Tammikuun alkupuolta

30.12.

• Tukholman kaupunginmuseon sarjassa vuorossa arkeologiset kokoelmat. Paras jakso tähän mennessä. Liitupiippuja kokonaisina!
• Anneli Kanto historiallisen romaanin taustatyöstä ja lähdeluettelosta

31.12.

• Aamulehti ei nurkkakuntainen vaan julkaisee tamperelaisten sijaan helsinkiläisten historioitsijoiden aivoituksia.

1.1.

• Historioitsijan lohdutus
• Äiti, tehdäänkö makaroonit tehtaassa? Älä tyttö tyhmiä puhu, ne kasvavat makaroonivainioilla!

• Mistä lähtien Uudenvuoden konsertti Wienistä on näkynyt suorana lähetyksenä Suomessa? Tietääkö @elavaarkisto ? [Ei kukaan tiennyt. Tai ainakaan vastannut]

5.1.

• Pitkähiuksisen naisen tarina
• F. 66. Finlandaise de Kittila (près la frontière de Norvège) [81 phot. de Norvège et de Finlande, principalement de Laponie, don Le Sommier en 1885]

• New Yorkissa arkistot eivät ole vain pölyisiä vaan "Caked in dust on the shelves" .

6.1.

• Aleksis Kivi ja kolme Vantaankoskea. Missä kansalliskirjailijamme oikein kalasti?
• Iltasanomien erikoislehden kansikuvapojan taustasta #1918

8.1.

• Eukot ja koohotus? Näin kerrotaan naisjärjestön historiasta? [Leike Ylen verkkosivuilta]

• Mikä nimi julkaisulle! Le magazin des événemens de tous genres, passez, presens et futurs.. [Ranskalainen kielinipo valitti, että pitää olla magasin eikä magazin. Kaivoin huvikseni Gallicasta digitoitun lehden kannen hänelle]

12.1.

• Hangon museo on tehnyt hienon videon Hangon kylpylän historiasta. Jostain syystä englanniksi.

13.1.

• Kun kierossa asennossa istuva kuvataan yläpuolelta... kiitos @Kansallisarkist [Isosta kuvasta leikatussa osassa kuuntelen Kari-Matti Piilahden esitelmää Tieteiden yönä.]

• Hämmästyttävän vaikeaa etsiä väliviivallista sanaa. Tekstihaut avuliaasti sallivat viivan paikalle esim. välilyönnin tai pilkun.

14.1.

• Kaveri viestitti: "voin kertoa että nimesi herättää kauhua pienissä mutta asiantuntevissa piireissä." Pitäisikö tästä olla ylpeä vai hävetä? [Kohtelias Aira Roivainen, joka ei ole koskaan tavannut minua, vastasi "Ylpeä siitä pitää olla. Sinä et mielistele ketään. Aina perustelet hyvin ja tuot uusia näkökulmia esille."]

3. tieteen päivä

Perjantaina tieteen päivillä aloitin sessiossa Maan rajoihin puristettu historia. (Se kuvattiin, verkossa nähtävillä. Pliis, lopettakaa katsominen ennen yleisökysymyksiä.) Pertti Haapala alusti toteamalla, että usein puhutaan/kirjoitetaan huolimattomasti Suomesta toimijana niin, että "syntyy mytologinen maailmanhistorian toimija" ja "olimme olemassa ennen kuin meitä oli". (Kuva Fyren 18/1906)

No, mitä oli, kun ei ollut Suomea? Tapio Salmisen mukaan niin paljon, ettei hän ehtinyt kaikkea kunnolla selittääkään. (Hyppään itse yli kartan, vaakunat ja herttuat.) Ensin oli 1000-luvun alussa yksittäisiä mainintoja maasta ja maakunnista käsikirjoituksissa ja riimukivissä. Sitten piispa ja Turun hiippakunta, kun maallista hallintoa edustivat vielä sinettimaakunnat. Tähän aikaan puhuttiin Itämaista monikossa ja 1400-luvun alussa Itämaasta. Vuoden 1442 Kristofferin maanlain sanotaan koskevan Turun hiippakuntaa ja kahta (eteläinen ja pohjoinen) Suomen laamannikuntaa. Lopulta Kalmarin unionin aikana hallinto laitetaan uusiksi ja aletaan käyttää nimeä Finland Ruotsiin kuuluvasta alueesta "meidän puolellamme" Itämerta.

Mistä päästiin näppärästi Petri Karosen peruskurssiin aiheesta Ruotsi-Suomi. Minullahan on ollut sen kanssa hieman haasteita ja kun nyt sain kaipaamani ammattilaisen asiaa selittämään kuuntelin kuin piru kirkonmenoja. Karosen selvityksen mukaan termin todennäköisesti keksi E. G. Palmén, joka käytti sitä Oma maa -kirjoissa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Vänkyrä kun olen, niin tein haun digitoitujen sanomalehtien puolelle, jossa varhaisin löytämäni esiintymä on Uudessa Suomettaressa 18.8.1895. Vaikka Karosen mukaan Ruotsissa termiä on alettu käyttää ahkerammin vasta 2000-luvulla aikaisin löytämäni esiintymä on Göteborgspostenista 3.11.1865.

Mutta samapa tuo, kun on kerran väärin kumminkin.

Karonen pääsi lopuksi Ruotsin luonteeseen konglomeraattivaltiona. Olin täysin kärryillä kun hän puhui vakioilmaisusta "Sverige och Finland" (ks. yllä linkitetty blogiteksti). Uutta minulle oli, että tätä vastasi "rike och storfurstendome". Olin kuvitellut Suomen sentään kuuluneen valtakuntaan! Mutta ei.

Aivan lopussa Karonen esitti tulkinnan, että jos Ruotsi-Suomi tarkoittaa jotain, niin se on Ruotsin (=valtakunta+suurruhtinaskunta) ydinalue eli jättää ulkopuolelle Norrlannin, Lapin, Pohjanmaan ja eteläisen Ruotsin (en tarkoita Pommeria). Tässä logiikassa en pysynyt kärryillä, mutta jatkossa
a) en (tietenkään) käytä sanaa Ruotsi-Suomi, sillä se paljastaisi sivistymättömyyteni
b) enkä enää käytä ilmaisua Ruotsin valtakunta kuvitellen, että tämä kattaisi Suomen.

Lopuksi Pertti Haapala puhui Suomen talouden noususta 1800-luvulla osana kansainvälistä taloutta ja totesi, että samalla kuin Suomi kansanvälistyi ja modernisoitui oli kansallinen historia ja taide kovassa nousussa. Ehkä ristiriitaista, mutta ääneen jäi sanomatta, että sekin oli kansainvälinen trendi.

Iltapäivällä, laitettuani juuri paneelikeskustelut pannaan, menin kuuntelemaan Inkeri Koskisen joihtamaa paneelikeskustelua Suomen kuvitteellisesta historiasta. Tarpeeksi aikaa ja hyvät puhujat (Ulla-Maija Forsberg, Seppo Knuuttila ja Derek Fewster) takasivat helmiä jopa yleisön innokkaan osallistumisen lomassa. (En pitänyt suutani kiinni minäkään.)

Koskinen yritti useammalla kysymyksillä vierittää vastuuta tutkijoille. Että verkossa pitäisi olla vapaasti uutta tutkimusta. Että pitäisi osallistaa. Näihin ei tartuttu. Knuuttila totesi (mielestäni oikein) ettei ongelmana ole tiedon saanti, vaan pitäisi miettiä kuvitteellisen tuottajien motivaatiota ja intentiota. Fewster mainitsi historiantutkimuksessa osallistajana Jorma Kalelan, mutta sanoi, ettei tämän malli juurtunut.

Jälleen kerran todettiin, ettei tutkimus löydä lukijoita vaan tieto menee paremmin perille romaaneina. Tätä kommentoi kitkerästi yleisöstä ainakin Jukka Korpela. Muistiinpanoissani on toisessa kohtaa Knuuttilan kuvausta Jalmari Jaakkolan ja Kaarle Krohnin yhteistyöstä, joka tuotti "niin hurmaavaa tulkintaa" rautakauden Suomesta ettei siihen purrut aikalaiskritiikki ja kuva jäi elämään sadaksi vuodeksi. Olisikohan mahdollisesti niin, että tavalla esittää asia on merkitystä viestin perillemenolle?

Internet oli tietenkin taas kaiken pahan alku ja juuri. Viis siitä, että Knuuttila aloituspuheenvuorossaan mainitsi nakkilalaisen Verneri Ruususen tarjonneen 1892 SKS:lle keräämäänsä uutta länsisuomalaista Kalevalaa, jonka hän oli kirjoittanut omalla pikakirjoituksellaan. SKS ei halunnut rahoittaa puhtaaksikirjoitusta. (Ruususesta ei muuten löytynyt pikaisella internethaulla mitään tietoa.)

Hupaisasti (minun näkökulmastani) esillä olivat amatöörejä enemmän Ihan Oikeiden Tutkijoiden lapsukset heidän eksyessään osaamisalueensa ulkopuolelle. Haavio etymologiaan ja Klinge muinaisuuden merivaltoihin.

10 tuntia tiedettä

Eilinen tieteen päivien ja yön maratonini alkoi Suomalaisuuden alkuperä -sessiosta, joka täytti yliopiston ykkössalin seisomapaikkoja myöden. Ensimmäisenä puhuneilla arkeologeilla oli linjaerimielisyys. Mika Lavennon puheessa Suomen alueelle saapui esihistoriassa "suomalaisia" ja Petri Halisen esityksessä "maahanmuuttajia".

Päivi Onkamon geneettikan esityksestä opin, että puolella Suomen miehistä (suurempi osuus idässä ja pienempi lännessä) on N1c1-linja, jonka esi-isä eli joskus 6000 vuotta sitten Kiinan tienoilla. Noin kolmanneksella naisista taas on äitilinja, jota löytyy (käytännöllisesti katsoen) vain Suomen nykypopulaatiosta. Joukossamme on siis sellaisia joiden esiäiti on asunut Suomen alueella jo 4000-6000 vuotta sitten - tai on jotenkin muuten saanut rajattua kaikki jälkeläisensä tänne.

Viimeisenä sessiossa puhui Outi Vesakoski, joka edusti tutkimusryhmää, jossa evoluutiobiologian analyysimenetelmiä on sovellettu suomalais-ugrilaisiin kieliin ja suomen murteisiin. Jälkimmäisistä Vesakoski vilautti tuloksia, joissa näkyi mitkä murrealueet olivat vaikuttaneet toisiinsa eli missä ihmiset olivat olleet kanssakäymisissä. Tästä olisi kiva kuulla joskus lisää. (Tämä sessio on jo nähtävissä verkossa.)

Toinen sessio oli otsikoltaan Vapauden aika ja sen perintö. Jari Ojalan esitys oli mielenkiintoisin. Hän tarkasteli taloudellisten vapauksien vaikutusta myöhemmälle kasvulle ja teollistumiselle. Ensinnäkin minua kiinnostaa 1700-luvun lopun vaurastuminen, johon törmäsin krinoliinien taustoituksessa, kun sekä suomalainen että ruotsalainen tutkimus ajoitti talonpoikaisten muodin seuraamisen tähän aikaan. (Edelleenkin epäilen, että lähteillä eli perukirja-aineiston alkamisella on osuutta asiaan.) Toiseksi Ojala käytti analyysissaan Juutinrauman tulleja, joihin ihastumiseni ei ole laantunut.

Henrika Tandefelt käsitteli Kustaa III:n onnistunutta tapaa oikeuttaa vallankaappauksensa vuonna 1772. Minut pysäytti kalvo, jossa tiivistettiin kaappauksen tuoneen "laillisuuden ja turvallisuuden" (kansanvaltaisemman) omavaltaisuuden tilalle. Tuli mieleen Franco ja Hitler.

Sitten vaihdoin päivän yöksi piipahtamalla SKS:llä, jossa tutkija Ville Valta esitteli seuralle vuonna 1963 lahjoitettua (todennäköisesti) 1640-luvulla kirjoitettua Kristofferin maanlain suomennosta, joka oli löytynyt 1922 Aitolahden Kiikkisten talon ladon/navetan vintiltä. Digitoinnin yhteydessä sidos oli purettu ja kansista löydetty painatteita, jotka auttavat ajoituksessa. Käsikirjoituksesta on juuri alkamassa kielitieteellinen tutkimus, mutta minulle jäi epäselväksi, että oliko se odottanut tutkimusta vuodesta 1963?

Sitten Kansallisarkistolle, jossa Kari-Matti Piilahti puhui Suomen Sukututkimusseuran ja sukututkimuksen historiasta Suomessa. Näistä tulee kaksi artikkelia Genokseen.

Seuraavaksi ohjelmassani oli Tieteiden talolla peräkkäin kaksi paneelikeskustelua. Miten olin onnistunut unohtamaan viime vuonna tekemäni päätöksen jättää paneelikeskustelut väliin? Useimmiten niistä ei saa mitään irti ja nämä kaksi vahvistivat havainnon. Jälleen kerran.

Olin jo lähdössä kotiin, mutta pysähdyin tiedebloggaajien bongauspisteeseen, jossa oli puhumassa Tiina Raevaara. Hän selitti kirjoittaneensa Suomen Kuvalehden blogiinsa peräti kuusi kirjoitusta kuukaudessa, kun näin oli rahaa vastaan sovittu. Aivan muuta kuin minun tuntemani bloggaus.

Taas olin matkalla kohti ulko-ovea ja tapasin tuttavani. Hänellä oli illan ohjelma, josta tarkistin mitä kalenterini merkintä "arkeologia" tarkoitti. Päätin, ettei sitä kannattaisi sittenkään jättää väliin, mikä oli päivän fiksuin valinta.

Ensin Elisabeth Holmqvist-Sipilä ja Riitta Rainio puhuivat esihistorian rajoista. Holmqvist-Sipilä toi esiin tapauksia, joissa nykyiset valtiorajat ovat vaikuttaneet oletuksiin menneisyyden maailmasta. Ääniä tutkiva Rainio kertoi esimerkkejä äänen muodostamista rajoista esihistoriassa. Kulkuset ja kellot vaatekoristuksina rautakauden Suomessa loivat rajaa rikkaiden ja vähemmän varakkaiden välille. Kalliomaalausten pinnat eli rajat kaikuivat.

Sitten Derek Fewster esitti kuusi esimerkkiä arkeologiasta tai muinaisuuden kuvasta Suomea rakentamassa. Esimerkiksi kun keskusteltiin naisten äänioikeudesta oli liikkeellä postikortteja, joissa nainen oli pukeutuneena tuolloin suosittuun "muinaiseen" Aino-pukuun. Samalla kun yritettiin päästä poliittiselle kentälle yritettiin päästä osaksi Suomen menneisyyttä.

Lopuksi Visa Immonen käsitteli kivikirvestä suomalaisuuden symbolina. Ajatus kuullosti ensin älyttömältä, sillä jos joku esine maailmassa on ollut universaali, niin kivikirves. Mutta Immosen esitys (puoli kymmenestä kymmeneen illalla) vakuutti, että kivikirves tosiaankin on nähty osana sotaista ja voitokasta menneisyyttä, luontosuhdetta, design-osaamista ja vielä muitakin suomalaisuuteen liitettyjä asioita. Erinomainen esitys.

Kuvat Flickr Commons hakutuloksia.

Muistin politiikasta

Eilen alkoivat sunnuntaihin asti jatkuvat Tieteen päivät. Ohjelmassa on joka päivä jotain minua kiinnostavaa, mutta eilen vain yksi sessio: Muistin politiikka.

Siinä ensimmäisenä Ulla Savolainen kertoi tutkimuksestaan vuosina 1944-46 internoitujen saksalaisten ja unkarilaisten muistoista ja yleisestä internoinnin unohtamisesta. Käsitteiden esittely ilmaisuin "representaatioiden kokoelma" ja "tulkinnan skeema" ei minulle täysin auennut, mutta perustulos toivottavasti tuli perille oikein.

Eli miksi internoinninsta ei vuosikymmeniin puhuttu? Ensinnäkin sitä pidettiin ajalleen tavanomaisena ja vähäpätöisenä. Toiseksi ei ollut sopivaa mallia, jolla aiheesta kertoa. Internointileirien vertaaminen keskitysleireihin tai Neuvostoliiton gulageihin ei toiminut eikä ollut selviä pahiksia ja hyviksiä. Kolmanneksi saksalaisuutta ei haluttu tuoda esiin.

(Kun itse mietin, miksei 1802-matkasta ollut säilynyt muistitietoa melkein samanaikaisten keisarimatkojen tapaan, pääsin vain lopputulemaan: "kukaan ei halunnut muistaa eikä muistella". Olisin voinut analysoida enemmän?)

Hilajisuus internoinnista päättyi kun YLE esitti vuonna 2003 Mikko Määttälän dokumentin Vankileirien Suomi. Dokumentissa tuotiin esiin, että internointi ei ollut täysin tavanomainen. Ohjelma kyseenalaisti suomalaisten virkamiesten päätöksiä eli loi vastakkainasettelun internoitujen "uhrien" ja "virkaintoisten roistojen" välille. Voitiin kertoa tapahtuneesta tutuilla tavoilla.

Dokumenttia seurasi Kansallisarkiston selvityshanke, Määttälän tietokirja Vihollisena vangitut ja lehtiartikkeleita. Sekä internoitujen yritys saada korvausta tapahtuneesta. Korvauslaki lopulta säädettiin, mutta Savolaisen haastattatelemat olivat siihen tyytymättömiä. Savolaisen tulkinnan mukaan korvaus nähtiin asian loppuun käsittelynä, jonka pitäisi vaientaa keskustelu, jonka heidän mielestään pitäisi jatkua.

Päätuloksena siis, että hiljaisuus menneisyyden tapahtumasta tai aiheesta voi johtua aktiivisen vaientamisen sijaan siitä, ettei ole kertomisen mallia.

Lopuksi sessiossa puhui Jukka Rantala muistin politiikasta koulujen historian opetuksessa. Edelleen hätkähdän, kun ääneen sanotaan, että historianopetuksen tehtävä kouluissa on ollut luoda kollektiivinen kansallinen identiteetti. (Vrt pakkokoulu) Minulle uutta oli 60-luvun (?) ajatus, että esittämällä suurmieshistoriaa, jossa tavallinen ihminen ei ollut toimija, nuorisoa passivoitiin. Miksi osallistuisi, kun ei aiemminkaan oltu osallistuttu.

Rantala, viitaten opintosuunnitelman sanamuotoihin, väitti, että enää ei kansallisen identiteettirakennuksen pitäisi näkyä Suomen koulujen historian opetuksessa. Tilalle on tullut kulttuurinen identiteetti, mikä moinen sitten lieneekään. Opetuksen tarkoituksena on nyt tiedon käsittelyn oppiminen, erilaisten menneisyyskertomuksien hallitseminen.

Rantalasta ei enää ole nuorison yhtenäiskulttuuria ja muistin politiikka ei enää ole samalla tavalla hallittavissa. Minä näen edelleen menneisyydessäkin niin paljon eroavaisuuksia (maantiede, sosiaalinen ympäristö yms.) etten oikein niele tällaista käsitystä erosta nykymaailmaan, mutta ehkä omassa ajattelussani/muistissani on jotain vinksallaan.

Kuva: Flickr Commons hakutuloksia sanalla memory.

Penkkijärjestyksestä mietittyä

Helsingin kirkon tileihin sisältyy kaksi penkkijärjestystä, joilla on merkitystä Sund-tutkimukseeni. Ilmeisesti vanhempi alkaa sivulta 202 miestenpuolella. Ensimmäiset penkit on varattu viranhaltijoille, mikä on vähemmän kiinnostavaa. Penkillä 5 on raatimiehiä.

Oikealla puolella on (käsittääkseni) penkkirahan maksu. Auttavatko ne ajoittamaan penkkijärjestyksen tai kertovatko jotain penkille päässeiden elämästä? Käsiala näyttää niin samankaltaiselta, että luetteloa ei ole päivitetty myöhemmin vaan (puhtaaksi)kirjoitettu kerralla.

Ehkä on kuitenkin yksinkertaisempaa aloittaa naisista, joiden penkkiin 7 on merkitty postimestari Weranderin leski. Werander haudattiin 14.5.1709 eli lista on tehty tämän jälkeen. Penkkiin 9 on merkitty kauppias Gåtskin nykyinen vaimo Favonia. Tämä myöhäistää listaa vielä vähän, sillä pariskunta on vihitty Helsingissä 7.9.1709. Mutta penkkiraha maksettu jo 1701. Eli edellisen vaimon?

Penkissä 14 istui Erich Salmin vaimo, jonka penkki oli maksettu 1696. Salm oli mennyt naimisiin 3.10.1695. Penkissä 19 istui Simon Hyrkmanin vaimo, jonka penkki on maksettu 1704. Hyrkman oli ainakin mennyt naimisiin 11.9.1687, mutta oliko tämä ainoa kerta?

Avioliittoja löytyy Hiskillä huonosti ja yhteys penkkirahan ja avioliiton solmimisen välille jää epävarmaksi tai epäselväksi. Mikä on sääli, sillä toivoin saavani selvyyttä yhden pariskunnan tilanteeseen. 

Se toinen penkkilista alkaa sivulta 342 ja kertoo olevansa syksyltä 1733. Siinä penkillä 11 istuvat Hans Sund ja Petter Sund. Onko jälkimmäinen Hansin vuonna 1715 syntynyt poika vai vuonna 1733 pitäjän puolella henkikirjoitettu "minun" Petter Sundini? Ilmeisesti jälkimmäinen, sillä naisten puolella on yhdessä penkissä "Mad Petter Sund", "Isaac Sundz fru" ja "Inspect Fritz fru" eli Petterin vaimo, miniä ja tytär.

P. S. Kirkonpenkeistä käydyistä riidoista on Suomessa ollut niin paljon juttua, että ruotsalaisen Magnus Österbergin opinnäytteen Kyrkorum och status: En studie om bänkplacering i 1700-talets Falun tiivistelmän tulokset hymyilyttivät.

Ilmestynyt: Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802

Syksyn Tukholman arkistomatkojen ja muun ähellyksen tulos on nyt ilmestynyt kansien välissä nimellä Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802. Mukana

• melkein kaikki Suomen kaupungit (ks. kartta alla)
• satoja kilometrejä maantietä (ks. kartta alla)
• tuhansia kunnialaukauksia
• kymmeniä tuhansia hurraavia alamaisia
• kuninkaallisia
• suomalaisia julkimoita
• kartanoita, residenssejä ja pappiloita
• laivastotukikohtia meren ja järvien rannoilla
• tanssiaisia ja tapahtumia
• perunoita ja pettuleipää

Kirjaa voi ostaa BOD:n verkkokaupasta (Lisäys illalla: kuulemma ei tällä hetkellä toiminnassa, argh!) ja toivottavasti muistakin verkkokaupoista nyt tai piakkoin (Lisäys illalla: ainakin Adlibris ottanut jo sivuilleen). Ellet halua omaan hyllyysi, niin voit tehdä kirjastollesi hankintaehdotuksen?

Köyhälistöä ja kerjäläisiä

Huomasin Lars Levanderin trilogian Ur samhällsdjupen i forna tider vuosi sitten jonkun ruotsalaisen tutkimuksen lähdeviitteistä. Tai taisi olla parissakin. Sen sijaan suomalaisten tutkijoiden en muista tätä käyttäneen tai kenenkään minulle suositelleen. Liian populaari vai vanhentunut?

Mahdollisesti ainakin jälkimmäistä, mutta olin lapsellisen ihastunut huomatessani, että 1600-luvun Ruotsin arjen kuvaukseen oli otettu mukaan Suomi ja suomalaisia (ruotsinkielisiä) lähteitä. Levander yhdistää kaiken hyväksi luettavaksi. Meni vain vuosi, että sain aikaiseksi aloittaa. Osasta Fattigt folk och tiggare.

Ennen kuin siinä päästään varsinaiseen köyhälistöön Levander kuvaa ajan "pärjäävien" talonpoikien arkea, joka sekin nykyajan näkökulmasta on alkeellista ja surkeaa. Koko perhe söi yhdestä astiasta ja yhdessä taloudessa samasta kiven kolosta, jota tuskin koskaan pestiin (s. 16). Papin perheen lapsetkin kulkivat pelkissä pellavapaidoissa (s. 24-25).

Nälkäkuolemista on kammottavaa kuvausta (s. 39). Rinnastus Ranskaan on mielenkiintoinen. Siellä kerrotaan nälkäkuolemista samoin, mutta toisin kuin Ruotsissa, porukka jätti maansa ja meni vaatimaan apua kaupunkeihin. Joihin Ruotsissa ei saatu väkeä muuttamaan kirveelläkään. (s. 42)

Levander tukeutuu toisinaan 1800-luvun kansanperinteeseen ja kommentoi aarretarinoiden muistuttavan nykyajan lottounelmia (s. 46). Hyvä näkökulma, josta katsoen menneisyyden ihmiset eivät olleet vain osaansa tyytyväisiä ja mihinkään pyrkimättömiä.

Eivätkä totisesti osaamattomia. Sokea nainen elätti itsensä kulkien ja neuloen suullaan ja toisella kädellään, kun toinen oli rampa (s. 48).

Palvelijoita oli taloissa vähän (s. 74). Kerjäläisten määrää ei pysty arvioimaan, mutta kovasti kerjäämistä yritettiin kieltää. Tämä ei toiminut, kuten ei työpakkokaan, mikä toivottavasti on nykypoliitikoilla tiedossaan (s. 144,146).

Kerjäämiseen maaseudulla liittyi pari kuviota, joista en ole Suomessa kuullut mainintoja. Levander selostaa käytäntöä, jossa kylässä (pitäjässä?) kerjäläisten ruokintavelvollisuus kiersi talosta taloon ja tämän merkkinä oli esim. nuija (s. 146-147). Kerjäläiset puolestaan saivat vaatteisiinsa mrkin, jollainen oli käytössä vielä 1700-luvun lopulla (s. 148-149). Jos nämä kuullosavat tutuilta, sivistäkää minua kommentein.

P. S. Ruotsissa väitti äskettäin poliitikko, ettei maassa ole ollut kerjäläisiä ennen viime vuosikymmenien maahanmuuttoa. Hah! Charlotte Vainio kirjoitti vastineen.

Läänintileistä ruttokuolemia

Kehuttuani ja selostettuani henkikirjojen löytämistä luetteloilla täytyy (taas) muistuttaa, että läänintileissä ja tositekirjojen sisällä on paljon muutakin kuin henkikirjoja. Tämän viikkoisen henkikirjojen läpikäynnin yhteydessä satuin Digitaaliarkiston selailussa huomaamaan Helsingin rästiluettelon 1706 (8108). Oikea aika ja paikka, joten nimienmetsästysmielessä aloin käymään läpi.

Koska keskityin vasempaan sarakkeeseen, en heti tajunnut kuinka monen verorästisen kohdalla oli merkintä kuolemasta. Normaalia? Vaikea sanoa, kun en rästiluetteloita aiemmin nähnyt.

Rästiluettelolle merkityksellistä oli ilmoittaa, että henkilö oli kuollut varattomana. Mutta muutamissa kirjauksissa on myös maininta kuolinajasta, kuvainnollisesti. Kuten "nälän vuonna".

Tai (keskimmäisessä) vaikean ruton aikana.

Nimien vertailu Hiskiin tallettettuihin hautauksiin ei ollut suoraviivaista, mutta muutamat löytämäni olivat kuolleet ruttovuonna 1710. Rästiluettelon kaikkia kirjauksia ei siis ollut tehty otsikkonsa mukaisesti vuonna 1707. Tarkemmin katsoen oikean sarakkeen huomautuksissa on useita eri käsialoja ja voisi ehkä näitä hautauksiin vertaamalla saada tarkennettua ajoitusta niille merkinnöille, jotka liittyvät Sund-tutkimukseeni. Sillä niitäkin löytyi!