Kokemäeltä Amerikkaan, osa 89

Kaukaritsan Kujan taloon muutti isännäksi Karkusta vuonna 1897 Iisakki Wilhelm Iisakinpoika perheineen. Karkussa 10.9.1895 syntynyt poika Wilho Teodor otti ulkomaanpassin 11.11.1913. Hän saapui Vermontin St Albansiin Liverpoolista Tunisian laivalla 4.12.1913. Matkustuslistassa hänen sukunimensä oli Paasikari ja ilmoittaen Kokemäelle jääneen isänsä nimeksi Kalle. Jostain syystä listan loppuja kenttiä ei ole täytetty ollenkaan.

Ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortin Wilho Paasikari täyttää 5.6.1918 Minnesotan St. Louis kauntissa sanoen syntyneensä Kokemäellä 10.9.1896 ja isänsä olleen myös Kokemäellä syntynyt. Wilho oli itsenäinen maanviljelijä ja vaimonsa nimi Julia.

Kokemäellä ei ole syntynyt tuolla päivämäärällä Wilhoa, joten vaikka tiedot hieman heittävät, uskon kyseessä olevan Iisakin pojan. Toinen Iisakin poika, Yrjö Johannes Paasikari (s. 24.4.1900 Kokemäki) otti passin 30.5.1919, mutta hänelle ei lödy saapumistietoa, joka todennäköisesti viittaisi veljeen.

Väestönlaskennassa 1920 Vilho asuu Julia-vaimonsa (s. ~1898 Wisconsinissa, vanhemmat suomalaisia) kanssa Minnesotan Floodwoodissa Mirbat-Prairie Lake roadin varrella. Wilho ansaitsi elantonsa edelleen maanviljelijänä. Tämän väestölaskennan jälkeen hän otti Yhdysvaltain kansalaisuuden.

Sekä Vilho, että Julia olivat vuonna 1920 parikymppisiä ja olisi odottanut löytävänsä heidät samasta osoitteesta vielä 10 vuotta myöhemmin. Mutta ei.

Lähteet:
Rippikirja Kokemäki 1891-1900 s. 915
Siirtolaisuustilaston aineisto, Kansallisarkisto
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: St Louis County, Minnesota; Roll: 1675781; Draft Board: 1.)
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Year: 1920;Census Place: Floodwood, St Louis, Minnesota; Roll: T625_860; Page: 7A; Enumeration District: 159; Image: 72.)
Ancestry.com. Peterzen, Conrad, ed.. Minnesota Naturalization Records Index, 1854-1957

Vampulalaista Mattsia kaivataan 1788

Yllä oleva ilmoitus on julkaistu sanomalehdessä Inrikes tidningar 17.4.1788. Vampulan Salmenojan kylässä oli kuollut vuonna 1783 Tuovolan talonpoika Thomas Simonsson ja perinnönjakoa päästäisiin tekemään vasta kun Matts Thomasson Salmen löydettäisiin. Matts oli syntynyt 6.1.1758, lähtenyt Vampulasta vuonna 1779 Riikaan, jossa hän oli asunut muutamia vuosia. Sitten hän oli muuttanut Pietariin, jossa oli saanut panimokisällin paikan. Taas löytyi talonpojan poika, joka ei jäänyt kotipellolle.

Vilaisu Iso-Iivarin listaan kertoo Thomas Simonsson Tuovolan isännöineen Touvolaa 1742-60. Häntä seurasivat Iso-Touvolan isäntinä poikansa Thomas (s. 16.11.1726 Vampula) ja pojanpoikansa Simon (s. 17.2.1755 Vampula) ja Thomas (s. 25.7.1774 Vampula). Vuonna 1758 syntynyt Matts on heidän ikäluokkaansa, onko hän oikeasti Thomas Simonssonin poika?

Hiskin mukaan ei. Siellä Mattsin isä on Tuovolan nuori isäntä Henric Thomasson. (Alkuperäisen mikrofilmin skannauksesta ottakoon selvää se, joka voi.) Kun Mattsin äidin nimeksi on merkitty Maria Bertilsdotter eikä muita lapsia pariskunnalle löydy, tuntuu houkuttelevalta ehdottaa isäksi kuitenkin edellä mainittua Thomas Thomassonia, jonka vaimo on Maria Bertilsdotter. Katsahdus rippikirjaan kertoo korjausarvauksen olevan oikea. Ja näyttää miten muutto Vampulasta oli kirjattu - vetämällä Matsin nimi yli.

Tutkijatoimintojen harjoittelua

1. Bibliografioiden parissa
Palautettuani Ångermanin olohuoneen nurkasta ruokapöydälle tuli mieleen, että voisi olla fiksua hakea hieman järjestelmällisemmin proggikseen lähdekirjallisuutta. En edes muista millä metodilla aikaisempi lähdelista syntyi, todennäköisesti kirjahyllyhortoilulla, sillä se on hauskinta. (Huom. eilinen kertomus luennolta.)

Mutta aina ei voi pitää hauskaa, joten istahdin erinäisiksi tunneiksi Kansalliskirjastoon miniläppärin kanssa. Historiallinen bibliografia kerrallaan hyllystä ja plaraamaan. Syntynyt lista ei ollut lyhyt.

Urakan loppuvaiheessa mieleen pulahti ajatus "eikös se ollut niin, että Arto-tietokanta kattoi tuoreimmat vuodet, eikös tietokantahaku olisi hauskempaa kuin tiiliskivien selailu?" Kysymyksen loppuosa jää ilmaan, sillä tekstihaku "1500-?" tuotti yli 2000 viitettä, joiden läpiluku ei ollut pelkästään hauskaa. Varmasti on joku fiksumpi haku, joka tuottaisi vielä enemmän oleellisia viitteitä, mutta toistaiseksi aikaansaatujen listojen yhdistäminen ja läpikäynti työllistänee vähäksi aikaa. Kirjallisuusvinkkejä kun kertyy myös jokaisen läpikäydyn tekstin lähdelistasta.

2. Takaisin Registratuuran ääreen
Keväällä 2010 olin käynyt läpi Olofin voutivuodet Kansallisarkiston registratuurakopiosta etsien ensisijaisesti hänelle lähetettyjä kirjeitä. Joko tuolloin tai seuraavalla kierroksella olin älynnyt noteerata myös kirjeet, joiden vastaanottajiksi oli merkitty "kaikki valtakunnan voudit" tai "kaikki rannikon voudit" tai "kaikki Suomen voudit". Sivunumerot olin merkinnyt muistiin, mutta en päivämääriä enkä aiheita, joten tilejä läpikäydessä löytyneitä kuninkaallisia kirjeitä oli mahdoton verrata listaan.

Joten takaisin selaamaan. Olisin voinut hypätä "oikeisiin kohtiin" sivunumeroiden mukaan, mutta onneksi ajattelin jotain tyyliin "katsotaas nyt vähän tätä kokonaiskuvaa". Kiinnitin huomiota lukuisiin kirjeisiin, joiden vastaanottajana oli Clas Åkesson (Tott). Vaikuttivat ensin kaikki sotaresurssointiin liittyviltä, mutta kun yksi koski rannikon maakauppaa alkoi vaikuttaa siltä, että Clasin roolista pitäisi tietää jotain enemmän.

Eli kipitin tutkijasalin takaseinälle tarkistamaan Kansallisbiografiaa. Ahaa, Clas oli tuolloin Etelä-Suomen käskynhaltija. Olisi ollut kiva tietää/muistaa tuo jo aloittaessa, sillä nyt puoliväliin päästyä silmiin osui CÅT:lle osoitettuja kirjeitä, joissa selvästi viitattiin voudeille osoitettuihin odotuksiin.

Eli palataan alkuun ja aloitetaan uudestaan.

Ensikosketus Kulttuuri- ja yhteiskuntahistoriaan

HY AY Kulttuuri ja yhteiskunta

Tiistai-iltana alkoi siis perusopintojen viimeinen kurssi. Luennoitsija samaa hyvää tasoa kuin aatehistoriassa. Plussana vielä rennompi tyyli ja lupaus lähettää tekstuaaliset-mutta-ei-liian kalvot ennen luentoja. Ei siis tavitse kirjoittaa sekavia muistiinpanoja viivalliselle paperille vaan voi lisätä niitä tulostettuun esitysmateriaaliin. Askel eteenpäin elämässä.

Luennon alku tosin vaikutti pahalta askeleelta taaksepäin. Aloitettiin nimittäin yhteiskunta- ja kulttuurihistorian määrittelyllä. Jälkimmäisestä esitettiin tutunnäköisiä turkulaisia sanoja, jotka herättivät puolittaisia muistoja Kulttuurihistorian peruskurssin suorituksesta viime syksynä. Mutta kurssimateriaali on jo roskiksessa ja nyt määrittelyt ohitettiin kiitettävän nopeasti, joten elän toivossa ettei kulttuurihissa-allergiani haittaa tämän kurssin suoritusta.

Loput luennosta olikin sitten kuin juhla ja joulu yhteen käärittynä. Alettiin käsitellä Kimmo Katajalan Suomalaisen kapinan (jonka olen avannut mutta en lukenut) kautta suomalaisen yhteiskunnan kehitystä ja sen lähteitä. Aivan ihanaa ja rentouttavaa kuunneltavaa. Suureksi osaksi tuttua, mutta tarpeeksi uutta/unohtunutta ainesta, etten päässyt tylsistymään. Eikä tässäkään vielä kaikki, sillä tajusin, että esitetty asia oli relevanttia Ångerman-projektia varten eli tehokkuuden nimissä varasin Katajalan kirjan kirjastosta kännykällä jo luennon aikana. Suomenkieliset kirjat ovat kiva lisä kyseiseen proggikseen ruotsinkielisten lukemattomien teosten pinon kasvaessa.

Pari tuntia sitten tuli postilaatikkoon tämän illan kalvot. Kapinointi jatkuu ja toisessa setissä näköjään maanomistusmuodoista. Perintötilat, kruununtilat... ihan niinkuin olisin näistä muutamaan kertaan jotain kuullut. Ihanaa, kun ei tarvitse tässä iässä ihan kaikkea aloittaa ihan alkutekijöistä.

(Tiistain luentotauolla nuori luentotuttuni kysyi yo-kirjoituksieni arvosanoja. Koskahan viimeksi joku on ollut niistä kiinnostunut? Serkkuni 10 vuotta sitten?)

Paksua ja ohutta Ruotsin historiaa

Viime vuonna ilmestynyt Dick Harrisonin ja Bo Erikssonin Sveriges historia 1350-1600 on niitä möhkäleitä, joita tuskin jaksaa pitää käsissään. Selausluin 1500-luvun ja jäin käsitykseen laadukkaasta kokonaisuudesta. Sivulta 515 osui silmiini Ruotsissa vierailleen saksalaisen lausunto, että ruotsalaiset ovat viinaan meneviä. Ympäröivän tekstin mukaan juhlissa piti juoda itsensä konkreettisesti pöydän alle. Alkoholiperinteillämme on pitkät juuret.

Kirja oli tietenkin tyylikkäästi kuvitettu ja taitettu. Yllätyksekseni huomasin, että muutamat kuvat olivat peräisin Wikimedia Commonsista. Kustannusten minimointia ymmärretään paremmissakin piireissä, joten poiminpa seuraavaan kirjaani ilmaista kuvitusta minkä ehdin tuntematta suurempaa häpeää nuukuudestani.

Ohuempaa kirjastosta kannetttua Ruotsin historiaa edustivat Hans Petersonin kirjat Jag, Gustav Vasa, Jag Erik den fjortonde ja Jag, Karl den fjortonde Johan. Ensimmäistä, eli edellä toiseksi mainittua, lukiessani luulin kyseessä olevan lastenkirjan ja oudoksuin hieman joitakin kohtia. Vasta toisen kirjan avatessani tajusin kyseessä olevan selkokielisen tekstin. Eli erinomaisen sopivaa ei-ruotsia-äidinkielenään-osaavalle. Kaikki tulivat luettua kannesta kanteen. Ja olivat kevyitä kannateltavia.

Yksinkertaistetun kielen voi kuvitella tarkoittvan yksinkertaistettua ajattelua. Vähän niinkin, mutta loppujen lopuksi kaikki (historian)kirjoittaminen on yksinkertaistusta. Aina esitetään vain osa totuudesta.

Erityisesti Erik XIV:stä kertova kirja oli mielestäni onnistunut. Mies on suomalaisessa kirjallisuudessa jäänyt veljensä varjoon ja Petersonin teksti valoitti lähtötilannetta samassa hengessä:

Det äldsta av deras barn hette Johan.
Han var bara fyra år yngre än jag.
Margaretas släkt ville hela tiden
att Johan skulle bli Sveriges konung.
Det förstod jag när jag blev äldre.

De brydde sig inte om att jag var son
till den store Gustav Vasa.
Detta gjorde att Johan och jag
aldrig blev vänner med varandra.
Det gjorde också att jag
redan som barn kände mig ensam.

Petersonin historiallisia Jag-kirjoja on enemmänkin, mutta ei valitettavasti pääkaupunkiseudun kirjaston valikoimissa. Mielelläni olisin lukenut lisää.

Työharjoittelijoita

"*** opiskelijalta vaaditaan usein hiukan kekseliäisyyttä, jotta oman alan harjoittelupaikka löytyisi."
"Koska *** tavoitteena oli kertoa realistisesti ja kaunistelematta sodan tapahtumista, erityisesti Näsilinnan taistelusta, nousi ***tiimin tärkeäksi tehtäväksi tapahtumien tarkka selvittäminen ja päähenkilöiden valinta lukuisten mukana olleiden sotilaiden joukosta."
"Pääaineistona olivat Näsilinnaan hyökänneiden Melinin komppanian miesten ruotsinkieliset haastattelut 1920-luvulta, joita löytyi arkistoista noin viisisataa sivua."
"***harjoittelijoiden tehtäviin kuului myös uutisten etsiminen vanhojen sanomalehtien mikrofilmeiltä, näyttelykirjeiden tutkiminen kaupunginarkistossa, yhteydenotot historiantutkijoihin sekä vanhojen valokuvien ja mahdollisten kuvauspaikkojen etsiminen. Todellisten tapahtumakulkujen selvittäminen ei aina ollut helppoa, sillä etenkin punaisten puolelta lähteitä on säilynyt varsin niukasti."

Mutta kyllähän se sujuu, kun on koulutus kohdallaan. Asialla eivät nimittäin olleet historianopiskelijat vaan Tampereen ammattikorkeakoulun elokuva- ja televisiokäsikirjoittamisen opiskelijat. Lainaukset Ulpu-Maria Lehtisen kirjoituksesta blogista TAMK taide & viestintä. Käynnissä on ollut Claes Olssonin Taistelu Näsilinnasta 1918 -dokumenttielokuvan käsikirjoittaminen. Kuvaukset tehdään Tampereella huhti- toukokuussa, jolloin Tallipihalla on esillä vuoden 1918 esineistöä ja on mahdollisuus tavata sadan vuoden takaisessa tunnelmassa elokuvan tekijöitä. Lisätietoa elokuvasta sen verkkosivuilta.

Koulumestari Hemlander

Itä-suomalaisten rippikirjojen kanssa ei onnistanut, mutta olettaisin että Hiskin annista Leppävirralla 24.12.1842 kuollut "Skolmäst. Mathias Hemlander" on sama kuin Rautalammella 17.12.1826 syntyneen Franciscus Philippuksen isä "bokbind. Matts Hemlander". Tuskin teen uraauurtavaa hutkimusta kun liitän persoonaan vielä Paavo Korhosen runon Koulumestari Hemlanterille. Eiköhän oikea mies ole jo Korhosen runojen tutkimuksessa tai paikallishistoriassa todettu ja kerrottu.

Paitsi ettei ilmeisesti ole. Kirjassa Vihta-Paavon Runot ja Laulut (painovuosi merkitsemättä) todetaan "Runon nimihenkilö Matti Hemlander jäänee arvoitukseksi." Ainoa tarjokas on Rautalammelta opiskelemaan lähtenyt Mats Heliander. Minusta hänen yliopisto-opiskelunsa ei kuitenkaan ole sitä, mitä runossa kerrotaan.

Runo löytyy kokoelmasta Wiisikymmentä runoa ja kuusi laulua ja kertoo ymmärtääkseni minämuodossa kohdehenkilön elämästä. Tekstissä vilahtaa aliupseerina olo, kirjansidonta ja Rautalammille tulo. Mutta lainauksena kirjoittamaan oppimisen kuvaus maalaisympäristöstä:

Juohtui mielehen minulle,
Yhtenä kesässä yönä,
Tottumahan toista kieltä,
Puustavia piirtämähän.
Tuolle nauroi naapurikin,
Isännätkin irvesteli:
"Tuossa se herra tuleepi,
Aika pappi paukahtaapi."

Naapurien naurua kamalampaa ei Suomessa tiedetä.

Rekonstruktioita

Viikonloppuna yritin töniä Olof Ångermania eteenpäin. Miesparan luut ovat iät ajat sitten hajonneet, mutta rauhassa ei saa maata. Laitoin löytyneiden virkakirjeiden tietoja vihdoinkin sievään taulukkoon, jolla saan päällekkäisyydet (toivottavasti) pois. Tavasin puolen vuoden tauon jälkeen taas Mats Hallenbergin voutiväitöstä. Ei tällä vauhdilla valmista tule, mutta ainakin otsikko on keksittynä "Olof Ångermanin elämä, rekonstruktio".

Rekonstruktio eikä rekonstruktioyritys, sillä yrityksiä ovat kaikki rekonstruktiot. Millä teemalla ja Olofin vuosisadalla pysyen alla kuvia raunioista 1800-luvulla ja kuvitelmat niiden ulkonäöstä 1500-luvulla.

Kuusiston piispanlinnan rauniot (Svenska Familj-Journalen. Band VIII, årgång 1869)
Samaiset rauniot hieman vähemmällä kasvillisuudella (Digitaaliarkisto: Rakennushallitus > Rakennushallituksen piirustukset II (kokoelma) > Linnat, kartanot, museot ja näyttelyhallit > 1-8. [Linnakirja: Kuusiston linna 15. vuosisadalla]. (RakH II Iba. 76a/- -)

Ja sitten hyvin harkittu (?) näkemys linnan tilasta 1500-luvulla. Vai tarkoittaako "15de århundradet" itse asiassa 1400-lukua? Taitaa olla, eikä Olof linnaa ehtinyt nähdä, mutta antaa mennä kun aloitettiin. (Digitaaliarkisto: Rakennushallitus > Rakennushallituksen piirustukset II (kokoelma) > Linnat, kartanot, museot ja näyttelyhallit > 1-8. [Linnakirja: Kuusiston linna 15. vuosisadalla]. (RakH II Iba. 76a/- -)

Raaseporin rauniot (Kyläkirjaston kuvalehden B-sarjan numero 31.3.1888)

Raaseporin linna (Digitaaliarkisto: Rakennushallitus > Rakennushallituksen piirustukset II (kokoelma) > Linnat, kartanot, museot ja näyttelyhallit > 1-6. [Raaseporin linna 1500 -luvulla]. (RakH II Iba. 76b/- -))

Lyhytsanoma opintorintamalta

Huomenna alkaa Helsingin yliopiston avoimen puolen historian perusopintojen viimeisen kurssin luennot. Piti tarkistaa salia, mutta eksyin katsomaan opintosuoritusten listaa. Sinne tuli viime viikolla esiin aatehissan (virallisesti Ideat ja aatevirtaukset) arvosana. Olin neloseeni (tällä kertaa) tyytyväinen.

En jäänyt sitä enää kuitenkaan ihailemaan, sillä päälimmäiseksi oli ilmaantunut esseesuoritukset:

Ekat femmat! Jee. En enää muista mikä essee oli mikä, mutta mitä väliä sillä on. Eivät olleet ainakaan pohjanoteerauksia. Odotellessani Agricola-verkon Tavarantasaajien arviointia jo toista vuotta kaikki palaute on tervetullutta nostattamaan uskoa, että oikeasti osaan kirjoittaa jotain ulkopuolisen silmin järjellistä.

Naisten esittelyä

Lähdin lauantaina keskustaan katsomaan Sederholmin talossa äskettäin avautunutta näyttelyä Naisten huoneet. Voisin väittää ajoituksen johtuneen liputuspäivän tasa-arvoteemasta, mutta rehellisesti sanoen huomasin liputuksen syyn vasta kotimatkalla surffatessani ratikassa kännykälläni.

Helsingin kaupunginmuseon näyttelyn alaotsikkona on 100 vuotta elämää ja tekoja. Ennakkotietoni näyttelystä olivat melko olemattomat, joten harhailin tekstitaulujen ja pahvihahmojen välissä aika epätietoisena. Ilmeisesti tarkoituksena oli lukea seinltä metrikaupalla tekstiä ja saada tietää monenmonituisista naisjärjestöistä saavutuksineen. Moinen urakka sujuu mielestäni kätevämmin laadukkaasta näyttelyjulkaisusta, jonka otin mukaani lähtiessä. (Oikealla oleva kuva näyttelyn lehdistökuvia. Jos tämä blogi ei ole tiedotusväline niin tavataan Pihtiputaan kihlakunnanoikeudessa.)

Samaan tapaan kuin viime(?) vuonna on Sederholmin talon kanssa mukavasti harmoniassa läheisen korttelin Yliopistomuseon erikoisnäyttely Hameiden hidastamat. Siinä on esillä varhaisten naislääkärien elämää ja työtä, tekstien lisäksi esineillä. Tekstiä voi lukea myös Henna Sinisalon toimittamasta näyttelyjulkaisusta, joka on saatavilla verkosta.

Naishistoriasta kun tuli puhe...

• Reijo Valta kirjoitti juuri Visioita 1900-luvun naisesta
• Ruotsinkielisen Ylen sivuilta löytyy kokonaisuus Kvinnliga pionjärer.
• Helsingin yliopiston sivuilla on kokonaisuus Tiedenaisia.
• Tässä blogissa useimmat naishenkilöhistorialliset jutut on varustettu lapulla
• Sannu Syrjän pro gradu sitä itseään: Maailmaa parantaakseen. Alli Trygg-Helenius ja 1800-luvun lopun naistoimijuus
• Hanna Ongelinin kirja Ennen ja nykyään 1. Kuvauksia naisen elämästä ilmestyi ensimmäisen kerran 1886. Historiallista fiktiota, mutta jonkinlaisen totuuden kertoo ainakin 1800-luvun lopun ajatuksista. Kirjailijasta hyvä sivu Wikipediassa.
• Mari Austinin opinnäyte Matkalla Kutsumukseen : erään päiväkirjan kertomus vaimoksi ja äidiksi tulemisesta 1800-1900-lukujen vaihteessa suomalaisessa kaupunkiyhteisössä
• Soile Hovilan opinnäyte Fanny Churbergin kirjoitukset tekstiilisuunnittelusta : heijastumia 1800-luvun kansainväliseen muotoilukeskusteluun

Mitä lähettiläs raportoi Suomesta?

Ison-Britannian lähettiläs William Campbell antoi Suomesta 31.10.1866 kaupallisiin asioihin keskittyvän raportin, joka julkaistiin opuksessa House of Commons papers, Volume 67. Kotimaassa kiinnosti tietenkin oman maan miesten asiat, joten raportissa todettiin

British industry and enterprize has contributed in no small degree to these results; we find, at Abo, Scotchmen building steam-vessels for the Russian Government; we find, in the interior of Finland, at Tammerfors, large spinning mills employing hundreds of hands, established and conducted by an English firm. We find, at Helsingfors, and Fiscars Englishmen manufacturing cutlery from native iron, which can vie with that of Birmingham and Sheffield: and at the present moment English capitalists are treating for the purchase of one of the largest mining estates in Finland.

Sittemmin Campbell raportoi Suomesta 31.12.1869 maanomistukseen liittyviä asioita (ja tekstit tulivat sitten mukaan koosteeseen Accounts and papers of the House of Commons). Varsinaisen asian ohessa hän totesi

The native cattle of Finland are somewhat similar to those of our Shetland Islands— small, but good, and well adapted for the poor country in which they pasture; but, through the attempts of several breeders to cross them with the Dutch and Ayrshire races, they have got into a class of cattle for which the country cannot supply sufficient nourishment, and the result is, that, in place of seeing the well-fed small cattle of the country, one finds droves of half-starved wretched-looking animals of neither one breed or the other. The cattle are pastured in the rough forests for five months of the year, and during the remaining seven they are fed scantily on hay or straw in stables and sheds.

They reside in log-houses with two or three rooms. Their food is salt fish, sour rye bread as hard as flint, potatoes, milk, and very light beer. They are clad in cloth and linen of their own making, also in sheep-skin. Their general circumstances are very poor.

... the people leading an indolent and slothful life, mechanically turning their penny, and not thinking or troubling themselves about anything beyond the work they may have in hand, and their daily bread. They are averse to all kinds of improvement, and like their old ways the best. Lately, however, through the awaking of the Landtag (Parliament), called into action by the present Emperor after 50 years of political sleep, the people are commencing to look into matters, and a decided public tendency to favour the small proprietor is visible.

Brittidiplomaatista löytyi internetin kautta hämmästyttävän vähän tietoa, liian tavanomainen nimi. Finlands Allmänna Tidning noteerasi hänen tulonsa 22.05.1866, aiempi virkapaikka oli ollut Memel, nykyinen Klaipėda Liettuassa. Asemapaikkojen perusteella Wikipediasta löytynyt William Campbell of Breadalbane on kyseisen diplomaatin poika, joka päätyi saksalaisen armeijan riveihin!

Kalastettua

Kalastusretki vasemmalla Kyläkirjaston kuvalehdestä 10/1885.

Turun kulttuuripääkaupunki meininkiä voi katsoa Jan-Erik Anderssonin YouTube-videosta The demolition of the Wikeström & Krogius Art Nouveau building.

Esoteerisen maantieteen koulun Marko Leppänen esitteli Helsingin tietokeskuksen satavuotisnäyttelystä lautapelin Helsingin valloituksesta vuonna 1918.

Arkeologiassa Tohisee 1/2011 on ilmestynyt ja elektroninen versio on piilotettu Kuriositeettikabinetin arkistoon. Hmm... pääkirjoituksessa noteraataan lehden saama medianäkyvyys Muinaistutkijassa, mutta ei sanaakaan tästä blogista. Jossa joulukuun alkupuolella kirjoitin "ihanan retroa, että joku viitsii tehtailla A4:sta taitettuja lehtiä verkkosivujen sijaan. Arkeologit arvostavat artefakteja?" Tekstilläni oli käänteinen vaikutus?

Verkkolehtenä ilmestyi myös Helsingin yliopiston historianopiskelijoiden Kronikka 1/2011, joka pursui juttuja. Hella W sai nihkeähkön vastaanoton: "Elämänkerrallisen elokuvan tarkoituksena kun olisi, ainakin minun mielestäni, antaa kattava kuva henkilöstä ihmisenä, ei vain listata hänen tekemisiään."

Saariselästä jotain muistava voi osallistua historian kirjoitukseen.

Esa Pesonen oli kirjoittanut unohdetuista sotilaista ja tarjosi idealistan iltapäivälehtien historialiitteiden aiheiksi.

Jussi Niinistö oli lukenut Lasse Vihosen kirjan Radio sodissamme.

Kirsimaria oli lukenut Liisa Sounion kirjan Brändikäs tieteentekijän silmillä.

Reija Satokangas oli keskustellut kahden erilaisen historianopiskelijan kanssa.

Tuuli Hakulinen jatkoi Kronstadtin kapinan selostusta ja paljasti sukuyhteyden tapahtumiin.

Dick Harrison kirjoitti på svenska yhdestä lemppari(!)aiheestani eli häpeäpaalurangaistuksesta.

Hannu Salmi esitteli kirjauutuutta Menneen ja tulevan välillä. 1800-luvun kulttuurihistorian lukukirja.

Timo Hännikäinen oli katsonut latvialaisen The Soviet Story -dokumenttielokuvan ja totesi että siinä "tiedot merkittävästä historiallisesta verilöylystä esitetään radikaalina paljastuksena, tuomatta kuitenkaan asiaan mitään uutta informaatiota tai tuoretta näkökulmaa"

Nuppu julkaisi blogissaan esseensä Tuhkasta tuhkaksi - Muisti ja muistaminen W. G. Sebaldin romaanissa Saturnuksen renkaat, jossa alkukappaleessa todetaan "Yhtäältä kaunokirjallisten tehokeinojen sekä toisaalta etäännytetyn esseistiikan kautta teos asettaa kyseenalaiseksi sen kronologisesti eheän tavan, jolla olemme tottuneet hahmottamaan viime vuosisatoina kehittynyttä kulttuuriperintöämme. Samalla romaani ottaa implisiittisesti kantaa laajempiin kysymyksiin historiatieteen sekä fiktion rajapinnoista."

Itseoppinut (?) kellonvalaja

Kellonvalajien ammattikunta ei ilmeisesti jaksanut 1800-luvun alussa huolehtia eduistaan, kun yksittäisyritteliäisyyttä päästiin maaseudulla harrastamaan. Oulun Wiikko-Sanomia kertoi 4.9.1830:

"Osottaakseni kuinka taito ja toimi kaikenlaisisa askareisa meijänkin maasamme Suomesa ilmaupi ja näyttää oleman lisäymäsä, saan minä myös mainita että vero-talonpoika Mikael Rustet, valu-Fabriikisänsä Luvian Kappelisa Eurajoen Pitäjääsä, nykysin on valanut Pulkkilan kappelia vasten, Siikajoen Pitäjääsä, kirkon kellon, painaman 70:nen Leiviskän paikkoin. Se on ensi, yrityksellä menestynyt aivan täydellisesti, kaikkine koristuksinensa ja kirjotuksinensa, ja saanut myös kauniin heliän äänen, niin ettei se minkään suhteen ole huonompi niitä, jotka Stukkulmisa valetaan. Tänä syksynä taitaa hän vielä valaa Sotkamon Emäkirkolle 4o:nen Leiviskän painosen kellon. Tämä mies ei ole koskaan ollut opisa, vaan silmäilemällä ja omalla taijollansa saavuttanut tämän opin, eikä ole hän vielä kertaakaan valanut turhaan, vaan aina menestynyt hyvästi, vaikka hän on jo valanut usiammat kellot, ehkä ei ennen niin suurta kuin tämä vasta mainittu Pulkkilan kello on. Vasta saattaa hän kuitenkin valaa kuinka suuria hyvänsä, sitten kuin hän nyt on uudistanut ja isontanut uuninsa ja koko rakennuksen. Hänen tavallinen hintansa on 25 Riksiä joka Leiviskästä."

Puhdasta tekstimainonta loppujen lopuksi, siis. Olisiko ollut tehokkaampaa kuitenkin paljastaa, ettei kyse ollut ihan tavallisesta talonpojasta? Brita Salkon tekstistä selviää:

Rostedt oli Leineperin ruukin seppä. Hankittuaan maatilan Luvian Peränkylästä hän perusti pajan, jossa valoi pieniä kelloja. Tukholman matkoilla käydessään hän onnistui pääsemään töihin sikäläiseen kellovalimoon ja näin perehtymään kellonvalamisen salaisuuksiin. Palattuaan kotimaahan hän varusti Peränkylän kellovalimonsa tehokkaaksi yksiköksi. Rostedtin valamia kelloja on mm. Kalvolassa, Eurajoella, Huittisissa jne. Kuuluisimmat hänen valamansa kellot ovat Turun Tuomiokirkon lyömäkellot, joiden ääni on Yleisradiosta tuttu Suomen kansalle. Rostedt kutsuttiin kellojen koesoittoon, joka tapahtui Tuomiokirkon tornissa 19. marraskuuta 1835. Maineikas valajamestari kuoli v. 1839 vain 49 vuoden ikäisenä.

Luottaako aikaislausuntoon itseoppimisesta vai myöhempään tutkimukseen?