Mitä asiaa Schönbergin taloon?

Sund-tutkimuksen (tarpeettomassa) hienosäädössä aloin etsimään osoitetta Schönbergien talolle Hämeenkadulla Helsingissä. Kaupunginarkiston kortistot eivät auttaneet ja henkikirjaa vuodelta 1835 en sentään lähtenyt käymään läpi. Mutta kertasin sanomalehti-ilmoitukset ja sain näin kuvan asioista, joita kellosepän ja myöhemmin leskensä tontille tultiin hoitamaan, jokapäiväisemmän ohella.

• Ostamaan uutta ja hyvää 5 ja puolen oktaavin forte-pianoa (FAT 27.8.1822)
• Vuokraamaan yläkerran huonetta (FAT 23.9.1824)
• Ostamaan lippuja historiallisen näytelmän Siri Brahe esitykseen rouva Håkanssonilta (FAT 16.4.1825)
• Saadakseen yksityisopetusta (uti skrifwa och läsa Swenska språket, Historie och Geographie, Aritmetique och Geometrie) (FAT 28.10.1826)
• Vuokratakseen talouksille tai poikamiehille sopivia huoneita (FAT 10.5.1827)
• Saadakseen takaisin kultaisen kellon avaimen ja viritysrenkaan, jotka oli Schönbergien pihalle pudottanut (FAT 14.2.1828)
• Vuokratakseen 4 huonetta (sali, 2 kamaria ja keittiö), ja ulkohuoneet (FAT 20.3.1828)
• Tavatakseen Tampereen kaupunginsaarnaaja Heleenin, joka yöpyi talossa (Helsingfors tidningar 21.1.1829)
• Ostaakseen Schönbergien luona majoittuneelta baijerilaiselta 10 päivää valaisevan yölampun (HT 4.3.1829)

Ajatuksia Tekniikan museosta

Viikko sitten kävin tuttavan vertaistuella tutustumassa (muistaakseni) viime syksynä uudistuneeseen Tekniikan museon perusnäyttelyyn. Vanhan perusnäyttelyn kiersin puolessa tunnissa vuonna 2011 ja uuden ekaan puolikkaaseen tutustuin varsin intensiivisesti vuosi sitten.

Näiden pohjalta odotukset eivät olleet korkealla ja ne läsähtivät vielä matalammalle kun lippuja ostaessamme kuulimme, ettei näyttelyssä ollut kiertosuuntaa. Kävijä sai siis seilata saarekkeelta toiselle ilman mitään logiikkaa, narratiivia tai prosessikaaviota. Epämääräisessä järjestyksessä nähtiin tekniikan ammattilaisia, muutamaa erilaista teollisuutta, joitakin (erityisesti elektroniikkateollisuuden) lopputuotteita. Ei aikasarjoja kuvaamassa muutosta vaan satunnaisia havaintopisteitä tekniikan alalta.

 

Aivan lopuksi päädyimme aikajanaan, josta olisi ollut hyvä aloittaa. (Mutta lipputiskin ehdotus oli toinen.)

Aikajanan perusteella "tekniikka" ilmestyi Suomeen 1820-luvulla (vaikka itse näyttely käsittelee ainoastaan 1900-lukua). Teollistumisen myötä. Aivan käsittämätön esitys.

Konventionaalisen (lue: Teknillisen korkeakoulun alat opiskeluaikani) käsityksen mukaan tekniikkaa on m.m. rakennustekniikka, jota on ollut Suomessa kaaau-an ennen vuotta 1600, maanmittaus, joka oli hyvässä vauhdissa 1600-luvulla ja muistaakseni esillä tekniikan ammattilaisten kohdalla perusnäyttelyssä, sekä kaivostyö, joka oli mukana perusnäyttelyssä, mutta ei saa historiallista taustaa.

Vaikka "tekniikan museon" ymmärtäisi "teollisuuden museoksi" jää aikajanalta puuttumaan 1600-luvun rautaruukit ja 1700-luvun sahat. Eli aivan kuten vuonna 2011 jään ihmettelemään, minkä museo Tekniikan museo on. Mutta nyt tiedän museologiasta sen verran enemmän, että käytin tietoisesti sanaa perusnäyttely, vaikka kyseessä on todennäköisesti kokoelman ehdoilla tehty kokoelmanäyttely. Valitettavasti tämä hyvin käytännöllinen rajaus jää helposti ymmärtämättä; varsinkin kun museot yrittävät sitä enemmän peittää kuin tuoda esille. Niinpä äskettäin kysyttiin ja vastattiin Twitterissä

Ateneumin uusi perusnäyttely aloittaa "Suomen" taiteen tarinan vuodesta 1809. Miksi #SusannaPettersson?

— Kirsi VainioKorhonen (@KirsiVainioKorh) March 22, 2018

Näyttely esittelee Ateneumin kokoelmien teoksia – ja Ateneumin kokoelmiin kuuluu teoksia 1800-luvulta moderniin.

— Ateneum Art Museum (@AteneumMuseum) March 23, 2018

Wikipedia ja merkittävyys

Toukokuun alussa pidetään Tiedekulmassa #WikiGap-taphtuma, jonka tavoitteena on "parantaa naisten edustusta netissä lisäämällä heitä käsittelevien artikkeleiden määrää Wikipediassa." Järjestäjänä on Wikimedia Suomi, mutta silti ilmoituksesta syntyi oitis visio, jossa Wikipedistit ovat verkon toisella puolella valmiusasemissa poistamaan uudet artikkelit merkityksettöminä.

Eikä syyttä, sillä miehisesti kunnostautunutkaan ei näköjään aina ole kaikkien silmissä merkittävä. Parhaillaan keskustellaan keissistä, jossa veljekset ensimmäisenä Wikipedia-tekonaan loivat artikkelin isästään Erik Edward Lylystä. Aloittelijoina he eivät osanneet aloittaa tekstiä merkittävyyttä korostaen eivätkä merkinneet lähteitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Neuvojen/kehoitusten sijaan (toisen veljeksen julkisesti Facebookissa jakaman stoorin perusteella)

Wikillä "seulojana" puuhasteleva nimimerkki TPE1 ilmoitti kyseenalaistavansa artikkelin merkityksen, koska ei näe jonkun ylikersantin sotapuuhasteluilla mitään relevanssia. Artikkeli ilmoitettiin poistettavaksi kolmen päivän sisällä, jollei historiallista merkitystä voida hänen suuruudelleen perustella.

Näin siitä huolimatta, että Wikipediassa oli valmiina luokka Suomalaiset hävittäjälentäjät. Parhaillaan käytävässä äänestyksessä ensimmäinen poistoa puolustava ääni paljastaa, etteivät kaikki wikipedistitkään ihan rationaalisia ole: "Jos ääniä haalitaan Facebookissa haukkumalla pitkäaikaisia käyttäjiä, niin jo ihan periaatteen vuoksi ääni tänne. Artikkelin aloittajan veli kavereineen saisi hävetä."

Asiallisempi argumentti kuuluu

Ei osoitettu laajaa käsittelyä riippumattomissa lähteissä. Artikkelin lähteissä ei ole henkilöä suoraan käsitteleviä kirjoja, lehtiartikkeleita, verkkosivuja tms. Sotasaavutukset eivät vaikuta tähän ääneen. 

Toisaalta tätä ei voi sanoa käytetyn johdonmukaisesti läpi (suomenkielisen) Wikipedian. Itsehän luen usein Wikipedian kirjailijasivuja, jotka on luotu SKS:n nyttemmin henkilötietolakipelossa yleisöltä suljetusta verkkomatrikkelista. Useissa (kymmenissä?) näissä on vain syntymä- ja kuolinajat sekä teoslista, joka voi olla hyvin lyhyt. Onko jokainen 1800-luvun omakustanteen julkaissut runoilija Wikipedia-sivun arvoinen? Onko kirjallinen kulttuuri niin tärkeää?

Kuinka paljon Wikipedian sisältöä ohjaa valmis digitaalinen sisältö? Kuinka merkittävä on yksittäinen kansanedustaja, jonka lähteissä ei ole muuta kuin eduskunnan matrikkeli? Jos 1800-luvun valtiopäivämiehet tai Suuren adressin viejät olisivat valmiina listana, olisivatko hekin saaneet sivunsa, kuten kaikki (?) kansanedustajat? Arvatenkin 1800-luvun vaikuttajista löytyisi kirjallisuutta paikallishistorioista eli lähteiden puutteeseen ei voisi vedota.

Suomen wikipedisteillä tuntuu olevan sekä tiedotus- että kulttuuriongelma. Ensinnäkin on saatava laajempaan tietoisuuteen se tosiasia, että artikkelien on tarkoitus perustua jo julkaistuihin teksteihin eivätkä asiakirjalähteisiin. Toiseksi asenne aloittelijoiden tuotoksiin pitäisi saada rakentavammaksi. Mallia voisi ottaa vaikka sukututkijoilta, jotka (melkein) rauhallisesti jaksavat vastata (suunnilleen) joka kolmas päivä tehtäviin keskustelunavauksiin nimien suomentamisesta ja muihin perusjuttuihin.

Viitasaaren Mozart ja isänsä

Oulussa 5.10.1878 painetusta Kaiusta voitiin lukea seuraavaa.

Omassa maassamme löytyy ehkä toinen Mozart'in alku. Se on kolmevuotias poika, nimeltä Hanell Viitasaaren pitäjäässä. Hänestä olemme kuulleet kummia. 

Vanhemmilla on urkuharmonio. Sillä soittaa lapsi taitavasti vaikka on niin pieni, että ainoastaan varpailla ulottuu, tuolissa istuessaan, soittokalun polkimia liikuttamaan ylös alas. Hän ei urkuihin saa täyttä ääntä, kuin ei koko jalallaan pääse polkemaan, mutta kuitenkin sen verran että soittoa syntyy. Ja tämä ei ole suinkaan epäsäännöllinen rämpytys vaan päinvastoin oikea, kaunis ja vienosti suloinen soitto. 

Vaan se on kummempi vielä, että tämä lapsi osaa soittokappaleita säveltää. Äitinsä asetti keran, lapsen soittaessa, kukkaiskimpun urkuharmoniolle. Lapsi soitti, sanoen: "Äiti, nyt soitan tälle kukalle - - nyt tälle - - - nyt tälle!" 

Hänellä ei ole, tämän ohessa, halua soittamaan mitä hyvänsä. Huonoa musiikia hän huonoksi älyää. Kun tanssi-kappaleita esim. hänelle soitetaan, hän ne hylkää, ilmeistä inhoa osoittaen. Kelvataksensa pitää soiton oleman klassillista, puhdasta, tosi kaunista. Ja kerran kuultuaan kauniin soittokappaleen, se piirtyy mieleensä eikä hänelle tule rauhaa ennenkuin on saanut harmoniolla koittaa ja ennenkuin osaa sen täydellisesti ja puhtaasti soittaa. 

Hän kuuli muuan kerta kauniin neliäänisen laulun, vieraissa ollessaan. Kotiin tultua hartaasti pyysi äitiään laulamaan tuon saman laulun, koska näet oli unohtanut pari kohtaa. Äiti ei osannut. Lapsen täytyi panna maata, mutta aamulla herätessään kohta huusi: nyt osaan! ja istui harmonion ääreen, josta ei noussut ennenkuin osasi tuon soittaakin. 

Kuka uskoisi kolmen, sanoo kolmen vuoden vanhan lapsen olevan tähän kaikkeen kykenevä! Pojan isä on kansakoulun-opettaja ja harras soiton-ystävä samoin kuin äitinsäkin.

No, aika epäuskottavaltahan tuo kuullostaa. Verkkohakujen perusteella isä-Hanell oli todennäköisesti Viitasaarella 1847 syntynyt Kaarlo Valdemar Hanell, joka Teiskossa vuosina 1870-1873 opettaessaan jätti muistikuvan musikaalisuudesta ja laulun sekä soiton harrastuksesta (Teisko-Aitolahti 24.5.1929). SKS:n arkistossa on K. W. Hanellin tallentamia tanssisävelmiä ja lauluja Etelä-Pohjanmaalta, Keski-Suomesta, Satakunnasta ja Savosta 1870-luvulta.

Mielenkiintoista, että oli viihdemusiikkia kerännyt, kun poikansa kuvauksessa klassista musiikkia kovasti painotetaan. Onko Hanellin säveltämäksi merkitty Torpparien marssi taide- vai käyttömusiikkia, jätän viisaampien päätettäväksi (Uuden ajan kynnyksellä : Suomen työväen alpumi no 1/1907).

Hiski-haku Viitasaaren kastettuihin kertoo, että sekä Hanellin isä että isoisä olivat räätäleitä pitäjässä. Liekö veri sitten vetänyt konkreettiseen tekemiseen kun K. W. Hanell vuonna 1886 perusti Viitasaarelle kalastintehtaan, jossa hän työskenteli "enimmäkseen itsekseen". 1900-luvun puolella hän luopui opettamisesta, mutta jatkoi uistinten tekoa poikansa avustamana (Keski-Suomen Sanomat 30.9.1913, Suomen Urheilulehti 8/1905). Kuva Hanellin tuottamasta vieheestä esimerkiksi tässä. Hanell kuoli vuonna 1916.

101 sarjakuvaa Suomesta

Tämän vuoden alussa on ehtinyt painokoneeseen 101 sarjakuvaa Suomesta, johon on tallennettu vuodenvaihteessa Oulun taidemuseossa esillä olleet teokset.

Sarjakuva kullekin itsenäisyyden vuodelle ei ole freesein mahdollinen idea enkä tarttunut kirjaan suurella innolla. Mutta luin sen kerralla ja mielenkiinnolla. Joka sivulla oli eri vuoden lisäksi eri taiteilija, joiden lähestymiskulmat vuoteensa vaihtelivat mukavasti. Samoin kuin tietenkin piirros- ja esitystyyli.

Osa teki melko perinteisiä vuosikatsauksia. Osa keskittyi yhteen vuoden tapahtumaan. Jotkut käsittelivät henkilökohtaista tasoa. Monet yhteisiä muistoja ja populaarikulttuuria. Toisinaan mukana oli nykyaika, toisinaan ei. Toistolta vältyttiin.

Näin vaikka Reijo Vallan mukaan tekijät eivät saaneet ohjausta töiden sisältöön. Valta huomauttaa Kekkosen olleen mukana monessa sarjakuvassa, mikä oli aika väistämätöntä. Annetaan kotitehtäväksi miettiä 1900-luvun historian teemaa, johon ei ole mielekästä ottaa Kekkosta mitenkään mukaan.

Tuliaislehdistä luettua (3/3)

Vähiten minua kiinnostavaa luettavaa Tukholmasta ostamissani lehdissä oli Populär Historia 4/2018:ssa. Olin nähnyt aiemmin päivällä ilmeisesti edellisen numeron, jossa kannen perusteella oli iso artikkeli Ahvenanmaan kysymyksestä 1918, mutta ostopaikallani myytiin Kaarina Maununtyttären kuvalla koristettua numeroa. (Kyseisestä maalausta taustoineen esittelee tuore Ateneumin video Suomen taiteen tarina – Erik Johan Löfgren: Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär, 1864)

Suomen sisällissodasta oli kerrottu numerossa 1/2018 ja yksi lukija oli kiinnittänyt huomionsa kuvaan venäläisestä ratsuväestä 1915. Arvioi ainakin yhden hevosen kaviot väärinhoidetuiksi. Tällaistakin historiaa asiantuntemuksella kuvista irtoaa.

Ajankohtaisuutisissa kerrotaan parhaillaan filmattavan 30-vuotisesta sodasta draamadokumenttia "The Age of Iron" saksalaisohjauksella, mutta ruotsalaisellakin panostuksella. Ainakin Ruotsissa ohjelma tulee televisiosta neljänä tunnin mittaisena jaksona loppusyksystä.

Suomalaisillekin tutut Elsa Beskowin tädit Vihreä, Ruskea ja Sinipunainen täyttävät sata vuotta. Olen luullut kirjoja vanhemmiksi! Lehden jutun perusteella vuonna 1873 syntynyt kirjailija perusti hahmot omiin täteihinsä.

Kahdella sivulla haastatellaan Cecilia Düringeria, jonka podcast P3 Historia on saanut suosiota. Ohjelma on tehty Ruotsin radion resurssein ja kuullostaa kuuntelemani parin testijakson perusteella asialliselta ja perinteiseltä radio-ohjelmalta. Siis ihan hyvää kuunneltavaa. (Sveriges radio on tekemässä P3 historian pohjatyöstä myös lapsille sopivan Historierummet-podcastin.)

Isoista artikkeleista merkittävin käsitteli vitamiinien historiaa, joka on tietenkin hämmentävän lyhyt. Aika hämmentävä oli myös kuva, jossa esikoululaiset Kiirunassa nauttivat alasti, mutta aurinkolasit päässä, valohoitoa vuonna 1953 D-vitamiinin vuoksi.

Tuliaislehdistä luettua (2/3)

Eilen esitellyn Släkthistorian lisäksi investoin naishistorialliseen lehteen Historikan 1/2018, vaikka lehden aiempaan numeroon petyinkin. Riskinotto kannatti.

Alkupätkistä selvisi, että tekstiilitaiteilija Elisabeth Bucht, jonka Historika museetin leijonaa peittänyt teos tuli History unfolds -näyttelyssä tutuksi, on kommentoinut naisten näkymättömyyttä monumenteissa projektissa #replacingkings tekemällä pieniä naishahmoja, jotka hän valokuvaa niin, että miehet jalustalla peittyvät. (Naisten muistomerkkien vähyydestä Helsingissä kirjoitti viime viikolla ...)

Lehden pääjuttuna oli artikkeli huivin ja hunnun kristillisestä historiasta Ruotsissa. Aihetta olen huitaissut muutamaan kertaan blogissa (Satunnainen sitaatti historiatietoisuudesta, Satunnainen sitaatti huiveista), mutta en ole edes lukenut pari vuotta sitten linkittämiäni tekstejä, enkä muutenkaan pysähtynyt miettimään asiaa.

Artikkeli alkaa oikeustapauksella Pohjanmaalla 1713, jossa eräs Erik oli mennyt väittämään, että naiset peittävät päänsä valkoisella liinalla siksi, että naista ei luotu miehen kylkiluusta vaan kylkiluun vieneen koiranhännästä, joka sekin on valkoinen. Kaikki toki tiesivät, ettei Raamatussa tällaista kerrottu, joten Erik vietiin käräjille.

Raamatussa lukee toki, että naisen pitää rukoillessaan peittää päänsä. Ei siis alvariinsa, mutta kehitys kehittyy. Artikkeli tunnistaa 3 kristillistä traditiota: hunnun avioliiton merkkinä, pakollisen päänpeiton kirkossa ja vapaaehtoisen huivikäytön naimattomilla naisilla. Viimeksimainittu ilmaantui jo 200-luvulla kristittyjen joukossa ja sai kirkonisien suosion vaimojen valittaessa arvomerkkinsä väärinkäyttöä.

Skoonesta on pitäjänkokouksessa 1600-luvulla esitetty, että naimattomilta pitäisi kieltää (tuolloin yleistynyt) hiusten peittäminen, sillä se kuului vain vaimoille. Mutta kieltoa ei annettu, sillä vedottiin siihen, että Ruotsissa, johon Skoone oli vasta liitetty, naimattomat naiset yleisesti käyttivät huivia.

Varmaan siis Suomessakin tähän aikaan. Suomesta en tunne esimerkkejä artikkelissa mainituista erikoispäähineistä (horluva), joita käyttivät aviottomia lapsia saaneet.

Artikkelin lopussa todetaan, että kun Ruotsissa keskusteltiin naispappeudesta, todettiin, ettei siellä koskaan naiset käyttäneet huntua. Vaikka samaan aikaan kirkoissa edelleen istui huivipäisiä naisia. Vaikka sanaa huntu (slöja) käytettiin raamatunkäännöksessä 1917, se yhdistyy nykyään Ruotsissa vain islaminuskoon.

Jossain Twitter-keskustelussa ehdotettiin tutkittavaksi huivin historiaa Suomessa ja olen nyt idean kannalla vahvemmin.

Kuin sattumalta lehdessä oli myös artikkeli varhaisista naissaarnaajista ja naispappeudesta, joka alkoi kuvalla salaisesta herätyskokouksesta, jossa nainen puhui hiukset auki ja paljaina. Partiotyttöjen historia oli mielenkiintoista ja kahvikutsujen nosto artikkeliaiheeksi tervetullutta.

Lisäksi lehden henkilöartikkelit olivat (Mata Haria lukuunottamatta) tuoreemmista aiheista kuin aiemmin lukemassani numerossa. Suomalaisena pitää tietenkin merkitä muistiin, että Armi Ratia ja Marimekko olivat saaneet kaksi aukeamaa.

Tuliaislehdistä luettua (1/3)

Parin viikon takaisella Tukholman reissulla tuli törsättyä historialehtiin, jotka tällä kertaa olivat suhteellisen antoisia.

Släkthistorian 3/2018 sisäkannessa oli ArkivDigitalin mainos armeijan ansiolistoista, mistä tuli mieleen, että niitä pitäisi Hohenthaleille hakea niin kauan kuin AD-tilaus on voimassa. Pikkupaloissa kerrottiin, että yksityishenkilö on Svenska porträttarkiv -sivustolle kerännyt puoli miljoonaa valokuvaa. Ripaus moista järjestelmällisyyttä sopisi Suomeenkin.

Kuva kertoo -aukeamalla oli sama kuva kuin kirjoituksessani Automaattiravintoloista täydennystä. Lyhyt teksti selittää automaattiravintoloiden häviämisen sillä, että niitä ei sähköistetty ja itsepalvelukonseptista, jossa ruoka haettiin tiskiltä, tuli tavallisempia.

Lehden pääjuttu käsitteli merimiehiä. Paljon asiaa, mutta lähteissä keskityttiin merimieshuoneisiin. Tietenkin tärkeitä, mutta Suomen puolella digitoidut merimieslehdet voivat myös olla antoisia.

Kulttuuriperintönä esiteltiin kaalimaita, erityisesti nojautuen Karin Hallgrenin väitöskirjaan En kåhltäppa eij at räkna. Köksväxtodlingen i 1700-talets jordbrukssystem. Lukulistalla.

Elämää ennen -osiossa käsiteltiin Falunin kuparikaivoksen helvettiä. Kaivosta ja sen tekniikkaa manageeranneet esi-isäni 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa eivät joutuneet sitä kokemaan, mutta tietenkin tiesivät sen olemassaolon. Heistä kymmenen vuotta sitten kirjoittaessani en tainnut ymmärtää edes helvetin maanpäällistä osuutta eli kuvissa näkyviä savupatsaita lukuisista malmin käsittelypajoista.

Asiakirjaesittelyssä olivat viralliset kuulutukset, joista jotain kirjoitin viime vuonna. Tuolloin joku muistaakseni huomautti, että näitä voi löytyä kirkonarkistoista. Lehtijutun infolaatikossa kerrotaan, että Ruotsissa kirkonarkistoissa niitä useimmiten ei ole, mutta kotiseutuarkistoissa voi lykästää. Valtakunnalliset kuulutukset on koottu kirjoiksi. Lukuvinkiksi on annettu Elisabeth Reuterswärdin kirja Ett massmedium för folket.

Sukututkijakoulussa aiheena ovat avioerot, joista kirjoitin viime vuonna ja jollaisen löysin omasta suvustanikin Sund-tutkimuksessa. Ja onhan minulla eronneet esivanhemmatkin: Caleb de Frumerie ja Charlotta Werrier, joiden tiet erkanivat joskus 1700-luvun alussa. Artikkelin perusteella tuolloin oli vain kaksi eroperustetta: avioliiton ulkopuolinen suhde ja karkaaminen. Lisäksi kuningas saattoi antaa avioeron muilla perusteilla, esimerkiksi vakavan epäsovun takia. Pitäisi kai edes yrittää Frumerie-avioeron tarkempaa ajoitusta. Kovin tarkkoja vinkkejä näin varhaisen tapauksen selvittämiseksi ei artikkeli antanut.

Satunnainen sitaatti historiasta

Nimettömänä lehdessä Nykyaika 13-15/1899 julkaistusta tekstistä "Kun historiaa tehdään". Mahdollisesti lehden päätoimittajan Kasimir Leinon kynästä.

Katsellessamme taaksepäin näyttää historian juoksu meille useinkin hyvin kaitaiselta. Yksi taistelu, yksi luoti ratkaisee kokonaisten aikakausien kohtalot. Tulee myrsky, joka särkee jonkun laivaston, tulee tuisku, joka viivyttää jonkun sotajoukon osaston — ja seuraavana päivänä on historian muoto toinen. Kuinka usein ovatkaan romaanikirjailijat ja dramaturgit meille tuollaisia jännittäviä hetkiä kuvailleet. Ja me olemme seuranneet tuota hienon hienoa lankaa, josta kaikki näyttää riippuvan, ja päähän päästyämme hämmästyksellä kysyneet: Tämäkö se siis oli, joka määräsi valtakuntien vaiheet? Tästäkö riippui tuhansien ja taas tuhansien ihmisten onni ja onnettomuus?  

Näin näyttää historia taaksepäin katsottuna. Nykyisen ajan suhteen, sen ajan, jossa elämme, on asianlaita toinen. Se leviää meidän eteemme äärettömänä, suurena näyttämönä, jossa tuhannet vaikutukset yhtaikaa silmiämme tapaavat. Me näemme eri näyttelijät, me huomaamme eri kohtaukset, mutta emme pääjuonta. Monikin meluisa statistikohtaus näyttää meistä hyvin tärkeältä, kun taas moni puoliääneen lausuttu repliikki jää meiltä aivan huomaamatta. Mutta muutamien kymmenien vuosien jälkeen huomataankin hämmästyksellä, että se olikin juuri tuo pieni repliikki, joka ratkaisi asian.

Kuva kirjasta A Frenchman in America.-The Anglo-Saxon race revisited. With ... illustrations by E. W. Kemble. British Library/Flickr Commons