Täydennysosia Töölöstä

1) Hesperian puiston rannassa käytettyjen vesisuksien kuvasta löytyi parempi kopio Sjöhistoriska museetin Wikimedia-latauksista. Stålhanen aikaan olisi voinut lisätä Töölön vesilähteen mainoksen Helsingfors Tidningarissa 21.6.1837: Vid undertecknads Villa å Thölö är i sednare åren uppfunnen en Mineral-källa, som enligt nyligen anställd Chemisk undersökning befunnits höra till Alkaliska vattnen samt innehålla i synnerhet Kalkjord och Magnesia....

2) Selvitellessäni kotikorttelissani sijainneen tehtaan vaiheita en kurkistellut arkistoihin. Kätevimmin saatavilla ovat digitoituina Kauppa-ja teollisuushallitukseen saapuneet tilastotiedot.  Helppokäyttöisinä niitä ei voi pitää, sillä historiallisesti Astian kautta löytyi kätevimmin se, mikä lääni on missäkin yksikössä. Mutta selattuani vuoden 1888 Helsingin osalta näyttää siltä, että elintarviketeollisuudesta tietoja ei kerätty.

3) Laika Nevalainen kertoi keväällä kaupunginmuseon tilaisuudessa keskuskeittiöistä, joita oli Helsingissä erityisesti töölöläisissä taloissa. Äskettäin tuli esiin Kvartti 1/2013 (pdf), jossa on artikkelinsa Helsinkiläiset ja turkulaiset keskuskeittiötalot 1910- ja 1920-luvuilla.

4) Tilastollinen katsaukseni vuoden 1880 Töölöön ei ole jälkikäteen luettuna jatkamisen väärti. Valtakunnallisissa tilastoissa aineksia moiseen olisi ollut näissä:

• Rakennus- ja asuntolasku Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Viipurissa joulukuun 5 päivänä 1900
• Väenlasku Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Wiipurissa joulukuun 5 päivänä 1900
• Väenlasku Helsingissä joulukuun 7 p. 1910: Taululiitteet
• Helsingin väestölaskenta joulukuun 8 p. 1920: Taululiitteitä

5) Kirjoittaessani kuningasparin matkasta kesällä 1802 oli hauska ajatella, että ihailevaa kansaa saattoi seisoa ihan tässä lähiympäristössä tuijottamassa ohi ajavia vaunuja. Ainakin vastaanottoväkeä tuli Töölöön asti kun kuningasparille runoillut Franzén saapui vierailulle vuonna 1840. August Schauman oli paikalla 14-vuotiaana ja muistelee kirjassaan Kuuden vuosikymmenen ajoilta 

Jokainen, joka tunsi Franzénin nimen, ikävöi saadakseen tervehtiä runoilijaa, ja etupäässä tietysti akateeminen nuoriso. Tiedettiin, että tämä vieras heinäk. 14 p. iltapuoleen saapuisi maantietä myöten Turusta vävynsä, C. D. v. Haartmannin seurassa. Ylioppilaiden oli siis erittäin sopiva lähteä joukolla kappaleen matkaa ulkopuolelle kaupunkia Töölöön ravintolan luo odottamaan kallista vierasta ja siellä häntä tervehtimään. Tämän päätöksen tekeminen näytti niin yksinkertaiselta ja viattomalta kuin suinkin. Mutta, — mutta — vieraalle Ruotsista, vieläpä entiselle suomalaiselle, joka oli hyljännyt maansa ja siirtynyt Ruotsiin, kävisikö laatuun sellaiselle näin lämmintä suosiota osottaa? Yläilmoissa epäiltiin, itse kreivi Rehbinder, v.t. kansleri, kuuluu pitäneen aijetta arveluttavana ja varakansleri, kenraali Thessleff, oli kai jo kuulevinaan tykinlaukauksia Pietarista. Mutta rehtori Ursin sai korkeat herrat rauhottumaan eikä tätä kunnianosotusta kielletty. — Ylioppilaat marssivat siis esteettömästi Töölööseen, varmuuden vuoksi jo puolenpäivän aikaan. Lukuisasti muuta yleisöä seurasi mukana tai tuli jälestä, niiden joukossa minäkin. Muutamia tunteja siellä jännityksessä odotettiin. Jokaisen tomupilven, joka näkyi etäällä taivaan rannalla, luultiin ennustavan juhlavieraan tuloa. Mutta pilvi toisensa perästä petti. Vaunu saapui kyllä vaunun perästä, kärryjä tuli useampia ja kaikissa oli juhlavieraita, mutta odotettua ei. Mutta nuo alituiset pettymiset kiihottivat vain juhlamielen vilkkautta. Vihdoin, noin klo 6 tienoissa, tunnettiin toki eräässä vaunussa 68-vuotisen runoilijan lempeät kasvot. Silloin kajahti loppumaton hurraahuuto, päät paljastuivat, väkijoukko piiritti vaunun, jonka oli pysähdyttävä. Laulettiin laulu (sanat olivat R. I. Holstin sepittämät), Fredr. Cygnaeus, pohjolaisosakunnan kuraattori, tulkitsi ylevin sanoin ylioppilaitten tunteita ja Franzén vastasi, kyynelten virratessa alas ryppyisiä poskia myöten, tuohon lämpöiseen tervehdykseen. Uusia hurraahuutoja kaikui ja vaunut läksivät taas liikkeelle.

Oppiminen ja digitaalinen kulttuuriperintö

Eilisellä DigiME-aamiaisella oli teemana oppiminen, kasvatus ja koulutus. Ensimmäisenä puhunut Hanna Lämsä korosti sitä, että oppiminen pitäsi ymmärtää yleisenä ja elinikäisenä. Mutta edustamansa Kulttuuriperintökasvatuksen seura on kyllä keskittynyt koululaisiin ja opetukseen.

Seuran aikaansaannooksina hän mainitsi historiakerhot (jotka olivat juuri jossain esillä), digitaalisen pelin Operaatio maailmanperintö ja videotyöskentelyn. Myöhemmin palasi muistiin vielä Kulttuurin vuosikello, johon usein näkeekin linkitettävän.

Finnan luokkahuoneesta ja tulevasta avoimien oppimateriaalien portaalista vastaava Taru Kuhalampi paljasti, että luokkahuoneen tekninen ratkaisu on Suosikit, joita äskettäin testailin. (Silloin unohdin, että linkittämistä odotti ohjevideo Näin tallennan suosikkiaineistoni Finna.fi-hakupalvelussa.) Liittämällä suosikkeihin tekstiä voisi ulkopuolisenakin saada aikaan tietopaketin suht vaivattomasti.

(Mistä tulikin mieleen, että voisin tehdä "suosikkilistan" kummallisiksi kokemistani tietueista... Tosin olen oppinut painamaan Ota yhteyttä -nappia ja useimmat organisaatiot vastaavat nipotuksiini nopeasti, asiallisesti ja kiittäen. Joitakin poikkeuksiakin olen (toki) pannut merkille.)

Vaivattomuus on myyntiargumenttina myös Finnan organisaatioille, jotka ovat tähän mennessä paketteja tehneet. Keskustelussa todettiin, että organisaatiovetoisuus antaa suoraviivaisen (ja toivottavasti toimivan) päivitysvastuun, mutta toivottiin, että materiaalia poimittaisiin Finnasta myös muiden organisaatioiden tarjonnasta.

Ja ehkä näin on tapahtunutkin? Olen luokkahuonetta toki käynyt kurkkimassa (kuten kuulemma 20000 kävijää viime kuukausina eli avaamisen jälkeen), mutta en löytänyt blogijutun aihetta.

Kuhalampi mainitsi markkinointipuheessaan m.m. Kansallismuseon esihistorianäyttelyä tukevat kokonaisuudet Esihistorian huippuesineitä Kansallismuseossa ja Esihistorian mysteeriesineitä Kansallismuseossa. Joko näiden yhteydessä tai aiemmin Lämsän esityksessä oli puhetta Kansallismuseon kouluille tekemistä video-opastuksista, joiden tallenteita on näkyvillä YouTube-kanavallaan. Näihin on pitänyt tehdä linkkilistaa jo jonkin aikaa, joten käytetään aasinsilta:

• Streamattu opastus Esihistoria
• Kalevalan päivä: Kalevalan taustat ja tarinat
• Kiertotaloutta keskiajalla
• Streamattu opastus - Keskiajasta Kustaa Vaasaan
• Streamattu opastus: 1700- 1800- luvun vaihde
• Streamattu opastus - Suomen tarina

Ei ole minusta digitaalisen kulttuuriperinnön käyttöä (elinikäiseenkään) oppimiseen kovin vaikeaksi tehty, mutta Lämsän esityksen mukaan vielä on saavutettavuudessa ja ubiikkiuuteen pyrkimisessä tekemistä.

Tilaisuudesta lähtiessä jäin suustani kiinni kun kahden tuttavan kanssa avauduimme käyttöoikeuslausekkeista. Joiden kummallisuuksien selitteenä Finnassa saattaa olla se(kin), että lähdejärjestelmässä ei ole mahdollista asettaa lauseketta tietuekohtaisesti.

Mutta kummallisuuksia on toisaallakin, joten aasinsiltaa toistamiseen hyödyntäen taannoinen avautumiseni Twitteriin:

"Mikä Åbo Akademin ongelma on? Konserttiohjelmalla vuodelta 1855 ei luulisi olevan kaupallista arvoa ja tekijänoikeuksia sillä ei ole. "Dokumenttia voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty." Eli en saa edes lukea, jos tarkoitukseni on sisällön perusteella tuottaa julkaistavaa tekstiä? "

Nicklaksen meriselitys kuului "Yleisellä tasolla kaupalliset rajoitukset johtuvat yleensä siitä, että käyttäjän tulee mainita lähteen. Jos kuvaa käytetään kaupallisissa yhteyksissä haluamme tietää missä ja miten Åbo Akademi mainitaan. " Sen kerran, kun ÅA:lta rajoitetun materiaalin käyttöä tiedustelin, sain kyllä vastaukseksi hintalistan. Olisiko pitänyt kysyä ruotsiksi?

P. S. Alkukuva löytyi Finnan luokkahuoneen entisajan leikeistä. Valitettavasti SLS:n julkaisu SLS 445 ei vielä ole verkossa, joten digitaalisesti ei selviä, miten pässiä ja paskalampea leikittiin. Oma asiansa on sitten lähdekritiikki, jota käyttäen pitää huomata, että leikki on dokumentoitu vironruotsalaisten keskuudesta eikä Suomesta.

P. S. 2 Linkkilistaa silmäillessä löytyi vielä Taru Kuhalammen gradu Nuorten osallisuus vuorovaikutuksen ilmiönä kulttuuriperintöprojektissa, joka aiheensa puolesta sopi tähän. Kauan eläköön aasinsillat.

Iida Hirvaskari o. s. Pekuri (1851-1921)

Naisten ääni 34/1918, nimimerkki Maankiertäjä:

Nykyajan naisten, joilla on niin monia oppimisen mahdollisuuksia, täytyy monta kertaa ihmetellä ja ihailla niitä naisia, jotka muutamia vuosikymmeniä takaperin vain suurilla ponnistuksilla tavattoman opinhalunsa kannustamina voivat itselleen hiukan oppia saada.

Tällaisia naisia on talonemäntä Iida Hirvaskari o. s. Pekuri Siikajoella. Hailuodossa syntyneenä v. 1851 hän jo aikaisin muutti vanhempiensa mukana Siikajoelle. Koko pitäjässä ei siihen aikaan ollut kansakoulua, joten hän ei ole käynyt kuin rippikoulun. Mutta pirteä tyttö ei tyytynyt niin vähään, vaan koitti omin voimin hankkia tietoja. Muun muassa hän oppi krjoittamaan siten, että talletti jok'ainoan löytämänsä paperipalan, missä oli kirjoitusta, ja sen mukaan hän harjoitteli. Lisää oppia janosi kuitenkin Iida ja niin hän lähti v. 1867 Koivikon karjakkokouluun Muhokselle, omistaen ainoastaan yllään olevat vaatteet. Suoritettuaan Koivikossa kaksivuotisen kurssin, palveli Iida Pekuri ensin yksityisillä karjakkona ja tuli sitte Koivikon koulutilan karjakoksi, missä toimessa oli 4 vuotta.

Täällä ollessaan hän teki valtion varoilla opintomatkan Eteläsuomeen, ollen m. m. 3 kk. Boijen maatilalla Janakkalassa. Koivikosta hän joutui Kuopion läänin karjakoksi, jostapäin valtion apurahalla lähetettiin Helsingin suureen näyttelyyn, seka parin vuoden perästä Oulun läänin karjakoksi. Tässä toimessa hän oli monta vuotta, kiertäen läänin etäisissäkin perukoissa opettamassa ihmisille karjanhoitoa sekä voin ja juuston valmistusta.

V. 1885 meni Iida Pekuri naimisiin maanviljelijä A. Hirvaskarin kanssa Siikajoelta. Tointaan hän ei kuitenkaan vielä jättänyt, vaan jatkoi sitä senkin jälkeen useita vuosia. Vasta kun perhe kasvoi suuremmaksi, kun lapset tarvitsivat enemmän äidin valvovaa silmää, jätti hän toimensa ja jäi kotiin.

Mutta tarmokas luonne keksi uusia tulolähteitä ja uusia toimialoja. Taloon ostettiin separaattori ja monia vuosia oli siellä maidon kuorimisasema. Myöskin alettiin harjoittaa kalaliikettä. Kalastettiin itse ja muilta seudun kalastajilta ostettiin kaloja, joita sitte lähetettiin ympäri Suomen, vieläpä aina Pietariin asti. Emäntä oli ensimäisenä kaloja puhdistamassa ja itse hän ne suolasi kaikki. Ei ollut ennen vanhaan harvinaista, että emäntä kesäisenä päivänä, väen ollessa työssä, muiden kotitöiden lisäksi perkasi kymmeniä kiloja kaloja, kun sattui kalakauppias tulemaan, eikä kaloja voinut jättää pahenemaan.

Emännän valvova silmä oli kaikkialla ja talo vaurastui. Vuotuinen kalakauppavaihto nousi kymmeniin tuhansiin markkoihin. Työhön tottunut ei malta vieläkään antautua vanhuuden lepoon, vaan yhä puuhaa suuren taloutensa johdossa tyttärensä uskollisesti auttaessa ja vieläkin perkaa hän suuret, kymmenien kilojen painoiset lohet.

Valistuksen ja opin merkityksen Iida Hirvaskari — itse aina oppia janonnut — ymmärtää hyvin. Innokkaana oli hän puuhaamassa ensimäistä kansakoulua Siikajoelle, kun sitä varten arpajaisilla ja muutenkin rahoja kerättiin.

Tarkkaan seuraa hän aikaansa. Eivät jää sanomalehdet lukematta ja yleisten asiain tiedoillaan hän usein saattaa nuoremmat häpeään. Kirjallisuutta lukee hän mielellään, onpa Tietosanakirjakin saanut hänestä ahkeran käyttäjän.

Maailmaa paljon kokeneena Iida Hirvaskari tietää, miten kylmä se usein on. Siksi on hänen kätensä valmis auttamaan toisia ja — mikä on vielä suuriarvoisempaa — hänellä on rohkaisun sana sellaiselle, joka työssään kohtaa vastoinkäymisiä ja tuntee masentuvansa. Omassa elämässään hän on todeksi kokenut ja tahtoisi nuoremmille neuvoksi antaa sanat: »Tee työtä, rukoile ja säästä, niin menestyt.»

Satunnainen kasku Rautalammilta

Kansanrunoilija Paavo Korhonen [1775-1840] oli niitä miehiä, jotka eivät ryyppyä hyljeksineet. Sen tiesi hyvin Rautalammin silloinen rovastikin [Johan Fredrik Boucht, ensin vt. (1808-21), Johan Boxström (1822-36) tai Johan Hirn (1839-58)], jonka luona Paavo usein kirkkomatkoillaan vieraili, jolloin ajan tavan mukaan otettiin ryyppykin. Rovastia huvitti laskea leikkiä Paavon kanssa, jolta ei koskaan puuttunut naulan päähän sattuvaa vastausta. Kerran mm. sattui seuraava keskustelu. Oli puhuttu yhtä ja toista, kun rovasti yhtäkkiä kysyä tokaisee:

»No, se Paavo ei enää ryyppääkään viinaa?»

»Eipä tuota näy olevan tarjollakaan», oli vastaus.

Nauraen rovasti silloin vetäisi kaapistaan pullon ja kaatoi lasiin, jonka Paavo kursailematta tyhjensi. Vähän ajan perästä Paavo virkkoi:

»Kaksi silmää vieraalla», mikä ajan puhetavan mukaan merkitsi, että toinenkin silmä tarvitsee ryypyn kirkastuksekseen. Hauskaluontoinen rovasti ymmärsi yskän ja kaatoi toisen lasin samalla kuitenkin hyvätuulisesti huomauttaen:

»Paavo ei varmaankaan pääse taivaaseen, kun juo noin paljon viinaa.»

»Pääsipä tuo Koivulan vaarivainaakin, vaikka oli suurempi juoppo kuin minä.»

»Mistä Paavo sen niin varmaan tietää?»

»Rovastin omasta suusta minä sen kuulin», vastasi Paavo.

(Rovasti oli pitäessään Koivulan vaarin ruumissaarnaa ylistänyt hänen autuuttansa tulevassa elämässä.)

»Eihän sinun kanssasi mihinkään pääse», oli rovasti nauraen lopuksi vastannut.

Suomen kuvalehti 27-32/1917
Kuva Fyren 39/1903

Panelian paha henki

En Kansalliskirjaston erikoislukusalissa jaksanut lukea ja kääntää Mathias Weckströmin kopioimaa asiakirjaa 1700-luvun kummituksesta Paneliassa, mutta naputellaanpa luettavaksi Carl Ferdinand Nordlundin kirjasta Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) samaa asiaa koskeva tekstiä otsikon Panelian henki alta.

V. 1770 paikoilla rupesi kamaloita huhuja käymään kautta pitäjän ja tavallisella nopeudella leviämään ympäri naapuripitäjäin sekä puolen suomenmaata pahan hengen hirveästä raivoamisesta Tuulensuun torpassa, jossa asui sotamiehen leski palkollisineen. Viimemainittuja oli kaksi, piika ja renkipoika.

[...] Kamaloita kumisevia ääniä kuului, eikä tiedetty tulivatko net ylhäältä vai alhaalta, yliseltä tai kellarista, johon päästiin aukosta huoneen lattiassa; koko huone jytisi, jotta luultiin hetipaikalla raukeevan; huonekalut ja astiat paiskausivat ylösalaisin, valkea uunissa sammui, padat ja pannut syöksyivät lattialle ynnä tuhka uunista y. m. s.

Joukko ihmisiä kokoontui paikalle hiljan iltasilla, jolloin meteli tavallisesti alkoi, eikä ainoastaan omasta pitäjästä, vaan myöskin kaukaisemmilta tienoilta. Jokainen mieli omin silmin nähdä ja korvin kuulla, oliko jutussa mitään perää. 

Kun ei kenkään tietysti uskaltanut astua peräti likelle, oli viekastelijoilla hyvä tilaisuus saada näyttelö asetetuksi juuri julkiseksi ja pirulliseksi.

Uuteliasten joukossa nähtiin myös pappeja sekä muuta säätyväkeä. Kaikki olivat kummat kuultua, näytelmät nähtyä sitä mieltä, että itse satanas oli näitten todellisena vaikuttajana.

Ei siis ollut ensinkään ihmettä että paikkakunnan kirkkoherra pani virkakirjeen kaikista näistä kummituksista Tuulensuun torpassa asianomaiselle lääninprovastille, joka puolestaan lähetti kirjeen Turun konsistorioon lisättyään siihen hyväksyvän leimansa.

Seuraus tästä kirjoituksesta oli tietysti, että lääninprovastin [Mikael Lebell] apulaisineen, jotka hänen tuli valita tarpeen mukaan, piti joutuisimmin lähtemän paikalle perinpohjin tutkimaan ilmoitettujen kummitusten todellista perää.

Varmuudella sopii otaksua, niinkuin myös loppupäätöksestä on nähtävä, ett'ei konsistorion käskykirje sisältänyt mitään myöntämistä provastin esitykseen, vaikka viimemainittu käsitti asian niin, että kun tässä epäilemättä oli saatanan kanssa tekemistä, hänen tuli exorcismon hengellisillä aseilla manata ja karkoittaa paha henki.

Lääninprovasti saapui siis paikalle eräänä iltana ainoastaan yksi apulainen muassa, joka oli seurakunnan pitäjänapulainen. Toinen kutsuttu apulainen, Nakkilan kappalainen, oli ilmoittanut laillisia esteitä tulemastansa saapuvilla, vaikka todellinen syy poisolemiseen lienee ollut se, että kappalainen, joka oli olevinansa typerämielinen, vaikk'ei häneltä ensinkään älyä puuttunut, syystä pelkäsi että lääninprovasti tässä seikassa oli joutuva haaksirikkoon.

Provasti apulaisineen astuoi siis juhlallisesti huoneesen täydessä papillisessa asussa, pyhä raamattu kummankin kädessä. 

Ensin nousi erinomainen keskustelu provastin ja pahan hengen kesken. Kun provastin kysymyksiin vastattiin kamalalla kumisevalla äänellä, pidettiin se myöntävänä vastauksena, mutta jos ei mitään ääntä kuulunut, kieltävänä.

Tämmöiselle epävakaiselle perustukselle provasti sepitti pitkän pöytäkirjan, joka varmaan löytyy konsistorin arkistossa.

Kun kuulustelu oli päätetty, alkoivat manaukset ja lumoukset. Vaikka provasti tarmonsa takaa heilutteli hengellisestä asehuoneesta lainattuja ruostuneita aseitaan, oli menestys niin kehno, että paha henki silminnähtävästi rupesi tekemään hengellisistä herroista pilkaa toitottamisella ja häväisevillä äänillä, jotta heidän vihtoin oli täytymys jättää taistelutanner tyhjin toimin.

Kun provastin kertomus toimituksestaan oli saapunut konsistorioon, nosti se tietysti sekä harmia että naurua, ja lopuksi tuli että provasti tuomittiin vetämään sakkoa 700 talaria ja pitäjän apulainen puolen siitä.

Asia lykättiin Kuninkaan tutkittavaksi, joka kumosi konsistorion päätöksen ja määräsi asian uudestaan tutkittavaksi. Toisen päätöksen mukaan pantiin läänin provasti viraltaan kolmeksi kuukaudeksi, ja apulaisparka sai kovat nuhteet.

Sillä välillä oli konsistorio määrännyt läänin provastin likeisimmästä provastikunnasta selvittämään edellisen tarkastajan kautta pahasti selkattua vyhtiä.

Tämä lääninprovasti lähti kohta paikalle otettuaan mukaansa muutamat lujat miehet varustetut rautakangeilla ja muilla sopivilla aseilla. Itse oli hän unhottanut raamatut, kapat ja kraijit.

Lääninprovasti N:o 2 ei ollut ensinkään taipuvainen keskustelemiseen, vaan antoi heti tultuaan ottaa lattiaparret irti ja tutkia huonealustan.

Täältä vedettiin esiin torpan renkipoika perätoi pelästyksissään tanotorvi kädessään. Hänen oli täytyminen kohta paikalla tunnustaa, että hän koko ajan oli emännän asioita käynyt ja puhaltanut torvea salamerkin annettua.

Vähän ajan kaivettuansa löysivät miehet vielä sinne haudatun lapsen luut.

Selville tuli myöskin , että torpan leski oli tänne kätkenyt sikiönsä ja toimeen pannut täällä tapahtuneet kummitukset voidakseen paremmin salata törkeän rikoksensa. 

Provasti C. H. Strandberg, joka aikanaan on toimittanut hyvin tunnetun kirjan "Åbo stifts herdaminne", kertoo edellisen provastin turhat ja naurettavat yritykset, mutta ei puhu mitään jälkimmäisen ravakasta käytöksestä.

En voi sanoa mikä tähän lienee ollut syynä. Mikä peittämistä tarvitsisi, jos semmoinen muuten täsä olisi paikallaan, olisi kenties edellisen lääninprovastin aivan yksinkertainen käytös tässä asiassa, mutta ei milloinkaan jälkimmäisen ylevä katsantotapa.

Tämän asian, semmoisena kuin se tässä on esitetty, on minulle kertonut vanha mies, joka on elänyt kyllä liki niitä aikoja, joista tässä on ollut puhe.

Pidempi teksti tapauksesta on julkaistu sarjassa Satakunta. Kotiseutututkimuksia ja Anu Korpisen toimittamana blogissaan.

Kuva kirjasta Fältskärns berättelser

Mitä hyödyttää kirjoitustaito?

Sanomia Turusta julkaisi 4.3., 18.3. ja 5.4.1851 kirjoituksen Pellonviljeliäin kirjoitustaidosta, jolla yritettiin myydä tätä uutuutta vähän kuin kotitietokoneita nuoruudessani. Kirjoituksessa vastattiin neljään kysymykseen: mitä hyödyttää peltomiestä kirjoitustaito, menestyykö kirjoittaminen talonpoikaisille, kuinka kirjoitusta parahiten opittaisiin talonpoikaiselta kansalta ja miksei ole paras olla vanhallansa? Vastaus ensimmäiseen kuului:

1:ksi. Kirjoitusta tarvitaan kaikellaisissa koto-astoissa; sillä paljo on muistettavia, ja kojettelemus osottaa ett'ei kaikki pysy mielessä, mitä tarvittaisiin, ja usein muistuvat asiat väärin, mutta mitä on pantu paperille, se ei muutu hiukkaakaan. Usein unohtuu vähällä aikaa koko asia muistosta, mutta paperilta ei luiskahda pieninkään sana, vaikka kuluisi kymmeniä vuosia, ennenkuin tarvittaisiin katsoa. Erinomattain sen, jolla on paljo toimia, niinkuin on jokaisella vireällä talollisella, on työläs muistaa kaikkia; omaksi häviöksensä näkee kirjoituksen taitamaton unohtaneensa mitä jonkun ajan perästä tarvitsisi tietää, mutta kirjoitteleva näkee asian selkeänä, juur kuin olisi äsken tapahtunut. Esimerkiksi: Jos annat mökkiläisille syötävän-aineita, pitkin vuotta, annat kapan silloin toisen tällöin, yhdelle rukiita, toiselle ohria, j. n. e., joista antimista luvataan tehdä työ-päiviä sinulle heinän ja elon aikana, niin et muista kenelle ja kuinka paljon kullekkin olet antanut; ja jos muistatkin vähän, kuin uninäköä, niin et taida luottaa muistiis, joka kyllä pettääkin. Mutta jos kaikki ovat kirjassas, niin näjet ja tiedät ne selkeästi. Jos vielä useain vuosien kuluttua näjet kirjastas millä lailla olet kutakin peltoas viljellyt, mitä sontaa antanut ja mitä viljaa kasvattanut kunakin vuonna eri maalaaduissa, ja mitä on kukin pelto kasvanut, niin on tämä hyödyllinen opetus sinulle ja vielä kylällisilleskin ja perillisilles. Jos vuoden lopulla saat katsoa paljoko on tullut kutakin laia viljaa, ja paljoko mennyt, niin saat usein hyödyllisiä varoituksia kaitsemaan tavaraas koto-varkailta ja muilta hävittäjiltä; niinmyös tiedät vähentää semmoisia ulosmenoja, jotka eivät ole tarkoin tarpeellisia, kun näjet etteivät varas kannata paljoa. Moni panee ruplan silloin toisen tällöin, välisti taas vähemmänkin tarpeettomiin koreus-kaluin ja kaupungista tuotaviin ruoka- ja juoma-aineisiin, eikä havaitse kustannusta miksikään, mutta jos semmoiset pienet rahan menot aina pannaan kirjaan ja vuoden lopulla lasketaan yhteen, taidetaan nähdä niiden nousevan hävittäväiseksi summaksi. — Olkoon tämä sanottu kaikista talollisista yhteisesti. Lisättävä on että useoilla on vielä erinäistä toimia toimitettavina, joissa kirjoittaminen on perätikkin tarpeellista ja tuottaa silminnähtävän hyödyn; me tarkoitamme Kirkonhaltioita eli Kirkkoväärttejä, Kuudennusmiehiä, Lautamiehiä, Vangin-kuljettajia ja muita semmoisia, jotka tavallisesti ovat talonpoikaisia. Nämät voivat tuskin ja työläästi pitää asioitansa hyvällä kannalla, jos eivät taida edes omaksi muistoksensa kirjoitella; sitävastaan säästävät paljon sekä vaivoja että kustannuksia, jos ovat niin taitavia, että itse tekevät kirjat, joita heiltä vaaditaan. Voittoa kirjoitustaidosta ei taideta aina juur kopeikottaisin lukea, mutta kuitenkin havaitsee sen kukin, joka viitsii asiaa ajatella; ja moni katuu kun ei ole nuoruudessansa opetellut itseänsä kynää käyttämään.  

2:ksi. Kaukana toimitettavia asioita pitää sen menemän suusanalla ajamaan, joka ei taida kirjoittaa. Eikös olisi parempi panna asiansa paperi-liuskalle ja lähettää sen matkaan, kun mennä itse hevoisinensa päiväkausiksi ja viikoksikin kuljeskelemaan? Aika on rahan alaista, sen tietää jokainen ahkera työmies; ja viisas mies Penjami Franklin sanoo: "jos elämää rakastat, niin älä tuhlaa aikaa; sillä aijan aineesta on elämä tehty." Esimerkiksi: Jos pidät pitoja, ja kutsuttavat sukulaises asuvat haarusteella, parissa kolmessa pitäjässä, niin saat kyllä viikon ajella kutsumus-matkoilla; miehen ja hevoisen päivä-palkka on, tämän vuotisen arvion jälkeen, 52 kopeikkaa hopeassa, joka tekee kuudelta päivältä 3 ruplaa 12 kop. Kirjoittaen teet puolena päivänä kyllä tarpeeksi kutsumuksia, joka aika tämän vuoden markongissa maksaa 13 kop.; kirjoitus-aineita ei mene kun korkeinansakin 10 kopeikan verta, ja posti-rahaa ei välisti ollenkaan; mutta jos otammekin vielä 49 kopeikkaa posti-rahaksi, niin eipä sittenkään maksa kirjalliset kutsumukses muuta kun 63 kop. Ompa tässäkin kaunis voitto pienessä asiassa, nimittäin 2 ruplaa 49 kop. Jos tarvitset rahaa ja arvelet veljes tahtovan lainata, mutta se asuu kahdeksan penikulman päässä; jos lähdet sitä kuulemaan, niin menetät kolme päivää hevoisines, mutta posti-rahaa menee vaan 5 kop. kahdeksalta penikulmalta. Se joka sanoo olevan jouto-aikoja, joina kyllä kerjitään kuljeskelemaan, kun ei työ kotona maksa mitään, ei huomaitse toimellisella talonpoijalla olevan aina hyödyllistä ja tarpeellista tehtävää; ilman sitä sanoo sanalasku: "ei kuluta kuljeta", ja niin tosikin on. Erinomattain on isoksi haitaksi taloudelle, kun isäntä paljon oleskelee ja kuljeskelee poissa. Jota vähemmällä aikaa saadaan töitä ja toimia tehdyiksi, sitä enemmän taas tulee hyötyä; sillä työ ja toimi on tavaran perustus.  

3:ksi. Alinomaa tarvitaan keskenäistä kirjoituksia, semmoisia kun palkollisten Ulossedeleitä eli Päästekkirjoja, Kontrahteja, velkakirjoja eli Revänsejä ja Kuitteja j. m. Tämmöiset kirjat, jotka itseltä kirjoitettuina eivät maksa paljo mitään päälle paperin hinnan, tulevat hyvinkin kalleiksi, kun mennään niitä herrasmiehillä teettämään. Useassa paikkakunnassa menee koko päivä matkalla, ja sitten vielä, jos ei kirjoitusmies osaa olla kotonansa, täytyy mennä toista hakemaan, taikka lähteä toisena päivänä samalle asialle. Kirjoitusmiehelle olemme nähnyt maksettavan vähäisen kirjan tevosta niin paljo kun talonpoika ansaitsee viikossa; ja vaikkei makso aina tapahdu rahalla, vaan kylä-kakoilla tahi muilla seka-kaluilla, niin samahan on kustannus kuitenkin. Sitten kuluu vuosia, etkä enää muista tarkaan mitä joku säilössäs maannut kirja pitää sijallansa, taikka on sinulla joku isä-vainajaltas teetetty kirja, jonka mukaan pitää itseäs käyttämän; mitäs sitten muuta, kun mennä herrasmiehellä sitä lujettamaan! Näin saat kärsiä kulutuksia toisen toisensa perään, koska et itse taida lukea kirjoitusta. Huomattava on vielä sekin, että kirjoitusherra, joka ei ole asiaa pidemmältä miettinyt, vaan kiiruusti kirjoittaa sitä myöden kun kirjanteettäjät sanovat, erehtyy helpommin kun se, joka oman tyyni keskustellun asiansa kirjoittaa; ja kun herrasmies tekee kirjan ruotsalaiseksi, jota sitten teettäjäin kuullen kääntää suomeksi, ei taideta kaikkia temppuja saada korviin eikä ajatukseen niin selvästi, että havaittaisiin mikä asian haara ei ole juur paikallansa. Vähäisestäkin erehdyksestä taitaa aikain perästä tulla sekaannuksia, riitoja ja keräjänkäyntöjä, vieläpä vääryyttäkin ja vahinkoita, jotka vältettäisiin, jos talonpoikaiset itse kirjoittaisivat ja itse lukisivat keskenäiset suostumuksensa. 

4:ksi. Emme unohtane mitä huvitusta on kirjoittelemisesta. Mainitsemata sitä hyötyä, jota vijaton huvitus saattaa ihmisen mielelle ja sielulle, koska estää kelvottomista ja vahingollisista ajan-vietteistä, havaitkaamme että se ruumiillekkin on hyvä. Tässä olemmekin pitkin matkaa puhuneet vaan ruumiillisesta hyödystä sentähden, että enin osa niistä, jotka eivät itse huomaitse kirjoitus-taidon, eikä monen muunkaan taidon hyödyttäväisyyttä, taitaa katsoa ainoastansa sitä hyödylliseksi, mikä täyttää vatsaa tahi kukkaroa. Se joka jouto-hetkinänsä hauskuttelee aikaansa kirjoitus-pöydän vieressä, lujeskelee mitä ystävänsä ovat kirjoitelleet ja panee omia ajatuksiansa lujettaviksi, ei mene niin helposti juoma-seuroihin eikä yö-kulkuihin, kun toinen, jonka ainoina huvitus-keinoina nämät kelvottomat tavat ovat. Ihmisen luonto vaatii huvitusta, ja se joka ei huoli kelvollisista, rupee kelvottomia noudattelemaan; viimeksi mainitut taas hävittävät tavaraa ja terveyttä, ja turmelevat luonnonkin niin, että ijänpäinen köyhyys ja kurjuus on välttämätön.  

Jokainen ymmärtänee ettei kirjoitustaito hyödytä ainoastansa talonhaltioita, vaikka niitä olemme tässä puheessa erinomattain silmäilleet, koska niille näyttää parahin voitto tulevan, vaan myös muitakin; sillä ompa muillakin muistoon pantavia asioita, on toimituksia etäällä, joihin ei aina jouduttaisi menemään, koska tarvittaisiin, on teetettäviä kirjoja, ja mitä 4:ksi sanottu on sopii nuoreen kansaan vielä enemmin, kun isäntiin. Katsokaamme esimerkiksi trenkiä. Eikös olisi hänen hyvä itsekkin lukea Ulossedelinsä tietääksensä mimmoisen kiitoksen taikka laitoksen saa palveluksestansa? Jos hän saa varoja säästöön, joita antaa lainaksi, niin on hänen hyvä ymmärtää kummoinen velka-kirja hänelle annetaan, ja kirjoittaa kuitin, koska joku osa maksetaan takaisin; jos aikoo naida, niin on lysti lähetellä rakkaudenkirjeitä armaalle, eikä kuluttaa päiviä kosio-retkillä ja kärsiä palkan vähennystä; jos viimein rupee tölliläiseksi, niin on hyvä itse lukea mitä isäntä kontrahdissa lupaa, ja mitä se vaatii veroksi, ja sitten kirjoittaa itse suostumuksensa j. n. e. Sitä parempi olisi, jota useampi taitaisi kirjoitusta; ja jos tätä taitaisi joka ainoa viisitoista vuottansa täyttänyt, sekä miehinen että vaimoinen ihminen, niin oltaisiin ja elettäisiin paljoa paremmin, kun nyt.

Sopivasti näiden jatkoksi mainostettiin loppuvuodesta (25.11.1851) M. Akianderin Kirjoittamisen Alku-oppia. Sitä en tätä kirjoittaessani löydä digitoituna, mutta sisarteos Lukemisen alku-oppi, tahi Aapis-kirja (1850) on verkossa.

Kuva kirjasta "Letters from a cat : published by her mistress for the benefit of all cats and the amusement of little children" (1880)

Viikon piispat: Ragvaldus ja Benedictus

Ilmeisesti Maunun valinta piispaksi omasta porukasta koettiin onnistuneeksi. Ainakin kaniikki Laurentiuksen mielestä, sillä Maunun kuoltua hän valitsi seuraavaksi piispaksi tuomiokapitulin kaniikeista Ahvenanmaalla syntyneen Ragvalduksen. (Oliko valitsijana 1291 ja toukokuussa 1309 yksi ja sama kaniikki Laurentius? Valittiinko hänet valitsijamieheksi, jotta ei pääsisi piispaksi?)

Valinnan jälkeen Ragvaldus lähti tapaamaan Uppsalan arkkipiispaa, jonka vahvistettua vaalin Ragvaldus sai piispanvihkimyksen Tukholman Suurkirkossa.

Sitten alkoi arkinen työ. Länsi-Suomessakin seurakuntaverkko oli vielä harva. Vuonna 1311 Ragvaldus antoi anekirjeen, jotta Ulvilaan saataisiin kirkko. Juustenin mukaan "Tämän Ragvaldin aikana rakennettiin Herran vuonna 1317 Kuusiston linna".

Itärajalla oli edelleen levotonta. Vuonna 1314 taisteltiin Käkisalmessa. Vuonna 1316 kuningas Birger antoi turvakirjan Karjalan naisille. Vuonna 1318 novgorodilaiset tulivat Turkuun asti. Siellä he ryöstivät ja polttivat tuomiokirkon ja hävittivät myös rakennukset Kuusistosta.

Juri Danilovitš
Wikimedia

Marraskuussa 1320 Ragvaldus sinetöi asiakirjan Tukholmassa ja tämän jälkeen hänestä ei ole elonmerkkejä. Paavali Juustenin kronikan mukaan "Herra Ragvald kuoli Herran vuonna 1321. Seuraavana vuonna suuriruhtinas Jurin johtama suuri venäläissotajoukko piiritti Viipurin linnaa."

Vuonna 1323 solmittiin Pähkinäsaaren rauha. Uudeksi Turun piispaksi oli kaksi vuotta aiemmin valittu ruotsalainen Benedictus, jolla ei ole mitään tunnettua yhteyttä Suomeen. Valinnan aikaan hän oli Uppsalan tuomiokapitulin kaniikki.

Uuden rajan tuntumaan Karjalaan, Savoon ja Pohjanmaalle perustettiin uusia seurakuntia kuten Jääski ja Äyräpää, Savilahti ja Salo. Benedictuksen tiedetään tehneen tarkastusmatkoja eri puolille hiippakuntaansa.Juusten lukee Benedictuksen ansioksi tuomiokapitulin laajennuksen kahdella kaniikilla.

Benedictus on ensimmäinen piispa, jonka kuolema tunnetaan päivälleen: 24.10.1338.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Ragvaldus. Kansallisbiografia
Ari-Pekka Palola: Benedictus. Kansallisbiografia
Wikipedia: Ragvald II, Pentti Gregoriuksenpoika

DF #264, #270