, miten saatiin ne luetuksi ja miten ne asiat ja ajatukset lähtivät leviämään. 

Missään tapauksessa paikalliskirjeitä ei pidä ajatella "omaan päähän tulleiden" ajatusten sanallistamiseksi. Paikalliskirjeet pitää ymmärtää sekä kyseisen sanomalehden että laajempana genrenä, joka tarjosi mahdollisuuksia, mutta asetti myös rajoituksia. 

Kirjeiden - siis tarkoitan ihmisten henkilökohtaisten kirjeiden - tilalle tulivat lehdet ja sitten mielenkiintoisella tavalla lehtien ja arjen väliin tulivat nämä lehtikirjeet tai lehdistölle kirjoitetut kirjeet. Ja tämän tyyppinen arvokas aineisto on nyt käsillä ja sillä on - kuten nykyään sanotaan - merkittävä tutkimuksellinen lisäarvo tai arvonlisä. Tämän tyyppisen aineiston avulla päästään kiinni siihen miten yhteiskunta tulee mukaan ihmisten ajatteluun. Miten he itse ovat siinä mukana eli miten he osallistuvat tähän yhteiskunnalliseen keskusteluun tai yhteiskunnasta ajattelemiseen. Ja tämä ilmiöhän johti sittemmin kansalaismielen ja kansalaisyhteiskunnan syntyyn, joka on sitten jo isompi asia, mutta joka nimenomaan vaatii tämän arkitason prosessin myös tuekseen.

Aivan. Tästä(kin) syystä väitöskirjani tutkimusaihe on omasta mielestäni mielekäs. 

Tämä antaa juuri meille mahdollisuuksia tutkia miten tämä koko prosessi tapahtui. Miten tavalliset ihmiset olivat itse mukana vähitellen oman maailmankuvansa rakentamisessa eivätkä vain jonkinlaisten elementtien vastaanottajia.

Mutta olen sitä mieltä, että kukaan ei saa maailmankuvaansa annettuna. Medioitumisen merkitys on siinä, että se antaa maailmankuvan rakentamiseen lisäelementtejä eli valinnanvaraa. Osallistavat mediat kuten 1700-luvun lukijakirjeet, 1800-luvun paikalliskirjeet ja tämän päivän sosiaalinen media tarjoavat näitä elementtejä kevyemmin suodatettuna kuin n. s. valtamedia.

Poimintoja Artur Faltinin valokuvista

Lauantaina Ismo Malinen markkinoi twiitillä "museovirasto.finna.fi'ssa uusi kokonaisuus Artur Faltinin lasinegatiiveista digitoituja kuvia 1910-luvun Helsingistä ja lähiseuduista. Esim. tämä kuva Tuusulan kansanopiston "rasvasihteereistä" 1913. #lasinegatiivit #valokuvat". Pitkästä aikaa innostuin hyppäämään Finnan etusivulle, josta löytyi vastaava nosto, johon oli linkitetty tekijänimihaku. Jessica Parland-von Essen oli jo tehnyt twiittiketjun Artur Faltinista, josta käy ilmi, että osa haulla esiin tulevista kuvista on ollut Finnassa jo pari vuotta sitten. Minulle kuitenkin "uusia".

Suomen Kaapelitehdas Oy (Finska Kabelfabriken Ab) on asiasanoituksen perusteella Punavuoressa ja kuvassa olleen merkinnän perusteella "G. Palmqvists hus vid Dockgatan". Hetken vanhoja kotikulmiani muisteltuani mieleen tuli Telakkapuiston kaapelien(kin) vahvuutta korostava Atlas-patsas. Vaikka kaariaukko ei näyttänyt alkuunkaan tutulta, olen kävellyt sen ohi satoja kertoja. Jos kuvassa olisi asiasanoina Telakkakatu ja Merimiehenkatu, sen löytäisi useampi hakija. (Hankkijan pääkonttorin kuvaan katuosoite on lisätty.)

Hälyttävästi "katunäkymä Merimiehenkadulta (Sjömansgatan)" ei myöskään sijoittunut oitis muistini kartalle eikä Googlen katunäkymäkään avittanut. Selitys oli niinkin idioottimainen, että liikuin kuvissa lännestä itään ja Faltinin kuva on idästä länteen. Saatuani pääni ympäri oikean reunan puiden taakse jäävä  Norssin pääty toki oli tuttu. Kaupunginmuseon valokuvan tiedoilla taustan rakennus tunnistui Laivurinrinne 2:ksi. Mutta mikä rakennus näkyy Johanneksenkirkon takana? Lähikuva löytyi kaupunginmuseolta ja Johanneksentien rakennusten ulkomuotojen myöhempi kehitys selvittämättä.

Tilastollinen päätoimisto toimi aika hulppeassa ympäristössä vuonna 1910. Vastaavassa tilassa ei mielestäni käyty sillä Valtioneuvoston linnan kierroksella, jossa olen ollut.

Äskettäin hutkimani Maximin-talo näytti elokuvateatterina tuollaiselta. 

Nykyisiltä kotikulmiltani runsaan sadan kuvan joukossa on otos Töölön sokeritehtaasta ja vapunpäivän 1908 kävelijöitä Töölönlahden pohjukassa. Koska Museovirasto tarjoaa kuvista korkeamman resolution tiff:in jälkimmäisiä saa rajaten "lähikuvaan".

Väitöskirjojen laadusta

(Eräänlaisena jatkona vuosi sitten julkaistuun kirjoitukseeni Väitöskirjojen laadusta ajatuksenpuolikkaita.)

Alkukuusta tutustuin (eli luin itselleni relevantit osat ja selasin loput) ruotsalaisessa yliopistossa tammikuussa hyväksyttyyn väitöskirjaan. Olin alusta asti pöllämistynyt käytetystä sanasalaatista, jolla arvatenkin oli pyritty oppineeseen vaikutelmaan. FB:ssä jakamiini esimerkkeihin yksi hyväsydäminen tuttava totesi "Pitää aina muistaa se, että väikkäri on nimenomaan opinnäytetyö. Se ensimmäinen juttu, joka tehdään tieteellisellä uralla. Siihen tulisi suhtautua myös niin." Pitää(hän?) työhön kuitenkin myös suhtautua tieteellisenä tutkimuksena. 

Toki voi olla kiltti ja todeta tekijän tehneen mielettömän määrän duunia. Tulee mieleen vuodenvaihteen väikkärikäsikseni lukeneiden lausunnot: molemmissa todettiin minun tehneen "valtavan" paljon duunia. Mutta vaikka Opinahjoni määrittelee väitöskirjan laajuuden kalenterivuosien työnä, sen pitää myös olla "tutkimukseen perustuva eheän kokonaisuuden muodostava tieteellinen esitys väittelijän tutkimusalalta. Se on näyttö opiskelijan kyvystä soveltaa itsenäisesti ja kriittisesti tieteellisen tutkimuksen menetelmiä ja luoda uutta tieteellistä tietoa."

Lukemassani väikkärissä oli toki uutta tietoa, sillä se oli varsin laaja. Laajudesta syntyi epäyhtenäinen rakenne, mikä vie jälleen ajatukset omaan käsikseeni, jota olen yrittänyt rajata minimiin, mutta silti toinen alkuvuoden arvioija oli sitä mieltä, että olin yrittänyt tehdä kaikkea mahdollista. Mahdollisesti olen siis sortunut samoihin laajuudesta seuranneisiin ongelmiin, jotka näkyivät ruotsalaisessa väitöskirjassa selvinä virhepäätelminäkin.

Rajaus perustui aikaan ja paikkaan. Aikaväli oli (liian) pitkä, joten aineisto (sanomalehdet) muutti muotoaan useampaan kertaan. Väitöskirjantekijän ymmärrys lehdistä jäi täten (erityisesti minun mielestäni tietenkin 1700-luvun osalta) ohueksi. Kontekstointi näytti kevyeltä myös poimittujen aiheiden käsittelyssä, mikä juontunee aiheiden määrään. Jo vertaamalla tutkittua aluetta johonkin muuhun samassa aineistossa olisi analyysissä päästy pidemmälle ja vältetty virheitä. On mahdotonta sanoa, mikä on erityistä, ellei ole jotain mihin verrata. 

Jäin jälleen miettimään väitöskirjaprosessia toimijoineen. Aihe oli viime viikonloppuna tapetilla siksi, että Ruotsissa (ilmeisesti poikkeuksellisesti) hyväksyttiin väitöskirja, josta kolmihenkinen arvosanalautakunta antoi erimielisen lausunnon. Ottamatta kantaa työhön, jonka julkisuuden taannut aihe ei minua kiinnosta, muutama poiminta Twitter-keskusteluista.

Koska valtamedioissa oli käsitelty myös väitöstilaisuutta professori Agnes Wold selitti, ettei työn laatua voi päätellä suoraan kysymyksistä: "Jo, men det är deras jobb att ställa kritiska frågor. Hur kritiska deras frågor är säger ingenting om ifall avhandlingen blir godkänd. Är det en riktigt svag person som disputerar är alla påfallande snälla för man märker snabbt att frågor ger ganska konstiga svar". Olen itsekin seurannut yhden tällaisen kiltin vastaväitöksen. 

Loppusanat historiantutkija Björn Lundbergiltä: "Här en sista tanke om Egyptsons disputation. Ja tror den illustrerar problemen som uppstår när underrättelsearbete akademiseras. Vetenskaplig metod är i grunden väsensskild från underrättelseverksamhet även om båda syftar till att inhämta och bearbeta information. Vetenskaplig metod bygger på öppenhet och saklighet. Det är bara så resultatens tillförlitlighet kan garanteras." Hmmm... erottaako tieteenteon erottaa selvityksestä pelkkä lähteiden luonne?

Kommenttiketjussa Lundberg totesi myös (klassisesti): "Ja, men jag tycker också historiker borde tala mer om metod." Historiantutkija Brita Planck tarttui tähän "Ja verkligen! Om jag förstått det hela rätt är vår usla förmåga att faktiskt reflektera över metod något som gör att vi får mindre anslag än vi borde. (Maria Åberg skrev om det i någon HT har jag för mig.) Dvs att när vi söker forskningsmedel är vi (inte alla historiker!) lite luddiga i våra metoddiskussioner, vilket sänker oss inför representanter från andra vetenskaper. Jag är definitivt medskyldig! "Äh vadå. Jag läser lite brev och memoarer och så excerperar jag något slags diskurs" är inte så pregnant, kan man säga."

Aivan. Mutta se, että käytännön tekemistä pyrkii kuvaamaan mahdollisimman monimutkaisesti ja uusilla sanoilla ei vie asiaa mitenkään eteenpäin.

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Tukholman suomalaisessa seurakunnassa ottivat 8.9.1775 kuulutukset Tukholmassa syntynyt 24-vuotias silkinkutojan kisälli Samuel Gös ja Lena Böckerman, joka oli syntynyt Raumalla 24 vuotta aiemmin. Toinen naittajista oli raudankantaja Mathias Böckerman, joka todennäköisesti oli sukua Lenalle. 

Valitettavasti vaan Rauman kastetuissa ei ole Beckerman/Böckermaneille oikeaan aikaan syntynyttä Helenaa eikä mitään Mathiasta. Mutta kun etsin ArkivDigitalissa Böckermania, löytyi vuonna 1811 tehty perukirja, jonka mukaan Matts oli kuollut 83-vuotiaana (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:382 (1811) Bild 240 / sid 6a (AID: v223020.b240.s6a, NAD: SE/SSA/0145a)). Hän voisi siis olla hyvin olla Raumalla 28.1.1727 kastettu Johan Tontti/Böckermanin poika.

Tukholman Maria Magdalenan seurakunnassa eli Södermalmilla syntyi 11.3.1762 raudankantaja Matths Böckermanille ja vaimolleen Maria Matthsdotterille poika Isaac. Samassa seurakunnassa syntyi raudankantaja Fredric Böckermanille Anna Brita 25.1.1780, Christina Charlotta 13.10.1782 ja Adolph Ludvig 22.8.1786. Mattsin perukirjassa ainoa perillinen ja pojantytär oli Anna Brita, joten Fredric on ollut poikansa. Mattsin toisesta avioliitosta Elisabeth Ståhlbergin kanssa ei ollut lapsia.

Mattsia kannatti etsiä 1760 henkiveroluettelosta, johon on Tukholman kaupunginarkiston sivuilla hakemisto. Nimen sijaan haku pelitti ammattinimikkeellä järnbärare. Ja kas, Mattsilla oli huushollissaan apunaan 16-vuotias sisar nimeltä Lena. Vaikuttaa siltä, että Lena on kokenut pappilassa kuuden vuoden nuorennusleikkauksen. Rauman kastettujen mukaan hän oli syntynyt 1.4.1742 eli oli kuulutuksia haettaessa oikeasti 32-vuotias? Tai sitten aivan toinen Lena?

Tämä lyhyt esittely on osa sarjaa, jonka henkilöt on poimittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kuulutuksista vuosilta 1774-1777. Alkuunkaan kaikkia mahdollisia lähteitä henkilöiden elämän selvittämiseksi ei ole käytetty.