Elokuusta syyskuuhun

28.8.

• Urheilujuhlan tunnelmaa Tieteiden talolla. Menen jonottamaan toiseen saliin puolen tunnin kuluttua alkavaa ohjelmaa. Ja varaudun siihen, että suunniteltu finaali 104:ssa voi jäädä kokematta. [Tietokirja.fi-anti blogitekstinä. Kokemani Fakta fiktiossa -paneeli on julkaistu tallenteena.]

29.8.

• Luento @HYAvoin. Puolen tunnin päästä, mutta istumassa on salissa jo viisi, sillä myöhemmin ei istumapaikkaa pääse valitsemaan.

2.9.

• En ehtinyt ekaksi @NatLibFi kirjastokortin noutajaksi, mutta alkupäähän kumminkin. Ja sain sitten lainattua uutuushyllystä lähes vuoden odottamani kirjan. Joko nyt tulee matkapasseista tolkkua?

3.9.

• Luennolla @HYAvoin kuultua. Vielä 1980-luvulla on suomalaisen kirkon keskiaikainen veistos maalattu päälle. Ei ihan yhtä kamala kuin viime aikojen amatöörituotokset, mutta menetettiin tietoa.

5.9.

• Ei mitään tietokantoja verkkoon vaan 250000 nimeä kirjojen kansiin. No, julkaistiinhan sitä joskus puhelinluetteloitakin. [Oli kommentini uutiseen Nu släpps boken men en kvarts miljon vasaättlingar]
• Luennolla @HYAvoin kuultua: Ahvenanmaalla elää usko, että Birka oli saarella. Yksi kuulija näki tarpeelliseksi tarkistaa, pitikö Markus Hiekkanen ajatusta uskottavana. [Muotoiluni oli epäselvä. Luennoitsija oli Hiekkanen, joka minusta ihan selvästi antoi ymmärtää, että kyseessä oli "virhetulkinta". Mutta joukossamme oli yksi, jolle tämä ei ollut selvää. Niin, ja saarella tarkoitin Ahvenanmaata, sillä tottakai Birka on saarella. Menipä tämä jo ihan mahdottomaksi.]

6.9.

• Yhtä vanhimmista lehdistämme ei löydy @NatLibFi digitoinneista, mutta myivät paperijäljenteen halpaan hintaan. [Ja tästähän en ole aiemmin valittanut kuin tässä ja aiemmin Twitterissä. Kansalliskirjaston vastaus tällä kertaa: Olet oikeassa, tätä aikakausilehteä ei löydy digitoituna, mutta sen voi tilata lukusalilainaan]

9.9.

• Suomessa @KoomikkoKivi kirjoittaa museokokemuksesta @NatMuseum_FI vakavasti Hesariin. Tukholmassa kollegansa opastaa @historiskamuse

10.9.

• Karriärkvinna på medeltiden, äänessä @FruCharlotte ja Marko Lamberg. Kiitos @slsfinland, että latasitte Youtubeen, jota seuraan, toisin kuin podcast-alustoja.

11.9.

• Kun kysymys on Kenen historia ja ainoa tunnistettu ei-eläköitynyt historian tutkija on itse paneelissa, pitäisikö huolestua. Museolaisiakin tunnistettu vasta yksi, mutta hän on sentään yleisöä. [Poistuin itse paikalta alustusten jälkeen. Ne nauhoitettiin ja kai julkaistaan jossain joskus?]

16.9.

• Edelleen ilmestymättömien syksyn historiakirjojen varausjonot @HelMet_kirjasto eivät ole pituudeltaan huimaavia. Sekä sudet että keskiaika ovat jo saaneet medianäkyvyyttä, mikä lienee tuonut kärkisijat.

• Aikuinen tietää, että viikonlopun sairastelun jälkeen kunto ei riitä Tukholman päiväristeilylle lähtöön. Mutku pännii, ettei pääse...

17.9.

• Canon on laatinut aika suuren osan Helsingin kaupunginarkiston tallentamasta aineistosta. #metatiedot 

18.9.

• Pekka Tikka, joka on sekä lukenut Teemu Keskisarjan kirjoja että Hesarin keskustelua herättäneen artikkelin, kommentoi blogissaan. [Aika monet Keskisarjaa kommentoivat historioitsijat ilmoittivat, etteivät ole lukeneet kirjojaan. Enkä minäkään kuin yhden. Enkä Hesarin juttua ollenkaan]

Ilmestynyt: Stenfeltin moninaiset vaiheet

Ensin oli petkuttaja, joka kiinnosti Kokemäellä kävijänä. Sitten helmikuussa sattumalta selvisi, että hän oli kirjoittanut kirjan ja totesin "On kutina, ettei tämä jää tähän". Syntyi visio kirjasta, jossa käyttäisin sekä Abraham Stenfeltin että muiden aikalaistekstejä.

Tällä leikkaa-ja-liimaa -metodilla syntyikin nopeasti valmista, vaikka kävin historiallisesti vain tätä projektia varten arkistoissa niin Helsingissä, Hämeenlinnassa, Turussa, Vaasassa kuin Oulussa. (Jotain olisi voinut löytyä Mikkelistä ja Jyväskylästäkin, mutta jäivät väliin.) Ja Ouluun mennessä kävin autolla uudelleen kiertelemässä Stenfeltin maisemissa.

Käsikirjoitus oli pääosin valmis kesäkuun alussa ja kun kesälle tuli muuta ohjelmaa, jätin sen lepäämään heinäkuun loppuun. Silloin sitten (ja vasta) minulle selvisi, että vaikka Stenfeltistä ei paikallishistoriassa kerrottu eikä verkkosivut häntä maininneet, hän ei ollut Siikajoella unohdettu. Paikallisaktiivi oli tehnyt tuomiokirjatutkimusta ja käytössään oli päiväkirjojakin. Hankkeestani meni maku ja hauskuus, kun olin eksynyt toisen tontille. Mutta muutaman viikon mietittyäni päätin, että en jää odottamaan päiväkirjojen julkaisua vaan laitan maailmalle oman versioni.

Joka takakannessaan lupaa olevansa

Abraham Stenfelt (1836-1896) oli (kronologisessa järjestyksessä) torpparin poika, ruukin kirjanpitäjä, aliupseeri, kirjuri, lääninkanslian ylimääräinen kanslisti, maita kiertänyt petkuttaja, kirjailija, isäntä ja valaanjakaja. Elinaikanaan hänestä kirjoitettiin Suomen, Ruotsin ja Norjan sanomalehdissä, mutta nykyään hänet muistetaan vain kotiseudullaan Siikajoella.
Tähän kirjaan on koottu elämänvaiheensa sekä tunnetut julkaistut kirjoituksensa. Mukana on kokonaisuudessaan vuonna 1868 ilmestynyt kirja "Stenfeltin matkavaiheet Ruotsin valtakunnassa vuonna 1861". 

Kuten tavallista, kirjan saa ostettua verkkokirjakaupoista. Eniten tuloa tulee tililleni, jos ostoksen tekee BoD:n sivuilta.

Museoviraston aineistojen saavutettavuudesta

Tiistaina kipaisin Kansallismuseon auditorioon kuuntelemaan neljän yliopistolaisen puheenvuorot aiheesta Museoviraston kokoelmat ja yliopistojen tutkimustavoitteet. Kuten arvasinkin, sain tietoa varsinaisen otsikon ohi.

Kuvassa (Raimo Seppälä, Satakunnan museo) ei ole Museoviraston aineistoja.
CC BY 4.0

Historiaa edustanut Johanna Ilmakunnas puhui - kuten usein viime vuosina - esineistä, joiden pääongelmana on niiden tutkimiseen vaadittavat museon työresurssit, toisinaan konservaattorinkin. Luulisi esineiden olemassaolon selvittämiseenkin liittyvän haasteita, mutta näitä Ilmakunnas ei maininnut. Valokuvien kohdalla kylläkin huomautti, että kuvien asiasanoitus ei palvele kaikkia mahdollisia tutkimuskysymyksiä, kuten esimerkiksi naisten työn esitysten löytämistä. Aika haastavaa kaikenkattavuus olisikin.

Mutta ensimmäiseksi Ilmakunnas oli maininnut arkistoaineistot, joina hän luetteli kyselyaineistot, kulttuuriympäristön tutkimusraportit (kuten kotiseuturetket ja virkamatkat), hallinnolliset aineistot ja yksityisarkistot. Mukana ei siis ollut esineiden kokoelmatietoja, joista eniten historiaa sisältävä osa on kaukana Finnasta ja näin vaarassa unohtua. En olisi asiasta itse ollenkaan tietoinen, ellei eräs Ihan Oikea Historiantutkija olisi vuosia sitten jakanut aineistosta ottamiaan kuvia koskien sukututkimukselleni merkityksellistä esinettä. (En nimeä häntä enkä esinettä syystä, joka käy ilmi jatkosta.)

Omista käynneistäni Museoviraston arkistoissa on värikkäitä, mutta ei kovin hyviä muistoja. Aikanaan MV:n sivuilla oli paikkakuntakohtainen lista kansatieteellisisiä tutkimuksia ja Kokemäen historiankirjoitusta epävirallisesti avustaessani innostuin tutustumaan paikallista rakennuskulttuuria käsitelevään tekstiin. Siitä otettiin prujut varsinaiselle tutkijalle allekirjoitettuani ties minkä lupalapun ja jokaikiseen kopiopaperiin lyötiin MV:n leima katsoessani vierestä pokkaa pitäen.

Kyseistä listausta en enää MV:n sivuilta löydä, mutta sen sijaan siellä on nykyään kauan kaipaamani ja tilaisuuden kahvitauollakin peräänitkemäni kansatieteellisten kyselyiden aihelista (pdf). Tänne kätkeytyy paikallishistoriallisia ja varmasti myös henkilöhistoriallisia helmiä. Folkloristiikkaa edustanut Pasi Enges mainitsi omassa esityksessään, että Anne Heimo oli Sammatin vuotta 1918 tutkiessaan saanut kyselyvastauksesta arvokkaan kuvauksen ruokapulasta.

Mutta vastaajien paikkakuntia ei listauksessa näy ja henkilötietojen suojaamisen takia arkistoa ei pääse vapaasti selailemaan. (Kokeiltu avoimien ovien tilaisuudessa.) Ties mistä syystä sitten Museoviraston kansatieteen käsikirjoitusarkiston luettelo on nähty tarpeelliseksi salata. Vai onko ne yritetty avata? Aineistoluettelojen sivulla käsikirjoitukset mainitaan otsikon Kulttuuriympäristön tutkimusraportit alla. Sen linkki vie Kyppi-portaalin saman nimiseen osaan, jossa valitsemalla kansatieteen kohdalta kunnaksi Kokemäen... saan huomattavan monta tulosta mukaan lukien tutun otsikon "Kokemäen rakennuksista"!

Museoviraston "kulttuuriympäristö" ei siis ole pelkkää fyysistä ympäristöä, sillä paikallistietoa löytyy myös kansanparannuksesta. Paikallishistoriasta kiinnostuneen kannattaa tänne ehdottomasti tehdä haku, sisältö ei Googlella löydy. Mutta aineistojen haku ei näytä tukevan mitään asiasanoitusta, joten hyvin ymmärrän, että folkloristit - kuten Enges kertoi - mielummin käyttävät SKS:n, SLS:n, Turun yliopiston ja Åbo Akademin erikoistuneempia kokoelmia.

Ennen Engesiä puhui Veli-Pekka Herva arkeologian näkökulmasta. Kuten esineisiinkin, arkeologisiin aineistoihin tutustuminen vaatii henkilökunnan panosta. Resurssit ovat vähäiset eli aukioloajat rajoitetut ja näin ollen projektit, joissa käydään läpi isoja aineistoja käyvät vaikeiksi. Sentään tehty pari vuotta sitten päätös, että tutkijoiden ITSENSÄ ottamat kuvat ovat maksutta käytettävissä tieteellisissä julkaisuissa. Aiemmin kun piti maksaa siitä, jos halusi ottaa käyttökuvan vaikkapa ihan itse kaivamastaan arkeologisesta löydöstä.

Mutta kuten usein on todettu, arkeologiset löydöt ovat merkityksellisiä vain kontekstissaan, josta kokoelmiin liittämisen jälkeen kertoo kaivauksesta kirjallisesti kerrottu. Hervan tätä tietoa kohtaan esittämä kritiikki yllätti, mutta hetken jälkeen tuntui ihan tutulta, että raportit voivat olla muodollisesti päteviä ja todellisuudessa käyttökelpoinen tieto on siistitty pois. "Pitää vain tietää" toivottavasti viittasi yleiseen lähdekritiikkiin eikä siihen, että raporttien laatu on hiljaista tietoa, jonka säilyvyys ja välitys epävarmaa.

Herva puhui myös analyysitietojen avoimuudesta ja säilytyksestä. Mielellään olisin kuullut, miten kokoelmatietokannoissa näkyy ja säilyy tieto löydöistä tehdystä tutkimuksesta. Tai ehkä on parempi elää unelmassa, jossa asia on kunnossa.

Kuvailutietojen merkitystä korosti myös taidehistoriaa edustanut Elina Räsänen. Esityksessään oli hieno esimerkki valokuvasta lähteenä. Kuva esitti (juuri päättyneellä avoimen yliopiston kurssilla mainittua) taidehistoriallisten retkien kokoelmien näyttelyä. Mutta ei ainoastaan sitä, vaan myös esineiden - kuten Räsäsen tutkiman Kalannin alttarikaapin - kuntoa ja ulkoasua tuolloin. Liekö kuvan asiasanoituksessa mukana alttarikaappia? Tai alttarikaapin tietoihin kokoelmatietokanassa linkitetty kuvaa?

Räsäsen esityksessä vilahti esimerkki kokoelmatietokannan sisällöstä, jota hän ei "tietenkään" ollut saanut omin avuin näkyville. Kun/jos tavallisten kansalaisten ohella tutkijat ovat pääasiassa Finnan varassa, on erittäin olennaista määritellä hyvin se, mitä siellä museon kokoelmatiedoista näkyy. Hieman ihmeissäni olin, kun juuri ilmoitettiin pelkästään museoiden työntekijöille suunnatusta Finna-työpajasta, jossa mietitään "Mitä tietoa Finnan käyttäjille halutaan näyttää valokuvista, esineistä, taideteoksista, arkistoaineistoista, kokoelmista jne?" Toivoa sopisi, että mieleen tulee myös miettiä käyttäjien tarvitsemaa tietoa.

Koulunaloitus Vaasassa 1849

K. J. Gummerus täytti Suomettaren palstoja joulukuussa 1865 muistelemalla koulunaloitustaan 9-vuotiaana Vaasassa syksyllä 1849 (*). Kuten niin usein, ennen oli asiat paremmin.

Seuraavana päivänä kello 7 piti meidän oleman koulussa. Kello 7 - aamulla! Sekin oli toista kun nyt. Nyt makaavat poikanulikat ja opettajat kello 7 aikana sikeässä unessa. Meille opetettiin: "Morgonstund har guld i mund".

Ennen pedagogien oppeja siis.

Nykyjään istutaan kouluissa aamuin klo 9-12, väliin aina 1:eenkin yhtä jaksoa 10 minuutin loma-ajalla joka tunnin kuluttua. Tämän tavan ehkä on määrä olla oppineiden herrain kasvatustieteen harrastajain mielen mukaan parempi kun vanha koulutapa, olla koulussa aamuin klo 7-9 ja 10-12:n. Mutta nykyinen koulujärjestys on ainakin mielestäni, kuten moni muukin kasvatusopillinen koe, peräti nurinpäin entisyyteen verraten. Kolme tuntia istumalla peräksyttäin yhdellä paikalla, kuten usein tapahtuu kun pojat käyttävät lomaminuutinsa lukemiseen seuraavan tunnin läksyä, väsyy nuori vikkelä sielu pahemmin kun työssä työmies...

Tänä syksynä mediassa on näkynyt arvostelua koulujen uusista hälyisistä tiloista, jossa oppilaat eivät tiedä minne mennä. Tässä on(kin) palattu menneisyyteen!

Me tulemme kouluun. Siellä oli hälinä, semmoinen että mikä ei ole nähnyt huonetta, missä toista sataa poikaa on koossa, tuskin sitä osaa kuvituksessakaan ymmärtää, jos sitä rupeisikin kertomaan. Kaikki luokat olivat näet samassa huonehessa. Molemmin puolin käytävää oli, vasemmalla puolella koulun yliluokka - neljäs - oikealla kolmas, ja oikean puolisessa kulmassa toinen ja sen sivulla ensimäinen luokka. Kummakseni silmäsin näitä lavitsoita, näitä pöytiä ja vielä enemmän kummakseni pilaria keskellä salia. 

Itse itseään ohjaten Gummerus istahti neljäsluokkalaisten penkkiin ja nämä puolestaan proaktiivisesti antoivat ymmärtää, että koulunaloittajan paikka oli aivan muualla. Opettaja ei tilanteeseen Gummeruksen muistelman mukaan puuttunut.

(*) Suometar 1.12.1865, 2.12.1865, 4.12.1865 , 5.12.1865, 6.12.1865, 7.12.1865, 8.12.1865, 9.12.1865, 12.12.1865, 13.12.1865. 14.12.1865, 15.12.1865, 16.12.1865. Teksteihin ei ole merkitty kirjoittajaa, mutta Eliel Aspelin-Haapkylä pitää niitä Gummeruksen muistelmana ja Gummeruksen kirjoittamiksi ne on luokitellut myös Sampo Haahtela Gummeruksen elämäkerrassa.

Kymijoen luostarista

Langinkoskella kahdesti käydessäni (tuolloin ja tällöin) en muista kuulleeni historiasta, josta jakoi tietoa Ylen artikkeli Kapinalliset munkit elivät hurjaa elämää unohdetussa luostarissa Kymijoen varrella: Rikkoivat lakia ja häiriköivät naapureita. Sen mukaan "keisari [Paavali I] lahjoitti Langin- ja Siikakosken kalastusoikeudet yksinoikeudella Valamon munkeille." "Munkit rakensivat Siikakoskelle vaatimattoman sivuluostarin" ja "Langinkoskelle 1800-luvun alussa ortodoksisen kappelin eli tsasounan, joka seisoo edelleen alkuperäisellä paikallaan kosken äärellä." Haminan rauhan jälkeen tarkemmin määrittelemättömänä aikana "Munkit jättivät Kymijoen taakseen ja luostari purettiin."

Karhulan lukion teksti taitaa olla paikanmääreiden suhteen tarkempi sijoittaessaan myös kappelin Siikakosken läheisyyteen eikä alavirrassa olevaan Langinkoskeen. "Luostarirakennus purettiin vuonna 1901 ja sen tilalle rakennettiin kaksi vuotta myöhemmin Munkkisaaren maja, mutta keskellä Siikakoskea olevaan saareen rakennettu neitsyt Marian kappeli on vieläkin pystyssä." (Munkkisaari merkitty ylle Senaatin kartaston lehteen X 39, jonka oikeassa alakulmassa Kyminlinna, jossa käydessä luostarista ei myöskään puhuttu.)

Vielä kesällä 1847 luostarin rakennukset seisoivat ja niistä kirjoitti Antero Warelius Suomettareen 14.9.1847:

Jouduttuani taasen valtatielle ja pötkittyäni kappaleen itään päin, tulin Kymiin. Täällä poikkesin katsomaan Luostaria, jota paikalla Monastieriksi kutsuvat. Se on Kymin virran itäisellä rannalla, rakettu Valamon munkeille, joiden oli määrä kalastaa tässä, kruunulta heille lahjoituilla kalapaikoilla. Jonkun vuoden olivat munkit kalastamassa ; mutta nyt ovat kaikki mennet takasin Valamoon ja katsoneet parhaaksi ottaa valmista rahaa kalavedestänsä. 4000 hopia ruplaa kuulin nykyisen vuoroojan maksavan vuodessa munkeille. 

Luostarin portin päällä oli jumalankuva, mutta portin alla niin julma ja kiukkuinen kahlekoira etten vertaista ole nähnyt. Tätä hillitsemään sain vanhan suomalaisen miehen, joka oli elinaikansa ollut munkeilla palveliana, ja sopei siis nyt minulle tulkiksi ja johdattajaksi mennessäni Luostarin sisäpuolta katsomaan. Pari nuorta venäläistä kohtelin alasessa kerrassa, jossa oli munkein koto, ravinto kamari ja esimiehen asunsia; ylisessä oli munkein kammiot (eli sellit), kaikki nyt tyhjinä. 

Katsomaan kirkkoakin, joka on saaressa keskellä koskea, Luostarin alla, vei vanhus minun. Täällä oli kaikki hyvässä järjestyksessä ikänkuin äsken olisi jumalanpalvellusta pidetty. Kuvia oli sekä kauniita että rumia, ja kaikille tiesi mies, joka "Valamossakin oli renkinä ollut" (tätä sanoi hän usein, ja vähän isosesti) antaa selitystä. Kyllä hän selitti "Helvetinsilmääkin" joka oli alttaritaululla, mut en muista enää mitä hän sanoi siitä. Jäänyttä kirkkopihkaakin eli pyhän savun ainetta sain siltä hyvällaiselta äijältä palaisen, mutta tämä mureni plakkarissani ja tuli hukkaan ennenkun jouduin sen suloista suitsutulta maistamaan. 

Ylioppilaita muistanut apteekkari Carger

Karl Emil Carger syntyi Oulussa 22.7.1811 piirilääkäri Johan Herman Carger ja Johanna Katarina Brovallin pojaksi. Isoveljensä suoritti ylioppilastutkinnon Turussa vuonna 1825 ja Karl Emil seurasi jälkiään vuonna 1828. Myöhemmin testamenttimääräyksiensä lomassa hän muisteli, että

kun minä 16 vuotta vanhana pääsin ylioppilaaksi arvolauseella optimae spei ja kotiintullessani annoin isälleni ylioppilaskirjani muassa lompakkoni siinä olevine sinisine ja punaisine seteleineen, niin sanoi pappa mammalle seuraavata: "olettu koskaan kuullut ylioppilaan tulevan kotiin akademiasta, rahoja lompakossaan". Näistä pani hän tallelle 75 ruplaa, jolla piirtäjä maksettaisiin, joka piirtäisi kirjaimia sittemmin tehtyyn ja kadonneeseen sormukseen. Jälkiosan rahoista ynnä lompakon antoi hän minulle takaisin.

Karl Emil oli ylioppilasvuonnaan Oulussa apteekkari Skogmanin oppilaana ja suuntasi alalle valmistuen farmaseutiksi vuonna 1831. Hän pätevöityi lisää Helsingissä apteekkari Konrad Appelgrenin ohjauksessa vuosina 1831-36 ja pääsi sitten proviisoriksi. Näin ollen hän oli pätevä pyörittämään Karl Henrik Aschanin apteekkia Kauppatorin kulmalla ensin sijaisenaan pari vuotta ja sitten omissa nimissään 1838-1845.

Aschanin kuoltua Carger meni tämän lesken Andrietta Sofia Collinin kanssa naimisiin vuonna 1840. Avioliitosta tuli onnellinen ainakin miehen mielestä. Testamentissaan hän vaimonsa muotokuvan yhteydessä toteaa

Häntä rakastin minä enemmän kuin jotain jumalatarta. Ilman tätä kristillismielistä ja maailmallisesti iloista vaimoa minä en olisi voinut kestää kaikkia huoliani. Tulkoon hän teille, köyhät ja ahkerat nuoret ylioppilaat puolijumalattareksi. 

Avioliiton solmimisen aikaan Cargerin omistukseen tai hallintaan tuli Numlahden kartano Nurmijärveltä. Gösta Sundmanin (1854-1914) muistelman mukaan

Nuorempina vuosinaan Carger oli ollut harras maanviljelijä, ja maatilallaan, Nummilahden talossa Nurmijärvellä, hän teki paljon kokeita, rakenteli ja istutteli. M. m. hän viljeli juurikkaita valmistaakseen niistä sokuria ja tarjosi isälleni kupillisen siirappia, joka oli valmistettu Nummilahden juurikkaista. Hän tahtoi saada isäni kerallaan perustamaan sokuritehtaan ja alkamaan viljellä juurikkaita suuressa määrin, mutta ehdotus rajoittui vain kokeiluihin ja siirrettiin sopivampaan aikaan.

Cargerin kulma Pohjois-Espa 17:ssa Signe Branderin vuonna 1908 ottamassa valokuvassa
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Sundman oli koulupoika kun kävi ensi kertaa Cargerin kaupunkikodissa, joka apteekkioikeuksien myynninkin jälkeen oli Pohjoisespan ja Unioninkadun kulmalla kiinteistössä, jonka omisti edelleen apteekkari Aschanin perikunta.

Apteekkari Carger oli laiha kuin luuranko; hän sanoi itsestään kuluttavansa vaatteitaan sisäpuolelta.  [...] Huonekalut olivat mahongista ja punaisella, kukallisella kankaalla päällystetyt, ja sohvain yläpuolella riippui neliskulmaisia kullatuita peilejä sekä kyuttilälampetteja, jotka sytytettiin vieraiden saapuessa. Suuressa salissa loi valoa kristallikruunu, mutta se riippui niin matalalla, että sitä oli kartettava franseesia tanssittaessa. Kahta pelipöytää ja keinutuolia ei käy myöskään unohtaminen, kun haluaa kuvata tätä vanhaa kotia.  

Näköala huoneistosta on vielä tänäänkin jotensakin samallainen kuin Cargerin aikana. Vain esplanaadin puut ovat kasvaneet suuremmiksi ja tuuheammiksi sekä Kappeli itse laajemmaksi. Carger saattoi kesäisin kurkistaa molemmille totikuisteille, joille mahtui vain yksi pöytä kummallekin; mutta enempää ei tarvittukaan, sillä siihen aikaan ei tavannut kovinkaan monta sellaista, joka uskalsi nauttia totiaan keskellä esplanaadia. Tuttavia nähdessään hän laittausi sinne itsekin, muuten hän istukseli kotosalla pasianssia pannen.

Cargerin kulma on tapahtumapaikkana Topeliuksen runollisessa kertomuksessa.
Eos 3/1861

Apteekkari jäi leskeksi 7.4.1863. Sundmanin lukuisista Carger-anekdooteista viimeinen alkaa

Carger sairastui ja kutsutti isäni luokseen, jolloin minäkin sain seurata. Potilas sairasti nivelreumatismia ja näytti meille isoavarvasta, joka olipaisunut nyrkin suuruiseksi. »Se on hengenvaarallista,» selitti Carger, »se ei olekaan mitään arkileiniä, vaan oikeata podageria, ja sen vuoksi olen aikonut laatia testamenttini.

Tämän testamentin toimeenpanemiseksi se piti julkaista virallisissa lehdissä molemmilla kielillä, joten näin on luettavissa, että hän määräsi 27.4.1872

Jos rakas miniäni Emelie Eulalie Aschan on, niinkuin hän minulle on luvannut, viimeisinä päivinä kuolinvuoteeni vieressä, niin vetäköön hän, kun minä vedän viimeisen henkäykseni, sormistani kaksi kultasormusta, nimittäin kihlasormukseni ja minun ja vaimoni vihkimäsormuksen. Koska varsin hyvin tiedän, kuinka suuressa arvossa hän pitää anoppinsa kihla- ja vihkimäsormusta, niin pitäköön ne ja myöskin makuukamarilamppuni. Samaan aikaan lähettää Emma sanan professori Ahlqvistille ja lentolähetin Numlahden kartanoon Nurmijärven pitäjässä.

Kirkonkellojen ei tanvitse soida kuoltuani. Vanhain urhollisten palvelijaini tultua Numlahdesta kaupunkiin, pitää heidän paikalla saaman syödä ja puolen putelin olutta miestä päälle. Senjälkeen he kantakoot minut hautaan, jonka partaalla veli kirkkoherra Frans Snellman toimittaa maahanpanijaiset, jos hänellä on siihen tilaisuutta. Älköötkä kuljettako minua ruumisvaunuilla, sillä kyllin tunnen Numlahtelaiset poikani, he sekä voivat että tahtovat kantaa minua, vähät tuosta, jospa joskus huokaavatkin välillä ja laskevat kirstuni siksi aikaa kadulle. Ketään muita ei hautajaisiin kutsuta kuin nämä Numlahdeu ukot ja pojat ja jos ukot yksinään eivät jaksa kantaa, niin ottakoon kukin vanhimman taikka sen jälkeisen poikansa tätä varten mukaansa, niin että vähintänsä 12 riskiä miestä on saapuvilla ja saakoot nämä 12 kantajaa maksun matkastansa hopeamarkoissa ja muistiksi kukin yhden hopeaisen ruokalusikoitani, joihin on stemplattu isäni hopeastemppeli. Sitten minä haudataan vaimo vainajani viereen, jonka sijan ostin hänen kuoltuaan ja siitä saadun kuitin pitäisi olevan muiden kuittien joukossa byrokaappini laatikossa. Takaisin palattuaan pitää Numlahden poikien ja ukkojen saaman juoda mielin määrin, mutta porttikielto on annettava ja vahvistettava näiksi tunneiksi jollakin poliisilla portilla, jottei, jos joku tulisi niin iloiseksi ja uteliaaksi, että tahtoisi katsastella Helsinkiä, sitä sallittaisi, vaan maatkoot he ja levätkäät, kunnes hiljaa nousevat rattaillensa ja menevät kotiin vaimojensa ja lastensa luokse. 

Karl Emil Carger kuoli 16.7.1872. Monimutkaisen ja osin hyvin yksityiskohtaisen testamenttinsa nojalla pääosa omaisuudestaan meni Helsingin yliopistolle, jonka konsistorin asia oli päättää vastasiko Suomalaisen kirjallisuuden seuran toiminta edelleen alkuperäistä tarkoitustaan niin, että se oli oikeutettu vuosituotto-osuuteensa. Näin Carger oli päättänyt jo vuonna 1867, mutta viimeisenä kesänään hän hautajaisjärjestelyjen lisäksi tarkensi, että

Ensiksi annan minä Suomen ylioppilaille, paitsi mitä testamentissa on lueteltu, kaikki öljyväritauluni, yksin vaimoni muotokuvankin. [...] Sitä paitsi annan minä ylioppilaskunnalle "Keisarin" ja "Keisarinnan" kuvat, Sjöstrandin vartalokuvat "Runeberg" ja "Porthan", edelleen professori Qvarnströmin teoksen "Kylpevä tyttö" sekä Thorvaldsenin "Kolme runotarta", "Venus" ja "Amor", mielinmäärin käytettäviksi. Kaikki huonekaluni, piironki luukulla tarjottakoot samoin Ylioppilaskunnalle ja Ylioppilashuoneelle.

Tämä hyväntahtoisuus on yliopistolla unohdettu samaan tapaan kuin monien muidenkin lahjoittajien. Tätä kirjoittaessani Finnasta löytyy Yliopistomuseon  kokoelmiin kuuluvan Karl Emil Cargerin 1830-luvulla Johan Lindhin maalaaman muotokuvan valokuva vesileimalla peitettynä ja käyttöoikeuksitta. Sen kuvaus kuuluu

Puolivartalokuva vasemmalle, katse eteenpäin, nojaa vasemmalla käsivarrellaan punaisella verhottuun korokkeeseen. Kihartuvat hiukset, jakaus oikealla. Musta takki, liivi, rusetti, kullanväriset kellonvitjat. Rintamuksessa kullanvärinen nappi, jossa viuhkamainen koriste. Kehys: Kullattu, kaareva, palmetti-, lehvä- ja kukkakoristeita.

Ei sanaakaan kuvan kohteen elämästä ja suhteesta yliopistoon.

Lähteet:
Åke Backström: Carger från Tyskland. Genos 66(1995), s. 120-123, 143-144
Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli #14431
Edward Stigzelius: Apotekets vid Salutorget vid Salutorget i Helsingfors. Ett sekelminne. Finska apotekareföreningens tidskrift 10/1913
Cargerin kulma. Kuvia vanhasta Helsingistä. Helsingin kaiku 21/1914 (alkup. Gösta Sundman: Cargerska knuten. Veckans krönika 20/1914)
RK Nurmijärvi 1842-1851 s. 278
RK Nurmijärvi 1853-1862 s. 290
Helsingin kaupunginarkisto. Korttelikortisto. Kortteli 31
Suomalainen Wirallinen Lehti 25.2.1873

Täydennysosia historian oppikirjoista

Aarno Karimon Suomen historiallista kuvastoa.
Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0

Elokuussa poimin mielestäni erikoisia ilmaisuja lukion oppikirjan esihistoriaosiosta. Kyseessä ei ollut yksittäistapaus, vaan arkeologituttavani kertoi löytäneensä toisesta tuoreesta oppikirjasta esihistorian kohdalta Wikipediasta kopsattua tietoa, joka sattui eroamaan merkittävästi uusimmista tutkimustuloksista. 

Esihistorian esityksissä ei mätä ainoastaan faktat vaan Ilari Aalto totesi, että 

Sukupuolittunut katse historiaan ei koske vain yhtä koulukirjaa, vaan kyseessä on syvällä kytevä vääristymä. Tutkin viime vuonna Suomen esihistorian esittämistä oppikirjoissa 1990-luvulta 2010-luvulle, ja naisnäkökulman loistaminen poissaolollaan oli hälyttävimpiä havaintojani. Tutkimissani kahdeksassa oppikirjassa Suomen esihistoriaa käsittelevissä luvuissa sukupuoleltaan mainituista henkilöistä 75% oli miehiä ja vain 25% naisia. Yhdessä kirjassa naisia ei mainittu kertaakaan.

A. Edelfeltin mukaan sommitellut ja piirtänyt Albert Gebhard
Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0

Ja Voiman otsikoinnin mukaan "oppikirjat kaipaavat moninaisempaa maailmankuvaa". Juttu käsitteli Eeva Rinteen tuoretta väitöskirjaa (Moni)kulttuurinen maailmankuva ja kuulumisen politiikka suomalaisissa peruskoulun oppikirjoissa ja nuorten kokemuksissa. "Rinne ei koe ilmiön taustalla olevan mitään varsinaista tietoista agendaa muiden kulttuurien epätasa-arvoisesta kohtelusta. Ongelmat johtuvat pikemminkin ajattelemattomuudesta ja vallitsevasta valtadiskurssista. Ei kyseenalaisteta oppia, johon on sosiaalistuttu."

Tämä sopii hyvin siihen, että Ilpo Tuikkala päätyy gradussaan Alakoulun historian oppikirjojen kuvat ihmiskuvan ja ihmiskunnan edistyskertomuksen rakentajina yhtymään aiemman tutkijan tulokseen, että "kirjojen välittämä ihmiskuva luo käsitystä ihmisestä, jonka alkukoti oli paratiisin omaisessa Afrikassa, josta hänet myöhemmin karkotettiin järjestäytyneeseen Eurooppaan. Ihmisen ideaalityypiksi nousee eurooppalainen valkoinen ihminen, joka asuu talossa kaukana luonnosta."

Aarno Karimon Suomen historiallista kuvastoa.
Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0

Sampsa Korpelan artikkelin Mitä lukion historian oppikirjat kertovat kristinuskosta? ingressistä selviää, että "yllättäen niistä monissa tosiaan toistetaan myyttejä kristinuskon ja historian suhteesta" ja lopuksi kysytään "Oletko itse löytänyt oppikirjoista virheellistä tietoa merkittävistä aiheista?" Ilmeisesti aika moni voisi vastata "juu". Löysinhän mömmöä koulussa käyttämästäni kirjasta (osa 1 ja osa 2) ja olen ihmetellyt tuoreempia oppimateriaaleja.

Oppikirja-aiheen jatkeeksi pari melko tuoretta gradua

• Emmi Järvi: Taidehistoriasta sarjakuvaan – Kuvitus ja sen merkitys 5. luokan historian oppikirjoissa
• Jarmo Lyhty: Kun historian sisältöjen osaaminen ei riitä : alakoulun historian oppikirjasarjat historian osaamisen arvioinnissa
• Silja Heikkinen: Dinosauruksista nykyhetkeen : historian opetus luokanopettajien kuvailemana

Vanhempia opinnäytteitä teemoihin liittyen linkitetty aikanaan teksteihin Monikulttuurinen maamme ja suomalaisuus, Opitaanko historia parhaiten kirjoista?, Historian opetuksesta ja Tutkittua tietoa historiankirjojen suomettuneisuudesta.