lauantai 10. lokakuuta 2020

Kirjuri, joka tunnetaan Aleksis Kiven asuintoverina

Johan Edvard syntyi 24.2.1841 Nurmijärven kirkonkylässä Ala-Grannilan naimattoman piian Stina Lisa Södermanin (s. 1.5.1816) pojaksi. Häntä ei merkitty kirkonkirjoihin äitinsä sukunimellä vaan patronyymillä Salomonsson. Siihen, että kyseessä oli oikeasti isän nimi viittaa se, että Johan Edvard aikanaan antoi esikoispojalleen nimen Salomon Edvard. Muuten tuntemattomaksi jäävä isä on siis ilmeisesti pojan jossain määrin tunnustanut ja ehkä auttanut koulutielle.

Syksyllä 1859 Johan Edvard oli 18-vuotias Helsingin yläalkeiskoulun oppilas ja kortteerinsa Länsi-Heikinkadulla lähellä Espoon tullia teurastaja J. W. Wareliuksen talon kivisen piharakennuksen yläkerran kamarissa. Sen hän jakoi kotipitäjän 24-vuotiaan ylioppilaan Aleksis Stenvallin kanssa ja tästä syystä omastakin elämästään on säilynyt kertovaa tietoa. Asuinpaikkakin on saanut muistolaatan Forumin kauppakeskuksen aulaan. Salomonsonin kertoman ja Tarkiaisen tallennuksen perusteella nuoret miehet olivat vanhastaan tuttuja, sillä "heidän äitinsä olivat tuttavia keskenänsä ja heidän kotiensa väliä vain puolen peninkulman matka."

Viljo Tarkiaisen kuvauksessa yläalkeiskoulusta Johan Edvard Salomonsson oli jatkanut Porvoon lukioon

mutta "tyhmyydessään” eronnut jo toisella lukukaudella ja alkanut lukea lakitiedettä toht. Robert Laguksen johdolla valmistuakseen pikkuvirkailijaksi. Kun hän sitten kävi prof. J. Ph. Palménille tutkintoa suorittamassa, virkkoi tämä hänelle: "Ne „knopit”, jotka Lagus on päntännyt Teidän päähänne, näytätte Te kyllä osaavan. Sitäpä me juuri paheksumme Laguksessa, ettei hän ole käytännön mies. Te voisitte nyt saada sangen välttävät arvolauseet. Mutta menkää nyt harjaantumaan käytäntöön ja tulkaa sitten takaisin tutkintoon, niin voitte saada korkeamman arvosanan."


Ilmeisesti Porvoosta Helsinkiin palattuaan Salomonsson asui jälleen Stenvallin kanssa alkuvuonna 1862. Saman vuoden syksyllä Salomonsson allekirjoitti virallisessa lehdessä nimenmuutoksensa käräjäkirjurina. Uudeksi sukunimekseen hän oli valinnut Kallio. Nurmijärven rippikirjassa nimenmuutos noteerattiin kuitenkin vasta 1870-luvulla.

Tätä ennen Kallion tiedetään toimineen nälkävuosina 1866-67 virallisena siementenjakelijana Uudenmaan lääninkanslian palveluksessa. Nurmijärven 1880-luvun rippikirjassa hän oli pitäjänkirjuri ja vihkimerkinnässään 9.10.1884 lyhyemmin kirjuri. Morsian oli 23 vuotta nuorempi palvelustyttö, joka vaimona synnytti lapsia lukuisia lapsia. Sanomalehtiin perheen elämästä ei hakujen perusteella ole tallentunut tietoja, joten voisi lopettaa J. V. Lehtosta lainaten

Lopun ikäänsä, monet kymmenet vuodet, sillä hän eli 80 vuoden vanhaksi, eleli Kallio vaimoineen, lapsineen omassa kolmihuoneisessa mökissään Nurmijärven kirkonkylän liepeillä, Palojoelle menevän maantien varressa, vastapäätä käräjätaloa. Hän oli hyvän käräjäkirjurin ja kaikenlaisten asiakirjain laatijan maineessa, eikä häneltä työtä puuttunut, eikä hänen sievästä kirjoituskamaristaan asiakkaita, kaukaakin tulleita, siihen asti kunnes yhä enenevä kuurous alkoi vaikuttaa haitallisesti hänen ammattiinsa. 

Aivan näin harmonista miehen elämä ei kuitenkaan ollut, sillä hän ehti kokea vuoden 1918. Ainakin kaksi perheellistä poikaansa olivat punakaartissa ja tulivat tuomituiksi.

Johan Edvard Kallio kuoli Kivi-kirjallisuuden mukaan vuonna 1921.

Lähteet:
Nurmijärven kastetut, rippikirjat 1830-41 s. 356, 1875-1880 s. 623, 881-1890 s. 636, RK 1890-1899 s. 609
Finlands Allmänna Tidning 8.9.1862 no 207

perjantai 9. lokakuuta 2020

Katsaus digitaalisen historiantutkimuksen tilaan Suomessa

Kun keväällä kuulutettiin sisältöä SHS/JY:n tilaisuuteen Digital history in Finland IV tuntui järjestysnumeroa katsoessa, etten ollut moisesta koskaan kuulutkaan, mutta näköjään otsikko on ollut käytössä ainakin vuonna 2015. Liekö tuo ollut sarjan ensimmäinen vai jotain muuta? Tämän kertainen ohjelma selvisi toissapäivänä ja esitettiin eilen.

Kansalliskirjasto aloitti. Tutun aineksen joukosta nousi itselleni merkityksellisimmäksi keskustelu Ruotsin ajan Fennnica-aineiston digitoinnista. Kansalliskirjastolla on tavoitteena digitoida omat originaalinsa vuoden 2021 loppuun mennessä, mikä on hyvä uutinen m.m. väikkärini väsäämisen kannalta. Haluaisivat tietenkin myös digitoida muunkin, jota ovat tähän mennessä löytäneet 11 laitoksen kokoelmista Ruotsista. Mutta aineiston lisäkartoitukseen ja digitointiin ei ole rahoitusta. Toisaalta kertoivat, että Ruotsissa on käynnistynyt iso proggis, josta minulla ei ole mitään havaintoa. 

Kuviosta minulla ja muutamalla muulla heräsi kysymys päällekkäisen työn välttämisestä ja löydettävyydestä. Päällekkäistä työtä enemmän huolettaa "kokoelmien" problematiikka, jota hutaisin helmikuussa ja joka liittyy juuri tähän, että Kansalliskirjastolla ei ole omana kaikkea "kansallista". Mikä on tavoitetila? Että Kansalliskirjastolla on kattava Fennica, jossa on digikopio kaikesta vai riittäisikö linkitys toisaalle? Keskustelussa heitettiin iloisesti ilmaan ajatus, että pitäisi olla "yhteinen" käyttöliittymä. No, milläs rahalla ja lihaksilla siihen tuodaan Pommerissa julkaistu aineisto, joka on yhtä lailla "yhteistä". Selvää tietä eteenpäin ei esitetty.


Ilahduksekseni helmikuisessa tekstissäni valittamani pikkuasiat tuntuivat olevan tiedossa ja ehkä niiden korjaamiseen riittää resursseja? Valitettavasti kalvon otsikko "Digitoituun aineistoon liittyvä informaatio on osin puutteellista tai vaikeasti löydettävissä" ei rajoitu Kansalliskirjastoon.

OCR:n uudistus Kansalliskirjaston aineistoon on tulossa. Muutoksen luvattiin olevan merkittävä, mutta huomautettiin, että uusi Transcribuksella tehty malli perustuu tiettyyn opetussettiin eikä välttämättä pelitä yhtä hyvin kaikkeen. Toisaalta hieman myöhemmin Ilari Taskinen ja Risto Turunen kertoivat, että heidän sota-ajan kirjeissään tunnistusmalli oli toiminut hyvin vaikka kirjoittajia oli monia. Alkamassa olevassa projektissaan he käyttävät korpusanalyysiä eli selvittävät kielen muutosta yli ajan ja pyrkivät saamaan irti jopa tunteiden ilmaisua.

Tuula Juvonen esitteli hanketta Sateenkaarihistorian hakusanakirja, jossa kartoitetaan Helsingin sanomista 1904-1939 sanastoa, jota on käytetty kun LGBTQ ja muut modernit termit eivät olleet käytössä. Eli sanoja, joilla näistä aiheista kertovia artikkelita voidaan hakea. Tuli mieleen oma tuskailuni elämäkerrallisten tekstien löytämisessä. Tehokkaita hakusanoja ei ole löytynyt, joten olin visioinut tekoälyisempää ratkaisua, joka voisi tunnistaa "samantapaisia tekstejä". Mutta Juvonen loi uskoa siihen, että yksinkertaisemmallakin ratkaisulla voi saavuttaa tuloksia.

Päivän lopuksi palattiin klassikoihin eli digihistorian määrittelyyn ja opiskelijoiden aktivointiin. Keskustelun helmi tuli Johanna Liljalta, joka totesi, että tehokkain motivointi syntyisi merkittävistä tuloksista. 

Mikä toimi hyvänä hyppyrinä illan ohjelmaan eli DH-senimaariin, jossa esittelyssä oli projekti FILTER (Formulaic intertextuality, thematic networks and poetic variation across regional cultures of Finnic oral poetry). Siinä koneluetaan Suomeen ja Viroon kerättyjä 1,5 miljoonaa runosäettä, joista algoritmeilla on löydettävissä sekunneissa yhtäläisyyksiä, joiden etsimiseen ihmisikä ei riittäisi. Eli näytti upealta. Luvassa on myös Kalevala-analyysiä: kuinka pieniä paloja kerätyistä runoista Lönnrot käytti ja miten?

Eikä tässä kaikki, sillä tulokset ovat yleistettävissä moneen muuhun (yksinkertaisempaan) tunnistustehtävään.

torstai 8. lokakuuta 2020

Hengenpelastaja Ingeborg Norell

 


Tenholasta Inrikes Tidningariin lähetetty kirjoitus (julkaisu 17.7.1783) kertoo pitäjän kirkossa 4.5. vietetystä juhlahetkestä. Siinä maaherra Anders de Brucen määräyksestä kapteeni Taube piti seurakuntalaisille puheen ja ojensi Ingeborg Norellille, tämän Kuninkaalliselta isänmaalliselta seuralta saaman palkinnon, joka epätavallisesti ei ollut hopeamitali tai -ketju vaan puhdasta rahaa.

Norell ei kuulu menneisyyteen unohdettuihin, vaan hänestä on Kansallisbiografiassamme Anneli Mäkelä-Alitalon kirjoittama artikkeli. Ingeborg Katarina Stenborg oli syntynyt 22.11.1727. Mäkelä-Alitalo arvelee hänen olleen porvoolaisen satulasepän Hans Stenborgin tytär ja kultaseppä Jakob Stenborgin sisar. (Näkemystä vastaan puhuu patronyymi Danielsdotter lapsen kastekirjauksessa, mutta nämä eivät ole äidin tietojen osalta parhaita lähteitä.) Jakob Stenborgin oppilaaksi vuonna 1758 tullut Carl Gustaf Norell vei Ingeborgin vihille 9.8.1764 Porvoossa, jossa vietiin kasteelle 6.4.1765 syntynyt tytär Elsa Greta. Tämän jälkeen nuori perhe muutti Haminaan, jossa syntyivät Jabob Johan 24.7.1766 ja Catharina Elisabeth.   

Tämän jälkeen Ingeborgin mies näyttää luopuneen kultasepän ammatista, sillä muutettuaan Tenholan Olsbölen kartanoon vuoteen 1770 mennessä hänet on merkitty rippikirjaan palvelijaksi (RK 1767-73 s. 190). Seuraavassa Tenholan rippikirjassa perhe asuu toisaalla ja miestä kutsutaan jälleen kultasepäksi (RK 1774-1779 s. 282, 1780-1785 s. 72). 

Huhtikuun 8. päivä 1780 Ingeborg oli Tenholan Germundin kylässä, jossa parivuotias tyttö oli pudonnut kaivoon ja sieltä nostettuna vaikutti kuolleelta. Ingeborg sattui muistamaan almanakasta lukemansa ohjeet hukkuneen elvytykseen ja antoi tekohengitystä tunnin ajan kunnes lapsi elpyi. Kaksi vuotta myöhemmin maaherra Anders de Bruce innostui anomaan teosta isänmaallisen seuran palkintoa, jona Ingeborg sai kymmenen riikintaalaria. Sille oli varmasti tarvetta, sillä miehenä oli kuollut joulukuussa 1782.

Palkinnon saamisen jälkeisiä vaiheita Mäkelä-Alitalo ei ole saanut selville. Nyt käytössä olevalla FamilySearchin-indeksoinnilla Ingeborg löytyy helposti Perniöstä, jossa hän kuoli kesäkuussa 1809 (RK 1782-89 s. 455, 1789-97 s. 472, 1803-1809 s. 472). Ainoa lapsuusvuosista elävänä selvinnyt lapsensa oli poika Jabob Johan, joka asui äitinsä kuoleman aikaan perheineen ilmeisesti Kiskossa, jossa hän oli kirjanpitäjä Orijärven kaivoksella (RK Pohja 1803-1808 s. 26, RK Kisko 1804-1834).

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Stereokuvia suomalaisista silloista?

Selvittelin marraskuussa 2019 museotutkijan esityksen innoittamana 1890-luvulla Suomessa kuvattua stereokuvasettiä. Tuolloin kirjoittamastani voi saada kuvan, että kysyys oli uutuudesta, mutta näin ei ollut. Finnaa selaamalla näkyy, että Gustaf Edvard Hultinin stereokuvia Helsingistä on kaupunginmuseossa ajoitettu 1860-luvulle (Annankatu, Annankatu, BulevardiKorkeavuorenkatu, Läntinen Heikinkatu, Ruotsalainen teatteriUudenmaankatu, Yrjönkatu, Fredrikinkatu) ja Eugen Hoffersin kuvia 1860- ja 1870-luvun vaihteeseen (EteläsatamaLäntinen HeikinkatuNäkymä Erottajalle, PohjoisesplanadiPyhän Henrikin kirkko). Sen sijaan muualta Suomesta varhaisia stereokuvia ei (sanalla hakien) tuloksiini tullut.

Mutta hakutulokset riippuvat hausta ja toisinaan tähtien asennostakin. Kesällä Anu Lahtinen sai Rijksmuseumin palvelussa esiin kolme Suomi-kuvaa, joita en ollut liittänyt kokoelmaani Kuvia Suomesta Rijksstudiossa. Eli mahdollisesti tulleet digitoitua omien hakujeni jälkeen tai jotain.

Lahtinen huomautti kuvia FB:ssä jakaessaan, että ne eivät näyttäneet kovin suomalaisilta. Päivitystään kommentoineet olivat samaa mieltä, eikä kukaan tarjonnut autonomian ajan itäisiä taajamiamme. Tämä jäi vaivaamaan, joten kokeillaan vielä täällä lisätiedon hakua. Kuvissa on keskenään samanlaiset kehykset ja hollantilaiset ovat ajoittaneet ne 1860-luvulle. Stereokuvia 1800-luvulta oli kokoelmissaan liikaa huolelliseen läpikäyntiin, mutta samantapainen kehys oli myös useissa Pietarin kuvissa, joilla oli osin löysemmät ajoitukset (tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä, tämä). Useissa kuvissa on siltoja, mikä puhuu saman valokuvaajan puolesta. Eli lumiset maisemat "Suomesta" ovat todennäköisesti Pietarin lähistöltä ja siltojen puolesta todennäköisesti läpikulkumatkalla otettuja. Suomeksi on voitu mahdollisesti ymmärtää Inkerinmaakin.


ei ole montaa elementtiä tunnistettavaksi. Rakennukset, aita ja hevosvarustukset voivat olla kummaltakin puolelta suuriruhtinaskunnan itärajaa.

Toisessa kuvassa sillan rakenne on eri eli olemme toisaalla.
Vasemmalla on tsasouna, mikä ei rajaa aluetta merkittävästi.

Kolmannessa kuvassa kaide on samaa mallia kuin ensimmäisessä, mutta kivirakenteesta ei ole merkkiäkään, joten kyseessä lienee kolmas silta. 
Sillan takana on mittavan oloinen taajama.
Jos (arvatenkin ortodoksisen) kirkon yksityiskohdat erottuisivat tarkemmin, se tarjoaisi parhaan tunnistuspotentiaalin.
Jätäthän kommentin, jos keksit missä on menty!

tiistai 6. lokakuuta 2020

Jälleen raipparangaistuksesta

Viikonloppuna lueskelin Lauri Koskivaaran upeaa muistelmakirjaa Kun Helsinki oli nuori ja pieni (1968) etsiskellen aineksia mikropaikallishistoriaani. Paljon muutakin löytyi, m.m. kesto"suosikkini" häpeäpaalu, jossa myös raipat annettiin. Ylläoleva Rissasen työn painokuva on Uudesta kuvalehdestä 16/1900, jossa häpeärangaistus kuvataan osaksi raipparangaistusta. Vähän ennen lehden julkaisua syntynyt Koskivaara ei todistanut kumpaakaan rangaistusta, mutta tunsi niiden viimeisen toteutuspaikan Helsingissä.

Meille lapsille oli Leppäsuo jokapäiväisenä leikki- ja temmellyspaikkana. Lisäksi mielikuvitustamme kiehtoivat siitä kerrotut monet tarinat. Olihan kaasukellon paikalla sijainnut kaupunkimme viimeinen häpeäpaalu, jossa julkista rikollisen ruoskintaa oli tapahtunut vain pari vuosikymmentä ennen meidän leikkejämme.

Koskivaara eli lapsuuttaan vuoden 1910 paikkeilla, eikö silloin ruumiinrangaistukset ole olleet kauan historiaa? Näin olisin luullut, mutta Miikka Vuorelan tutkimustiedonannosta Prokuraattorin kertomukset kriminologian lähteenä selviää muuta. Rikoslain uudistuksessa 1866, joka tuli voimaan vuonna 1870, raippa- ja vitsarangaistus poistettiin. Mutta "Raippa- ja vitsarangaistuksen käytön kielto ei täysin poistanut rangaistuksen käyttöä. Tuomioita vain määrättiin hieman aiempaa vähemmän, ja lopullinen muutos tapahtui vasta vuosisadan lopulla." (s. 38-39)

Lisäys 6.10.2020 8:58. Vuorela totesi Twitterissä "Ah, mutta tutkimuksessani on ikävä kyllä sattunut tuossa kohtaa virhe. :)

Keisari vahvisti tosiaan vuonna 1868 raippa- ja vitsarangaistuksen kieltäneen asetuksen. En vuonna 2014 vielä tiennyt, ettei asetusta kuitenkaan koskaan julkaistu asetuskokoelmassa. 

Asetus ei siis koskaan tullut virallisesti voimaan. Syynä oli nälkävuosien aiheuttama talouskriisi, joka esti vankilarakentamisen.

Käsittelen aiheeseen liittyvää lainsäädäntöä ja rangaistuskäytäntöä tarkemmin väitöskirjassani, joka on nyt esitarkastuksessa."

Eli 1800-luvun viimeisiin vuosikymmeniin ajoittuu 44 vuotta vanginvartijana toimineen J. G. Hellgrenin kuvaus (Vanhan vartijain muistelmia ja huomioita. Vankeinhoito 1-2/1926)

— Minkälaista se vitsarangaistus sitte oli, josta äsken mainitsitte?

— Sitäkin tuomittiin joko ehdottomasti tahi muuntorangaistuksena. Vangeilla on, niinkuin tiedätte, "tuurejaan". Yhteen aikaan ne ottivat ennemmin vitsoja kuin vettä ja leipää. Eräänä vuonna annettiin vitsoja noin 10:lle. Malminkadun päässä, Kampin kallioilla oli tolppa. Sinne vietiin rangaistava. Kädet sidottiin ylös tolppaan, ja yläruumis paljastettiin. "Politiikkari" pani kaupunginvoudin saapuvilla ollessa, rangaistuksen täytäntöön. Vitsoina käytettiin kynän vahvuisia koivunoksia. Niitä lyötiin, suoralta kädeltä 2 kerrallaan. Lyönnin jälkeen vitsat heitettiin pois ja otettiin uudet tilalle. Korkein määrä oli 40 lyöntiä, jotka piti antaa, 20 minuutin kuluessa. Lyönnit annettiin hartioitten kohdalle. Selkä tuli tavallisesti mustille saumoille ja meni useampien lyöntien jälkeen haavoille. Ennen rangaistuksen täytäntöönpanoa keittivät vangit usein vankilassa koivun urvuista vettä, jolla voitelivat selkäänsä lyöntien varalle. Rangaistuksen täytäntöönpanoa oli katselemassa tavallisesti paljo uteliaita ihmisiä, mikä vaikutti ikävästi sekä rangaistavaan että rangaistuksen täiytäntöönpanijoitiinkin.

Rangaistuspaikka on ollut siis Rautatiekatujen ja Mechelininkadun risteyksen paikkeilla. "Tässä paikassa monta kertaa", mutta enpä ollut tiennyt.

Aiempia tekstejä aiheesta:

maanantai 5. lokakuuta 2020

Hildan toimeliaisuudesta

Otteita Ilta Koskimiehen kirjoittamasta Suomen naisessa 1/1915 julkaistusta muistokirjoituksesta.
Hilda Stenbäck syntyi Jämsässä lapsirikkaassa perheessä 28 lokakuuta 1832. Vanhemmat olivat sahan isännöitsijä Henrik Niklas Granberg ja Karolina Fredrika Holmgren. Vakava henki vallitsi perheessä, joten nuori Hilda jo lapsuutensa kodista peri sen totisen, mutta samalla valoisan maailmankatsomuksen, mikä hänellä oli ohjeena läpi elämänsä, vielä hänen viimeiset kärsimyshetkensäkin kirkastaen. Tyttärelleen tahtoivat vanhemmat antaa tilaisuuden siihen oppiin ja sivistykseen, mikä siihen aikaan naisille oli tarjolla, ja niinpä sai Hilda Granberg ensimäiseksi opettajakseen neiti Ann Sofie Jack'in, joka Jämsässä piti koulua sikäläisten säätyläisperheiden tyttärille. Sittemmin täydensivät useat näistä nuorista neitosista tietojaan ja taitojaan Porvoossa erään hienosti sivistyneen vanhan neidin yksityiskoulussa.
Siellä opetettiin jonkun verran kieliä, pääasiat maantieteestä ja historiasta, naisille siihen aikaan tarpeelliseksi arvioitu määrä matematiikkaa, musiikkia, hienoja käsitöitä, seurustelutapoja y. m. Porvooseen matkustettiin monella hevosella Jämsästä, ja niissä monen monissa majapaikoissa, minne matkan varrella poikettiin, oli Hilda Granberg vanhimpana aina muitten hoivaajana, voileipien levittäjänä ja asioitten järjestäjänä.
Hauskat olivat nuot matkat edestakaisin ja mielellään »Hilda-täti» niistä vanhoilla päivillään vilkkaalla tavallaan kertoili nuorempien iloksi. Samalla usein otettiin esille vanhoja, Porvoon aikaisia käsitöitä, m. m. hienon hieno, helmillä kirjailtu piipunvarsi, oikea taideteos, jota y. m. »Mummin» nuoruuden aikaan kuuluvia esineitä hänen tyttärensä ja vävynsä kalliina säilyttävät. Ihmetellä täytyy, miten tuikuttelevan talikynttilän ääressä silmät ovat kestäneet tuota pikkuriikkisten helmien pujottelua ja sommittelua runsasvivahteisiksi kukkaryhmiksi, ruusuiksi ja orvokeiksi.
17-vuotiaana antoi Hilda Granberg kätensä ja sydämensä Bror Lars Fredrik Stenbäck'ille (* 1820), Rautalammin koulumestarille, ja muutti sanottuun pitäjään. Hildan uudessa kodissa asui vielä hänen miehensä äiti, jolta nuori rouva kohta sai koko talonpidon haltuunsa, ja juhlallinen ja velvoittava oli hetki, kun anoppimuori laski avaimet nuoren emännän käteen.
Nuori perhe kasvoi nopeasti. Myötäkäymisen ja onnen ohella saapui koettelemuksiakin, ja jonkun aikaa kestävän aineellisen ahdinkotilan aikana olivat he pakotetut supistamaan elämäänsä ja toistaiseksi asumaan vuokrahuoneissa. Mutta ennen pitkää kirkastui taivas jälleen ja alkoi kasvaa halu taas päästä ikävän vuokra-emännän hoteista omien ortten alle. He alkoivat puuhata omaa asuntoa, ja kun yksi huone siinä valmistui, muuttivat kohta siihen, onnellisina siitä, että taas oli »oma tupa, oma lupa». Talon paikkansa he ristivät »Verhoksi». Vaikka oli talvis-aika, eikä asumuksen keittiöpuoli vielä ollut valmistunut, ei tarmokas emäntä siitä säikähtänyt, vaan laittoi lumelle kodantapaisen suojan, jossa lyhyeen turkkiin puettuna keitti ruuan, padan riippuessa hahloista, jotka hänen tyttärellään vielä ovat tallessa. 
Ahkerana kuin muurahainen hääräsi hän aamusta iltaan kodissaan, joka aina oli mallikelpoisessa järjestyksessä ja jakoi lämpöään ja vierasvaraisuuttaan laajalle ympäristöönsä. Ei suinkaan siinä perheen äiti juuri joutanut omaa mukavuuttaan, saatikka huvituksiaan ajatella, kun ennen pitkää 10 lapsukaistakin oli hoivattavana ympärillä ja vielä valvottava palvelijain toimia ulkona, karjapihassa ja muualla. Lisäksi hän omin käsin karttasi kotivillat, kehräsi langat ja kutoa helskytteli. Saipa näppärissä sormissa sukkula tuhannet kerrat lentää edestakaisin, ennenkun valmistuivat nuo monenlaiset, pöytäliinoiksi lakanoiksi, pyyhkeiksi, paidoiksi, poikain puvuiksi y. m. tarvittavat kankaat. Ja sitten oli kaikki käsin neulottava! Tulee mieleen kuningas Samuelin äidin opetus »toimellisesta vaimosta». (Sal. Sananl. 31: 10 —31.) 
Verhon lapset olivat terveitä, viisaita ja kilttejä; usein otettiinkin heidät esimerkiksi muille. Ja ympäristön emännät oppivat siisteyttä ja järjestystä koulumestarin rouvan kodissa ja katselivat ihaillen ja ihmetellen hänen suuren »perhepiironkinsa» laatikoita, joissa kullakin lapsella oli oma varma paikkansa mitä täsmällisimmin laskosteltuja, aina puhtaita ja ehjiä, joskin äidin paikkaamia vaatekappaleitansa varten; niitä ei koskaan saanut sekoittaa toisen omiin. »Näin minä voin vaikka yön pimeydessä saada käsiini oikean kappaleen oikeasta paikasta», tapasi hän sanoa. 

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Syyskuusta

2.9.
  • Olenko aivan kamala ihminen, kun tajuttuani kuka opponoi kaverin seminaaripaperin, totesin: popcorn!
3.9.
  • Eka kurssi-ilmoittautuminen Sisussa ilmeisesti onnistunut. Kyseisen väikkärikirjoituskurssin vetäjä arvosteli kirjani yli 10 vuotta sitten, joten olen osaavissa käsissä. Tosin on kuviossa kyllä jotain hassua.
  • Aihetta artikkeliin "Sanomalehtien jatkokertomukset ulkomaisten ruokien esittelijöinä 1875-1903"?


6.9.
8.9.
  • Verkkokurssi aloitettu olennaisella eli motivoivan edistysmittarin luomisella. Kyllä se tästä.
9.9.
  • Miten motivoit työntekijät muutokseen? Näytä mallia ja tarjoa viinaa. [Jag har dock änteligen genom bränwin och tobak, förmått mina drängar och torpare at gripa an saken, sedan jag sielf giorde början med et par, som jag med mycken möda kunnat skaffa.]

12.9.
  • Aikansa otti, mutta kävi kuten uskoin. Eli omiin tarpeisiini maksama [EOD-]digitointi tuli yleisesti saataville [KB:n Librikseen], vaikka tilausprosessissa tätä ei minulle mitenkään kerrottu. (Kun arvasin etukäteen ja panostus 12 euroa, niin ei pänni. Jotain muuta voisi pänniä.)
  • Saksalainen bestseller Buchholzens in Italien (1883) ilmestyi suomennoksena vain kolmen vuoden viiveellä. Ja nyt verkossa! [Julius Stinde: Porvari-väkeä matkoilla]
17.9.

18.9.
  • Jatko-opiskelijoiden verkkokurssilla. Uhattiin pudottaa, ellei ekan rundin tehtävät aikataulussa tehty. Niiden perusteella maikan piti jakaa ryhmiin, jotka tähän päivään mennessä sopivat ekan tapaamisajan. En vaan tiedä kenen kanssa sovin, kun ryhmäjakoa ei ole näkynyt. Ärsyttää. [Ilmeisesti uhkauksille oli syy, sillä lähes viikko määräajan jälkeen vain 15/25 opiskelijasta on pienryhmissä eli 10 on jättänyt ekat tehtävät tekemättä tms. Mutta olisi silti voitu hoitaa (jotenkin) kivemmin.]
19.9.
  • Kuuntelin jakson Bordellskandalen i Gamla Stan podcastista Harrisons historiska brott. Vuonna 1618 selvitellyn jutun naisparittaja kuolemanrangaistuksen sijaan laivattiin Suomeen. [Harrisonin podcast ei ole saatavilla kaikissa normaaleissa paikoissa, mutta googlauksella saattaa löytää sivun, josta lähtee käyntiin.]
  • Sen kerran kun joku on kiinnostunut tutkimukseni detskusta, hän on vakuuttunut, että se on väärin. Esittämättä kuitenkaan vakuuttavia todisteita. [Uso lopulta. Kai.]
21.9.
  • Mikä on, kun aikuiset ihmiset eivät ymmärrä saavansa seminaaripapereihin parempia kommentteja palauttamalla ne sovitussa aikataulussa? (Olen valittanut tästä nyt niin, että mokaan itse kuukauden kuluttua...) [Jatko-opiskelu on hauskinta silloin, kun siihen ei liity muita ihmisiä?]
22.9.
  • Kahdelle jatko-opiskelijakollegalle työnnetty tiedoksi eteen tulleita uutuuksia, jotka sivuavat tutkimisaiheitaan. Kiittivät. Miun maun mukaista verkostumista. [Tai siis, onhan sitä mukavien ihmisten kanssa mukavaa.]
23.9.
  • Tulipahan kokeiltua. Siis sanelua tekstinkäsittelysoftaan.
  • Hieno konsepti, toimii kirjanakin. Paikallishistorioitsijana toivoisin voivani uudelleenkäyttää ideaa, mutta kirjoitustaidot eivät riitä. [Anu Nousiainen: Tässä paikassa kauan sitten]

25.9.
  • Kauhun hetki aamun aluksi seminaari-istunnossa. Huomasin vasta usean minuutin jälkeen, että mikki oli auki. Ehdinkö mutista jotain?
30.9.
  • Jos kirjoituskurssin pienryhmässä käsiteltävä teksti lähetetään pyydetyn kolmen päivän sijaan edellisenä iltana, kun olen jo korkannut ekan siiderin, ... niin jää lukematta. Maltan tuskin odottaa aamua. Ai niin, herätyskello.