Vaikuttava muistomerkki

Viime viikon perjantaiksi luvattiin Tallinnaan hyvää säätä ja melko minimaalisin valmisteluin lähdin matkaan. Tietoaukkoja tukkiakseni ja aikaa kuluttaakseni luin laivalla ilmaisjakelulehteä, josta selvisi, että Miehitysajan museo on laitettu kokonaan uusiksi. Jutussa oli kritiikkiäkin äänioppaan varassa olevasta näyttelystä ja pitänee joskus tutustua.

Päivän ensimmäistä kohdettani taustoitti juttuun haastateltu viestintäjohtaja Liis Merikülli, joka oli kertonut, että "suurin osa museon kävijöistä on ulkomaalaisia. Tavoitteena onkin lisätä virolaisten ja varsinkin nuorten kiinnostusta lähihistoriaan." Suorana lainauksena Meriküllilta: "Nuoret ottavat vapauden annettuna, haluamme, että he ymmärtäisivät sen hinnan."

Hinnasta muistuttamaan oli pari viikkoa aiemmin paljastettu Maarjamäelle Kommunismin uhrien muistomerkki, joka oli tuo päivän ensimmäinen kohteeni. Lähdin hakemaan sitä minimaalisin tiedoin ja ajattelin mahdollisesti joutuvani kysymään koordinaatteja Maarjamäen museoalueelta. Mutta samalla kun näin museon portaat oli näkyvissä selvästi monumentaalinen rakenne, joten suuntasin sinne.

Hetken luulin olevani jo oikeassa paikassa, mutta sitten tajusin sementtilaatat jalkojen alla vanhoiksi. Mäen päällä oli selvää, että tämä ei ole uusi.

Muistin verkkohaun osuneen Maarjamäeltä myös Neuvostoliiton aikaiseen monumenttiin ja olinkin tosiaan keskellä neuvostovallan puolesta kaatuneiden muistomerkkiä.

Kapeasta aukosta kuljettuani löysin hautapaaden omaiset merkit, joihin oli kaiverrettu joukko-osastojen nimiä. Samalla pilkotti pienen metsän takana musta seinä, jossa viroksi luki jotain kommunismin uhreista. Olin löytänyt hakemani, jota mielestäni on hedelmällistä tarkastella parina vanhemmalle monumentille.

Uuden muistomerkin (tulokulmastani) vasemmassa osassa muistetaan Neuvostoliiton eliminoimia Viron armeijan upseereja. Nimilistan lisäksi seinämässä oli luodinreiän näköisiä koloja, joista tirkistämällä näki valokuvia arvatenkin samoista henkilöistä.

Oikealla puolella on tietoja Virosta Neuvostoliittoon viedyistä. Viemisestä olin kuullut, mutta mainitut joukkotappamiset uusi asia minulle.

Päädyssä on syvennys, josta puiden kasvaessa tulee hieno lehto.

Tässä vaiheessa kierrostani en tiennyt mitä oli mustien seinien sisällä. Ajattelin, että tuskin pelkkää tyhjää tilaa, joten kiersin päätyyn, josta avautui käytävä merelle.

Seiniin on kaiverrettu yli 20 tuhannen virolaisen nimet. Yhdistettynä paikalle tuotuihin kukkiin ja kynttilöihin sai itkettämään, vaikka minulla ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta Viron historiaan. Ja vaikka isompi nimimäärä sotiemme menehtyneitä viime vuoden tilapäisessä installaatiossa Töölönlahdella ei aiheuttanut mitään tuntemuksia. Sattumaa vai suunnittelua?

Osa Kommunismin uhrien muistomerkin suunnittelua on videovalvonta. Historianesitys, joka tarvitsee suojelua.

Suruton ja keskiluokkainen Helsinki

Tänään avautuu Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa näyttely Suruton kaupunki. Hieman häveten törkeyttäni osallistuin eilen sen tiedotustilaisuuteen, jossa näyttelyä esittelivät sen päätekijät Jere Jäppinen ja Mikko-Olavi Seppälä, jonka vuonna 2016 ilmestyneestä kirjasta oli näyttelyyn saatu pohjaa.

No niin, maksuttomuus @Kaupunginmuseo vähenee, kuten toisaalla julkaistut säästölistat lupasivat. Mutta jos rahaa riittää toimittajien kestitsemiseen... pic.twitter.com/iN3QTRx6A1

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) September 13, 2018

Näyttelyn nimestä aavistin sisällön olevan positiivista puolta korostavaa, enkä erehtynyt. Alkupuheissa vakuutettiin, että populaaria kuvaa 1920-luvusta on rikottu kertomalla rikoksista ja laitakaupungin lautataloista. Näyttelyä kiertäessä ensiksi mainittua edusti välikön valokuva verisistä portaista ja jälkimmäistä oletettavasti joku otos neljän minuutin animoidussa valokuvakollaasissa. Työttömyydestä löysin maininnan vain työväkeä edustaneen opashahmon albumista.

Nämä albumit, joita oli yksi kullekin viidelle opashahmolle olivat mainio tapa rikastaa näyttelyä. Yllä kuva venäläissyntyisen pojan albumista. Muut kolme hahmoa ovat keskiluokkaa.

Niinpä kun kulutusyhteiskuntaa kuvaavasssa huoneessa painotettiin kasvaneita kulutusmahdollisuuksia, teki mieleni kysyä, millä yhteiskuntaluokilla oli mahdollisuus ostaa pyramidiin aseteltuja tavaroita. Ennen kuin ehdin suuni avata, Jäppinen totesi Fazerin 150 gramman suklaalevyä katsoessaan, ettei hän ollut selvittänyt sen hintaa.

Vaikeatahan moinen onkin, sillä Fazerin tuotelistassa ainakaan vuonna 1929 ei ole 150 gramman levyä. (Voi kyllä olla, että muistan luvun väärin.) Mutta löytyy 80 gramman maitosuklaalevy, jonka vähittäismyyntihinta on 7 markkaa. Suomen pankin rahamuseon raha-arvolaskurin mukaan työmiehen tuntipalkka vuonna 1929 oli 9,25 markkaa eli sillä ei olisi saanut ostettua 150 gramman suklaalevyä. Toisaalla näyttelyssä oli Yrjönkadun uimahallista inspiraationsa saanut huone. Helsingin sanomien 5.6.1928 kertoman mukaan "uimakylpy" maksoi 10 markkaa eli ei merkityksetön investointi työväelle sekään.

Annos raharealismia osana näyttelyä olisi miellyttänyt minua samoin kuin kaupungin tilastokirjoista otos puuhuussien määrästä tms. Mutta samoin kuin kaupunginmuseon perusnäyttelyssä, ikävä puoli elämästä oli kerätty yhteen näyttelyn kulmaan, jossa tapetin alta paljastui rotuhygieniaa, lisääntyneitä avioeroja ja sukunimien suomalaistamista. Ilmeisesti jälkimmäinenkin oli jotenkin negatiivista. Salatuksi tai unohdetuksi en sitä ainakaan pysty ymmärtämään.

Teemahuoneissa oli säästellen esineitä ja järkevä määrä tekstiä, joka ei kuvannut yksityiskohtaisesti esineitä. Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa alahyllyllä oleva ravintola-annosten kotiinkuljetukseen (taannoisen Ateneumin näyttelyn mukaan) tarkoitettu kokonaisuus jää kävijälle mysteeriksi ellei hän sitä ennestään tunne.

Omaa kuvaani 1920-luvusta näyttely ei heilauttanut mihinkään suuntaan. Mutta toivottavasti se löytää yleisön, jolla on sopivia aukkoja tietämyksessä. Kun nyt kerrankin kaupunginmuseo yrittää menneisyydestä jotain kertoa.

P. S. Mielenkiintoisemmat näkökulmat Helsinkiin 1920-luvulla ovat tarjonneet Matti Lahdenmäen Sesonkityöläisen päiväkirja ja Jarl Louhijan Kaksiteräinen miekka.

Kun toinen osti kotitilan verolle

Maria Simonsdotter (s. 1722) oli Vehmaan Sunilan nuoriemäntä viimeistään 1740-luvun puolivälissä (RK 1745-52 s. 131). Jostain syystä aviomiehensä kuoltua isännyys ei mennyt itseään vanhemmille poikapuolille vaan Marian uudelle aviomiehelle Johan Mattsonille (s. 1733). Tältä tilanne näyttää rippikirjoissa (1768-73 s. 187 ja 1776-81 s. 188) ja asian vahvistaa helmikuussa 1764 tehty sopimus.

Sopimus tuotiin valtakunnalliseen julkisuuteen Dagligt Allehandassa 25.5.1773. Otsikon "Märkwärdiga saker från Finnland" alle oli kirjattu huolellisesti koko sopimusteksti, jossa Johan sitoutui kaikin mahdollisin tavoin moiteettomaan tilanhoitoon. Häntä kutsutaan talonpojaksi (bonden), joten hämäännyin kun vaatimuksina oli myös huomattava vuokra, johon sisältyi päivätyömäärä, jonka odottaisi näkevänsä kartanon torpparilla.

No, tämähän olikin koko uutisen pointti. Sunila oli jonkun ratsutilan augmentti ja oli ennenkin maksanut siis veronsa sinne. Mutta sopimuksen toinen osapuoli eli E. G. von Willebrand oli ostanut Sunilan verotilaksi eli hänellä oli nyt oikeus päättää kuka sitä viljelisi. Niinpä hän katsoi asialliseksi vaatia moninkertaisen korvauksen verrattuna veroon, jonka Marian aviomiehet olivat aiemmin suorittaneet.

Dagligt Allehandassa oli sopimustekstin lisäksi yhteenveto

jonka laskelman perusteella Johanin ja taloutensa piti maksaa vuodessa 1137 kuparitaalarin edestä kun maakirjan perusteella tilan verot olivat vain 26 taalaria ja 22 äyriä.

No pitihän Von Willebrandin saada sijoitukselleen tuottoa? Vuoden 1875 maakirjan mukaan veroksiosto oli tehty 3.7.1758.

Miten Mäntyharjulta Helsinkiin?

V. v. Wright kertoo Työväen kalenterissa 3/1895 lyhyesti Timoteus Kydön elämän alkuvaiheista.

Timoteus Kytö syntyi Elokuun 11 p:nä 1857 Mäntyharjulla, jossa hänen isänsä oli työmies. Jo nuoresta tottui hän työhön ja kärsimyksiin ja katovuonna 1868 ei kodissa ollut tarjona muuta kuin rantasuolakkeen sekaista leipää. Kun äiti vähän myöhemmin sairastui kovaan tautiin ja isä oli matkoilla työansiolla, täytyi pojan, joka siihen aikaan oli 12 vuotias, hoitaa sairasta, ruokkia elukat ja toimittaa tavalliset kotiaskareet. 

Äiti suosi lämpimästi kansansivistystä ja valvoi väsymättä ainoan poikansa koulunkäyntiä, ensin kiertokoulussa ja sittemmin Mäntyharjun kansakoulussa. Palveltuansa jonkun aikaa paimenpoikana sai K. paikan rovasti Landgren'illa ja voitti hyvällä käytöksellään niin suuressa määrin tämän suosion, että hän vuonna 1873 toimitti K:n turkkurin oppiin maamme parhaimpaan liikkeeseen tällä alalla toiminimi J. F. Lundqvistille Helsinkiin. 

Virkoja ja kuoriaitoja

Keskiajan opiskelu jatkuu. Kurssin Kartanoläänejä ja kirkkoja Varsinais-Suomessa viime viikon luennolla Anu Lahtinen hyppäsi 1500-luvulle ja minulta meni pasmat ihan sekaisin. Eniten ajatuksia syntyi viroista.

Ensinnäkin Lahtinen totesi niiden tuoneen haltijalleen toisinaan suoraan tuloja ja joka tapauksessa informaatiota, jolla saattoi saada lisää rahaa ja valtaa. Virat alkoivat 1500-luvulla siirtyä sukupolvelta toiselle, mistä ekana tulee ajatus "kauheaa nepotismia". Mutta toisaalta oliko välttämättä osaavia vaihtoehtoja maantieteellisesti sopivalla etäisyydellä? Ja missä virkaan olisi opittu ellei kotiympäristössä? Eikä seuraava polvi ollut työtä välttämättä ottamassa vastaan sen innokkaammin kuin suutarinpoika omaa osaansa. Yhteiskunnan ylinkin kerros tekee päätöksiä omien mahdollisuuksiensa rajoissa.

Elisessä luennossa Janika Aho kävi läpi keskiajan kirkkoja Suomessa. Helpotuksekseni kaikki oli tuttua eli lukuiset eri tasoisesti opastetut kirkkokäynnit ovat jättäneet jotain jälkiä.

Kertaus on toki (lähes) aina hyödyllistä. Tässä tapauksessa erityisesti Ahon listaus kirkoissa edelleen näkyvästä ja kadotetusta. Ensimmäiseen luokkaan hän laski sijainnin maantieteellisesti. Teki mieli kommentoida maannousun siirtämiä rantaviivoja, mutta luennolla oli keskustelua ja kommentointia jo ihan tarpeeksi.

Yksi kirkon sisältä kadonnut elementti on kuoriaita, jonka itse aina unohdan. Vaikka olen ollut parissa pohjoismaisessa kirkossa, joissa se oli edelleen paikallaan. Että niin iso osa kirkon pinta-alasta oli varattu papille. Etteivät kyseiseen osaan tehdyt maalaukset olleet täysin kirkkoväen nähtävänäkään. No, aidasta kai sentään näkyy jotain läpi toisin kuin ortodoksisen kirkon ikonostaasista.

Aitaa miettiessäni muistin, että linkittämistä on odottanut vuodesta 2015 Ruotsin ev-lut kirkon tuottama Kyrkans föremål - Beskrivande lexikon, josta oheinen kuvasitaatti. Asiasanan Korskrank kohdalla on pitkä pätkä historiaa, jonka mukaan (tämäkään!) rakenne ei hävinnyt reformaation myötä vaan oli käytössä vielä vuosisatoja.

Berggrenin sisarukset

Viime viikolla Renlundista kuultuani lupasin palata prokuraattorinsa taustaan. Kiitos yhdessä virallisessa yhteydessä lehdissä mainitun tuplaetunimen "Brigitta Karin" uskallan yhdistää hänet Jyväskylässä satulamaakari Johan Mattsson Berggrenin ja Brita Lappalaisen 2.8.1864 syntyneeseen tyttäreen Brita Katarina.

Johan oli syntynyt 14.12.1822 Kokkolan maaseurakunnassa ja muutti mukaan vanhempiensa kanssa Kälviälle vuoteen 1829 mennessä (RK 1822-32 s. 237). Vuoteen 1852 mennessä Johanista tuli satulamaakari. Tuolloin hänen ja Brita Lappalaisen (s. 13.6.1822 Kuopion maasrk) poika kastettiin Kuopiossa, mutta myöhemmät lapset Jyväskylässä (Rippikirja 1854-71 s. 99, lastenkirja 1855-72 s. 169).

Lapsista vanhimpiin kuului 27.3.1855 syntynyt Hilda Amanda. Hänestä kertoo kuvan kera Suomen nainen 18/1918 m.m. että

Jyväskylän seminaarissa Uno Cygnaeuksen oppilaana sai hän voimakkaita herätteitä kansanvalistustyöhön ja suoritettuaan v. 1878 opettajatutkinnon, antautui Hilda Berggren nuoruuden innolla ja rakkaudella opettajatehtävälleen. Laukaan Savion metsäkulma tarjosikin hänen huomattavalle toimintakyvylleen sopivaan maaperän. Seudun vastaperustetulla koululla tehtiin uurasta työtä tuona keväisenä toukoaikana. Mutta koulun ulkopuolellekin ulottui opettajan vaikutus ja heti saavutti hän paikkakuntalaisten luottamuksen ja myötätunnon.

Berggrenien 23.5.1861 syntynyt tytär Agnes Alida, joka aikuisena käyti nimeä Lida, meni vuonna 1885 Jyväskylässä naimisiin Arvid Forsblomin kanssa. Heistä otettiin komea valokuvapotretti. Keski-Suomen ilmoituksessa 3.9.1887 he ilmoittivat yhdessä kauppansa muuttamisesta uuteen osoitteeseen.

Yksinään Lida sai kuvansa lehteen Naisten ääni 39/1915. Tuolloin hänen kangas- ja muotikauppansa "täytti 30 vuotta ja tämän ajan kuluessa on kehittynyt aivan ensimäiseksi alallaan. Hänkin oli ensin muiden liikkeissä ja sai siellä ensi kokemuksensa ja rupesi sitten vähitellen omaa kauppaa suunnittelemaan.

Pakko hänen onkin ollut käydä elämään kiinni kovin ottein, sillä kuusi lasta hänellä on ollut elätettävänä ja kasvatettavana. Ja kauppansa ohessa on hän sen niin erinomaisesti tehnyt, että heistä kaikista on tullut kelpo ihmisiä."

Jyväskylän rippikirjojen (1882-90 II s. 361, 363, 1891-1900 s. 44, 1901-1910 s. 44) mukaan Lidan aviomies on elossa ainakin vuoteen 1910, joten artikkelin antama vaikutelma yksinhuoltajuudesta ihmetyttää. Ehkä sen selitys on taloudellisessa menestyksessä. Keski-Suomessa 12.2.1907 julkaitussa Jyväskylän kaupungin kunnallisverotusluettelossa kauppias Arvid Forsblomin summa on 600 markkaa ja kauppias Lida Forsblomin 6000 markkaa.

Hildan ja Lidan pikkusisko Karin, josta perheen selvittely alkoi, esiteltiin kuvan kera Naisten äänen numerossa 12/1918.

Hän oli käynyt koulunsa suomeksi, varmaankin Jyväskylässä. Sieltä hän lähti Raahen kauppaopistoon, jonka ruotsiksi käytyään valmistui sen ensimmäisessä vuosiluokassa kesällä 1885 (SWL 3.7.1885).

Karin sai oitis paikan Renlundin yrityksestä ja oli siis palvellut sitä kesään 1918 mennessä prokuristina 33 vuotta.

"Ei hän säästänyt vaivojaan, ei hän heti, kellon lähestyessä konttorin sulkemistuntia, pannut kirjoja kokoon ja kiirehtinyt pois, vaan teki työtä kunnes kaikki oli valmista ja kirjat mallikelpoisessa järjestyksessä, niin että niistä minä hetkenä tahansa voi saada yleiskatsauksen liikkeen koko tilasta. Hän oli Renlundin oikea käsi, johon hän luotti kuin itseensä, jonka kanssa hän neuvotteli kaikista asioista, ja joka tiesi liikkeen kaikki asiat yhtä hyvin kuin omistajakin. "

Vaikka työ piti häntä varmaankin tiiviisti Helsingissä, kotiseutu ei unohtunut. Jyväskylän juhliessa ratayhteyden avautumista Karin Berggren osallistui tunnelmaan sähkösanomalla.

Kartanonrouvan tavat

Kun Etelä-Suomen sanomat tekstimainosti Lammin Gammelgårdin etikettikoulutuspalveluja vuonna 2014, otsikossa puhuttiin perinteen arvostuksesta ja teksti alkoi "Lammin Gammelgårdin kartanon muotokuvassa leskirouva Margaretha Stjernwall katselee kultaisista raameistaan nykypolven elämänmenoa. Hämeen mahtavimman matroonan aikana 1800-luvulla kartanolla riitti piikaa, renkiä ja sisäkköä joka lähtöön." Mutta oliko elämänsä etikettikoulutusainesta?

Rouvan tyttärenpojan muistelmia lukenut Wäinö Alho kertoo kartanon elämästä Kyläkirjaston kuvalehdessä 5/1891. Kartanossa asui 1700-luvun lopussa rouvan lisäksi tämän kaksi naimisissa olevaa tytärtä ja näiden 13 lasta. Vävyt vain vierailivat.

Margareta-rouvan kerrotaan olleen hyvin jäykän ja vanhanaikaisen eukon. Vuodet ympäri kävi hän aina samallaisessa puvussa, makasi aina karhuntaljoilla ja piti muitakin omituisia tapoja. Alustalaisilleen ja talonväelleen oli hän ankara emäntä, joka taisi käskyjänsä höystää tarpeellisilla kirous-sanoilla. 13 lastensa lasta kasvatti hän "kurissa ja Herran nuhteessa", käytti heitä säännöllisesti joka pyhä kirkossa ja joka lauvantai saunassa. 

Mutta olipa Vanhankartanon elämällä iloisetkin puolensa. Talon vieraanvaraisuutta kiiteltiin ympäri Hämettä, ja se hauska, raitis henki, joka talon nuorisossa vallitsi, houkutteli sinne lukuisia vieraita. Vallankin sen jälkeen kuin vanhemmat lasten lapset olivat ylenneet nuorukaisiksi ja neitosiksi, alkoi seuraelämä Vanhassakartanossa vilkastua. Nuoria upseereja saapui kesäisin joukottain kartanoon huvittelemaan ja — talon nuoria neitosia ihailemaan. Venematkat Ormajärvellä, vuorella käynnit ja satakielisen kuunteleminen Nisulassa kuuluivat nuorison ohjelmaan. 

Iso-äiti piti huolta kestityksen puolesta, mutta mainitaan, tungoksen käydessä liian suureksi, lausuneen joskus suomalaisia kirouksia ja heltymättömällä ankaruudella komentaneen joka pyhä-aamu niin vieraat kuin omatkin kirkkoon. Nuorissa herroissa kuuluivat kirkon seinissä olevat aatelisvaakunat kuitenkin herättäneen suurempaa hartautta kuin papin suomenkielinen saarna, josta eivät juuri paljoa ymmärtäneet. 

Että opetetaanko Gammelgårdin etikettikursseilla suomalaisia kirosanoja? Tai, että on sopivaa huutaa rappusilta velkojille "Giv mig tid och jag skall, vid Gud, göra var man rätt!" kuten myöskin kerrotaan.