Juuassa 1806-07

Alla on Lönnrotin Kanteleessa (1829-31) julkaistu runo, jonka Sorveus on paikka Juuassa. Alaviitteissä selitetään suiniherra syyniherraksi ja "Sonnit" nimien Nilsson ja Axelsson yhdistelmäksi. Jälkimmäisestä päätellen Lönnrot on myös kuullut muutakin runossa kerrotusta ja Olli Koistinen kertookin artikkelissaan E. Lönnrotin matkat Ylä-Karjalassa (Suomi 3/1927), että Lönnrot sai Juuan kappelikirkolla kuulla runon helluntaina 25.5.1806 tapahtuneesta Sorveus y.m. järvien peloittavasta murtautumisesta Juuan kirkon ohitse Pieliseen. Suorasanaisen kuvauksen tapahtuneesta voi ruotsiksi lukea Kuopio Tidningistä 2.10.1851.

Sorveuksen somat sanomat,
Umpijärven uuet postit
Nyt on tullunna tutuksi,
Meiän maassa mainituksi;
Kuin on juossut Jortanimme,
Kaonna kalavetemme.
Tänä suurra sunnuntaina,
Juuri juhlahelluntaina,
Kansa kaikki kaivahtaapi
Kirkon luona kiiruhusti.
Sillon sillat siirrettihin,
Laituritkin laskettihin;
Kokonansa Kortilasta,
Kohta kartanon perästä
Myötä virtahan meneepi,
Joen suuhun joutusasti,
Pikasesti Pieliselle,
Veen kanssa kauheasti
Samasta sausta tuosta
Saatu surkiat sanomat
Hätähuuto huikeampi

Kovin huuti Matti Hulkko,
Pekko paipahti paremmin,
Kovemmasti Kortilainen:
"Nyt taisi taloni mennä,
Kaatuu maahan kartanoni;
Viepi viimeiset eloni,
Aitoista vesiajolle"
Ääni kaiku kalliolta,
Saaresta tämä sanoma:
"Tuohon suolamme sulavat,
Rakahemme raukiavat "
Lukkari lujasti huuti
Levoskassa lemmon lailla:
Tuohon valkkini vajoopi
Jalat liettyvat likahan"

Kirkkoherra kiiuruhusti
Myötä virtoa meneepi,
Venehellä vettä myöten,
Levoskahan lennättääpi.
Lukkari sano samassa,
Ruotin kielen kertoaapi:
"En minä apua saanut
Tähän työhön tuttavilta"
Kirkkoherra kielellänsä
Sanoopi samassa hällen:
"Kenen hepo hettehessä,
Sen käsi oma alinna"
Samasta sanasta tuosta
Otti Lukkari opiksi;
Verkaviittansa vetäsi,
Päällänsä pojes puotti;
Kohta tarttu tammahansa,
Aasinsa ylös avitti.
Sitte Lukkari sanoopi.
"Äläs hästi tuosta huoli,
Älä valkkini valita,
Kyllä mä sun kuivalle kuletan,
Saatan pappilan pihalle,
Siellä saanen suuhun sulle,
Paloviinalla virotan,
Sulailen suurusveellä."

Sitte Lukkari sanoopi:
"Voipa juutasten tekoja,
Pirujen pahoja töitä !
Minä miessä ensimäissä
Annan kuulla kihlakunnan ,
Esivallalle valitan,
Että saaha ruunun sakon,
Ehtiä eloista makson,
Hinnan heinistä hetikin;
Pelloista paras panema,
Vielä niityistä nimetä
Ja kanssa kalasuluista,
Aiaksista aikasumma."

Mies oli kainu Karjalainen,
Matti muita muitterampi,
Jo kohta sanan sanoopi.
"Minä mies lähen kylähän,
Kulekselen Kuopiohon,
Esivallalle valitan
Tätä suurta surkeutta,
Kuin on meillä kuulununna,
Näkynynnä näillä mailla."

Jopa kohta Joulukuussa
Saatihin sanoma kuulta,
Ett' on saatu suiniherra,
Lantmittari lavea,
Joensuusta jouhiparta,
Joll' oli harva hammas suussa,
Puhe kanssa puuttuvainen.

Keskellä kesäsyäntä
Alko herra helponlainen
Toimitusta toimitella;
Vaan ei vielä varsin virkku
Ollut meille oiva herra,
Ennen kuin se ennättääpi
Saaha pienet saatavansa,
Käsiantimet avarat.
Niin on herra Niilessoni
Tullut miehille tutuksi
Asioita aprikoimaan,
Mitä varsin vastatahan.
Suiniherra hempeästi
Sanoopi samassa heillen,
Ano antimet parahat,
Tervatynnyrit tyköönsä
Akselista alko suini,
Luutenantista lopetti,
Siitä hiekalle hivuvat,
Lammin pohjalle latovat.
Totta nyt tohina käypi,
Kosken rannalla kohina.
Somasesti Sonnit juoksi,
Ajelivat ajutantit,
Katonutta kaipasivat.
"Niin on mennyt niittunurmi,
Kuin on meille kuulununna,
Kaukoa kajahtanunna."

Suuttu suuret suiniherrat,
Kiisti kirkon palveliat;
Hauankaivaja havahti
Korvallensa koskeneeksi;
Lakki lenti liettehelle,
Hippa hiekalle putosi,
Koska Lukkari lujasti
Kopahutti korvan päälle.
Suiniherrat suutuksissa
Sanoopi samassa heille:
"Heretkäänne helpommaksi
Tuosta kiistasta kivasta!"
Sitte Lukkari sanoopi:
"Pahnan pohja on pappilassa,
Puolipäivä lukkarissa,
Sinne siivolla menemme
Ja kulemme kunnialla."

Kauppamatka hyvittäjäisittä

Vaikka kokoamani esimerkit (Herutuslahjoista, Kun lohi luki ja lahna lauloi, Voi ol' voide pipliankin, kananmunat katkismuksen ja matkakertomus täydennysosissa) jo vakuuttivat entisten aikojen lahjuskulttuuristamme, ei lisä ole pahitteksi. Santeri Ivalon tarina Langokset Joulutunnelmassa 1916 on

kotoisin siltä «vanhalta», hyvältä ajalta, jonka me tosin vielä muistamme, mutta joka meistä, nykypäivien liiketemmellyksessä vatvotuista ihmisistä, kumminkin tuntuu perin kaukaiselta, kenties melkein sadulta. Mutta ehkäpä sitä paremmin nyt ymmärrämmekin, miksi «hyve» jo silloin sai sen palkan, minkä sai.

Päähenkilöiden välille syntyi riitaa.

Syynä siihen oli se erä Pekurin tileissä, joka kulki «hyvittäjäisten» nimellä, tällaisia väitti näet Pekuri joka kerran kaupungissa käydessään olevansa pakotettu maksamaan satamaviranomaisille ja kaikenmoisille pikkupomoille «Kaimansa» puolesta, saadakseen halkokaupan käymään. Se erä oli vuosi vuodelta kasvanut yhä suuremmaksi ja sitä Kolari aina suuttuneena moitti. Hän väitti tällaisten lahjuksien maksamisen yhtä epäsiveelliseksi liikekeinoksi, kuin se oli hänestä turhaa tuhlaavaisuutta. Mutta kun ei muuten saa asioita menemään, valitti Pekuri, kun taas eräältä ensimäiseltä kevätretkeltä palattuaan tunnusti liiketoverilleen, että mainittu erä taas oli kohonnut. Taikka ainakin menisi joka reissulla aikaa paljo pitempään, ja se tulisi vielä kalliimmaksi.

Kaima oli alus, jolla kaupungissa käytiin. Sovittiin, että seuraavalle matkalle lähti Kolari.

Suurella huolella mutta suuremmitta vaikeuksitta ohjasi hän eräänä iltana «Kaimansa» saariston läpi kaupungin satamaan, jääden yöksi sen ulkoredille, laskeakseen sitten aamulla halkolastinsa laiturin kylkeen sopivalle paikalle. 

Jo silloin illalla souti kumminkin satamavahteja ja tullipalvelijoita laivaan, tutkimaan sen papereita ja passituksia ja antamaan ohjeita sen satamaan tulosta. He puhuttelivat Kolaria pitkään, kertoen, että halkosatama muka on aivan täynnä, mutta että ehkä siellä laiturissa sentään voisi löytää jonkun raon, jos koettaisi järjestää... Kolari ymmärsi yskän, mutta ei ruvennut mitään armoja anelemaan, ilmoitti vain, että aamulla hän laskee jahtinsa sisäsatamaan. 

Miehet vähän hölmistyivät, muljauttivat silmää toisilleen ja tekivät lähtöä. Sitä tehdessään he kuitenkin vielä muistuttivat, että kaupungista on ensiksi haettava lupakirjat ja sijoitusohjeet, ennenkuin laituriin pääsee, ja joku heistä tarjosi suoraan apuaan Kolarille. Mutta Kolari sanoi kylmästi itse käyvänsä maissa maksamassa säädetyt maksut ja suorittamassa muut metkut, sillä puheella laski hän vieraansa menemään. Jäykästi siinä erottiin, miehet läksivät hiukan nolon näköisinä soutamaan Kaiman kyljestä ja Kolari hymähti sen kannella ivallisesti, - saitteko lahjuksia! 

Aamuvarhaasta kulki Kolari seuraavana päivänä maissa, koettaen saada tarvittavia papereita ja hankkia Kaimalle tilaa halkolaiturissa. Mutta se kävi kaikki hyvin kankeasti ja hankalasti. Ei saanut tavata asianomaisia, piti juosta paikasta toiseen, ja kun Kolari vihdoin pääsi perille ja oli odottanut muutamia tunteja, niin hänelle ilmoitettiin, että oli tultava huomenna uudelleen. Nyt ei ole laiturissa tilaa, Kaiman täytyy odottaa vuoroaan... 

Se oli kiusaa ja harmia, olisihan pitänyt päästä halkolastia myömään. Mutta Kolari hillitsi sisunsa ja päätti rauhallisesti odottaa. Hän kävi virastoissa huomenna ja ylihuomenna, mutta ei tullut apua, sen hän vain sai selville, että hänen tuli odotuspäiviltäkin maksaa satamamaksut, kun laiva kerran satamassa oli. Laivamiehille myös palkka ja ruoka päivä päivältä, kalliiksi se kävi! Mutta eihän sille nyt mitään voinut, hyvittäjäiskeinoihin hän ei kerta kaikkiaan ryhtynyt, - pois se! 

Päivät kuluivat eikä Kaiman vuoro vain tullut. Kolari näki kumminkin, että satamaan myöhemmin saapuneita halkolotjia hinattiin Kaiman ohi laituriin, jossa ne saivat ruveta lastiaan myömään, ja että toiset niistä sieltä jo selviytyivät poiskin.

Silloin Kolari suuttui. Hän teki taas uuden kierroksen satamaviranomaisten luo, valittaakseen kärsimästään vääryydestä. Mutta entistä vaikeampi oli hänen nyt tavata asianomaisia, jotka jo rupesivat häneen suivautumaan; helteessä piti hänen vain ravata rappusia ja kuluttaa kenkiään kivikaduilla, eikä hän saanut mitään aikaan. Siinä kuohahteli miehellä sappi ja hiki kihosi tukkaan. Vaan kun joku alempi pomo taas tarjosi hänelle apuaan, luvaten järjestää kaikki vaikeudet, niin hän edelleen jyrkästi hylkäsi sen tarjouksen, josta tietysti olisi ollut lahjoja maksettava, ja ponnisti edelleen yksin. Johan hänelle olisi Pekuri ikänsä ilkkunut, jos Kolari olisi noin vain langennut lankonsa hätäkeinoihin! 

Vihdoin viikon perästä läksi kuitenkin halkolaiturista pois niin monta tyhjentynyttä alusta, että Kaimankin täytyi päästä sen ääreen. Mutta pikkupomot määräilivät siellä hyvin mahtavina paikat ja järjestykset ja jättivät Kaiman ihan ulommaiseksi laiturin päähän, sinne toisten taakse, jonne ostajat tietenkin vasta viimeiseksi osuivat.  

Näin siis asiat ilmeisesti sujuivat ruotsalaisen lakiperinteen omaksuneessa Suomessa. 

Tiedeakatemian kirjoituskilvoissa menestyneet suomalaiset

Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia aloitti vuonna 1761 käytännön, jossa vuosittain asetettiin julkinen kysymys, kaksi tai neljä kenen tahansa vastattavaksi. Käytännössä vastaamista rajoitti moni seikka, mutta periaatteessa kyse oli vain kyvyistä, sillä vastaukset lähetettiin varustettuna nimimerkillä ja sen paljastavalla erillisellä kuorella. Vasta palkittavien valinnan jälkeen heidän nimensä paljastettiin. Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä, että nykyään pystymme nimeämään vain voittajat sekä sääntöjä rikkoneet, joiden paperissa on nimi. Heidän tietonsa on koonnut B. S. Nordin-Pettersson artikkeliin Svenska Vetenskapsakademiens äldre prisfrågor och belöningar (Kungl. Svenska vetenskapsakademiens årsbok 1959. 1959, 435-516). Joukossa on suomalaisia, jotka kaikki eivät ole kuuluisia, joten poiminta esiin paikallaan. (Suomalaisuudelle on käytetty väljähköä määritelmää. Linkitykset Kotivuoren ylioppilasmatrikkeliin.)

Ensimmäisen vuoden kysymykseen sammallista niityllä vastasi parhaiten Jakob Stenius, jonka vastausintoon on voinut vaikuttaa se, että isänsä oli tiedeakatemian varhainen jäsen. Hopeamerkki jaettiin neljälle miehelle, joiden joukkoon kuuluivat Anders Chydenius ja Karl Fredrik Nordenberg. Seuraavan vuoden kysymyksestä madoista hedelmäpuissa sai hopeamerkin Turun akatemian professori Johan Leche.

Vuonna 1763 oli mahdollisuus esittää ajatuksia kärryjen parantamisesta. Hopeamerkin vastauksistaan ansaitsivat Johan Gadolin ja Anders Chydenius. Vuonna 1764 kysyttiin Ruotsin ilmaston eduista ja haitoista ja hopeamerkin sai Pehr Adrian Gadd. Gadd sai hopeamerkin myös vastauksestaan vuoden 1765 kysymykseen keinoista metsän riittävyyden takaamiseen. Saman palkinnon sai Johan Jacob Kijk.

Vuoden 1767 kysymykseen kalapadoista vastannut Nils Fredrik von Wallwijk sai hopeamerkin. Hän oli syntynyt Tukholmassa, mutta palveli Suomen joukkoyksiköissä ja kuoli joulukuussa 1788 Kaarinassa Ala-Lemun kartanossa, jonka Wikipedian mukaan oli hankkinut vain muutama vuosi aiemmin.

Alun jälkeen vastausinto väheni ja ehkä Suomessa vielä enemmän, sillä vasta vuonna 1777 asetettuun kysymykseen puimisen tehostamisesta lähti täältä voittoisa vastaus Georg Mathesiuksen kynästä. (Olen muuten sukua sekä hänelle että Chydeniukselle. Mikä tuli tässä kirjoittaessa ihan vaan mieleen. Krö-höm.) Tämän kysymyksen osalta jostain syystä tunnetaan myös palkitsemattomien kirjoitusten lähettäjiä. Heidän joukossaan on turkulainen varanotaari C. C. Ekman ja tuolloin Jalasjärven kappalaisena ollut Elias Lagus.

Georg Mathesius sai pääpalkinnon vuoden 1780 kysymyksestä jyvien erottamisesta oljista. 

Vuonna 1792 asetettiin kolme lääketieteellistä ja kolme taloudellista kysymystä. Ensiksimainituista yksi käsitteli sukupuolisairauksia. siihen vastasi alemman palkinnon arvoisesti Porin piirilääkäri, asessori Bengt Björnlund. 

Seuraavina vuosina vastaajia oli entistä vähemmän ja palkintojen jakoa vielä vähemmän eikä suomalaisia näy ennen vuotta 1809. Yksi syy vähäiseen intoon voi olla entistä tieteellisemmät ja tarkemmat kysymykset. Sivuhuomautuksena todettakkoon, että ensimmäinen naisvastaaja tunnetaan vuodelta 1805. 

Kuva: Kongl. Vetenskaps-Academiens Handlingar 1749

Kyliä Helsingin ympärillä

Töölön Margaretasta kirjoittaessani Töölön kylän sijainti oli niin suuri yllätys, että kaipasin uskon vahvistusta senkin jälkeen, kun olin lähteenä käytetyn 1700-luvun kartan eteeni saanut. Muistia kutitteli 1600-luvun kartta, jonka paperikopio oli jääkaappini ovessa Petter Sundia kirjoittaessa. Digitoituna se löytyy (pienen hakuoperaation jälkeen) monesta paikasta. 

Alkuperäinen Riksarkivetin kappale SE/RA/81001/#/0384:00001 kuuluu kokoelmaan "Utan känd proveniens (kartor och ritningar)" ja on ajoitettu 1600-luvun puoliväliin. Helsingin kaupunginarkistossa on tarkemmin määrittelemätön kopio, jonka digitoinnista ovat alla olevat otteet. Rajavuosiksi ilmoitettu 1643 viitannee alkuperäiseen karttaan. Museoviraston mielestä kyseessä on "Hans Hanssonin 1646-1648 laatima kartta" ja siellä on valokuvattu vuonna 1888 tehty kopio. 

Kun Riksarkivetissa kerran on alkuperäinen, on Kansallisarkiston kaupunkikarttojen joukossa oleva Septentrio Geographisch Delineation Öffwer Näst Omliggiande Byar med Helsingfors stadh. (Helsinki Ic* 53/- -) myös jonkun ajan kopio. Useimmissa Kansallisarkiston käyttöliittymissä kartalla ei ole mitään ajoitusta. Astian hakutuloksissa nimekkeen perässä näkyvä (1640-1960) tarkoittanee, että kyseiseen väliin menisi. 

Sekalaisten ajoitusten kirjoa voi yrittää verifioida. Yllä näkyvästä otoksesta poisleikkaamissani otsikossa ja seliteteksteissä ei ole vuosilukua, mutta isojen tilojen omistajat. Esimerkiksi Kulosaari oli ollut läänitettynä luutnantti Henrik Mårtenssonille ja tämän kuoltua nyt kamariviskaali Claus Erihsonille. Kulosaaren kartanon ympäristöhistoriallisen selvityksen (pdf) mukaan "Mårtenssonilla tila oli vuoteen 1651 asti, minkä jälkeen tila siirtyi viskaali Klas Torckelle (myös Claes Torsk)." Kartta on siis todennäköisesti 1650-luvulta. Muiden tilojen tarkastus voisi tarkentaa lukua hieman, mutta tämä tarkkuus riittää tähän väliin.

Tarkkuuden tavoittelu ei ole tuntunut olleen kartan piirtäjällekään kovin tärkeää. Tai taidoissaan on kauniisti sanottuna hieman toivomisen varaa. Mutta Töölön punainen piste on yllä kiitettävän selvästi Töölönlahden länsirannalla, mikä vastaa aiempaa tietoa, jota lähdin varmistelemaan. Mielenkiintoista on, että Sörnäisten järvi on iso ja selkeä, mutta Töölönjärvestä ei ole merkkiäkään.

Laajalahteen pistävät Meilahden ja Munkkiniemen niemet ovat useimmissa kartoissa ja tuntemassani todellisuudessa eri mallisia ja eri suuntaisia. Pätkä Rajasaaresta Taliin olisi oikeampi käännettynä 45 astetta myötäpäivään. 

Lehtisaari ja Kuusisaari ovat vierekkäin, kuten omassa todellisuudessani. Jos käyttää runsaasti hyvää tahtoa ne voisi hahmottaa Otaniemen ja Munkkiniemen väliin, missä ne omien havaintojeni mukaan sijaitsevat. Suurempi yllätys ja merkittävä aukko tiedoissani on usean pisteen Suuri-Huopalahti. Tai Iso Huopalahti, jonka vetisen osan Wikipedia-sivu palautti mieleen, että tälläkin suunnalla meri on muuttunut maaksi, mikä selittää osan kokemastani epätarkkuudesta. Ja kas, FB:n muistoissa tuli vastaan neljä vuotta sitten piirtoheitinkalvolla askartelemani visualisointi edesmenneestä rantalinjasta. Kaikkea sitä on ehtinyt unohtaa.

Mutta mistä kylästä oli kyse? Hakemalla ruotsinkielisellä nimellä Storhoplax, löytyy Museoviraston portaalista vuonna 2012 tehdyn kyläpaikan esitutkimuksen/koekaivauksen raportti, jossa selostetaan, että "Storhoplax on ollut suuri kylä 1500-luvulla. 1600- luvulla koko kylä Skeitensiä eli Bergansia (nyk. Perkkaa) lukuun ottamatta liitettiin Albergan säteriin. Kylän taloista pääosa on sijainnut Kehä I:n itäpuolella, nykyisen Omnia ammattioppilaitoksen alueella sekä sen luoteispuolella Perkkaalla. Kylätontti rajautui lännessä Kehä I:een, etelässä Everstinkatuun ja idässä Majurinkatuun." Suhteellisen kaukana rannasta nykyään.

Aleksi Koponen Pellesmäeltä

Kirjassaan Meiltä ja muualta Ernst Lampén muisteli yhdeksänvuotiaana eli ehkä joulukuussa 1875 Kuopiosta lähtenyttä rekimatkaa ja tallensi samalla paikallisen persoonan:

Lähdettiin pimeänä joulukuun aamuna liikkeelle kapuamaan Kuopion ympäristön häijyjä mäkiä. Ei tasaista kilometrin taivalta monen peninkulman matkalla. Hidasta nousua mäen päälle, mutta, niinkuin tiedämme, mäki velkansa maksaa, ja sitten hevoskopukka laukkasi alamäen niin että kavion raudat välähtelivät. Hiltulanlahden majatalosta saatiin Aleks Koponen kyytiin. Hän oli Kuopion seudun kuuluisimpia miehiä. Hänet tunsivat kaikki, niin maalaiset kuin kaupunkilaisetkin. Hän ajoi aina aisakellossa, olipa reki- tai kärrykeli. Kesällä siis matki postiljoonia. Mutta lisäksi hänen omituisuuksiinsa vielä kuului, että hän aina hihkui ja huusi: hei, hei! Aivan syyttä suotta, ikäänkuin mielettömästi. Hän oli siis niinsanottu »tupahullu» tai ainakin tekeytyi sellaiseksi. Tällaisia ilmiöitä tapaa usein Savossa. Hulluttelijoita tavallisessa puheessa, jonninjoutavan lorun laskijoita, mutta jollakin alalla aivan rikkiviisaita. —Tunsin toisen samanlaisen, Ruaska nimisen viulunsoittajan, parhaimman, minkä maaseudulla olen tavannut, mutta suurimman lorunlaskijan, minkä myöskin olen tavannut. Eiköpä suuri heränneitten apostoli Paavo Ruotsalainenkin liene ollut samaa veren alaa. Uskonnollisella alalla suorastaan Suomen merkillisimpiä miehiä, siinä sivulla hullutuksien laskettelija, »löyhkä». 

Aleks Koponen oli myöskin löyhkä, mutta perin äveriäs mies ja koronkiskuri, sanottiin. Hänellä oli oma talo tien laidassa, mutta hän ei pysynyt kotonaan, vaan teki kyytiä, hullutteli ja huusi. Hänellä ei ollut iloa maantiellä ja kaupungin kaduilla. Siellä kaikki katupojat huusivat hänelle: hei, ja saivat samanlaisen raikuvan vastauksen Aleksilta. Kun hänen talonsa ohi ajettiin siellä jossakin Vehmasmäen lähettyvillä, huudettiin hei, jopa vanhemmat ylioppilaatkin matkustaessaan yöllä Aleksin talon ohi nousivat reestään, menivät ikkunan alle ja hihkaisivat: hei, palaten sitten heti tyytyväisinä rekeensä.

Mistä tällainen levottomuus vanhalla miehellä? Oliko se hermojen omituista dispositiota vai oliko se omantunnon vaivaa? Kansa uskoi jälkimäistä. Tietysti. Aleks oli muka kerran kyydinnyt rikasta herraa, oli murhannut hänet, kuopannut kankaaseen ja ryöstänyt rahat. Sen koommin hän ei saanut rauhaa, hänen piti vain kulkea ja hulmuta kuin Jerusalemin suutarin, aina vain maantiellä kyydissä. Ja kun pahat näyt rupesivat vaivaamaan, silloin hän hihkaisi: hei, ja sai hetken huojennuksen. Aisakello taas karkoitti liian tungettelevat pirut pois Aleksin kimpusta, sillä vanha usko on, että pirut pelkäävät ison kellon kolinaa, vaikka eivät välitä tiu'uista ja kulkusista. Sentähden Aleks piti aisakelloa kesälläkin pompottamassa, jottei hänen kalliisti lunastettu sielunsa joutuisi hunningolle.

Tämän hurskan legendan tunsimme, niin että vavistuksella läksimme Aleksin kyytiin. Mutta emmehän me olleet rikkaita miehiä emmekä siis murhaan houkuttelevia. Eikä Aleks liene murhamies ollutkaan, olipahan vain nokkela prosenttari, joka hulluuden varjolla ehkä teki loistavia affäärejä. 

Aleks huusi todellakin aina tuon tuostakin: »hei sylenpituisia haukia!» tai »hih pihlaja, ja muita puita lisäksi!» Kaikki vastaantulijat niinikään kiljuivat: hei, hei, niin että matkamme muistutti Rooman keisarien riemukulkua triumfiporttien läpi.

Mutta oman talonsa kohdalla Aleks piti suunsa kiinni kuin lammikon ruutana. Oliko ehkä Aleksilla kiukkuinen muija, joka ei rakastanut miehensä ilonpurkauksia? Oliko hänen maantie-elämänsä vain kodinkauhua? Sama kohtalo siis kuin Paavo Ruotsalaisella. Sama kuin viisaalla Sokrateella. Siis murhamies ei hän ollut, ehkäpä ei koronkiskurikaan. Ehkä vain oli luikkaava »tohvelisankari». Sellainenkin selitys voi olla mahdollinen.

Kuopiosta etelään on Hiltulanlahti ja sen jälkeen vanhan tien varressa Vehmasmäki. Lähellä jälkimmäistä on Pellesmäki, jonka Aleksi Koponen ilmoitti osoitteekseen kuuluttaessaan kadonutta hevostaan sanomalehdissä vuoden 1885 lopulla. Ilmoitusaineiston perusteella Koponen on kuollut ennen kevättä 1888.

Hyvää päivää kirvesvartta

Theodor Kittelsenin kuvitus tarinaan. 
Wikimedia

Wikisanakirjan mukaan ilmauksella "hyvää päivää kirvesvartta" "tarkoitetaan sitä, että kaksi henkilöä puhuu toisilleen "ristiin" eri aiheista - tai että he eivät ole "samalla aallonpituudella" eli eivät ymmärrä mitä toinen tarkoittaa, vaikka puhuvat näennäisesti samoilla termeillä." Ja, että "Samantapainen ilmaus on toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä."

Aivan tästä ei ole kyse varhaisimmassa tuntemassani versiossa. Ennen sen esittelyä katsaus wikitietoon ilmauksen ja siihen liittyvän tarinan alkuperästä. Wikisanakirja suomeksi esittää, että "ilmaisu juontaa juurensa norjalaiseen kansantarinaan God dag, mann! - Økseskaft!". Ruotsin- ja norjankieliset wikipedia-sivut tarkentavat tämän tiedon 1840-luvulla julkaistuun tarinakokoelmaan. Norjankielisen sivun tiivistelmän mukaan tarinan järjetön keskustelu käydään ulosottoasialla olevan nimismiehen ja tyhmäksi tekeytyvän miehen välillä, kuten kuvastakin näkyy. Ruotsiksi tarina tuli tunnetuksi 1900-luvun alun koulukirjassa, jossa vastauksia antava mies on kuuroutunut ja yrittää arvata mitä hänelle sanotaan.

Siitä, että kyse on todellisuudessa huomattavasti 1840-lukua vanhempi juttu antaa viitteen Mehiläisessä 11/1860 julkaistu jatkokertomus, jossa ilmaisu "hyvä päivä, kirvesvarsi" mainitaan "muinaisena". Savo-Karjalassa 19.3.1897 on juttuversio, jossa ruotsalaisen tapaan vastaajana on kuulemista teeskentelevä.

Eräs vähäkuuloinen kuivankalan kauppias tuli kerran kalan kaupalle Kuopion kauppatorille. Tullessaan tapaa hän vanhan tuttavansa, joka sanoo: 

— Hyvää päivää.

— Kuivia kaloja, vastasi kauppias. 

— Mitä moliset? Vastaa oikein, sanoi tuttava. 

— Neljäkymmentä penniä naula. 

— Saat korvallesi!

— Olisinhan minä saanut sen kotonakin, mutta luulin että täällä saan enemmän !

Variaatioita on varmasti ollut monia. Ajoituksen viimeistään 1770-luvulle vahvistaa tanskankielinen Wikipedia-sivu, mutta ei häveliäisyyssyistä jaa versiota, joka on julkaistu erotiikkaan nimellään viittaavassa kansanperinnekokoelmassa. Todennäköisesti se muistuttaa Olof Kexélin kokoelmassa Mina Tidsfördrif På Gällstufwan (1776–1777) julkaistua. Ennen vanhaan rivoudet julkaistiin vierailla kielillä ja seuraan mallia.

En gammal döf Bonde, som stod och tälgde på et Yxe-skaft, blef i det samma warse en resande. Hå, hå, tänkte han wid sig sjelf, denne resande lärer komma hit och tala med mig, jag måtte bereda mig på swar: först lärer han wäl fråga mig, hwad jag gör, då jag swarar: Yxe-skaft: Sedan säger han, huru långt är det til nästa gård? inte längre än öfwer Gärdet, swarar jag: derpå frågas, om han får låna min Båt och ro öfwer strömmen; hwarpå swaras, han ligger sprucken och updragen på landet: Sedan wil han wäl låna min Märr, då jag tänker swara, Officerarne ha ridit ryggen utaf henne. 

Emedlertid kom den resande. Guds frid, säger han - Yxe-skaft, swarar den döfwe - Rider dig F**** Gubbe? - Nej, bara öfwer Gärdet, käre Herre - Hwar är din hustru? - Hon ligger sprucken updragen på landet - Hwar är din dotter då? - Å Officerarne ha aldeles ridit ryggen af henne. 

14. kuukausi jatko-opiskelijana

Kirjasta Perez the Mouse (1914) 

Kuun alkupuolella nimikekeskustelun yhteydessä yksi Opinahjon väitöskirjatutkija totesi, että blogikirjoitukseni antavat mielikuvan, että väitöskirjatutkijat kollektiivisesti eivät ole "varteenotettavia akateemisia toimijoita". Sain vielä lisäpiston sydämeen, kun Leo Lahti kommentoi Twitterissä kysymystä tutkijoiden viestinnällisestä lojaalisuusvelvoitteesta todeten "Nostaisin esiin näkökulman, että tutkija ei edusta vain työnantajaa, vaan koko tiedeyhteisöä. Viestit rakentavat mielikuvaa tutkimuksesta ammattina ja instituutiona. Tutkija kantaa sanomisillaan myös vastuuta tieteen arvostuksesta ja tulevaisuudesta yhteiskunnassa.". 

Tämä blogi on aina ollut henkilöstäni lähtevä, kuten oikeasta yläkulmasta näkyy. En ole (harkinnan jälkeen) lisännyt esittelytekstiin siirtymistä vapaasta harrastamisesta affilioitumiseen ja väitöskirjan tekemiseen. Kyseinen yliopisto ja laitos on täällä Opinahjo, sillä en ole edustamassa sitä enkä sen väitöskirjatutkijoita, vaikka kollegani ja Lahden viestit ymmärränkin.  En ole keskiverto historian väitöskirjatutkija ja oletan (ehkä sinisilmäisesti), että lukijat harjoittavat sen verran lähdekritiikkiä, että tämän ymmärtävät. Jos kaipaa parempaa ja kiillotetumpaa kuvaa kannattaa kurkistaa Henri Hannulan, Annika Kuloveden ja Eeva Nikkilän blogeihin. (Jos tiedät muita suomalaisia hissan väikkärin tekijöiden blogeja tai vlogeja, jätäthän linkin kommenttilaatikkoon.)

Erityisesti Kuloveden työtahti ennen äitiysvapaataan on aivan toisesta maailmasta kuin minun elämäni. Olikin hyvin vapauttavaa lukea FB:ssä akateemisten kansalaisten keskustelua, jossa useat - niin vieraat kuin tutut - todistivat, etteivät pysty tekemään älyllistä työtä kuin pari tuntia päivässä. Oma työrytmini - miettimättä viikonpäivää ja läpi muiden juhlimien pyhien - on nyt noin vuoden verran ollut se, että  parhaimmillaan pääsen tietokoneen ääreen aamukuuden maissa ja jatkan yhteen putkeen lounaaseen ja/tai ulkoilutaukoon. Yritän edelleen keksiä tapaa, jolla näiden jälkeen pääsisin kiinni produktiviseen tekemiseen, mutta useimmiten yritykset epäonnistuvat. 

Helmikuun ohjelmani ensimmäinen kiinnepiste oli sisäinen seminaari, johon edellisen kuurapsan lopulla työnsin artikkeliaihioni. Eli oli muutamaksi illaksi muiden opinahjolaisten paperien lukemista ja kommentointia ennen kuin vietimme yhteistä aikaa ruutujen ääressä. Oman juttuni olin palauttanut hyvin tietoisena sen ilmeisistä puutteista ja enkä yllättynyt, kun niistä huomautettiin. Mutta ilokseni sain myös paljon lisävirikkeitä.  Heti seuraavana päivänä tuli eteen aiheeseeni sopiva työpajakutsu, joten pykäsin kuun loppun mennessä siihen ehdotuksen ja vauhtiin päästyäni erääseen alkusyksyn tilaisuuteen toisen lähempää väitöskirjatutkimustani. Huomattavasti helpompaa kuin artikkeliaihion työstöön tarttuminen tai joulukuussa luvatun kirja-arvion kirjoittaminen. 

Kuun loppuun mennessä oli saatava aikaiseksi maaliskuun alun tutkijaseminaarin sessioon paperi eli versio yhdestä väikkärin luvusta. Tämä meni huomattavasti kevyemmin ja hauskemmin kuin lokakuinen seminaariteksti ja sen jälkeinen pätkä ohjaajille. Sillä aivan ihana ja sikafiksu "minä keväällä 2020" älysi keskeyttää aineiston läpikäynnin ja kirjoittaa auki havaintojaan ja ajatuksiaan. Kiitos sinulle jälleen kerran! Nyt pääsin kierrättämään informaaliin muotoon tekemäni tekstin ja toista vastaavaa elokuulta, joten sivut täyttyivät nopeasti. Vaikka tietenkin vastaan tuli myös täytettäviä aukkoja ja aikaisempien aatosten korjailuja. 

Uutta kirjoittamista vaativat sanomalehtiin vaikuttaneet ajan ilmiöt, joiden ymmärtämiseksi piti käydä läpi useita kirjoja. Vei runsaasti aikaa ja vaivaa, mutta tuotti vain vähän tekstiä. Tietenkin samalla oppi itse asiasta eli tekeminen oli hyödyllistä (aineistossani usein toistettua sanaa kierrättäen). Kaikkein vaikeinta ja tuskaisinta oli sanomalehtisitaattien suomentaminen. Olen muutenkin surkea kääntäjä ja 1700-luvun sanojen ja tyylin tulkinta on kaukana mukavuusalueestani. (Tosin tuotoksieni voi sanoa olevan varsin lähellä 1700-luvun surkeina pidettyjä suomennoksia ja näin ollen lähes autenttisia?) Onneksi minulla on useita 1700-lukua tutkivia suomenruotsalaisia tuttavia, joilta voi hätätiloissa pyytää apua. 

Iso aukontäyttö oli vihdoin ja viimein kartallistaa sanomien päiväyksien paikat eli ilmeiset lähetys- tai kirjoituslokaatiot. Haasteina olivat suurehko massa, paikkojen vanhat ja vaihtelevat kirjoitusasut sekä samojen nimien käyttö eri puolilla Ruotsia. Tekemistä ei myöskään auttanut olematon käsitykseni Ruotsin maantieteestä eikä se, että päiväysriveillä paikkoja tarkennettiin sekä kihlakunnilla, maakunnilla, lääneillä että hiippakunnilla. 

Viime vuonna mokasin koodaamalla paikat normalisoiduilla kirjoitusasuilla, mikä vain pahensi tuplanimitilannetta. Nyt käytin numerokoodeja, joille loin erillisen viitetaulukon. Ei maailman monimutkaisin tietorakenne, mutta aloin pian kaivata taulukkolaskentaohjelmaa parempaa tukea tekemiselle. Varsinkin kun Google Docsin pivot-taulukko ei jaksanut ruksuttaa kohtuulliseksi luulemaani pyyntöä. Palladion rajatkin tulivat tositarkoituksessa nopeammin vastaan kuin kevyemmässä testailussa. Lisäksi kaipasin (taas) koko Ruotsin kattavaa historiallista paikka- ja hallintohierarkiaa, jossa olisi tiedot postikonttoreistakin. Wikidata auttaisi nykytilanteen verran, mutta viimevuotiset yritykseni sen hyödyntämisessä eivät olleet varsinainen menestystarina. 

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä onko tutkijaseminaariin pari päivää sitten palautettu paperi lähelläkään menestystarinaa. Aina voi kuitenkin valmistautua pahimpaan, joten videolinkkinä Tara Brabazonin tuoreesta tuotannosta Failure (and how to manage it), jonka neuvoille oli käyttöä tässäkin kuussa. Kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, joka jatkui vlogeilla Understanding Success ja If not now - then when?