Näinkö tullaan tohtoriksi?

 

Olen mielenkiinnolla odottanut Anne-Maria Karjalaisen, Tuulikki Ukkonen-Mikkolan ja Tiina Mäkelän uutta opaskirjaa Miten tulla tohtoriksi : akateemista aherrusta ja arjen valintoja, joka ilmestyi nyt toukokuussa. Suoraan sanoen jo kirjan muoto oli pettymys: kaikki tarvittava oli mahtunut alle 150 sivuun?

Koska kirjalla oli kolme kirjoittajaa, luulin sen perustuvan henkilökohtaisiin kokemuksiin. Esipuheessa luvataankin, että "sanoitamme tohtorin tutkinnon suorittamiseen liittyvää hiljaista tietoa" (s. 9). Itse tekstissä kirjoittajat eivät kuitenkaan paljoa näy ja huomattavasti enemmän viitataan aiempiin julkaisuihin ja yliopistojen verkkosivuihin. Jälkimmäisethän ovat juuri niitä, joita lukiessa kysymyksiä herää ja lisäymmärrystä kaipaa... 

Erityisesti siksi, että yliopistojen ja tiedekuntien käytännöt eroavat toisistaan, kirjassa harrastetusta ohjesivujen aukikirjoituksesta ei synny juuri mitään hyötyä ja se lähinnä herättää lisää sekaannusta. Itselläni on tuoreessa muistissa työn esitarkastukseen jättö ja jatkon opastusdokumentit, joten lukiessani lukuja 11 ja 12 tuli vastaan jatkuvasti kohtia, jotka menevät Opinahjossa toisin. Onko tosiaan jossain käytäntönä, että esitarkastuksen häämöttäessä "on aika tarttua prosessin viimeisiin kirjoitustöihin ja kirjoittaa kiitokset ja esipuhe" (s. 110). Tuttavieni FB-päivityksistä päätellen esipuheet kirjoitetaan usein aivan viime tingassa eli vasta kun työ on menossa painoon. Itse jätin esitarkastukseen käsikirjoituksen, josta puuttui abstraktitkin, sillä Opinahjon ohjeiden mukaan tämä oli OK.

Ja missä todellisuudessa "Jotta tiedottamiseen jää riittävästi aikaa, on väitöstilaisuus mahdollista järjestää aikaisintaan kolmen viikon kuluttua luvan saamisesta."(s. 122) Saako jossain työntää käsikirjoituksen painoon ennen väittelylupaa? Kolmen viikon aikajanassa kun ei ole ongelmana "tiedotus" vaan työltä vaadittu julkinen saatavuus muiden käytännön seikkojen kanssa. Kirjoittajien olisi kannattanut keskittyä isoihin paloihin lomakkeiden täytön sijaan.

Hypättyäni kirjan alkuun sain lisää ihmeteltävää. Otsikon "Tohtorikoulutettava vai väitöskirjatutkija?" todettiin, että "Tutkijatohtorin pesti, jossa väitöskirjatyön rahoittaa yliopisto tai yliopiston ulkoupuolelta saatu apuraha, mahdollistaa täysipäiväisen tutkimuksen" (s. 23). Ööö... ei. Vaikka yliopistojen terminologiat eivät ole keskenään täydellisesti linjassa, niin tutkijatohtori on tohtorin tutkinnon jo suorittaneen positio eli siinä ei tehdä väitöskirjaa. Ja jos väitöskirjatyön rahoittaa yliopisto, tutkimus ei ole välttämättä täysipäiväistä, sillä työsopimukseen voi kuulua opetusvelvollisuus. Juuri tällaisia perusasioita odottaisin tämänkaltaisessa oppaassa selitetettävän. Oikealla sanastolla.

Otsikon "Ensitietoja hakukohteesta ja valintaperusteista" alla huolehditaan kielivalinnasta ennen aihetta, jonka itse koin ja koen erinomaisen olennaiseksi tutkinnon läpiviemiseen. Omasta näkökulmastani tuntuu järjettömältä ohje "Laitoksen ja tiedekunnan tutkimusstrategiaan voi tutustua niin ikään googlettamalla esimerkiksi tiedekunnan tutkimuksen strategia ja tutkimuksen painopistealueet. Sieltä löytyy sopivia vaihtoehtoja tutkimusalueeksi." (s. 28) . On toki tieteenaloja, joissa suuntaukset ovat historiantutkimusta tiukempia, mutta eikö silloin(kin) kannata ensin miettiä, mitä haluaa tutkia, ja sitten etsiä laitosta, jonka profiiliin aihe sopii?

Muistukset kirjoitusergonomiasta ja ehdotukset vastamelukuulokkeista (s. 56-57) olivat paikallaan, mutta alasta riippumatta olennainen muistiinpanojen hallinta loistaa poissaolollaan. Jatko-opintoseminaarin yhteydessä on poikkeuksellisen hyvin kokemuksen konkretiaa ja käsitellään myös lannistavia kommentteja (s. 64-67). 

Sen sijaan luku "Ohjaussuhteet - oikeuksia ja velvollisuuksia" (s. 72-80) nojaa hämmentävän vahvasti Sanna Vehviläisen Ohjaustyön oppaaseen (2014) ja oman Opinahjoni viralliseen liturgiaan. Kun kirjoittajilla "on sekä omia että lähipiiristä kuultuja kokemuksia ohjaussuhteista" niistä kirjoitettuja tyyppiesimerkkejä olisi voinut laajentaa kertoen, mitä vaikutuksia ohjauksella oli työhön, miten ohjaussuhdetta yritettiin kehittää jne. Kaikki kokemukset ovat uniikkeja ja henkilökohtaisia, mutta anonymiteettiä vaarantamatta olisi voinut sanoa enemmän.

"Olisi voinut sanoa enemmän" summeraa näkemykseni koko kirjasta. Mahdollisesti kirjoittajat ovat päässeet siihen, mitä itse lähtivät tavoittelemaan, mutta minusta opas on epäonnistunut. Hyödyllisempiä neuvoja suomeksi löytyy Jenni Räikkösen blogista, jonka tekstissä Minustako tohtori? esimerkiksi minun järkeni ja kokemukseni mukaisesti opastetaan, että "Tutkimusaiheen päättäminen on kuitenkin se ensimmäinen asia, joka sinun tulisi miettiä, ennen kuin etenet hakuprosessissa." Relevanttia sisältöä on myös blogissa Akatemian jalkaväki asiasanoilla väitöskirja, jatko-opiskelu ja muutenkin. Itselleni merkittävä tuore lukukokemus oli Joonas Mariston osuus kirjassa Miten minusta tuli tohtori. Itämaiden tutkijat kertovat. Osa 2 (2022). Jälkipuintina hän kirjoittaa

Jälkikäteen ajatellen olisin tehnyt joitain asioita toisin. Olisin keskustellut ohjaamisen käytännöistä ja varmistanut pelisäännöt. Lisäksi olisin keskustellut ohjauksesta jonkin kolmannen osapuolen, esimerkiksi opinto-ohjaajan kanssa. Tiedekunnassamme ei tähän juuri kannustettu, enkä ottanut asiaa itse esille. Olisi ehkä kannattanut. (s. 113)

Tämä on sellaista hiljaista tietoa, jota jatko-opiskelijat tarvitsevat. Jatko-opintoja suunnittelevan tai niiden kanssa tuskailevan ohjaisin siis Miten tulla tohtoriksi -kirjan sijaan kokemuskuvausten pariin. Ehkä ensisijaisesti faktakuvausten, mutta Minna Lindgrenin uutuusromaanin Sävelsinkö lukenut Anu Lahtinen mietiskeli kirjan käyttöä stressitestinä väitöskirjantekoa harkitseville. 

En rynnännyt hankkimaan romaania luettavakseni, mutta hain kirjastosta Anun mainitsemaan René Gothónin opuksen Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle (1991), jota en ollut aiemmin avannut. Tunnistin itseni sivulta 13 ja nauroin ääneen lukuisia kertoja. Väittelyä koskevat detskut olivat vanhentuneita, mutta totuuden sanoja mahtui 75 sivuun paljon enemmän kuin tuoreimpaan oppaaseen. Omaan kokemukseeni kolahti esimerkiksi pätkä

Jokaisella laitoksella kiinnitetään enemmän huomiota muotoon kuin sisältöön. Tämän oivaltaminen tulee olemaan ensimmäinen pettymyksesi. Kukaan ei ole kiinnostunut tutkimuksesi sisältöpuolesta vaan ainoastaan menettelytavoistasi. Vain tutkimuksesi periaatteellinen puoli kiinnostaa, eivät ne lukemattomat yksityiskohdat, joita itse pidit mielenkiintoisina ja jotka kannustivat sinua eteenpäin.(s. 33)

Turun linnan vankeja 1765-66

Luuliko joku, että oikeasti malttaisin jättää Turun linnan vankien sarjan kahteen osaan? (Aiemmin 1762 ja 1763-64) Selaan edelleen oikeuskanslerin arkiston listoja eli patronyymilliset jäävät enimmäkseen tunnistamatta. Kurkkaus läänintileihin kertoo, että sieltä kylien nimiä voisi löytyä enemmän, mutta toisaalta paikannimet puuttuvat usein kokonaan. Läänintilien listassa on myös enemmän nimiä eli esimerkiksi pari kuukautta Turun linnan vankien ruokaa nauttinutta ylioppilas Herman Johan Öfverbergiä ei ole oikeuskanslerin listoissa. Jos tekisin totista tutkimusta listojen erot pitäisi selvittää ja ymmärtää.

KA 7634:2105

Vuoden 1765 alkaessa Turun linnassa olivat edelleen uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi vangitut laihialaiset. Erikoisena tapauksena muista riveistä erottuvat 9.4.1765 linnaan tuotu pari, joka oli kertaalleen tuomittu kaksinkertaisesta huoruudesta ja odotti nyt hovioikeuden näkemystä. Molemmat osapuolet eli reservin rakuuna Jac. Jöransson ja hantlankarin vaimo Brita Henricsdotter Nousiaisista olivat siis naimisissa, mutta eivät keskenään. Molemmat vapautettiin 23.8.1765 vankeudesta ilman tavanomaista merkintää rangaistuksesta, joten ilmeisesti hovioikeus purki aiemman tuomion.

Vielä "eksoottisempi" tapaus tuotiin linnaan elokuussa. Jossain Uudellamaalla naisihminen Greta ja sotilas Johan Ståfast oli tuomittu sukurutsasta (blodskam) ja tuomio alistettiin hovioikeudelle. He odottivat tuomiota seuraavan vuoden puolelle. Greta sai poikkeuksellisesti vitsojen sijaan raipparangaistuksen ja Johan joutui pakkotyöhön.

Mouhijärveltä tuotiin Turun linnaan 12.10.1766 talonpoika Eric Henricsson ja veljensä Henric Henricsson, jotka oli tuomittu isänsä lyömisestä. He joutuivat odottamaan hovioikeuden näkemystä joulukuun alkuun ja molemmat saivat vankilasta lähdön jälkeen raipparangaistuksen, olettavasti kotiseudullaan. 

Naantalissa iskuja oli jaettu ilmeisesti huomattavasti enemmän, sillä tappelusta syytettynä, mutta ei vielä missään tuomittuna vangeiksi tuotiin 9.10.1766 porvari Carl Palm, tämän vaimo Magdalena, vävy Carl Palm, tämän veli Wilhelm Roos, Carl Palmin poika Fromholdt Palm, poikanen Carl Carlsson, vaimo Maria Roos ja hänen pieni lapsensa. Koko porukka lähti Turun linnasta kihlakunnan käräjille 31.10. Paluukuljetuksta, joka tuli Turun linnalle 9.11. jäivät pois Maria Roos lapsineen. Seuraavassa käsittelyssä tuomittuina linnaan tuotiin 19.12. Carl Palm, vaimonsa, poikansa, vävynsä, vävyn veli, poikanen Carl Carlsson sekä uusina osallisina Carl Palmin Elias-poika ja jonkun vaimo Sicilla. 

Nämä odottivat hovioikeuden näkemystä pari kuukautta, mutta heidät lähetettiin 28.2.1767 uudestaan kihlakunnan käräjille. Siellä joukko karsiintui ja hovioikeuden päätöstä tulivat odottamaan 7.3.1767 Turun linnaan enää Carl Palm, Fromholt-poikansa, vävynsä, tämän veli ja poikanen Carl Carlsson. He pääsivät vapaalle jalalle 16.4.1767, ilmeisesti ilman rangaistusta. Sillä puolen vuoden vankeus oli vain tutkintovankeus. 

Carl Palmilla on rippikirjalinkein varustettu Geni-profiili, joten on yksinkertaista vahvistaa aiempi havainto: 1700-luvun rippikirjoissa ei ole rikosmerkintöjä. Samalla voi todeta, että porvari oli tutkintavankeuden aikaan 56-vuotias ja Fromholt-poikansa 19-vuotias. "Hustru Sibilla" saattoi hyvin olla Carl Palmin tytär ja poikanen Carl Carlsson perheen vuonna 1751 syntynyt poika. Perheongelmia voisi taas lähteä arvailemaan, mutta asiakirjojen ollessa tuhkana, aikalaisnäkemystä ei ole saatavilla.

Lähteet:

Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:48 (1765) (NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:52 (1766) (NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:57 (1767) (NAD: SE/RA/1340101)

Täydennysosia

1) Yllä on kartasta Vanhempi kartta- ja piirroskokoelma > Venäläiset kartat ja piirustukset > Asemapiirustukset >VKP-2/4:23 [Töölö, asemakaava][ven.] (--) ote, jossa näkyy Hakasalmen huvila sivurakennuksineen. näkyvissä on myös suoristettu tie sekä jäänne vanhasta linjauksesta, joka kiersi suunnilleen nykyisen Kansallismuseon tonti. Menneisyyden teille ei ole paluuta, kuten taannoin kirjoitin, mutta teiden häviämiseen menee aikansa. (Vielä enemmän Töölön karttojen vertailusta tuoreessa tekstissäni Kaksi paikkaa Helsingin historiallisten karttojen vertailuun.)

2) Kari Hintsala kirjoitti Finna-linkin saatteena FB:hen "Kamariherra ja liikemies Hjalmar Linderiä pidettiin aikoinaan Suomen rikkaimpana miehenä. Vähemmän tunnettua on että hän keräsi myös muinaisesineitä, joista esihistorialliset kiviesineet päätyivät Turun kaupungin historialliseen museoon jo 1898. Nämä lähinnä läntiseltä Uudeltamaalta peräisin olevat esineet löytyvät nyt digitoituina Finnasta." Kamariherran isän karhusta oli täällä äskettäin muistitietoa.

3) Kun viime joulukuussa vedin yhteen löytämiäni tarinoita köyhinä esiintyneistä, jotka paljastuivat varakkaiksi, muistia kutitteli joku-jossain-nähty-mutta-unohtunut. Kyseessä  oli Inrikes Tidningarissa (eli väitöskirjatutkimukseni aineistossa) 6.4.1761 julkaisu selostus Kongsbackasta.  Entisen pursimiehen toinen käsi oli halvaantunut ja hän oli kulkenut kerjäämässä 30 vuotta. Kuolemansa jälkeen tyttärensä löysi isän sängyn luota hietaan ja multaan haudattuna 120 kuparitaaleria plootuina, 159 taaletia lantteina sekä 84 taaleria "valkoisena rahana" eli hopeana.

4) Keuruun lukkari Matthias Saxberg ei uskonut sanomalehden voimaan ainoastaan tilanmyynnissä, vaan hän oli aikaisemmin - ja ehkä onnistuneemmin - hakenut sanomalehti-ilmoituksella Turun Wiikko-Sanomissa 3.7.1830 itselleen sijaista.

5) Käydessäni läpi Turun historiallisen museon saamia lahjoituksia innostuin pieneen de la Myle/Myhle suvun selvitykseen, mutta jäi huomaamatta sukuun kuuluva Agatha, jonka Suomen sukututkimusseuran blogissa Pirjo Terho esitteli Rymättylän runoilijattarena. 

Ote painokuvasta. HKM CC BY 4.0

6) Ihmettelin aikanaan suomenkielisiä nimiä 1800-luvun alussa. Tein pienimuotoista hakua varhaisiin höyrylaivoihin innoituksenani tuttavani esittämä Kalevala-hypoteesi. Se sopiikin ajoituksiin ihan hyvin. Kaksi ensimmäistä versiota Kalevalasta ilmestyivät vuonna 1833 ja Puhoksella tehty Ilmarinen valmistui elokuussa 1833. Helsingissä liikennöinyt Lentäjä ostettiin Tukholmasta ja sai varmaankin uuden nimen kesällä 1837 (HT 17.6.1837). 

Lasten päivien alku

Wikipedia tietää kertoa, että Ruotsissa Falunin lähistollä järjestettiin ensimmäinen Lasten päivän juhla toukokuussa 1901. Tuloilla hankittiin kesäsiirtola. Kööpenhaminassa järjestettiin ensimmäinen Lasten päivä vuonna 1903 ja Työmiehen pikku-uutinen 11.5.1904 kertoo, että Kööpenhaminassa Lasten päivänä "kaupungilla, varsinkin kahviloissa, kierteli säästölaatikoita, joihin lahjoiteltiin turvattomien auttamiseksi". Tukholmassa ensimmäiset juhlat pidettiin 1905 ja seuraavana vuonna Uuden Suomettaren kirjeenvaihtaja kertoi "karnevaalielämästä" Lasten päivänä (US 1.6.1906)

Ei tietenkään kulunut kauaa siihen, kun ajatus rantautui Suomeen. Mahdollisesti ensimmäiseksi ehtivät "Vaasan naiset" (Pohjan poika 6.5.1907 & 3.6.1907 & 25.5.1908). Kriittinen arvio ohjelmasta esitettiin Vapaassa sanassa: "Marakattitanssia näyteltiin vaasalaisille sunnuntaina. Mitä kummempiin rimsuihin puettuina laahusti kaupunkimme "kerma" katua ylös, toista alas. Joukon kaunistuksena kulki saattueen etupäässä pari ratsastavaa poliisia." (Pohjan poika 27.5.1908)

Turussa juhlaa vietettiin viimeistään toukokuussa 1908, mutta useampana päivänä: "Suometarlaisia ei ollut, sillä suometarlais-opettajat suvaitsivat antaa hommalle poliittisen luonteen ja päättivät pitää oman juhlansa maanantaina. Köyhyyttä ei näkynyt kulkueessa, joka Tuomiokirkon torilta Urheilupuistoon tehtiin." (Sosialisti 26.5.1908)

Myös Kuopiossa järjestettiin Lasten päivän juhla viimeistään vuonna 1908. Kulkueessa "kukilla koristelluissa kärryissä kuletettiin ensin lastentarhan lapsia, sitten seurasi V. P. K:n soittokunta, sitten kansakoululapset, joita oli toista tuhatta, kuuromykät y. m., niin että lasten lukumäärä meni yli kahden tuhannen. Liput liehuivat hienossa tuulessa ja aurinko tirkisteli tuon tuostakin pilvien lomasta." (Otava 13.9.1908)

Helsingissä Lastenhoitoyhdistys oli yrittänyt toteuttaa Lastenpäivän viimeistään vuonna 1907, jolloin sateinen ilma kuitenkin esti osan ohjelmasta. Seuraavana vuonna suunnitelmat esiteltiinkin säävarauksella (Suomalainen kansa 13.5.1908). "Kaunis ilma suosi" ja "reklaamikulkue" lähti liikkeelle. "Soittokunta etunenässä liikui kulkue, missä esiintyi kirkuvia intiaaneja sotaisat, kirkkaat tomahavkit käsissä virmojen varsojen satuloissa, sinikeltaisia urheita karoliineja ja viehkeitä neitosia kukilla koristetuissa vaunuissa y.m. Kaikkiaan oli kulkueessa toistakymmentä ajopeliä, vaunuja ja automobiilejä." (HS 20.5.1908) 

Toteutus ei miellyttänyt kaikkia. Nimimerkki Pyry olisi toivonut tanskalaiseen tapaan kustannusten minimoimista ja eri yhteiskuntaluokkien osallistumista. Helsinkiläinen juhla oli hänestä "yksinomaan ylimmän ylimystön, ylimpien 400:n juhla, jossa muut olivat vain ihmettemevinä syrjästä katsojina, tuskinpa lähimain kaikki tajusivatkaan juhlan ylevämpää, aatteellista merkitystä." Lisäksi häntä harmitti kielikysymys. "Ruotsia kuului vain toimeenpanijain huulilta, vieläpä saksaa ja ranskaakin, mutta ei suomen sanaa. Kaikki ilmoituskilvet olivat ruotsiksi."

Pyry kuvasi sanoillaan myös kulkueen, joka lähti ja palasi Kaivopuistoon, jossa

"oli eri seurueille omistettu erityinen kukkaköynöksillä, pylväillä y.m. eroitettu alueensa. Tuossa oli kukitettu jaappanilainen teehuone, jossa sirot geishat tarjoilivat kahvia ja teetä, tuossa italialaisen soittokunnan lava, indiaanileiri, jossa indiaanipojat myivät jansia y. m., tuossa taasen mustamaisleiri, jossa ahkeraan ennustettiin j. n. e. Leikkikalu-, makeis- tupakka-, voileipä y. m. myymälöitä, toinen toistaan sirompia, oli tietysti myöskin. Saatiin nähdä kotimaisia (en sano suomalaisia) kansantansseja, italialaisia ja espanjalaisia tansseja, kuulla laulua ja soittoa." (Karjala 22.5.1908)

Seuraavan vuoden kulkueesta Helsingissä on Signe Branderin ottamia valokuvia (HKM, CC BY-4.0).

Keräsin Helsingin kaupunginmuseon valokuvat Lasten päivien vietosta yhteen albumiin. Arvatenkin kulkueiden järjestäminen ainakin Helsingissä päättyi 1950-luvulla, jolloin Lasten päivän säätiö oli yksi Linnanmäen perustajista.

Keisarin Suomeen antamia mitaleita 1843-44

Maalahden lautamies Anders Rimal oli johtanut Vaasan läänin suoviljelypuulaakia niin menestyksekkäästi, että hän sai keisarilta hopeisen mitalin. (FAT 27.1.1843) Palkinto luovutettiin puulaakin johdon kokouksessa, joka pidettiin lääninkansliassa 14.2.1843. (Wasa Tidning 18.2.1843)

Räätäli Abraham Pumalain Kuopion pitäjästä pelasti kaksi veden varaan joutunutta ja sai hopeisen hengenpelastusmitalin. (FAT 6.2.1843)

Siikajoen Revonlahden kappelin torpparin poika Pehr Mattsson Kapari pelasti merihädästä talollisen pojan Johan Korholan ja sai keisarilta hopeisen hengenpelastusmitalin sekä 15 ruplaa. (FAT 20.3.1843)

Rantasalmen alueen rokottaja Henrik Huhtin ja Viitasaaren alueen rokottaja Henrik Gabriel Kahelin saivat taidostaan ja ahkeruudestaan keisarilta rokottajia varten tarkoitetun mitalin. (Åbo Tidningar 18.11.1843)

Entisen karjalaisen rakuunajoukon kengittäjä, kersantti Isaac Rothman sai Mikkelin läänissä karjatauteja vastaan tekemästään työstä keisarilta hopeisen "hyödyn vuoksi" -mitalin. (FAT 4.4.1844)

Kauppalaiva Heben perämies C. M. Hernstedt Viipurista yhdessä seitsemän aluksen matruusin kanssa pelasti merihädästä osan venäläisen kauppalaiva Christinan miehistöstä. Hernstedt sai keisarilta hopeisen hengenpelastusmitalin ja kukin matruusi 5 hopearuplaa. (FAT 26.4.1844)

Torpparin poika Samuel Johansson Pernajasta (tai Perniöstä) pelasti merihädästä vankinihdin Johan Skog ja sai tästä hopeisen hengenpelastusmitalin. (FAT 26.4.1844)

"H. K. M. on lahjoittanut Jakti Foudille Joh. Haakmanille, ja Lautamiehelle Joh. Jarilalle, Orihveden Pitäjästä, kumpasellekkin Medaljin kannettavan nappi reijässä. Haakmanille Kullasta ja Jarilalle Hopiasta - siitä että he karkujamiin kiiniottamisessa ovat osottaneet erinomaista jaloutta ja urhoollisuutta." (Maamiehen ystävä 8.6.1844)

Rokottajat Gustaf Sunell Tampereelta ja Carl Anders Wialén Tyrvään alueelta saivat rokottajille tarkoitetun mitalin. (FAT 19.6.1844)

Kirkkoväärtin velvollisuuksien pitkäaikaisesta ja hyvästä hoitamisesta sai Johan Carlsson Mickola Loimaalta hopeisen "hyödyn vuoksi" -mitalin. (FAT 5.7.1844)

Talonpoika Simon Brusi Uudeltakirkolta kahdeksan muun avulla pelasti merihädästä viisi matruusia kauppalaivasta "Grigorij Bogosloff". Brusi sai hopeisen hengenpelastusmitalin ja avustajat 2 ruplaa ja 50 kopeekkaa kukin. (FAT 10.9.1844)

"H. Keis. Majest. on armollisesti lahjoittanut Puutarhamestarille Simon Schalinille hopia medallin, kannettava napin reijässä, siitä että Scalini on pelastanut Kauppamiehen Helsingissä Trofim Duldin hukkumassa, ja rengille Carl Henrik Strengille, joka myös pelasti rengin Henrik Lindholmin samasta hädästä, 15 Rupl. hop." Maamiehen ystävä 11.1.1845 (FAT 24.12.1844).

Helsinkiläinen renki Carl Henrik Streng pelasti merihädästä rengin Henrik Lindholm ja sai 15 hopearuplaa (FAT 24.12.1844).

Kuten koko sarjassa, lähteenä ovat sanomalehtihaut. Mikko Kuitulalta saamani tiedonannon mukaan arkistomateriaalia voisi hakea Kenraalikuvernöörinkanslian arkistosta.

Serkuksia kuninkaan luvalla naimisiin 1760-luvulla

Kuningas Adolf Fredrik lähetti Turun tuomiokapituliin päätöskirjeitä, joilla annettiin m.m. naimalupa viidelle parille, jotka olivat keskenään liian läheistä sukua (E I 9:185,213, 217, 396, 446). (Aiemmin poimin serkusten naimalupia Oikeusrevision pöytäkirjasta vuodelta 1792.)   

Päiväyksellä 19.10.1763 saivat luvan avioliittoon Simon Simonsson ja Maria Johansdotter Rymättylässä. Häitään vietettiin 22.1.1764. Molemmat näkyvät rippikirjassa 1753-66 Maisaaressa. Maria oli syntynyt 11.1.1734 ja Simon toukokuussa 1743. Yhteisiä isovanhempiaan en näillä eväillä lähtenyt hakemaan.

Kun tuomiokapituliin saatiin 17.1.1764 päivätty kuninkaan päätös, viesti lähti Lempäälään, jossa pitäjänräätäli Thure Mattson ja Brita Gabrielsdotter sitä odottivat. Häät vietettiin 8.4.1764 ja Bartholomiukseksi kastettu poika syntyi 1.9.1764.  

Brita oli 24.9.1741 syntynyt Jokipohjan kylän Katilan talontytär, vaikka tätä kirjoittaessa häntä ei ole merkitty isänsä Geni-profiiliin. Äitinsä vanhempia ei ole selvitetty, joten valmista vastausta yhteisistä isovanhemmista ei ole tarjolla. Thurelle on rippikirjaan merkitty syntymäajaksi 1733 eli hän on voinut syntyä Lempäälän ulkopuolella. Tai sitten räätälin työn harjoittelu oli vienyt kotipaikan ulkopuolelle niin, että tarkka päivä oli unohtunut. 

Päiväyksellä 26.1.1764 annettiin naimalupa Keuruulle, jossa pari viikkoa aiemmin (9.1.1764) oli syntynyt Maria-nimellä kastettu tyttö vanhempinaan "Matts Mattss. Mäntsä" ja "Syskoneb. Lisa Michelsdr." Samoin ilmaisuin kirjattiin avioliittonsa 25.7.1764. Avioliitto päättyi Matsin kuolemaan vuonna 1798. Kun pari on kirjoilla Mäntsän Pättiniemen torpassa (RK 1764-72:15; 1797-99:111) Matsille merkittiin syntymäpäivä 17.2.1736 ja Lisalle 16.11.1741. 

Molemmat löytyvät kastelistojen ohella verkon sukutaulusta, jossa Matsin äiti on "Vappu, Valpuri Mikontytär Asunta Taavettila 1706-?1790" ja Lisan isä "Mikko Mikonpoika Asunta Taavettila ca 1712-1747", jotka vähemmän yllättävästi ovat keskenään sisaruksia. 

Päiväyksellä 15.7.1765 kuningas Adolf Fredrik antoi luvan rakuuna Johan Bergströmin ja Valborg Jeremiasdotterin avioliitolle. Paimion kastetuissa on Kananojalla 13.12.1765 syntynyt  Fredrich, jonka vanhemmilla on kyseiset nimet, mutta Hiski-hauin en löytänyt avioliittoaan enkä muita lapsia.

Kirjeessä päiväyksellä 12.3.1766 on harvinaisen selvästi kerrottu, että serkusavioliittoluvan saivat Vehmaan Laittisen kylän Heikkilän talollinen Anders Hindricsson ja Maria Ericsdotter. Kyseinen Anders (s. 1743) vei kuitenkin vihille 15.3.1767 Lisa Larsdotterin.  

J. R. Aspelinin kadonnut työ

 

Ylläolevalla kuvalla valtionarkeologi J. R. Aspelinin kesähuvila oli osa katsausta "Kansallisten merkkihenkilöiden asuntokuvia" sanomalehtimiesliiton albumissa Suomalainen II (1910). Kiitos Jan Strangin selvitystyön, tämä Salmensuun huvila on sijoitettavissa nykyisen Laajasalontien katveeseen Kuukiventien paikkeille. Venerannasta löytämänsä esineen dokumentointiin Aspelin puolestaan kontekstoi, että paikka oli "Hertonäsin laivasillan kohdalla, Vanhasta kaupungista muinoin Botbyn lahden kautta itään vievän laivareitin varrella." 

Isäntänsä sanelun mukaan kerromme siitä seuraavaa: "’Salmensuu’, joksi olen kesäpaikkani nimittänyt, sijaitsee valtavimmalla kohdalla Degerön mantereenpuolisen ulapan rannalla Herttonaisten sillan päässä. V. 1884, kun minä sen hankin itselleni, oli siinä matala, latomainen pieni rakennus, johon sitten saman vuoden kevättalvella rakennutin lisää päätymuodostuksen ristipäätyineen ja verantoineen. 

 

Ympäristön rantavierteissä on Viaporin perustuksen aikoina syntyneitä kalkkikivenmurroksia. Se on historiallisesti tunnetun Herttonaisten kartanon maalla, joka kartano aikaisemmin on ollut Viaporin rakentajan Ehrensvärdin ja sen luovuttajan Cronstedtin hallussa. 

 

Tullessani Salmensuun isännäksi minua viehätti muudan työ, johon lapsuuteni aikana Vetelin pappilassa olin tottunut, ja ryhdyin sijoittelemaan kiviä paljaalta niemeltä kiviaidaksi alueeni ympärille ja käytävien syrjiksi sekä olen aina siitä pitäen ollut huvitettu tuontapaisesta kesäpuuhasta vähinä lepoaikoina, joita olen Salmensuussa voinut viettää."

Huvilaa ei enää ole ja tuskin kiviaitaakaan. Miten mahtaa olla kalkkikivenmurrosten kanssa? 

Keisarin Suomeen antamia mitaleita 1841-42

Turkulaisen kauppiaan Hummelin yleisesti hyödylliset toimet riittivät keisarin kultaiseen mitaliin. (FAT 25.1.1841)

Sääksmäkeläinen rusthollari Gustaf Mattsson Kasuri  oli niin kunnostautunut pitäjän köyhäinhoidon järjestämisessä, että hän sai keisarilta hopeisen mitalin. (FAT 26.2.1841)

Kauppakirjanpitäjä Alexander Snellman pelasti 5 hukkumisvaarassa ollutta ja sai kultaisen hengenpelastusmitalin. (FAT 11.5.1841)

Renki Jegor Isakoff Moldokain Korpiselän kappelista pelasti kaksi hukkumisvaarassa ollutta ja sai hopeisen hengenpelastusmitalin. (FAT 17.5.1841)

Kemin pitäjän lautamies Johan Hoikka oli katovuonna tukenut hädänalaisia asukkaita niin, että sai keisarilta kultaisen "hyödyn vuoksi" -mitalin. (FAT 26.8.1841)

Helsinkiläisen porvarin pojat Adolf ja Johan Lindman sekä kirvesmies Lemströmin alaikäinen Fredrik-poika pelastivat merihädästä kolme matruusia. Kukin sai keisarilta hopeisen hengenpelastusmitalin ja 150 ruplaa. (FAT 30.10.1841)

Yli-Tornion pitäjän Tengeliön kylän tilallinen Matts Vaaraniemi pelasti veden varasta rengin Olof Koivisto ja sai hopisen hengenpelastusmitalin. (Helsingfors Tidningar 22.12.1841)

Porkkalan tullivalvontapaikan valvoja Holmberg pelasti merihädästä kauppalaivan perämies Nymanin ja sai hopeisen hengenpelastusmitalin. (FAT 18.4.1842)

Taavetin alueen rokottaja Anders Kärmeniemi sai taidolla ja ahkeruudella hoidetusta toimesta keisarilta rokottajille tarkoitetun mitalin. (FAT 2.7.1842)

Halikon Kirjolan kylän talollinen Henrik Johansson Keskitalo onnistui löytämään Helsingin ja Turun välillä kadonneen postilaukun ja sai keisarilta hopeisen mitalin. (FAT 20.7.1842)

Hattulan lautamies Adolf Cavén pelasti toiminnallaan neljä taloa tulipalossa ja sai keisarilta hopeisen mitalin. (FAT 12.9.1842)

Kuten koko sarjassa, lähteenä ovat sanomalehtihaut. Mikko Kuitulalta saamani tiedonannon mukaan arkistomateriaalia voisi hakea Kenraalikuvernöörinkanslian arkistosta.