Lauantain Limnell: Vilhelm Joosepinpoika (s. 1868)

Suomalainen Wirallinen Lehti  25.4.1888  

Suuri tulipalo Kokemäellä. Kaksi ihmistä saanut surmansa. Keskiviikkona tämän kuun 18 päivää vasten yöllä k:lo 2 aikaan pääsi tuli irti Kokemäellä entisen maakauppiaan Limnellin talossa, josta valkea sitten levisi nimismies Selinin asumukseen, polttaen kaikkiaan neljä rakennusta.

Limnellin talossa asui työmies Kasala ja hänen perheensä. Kasalan vaimo ja pieni, noin puolentoista vuotias lapsi jäivät tulen uhriksi. Myöskin Kasala itse sai hyvin vaarallisia palohaavoja.

Satakunta 23.3.1889

Oikeudentutkinto tulipalosta. Kokemäellä oli viime kuluneissa käräjissä käsiteltävänä palo-asia, josta viime kesänä Satakunnassa kerrottiin. Silloin paloi ent. maakauppiaan Limnell-vainaan asuinrivi sekä varanimismies Selinin huoneet ynnä erään suutarin lesken luhtirivi. Edellä mainitussa Limnellin torpassa myös 3 ihmishenkeä jäi tulen uhriksi. Asia oli jo toisen kerran oikeudessa tutkittavana ja on kanteenalaisena ollut kaupp. Limnell-vainaan poika Wilho Limnell, joka vaikka kanteen-alaisena, asui ja oli omistavinansa jo mainitut huoneet, mitkä hänen aitinsä oli huutokaupassa huutanut ja sittemmin nykyisen miehensä Leander Äimälän kanssa hänelle antanut pojan perintö-osuudesta. Tätä kauppaa ei kuitenkaan pojan holhooja, talokas J. Prihu ole hyväksynyt. Huoneet olivat vakuutetut Kokemäellä paloapuyhtiössä 1,500 markasta. Mutta nyt kun näyttää, ettei niistä palorahaa taida tullakaan, ei huoneita omista enää kukaan. Asia lykättiin välikäräjiin huhtikuun 15 päiväksi ja Wilho Limnell vangittiin sekä lähetettiin Turun linnaan. Saa sitte nähdä, mimmoinen loppu asiasta tulee.

Turun Lehti 29.6.1889

Tuomittu murhapoltosta. Maakaupp. Limnell, jonka kartano Kokemäen pitäjässä paloi toissa talvena ja siinä myöskin eräs vaimo lapsineen paloi, tuomittiin kihlak. oikeudessa t. k. 17.p. murhapoltosta 12 vuodeksi kuritushuoneeseen sekä noin 2,000 m:kalla palkitsemaan tulipalon tuottamat vahingot sekä maksamaan oikeuskulut.

Lounas 7.1.1890

... Mutta asia on nyt muuttunut. Sillä kun se tuli Keisarillisen Turun Hovioikeuden tutkittavaksi, niin se hylkäsi kihlakunnan päätöksen kokonaisuudessaan ja Limnell päästettiin pois vankeudesta.

Vilhelmin isä Joosef (s. 9.8.1825) oli Kokemäen kauppiasluettelossa vuonna 1883. Perhe esitellään lyhyesti Toivo Väinölän kirjan Satakuntalainen Limnell-suku (1978) sivulla 57.

Kokemäen rippikirjassa 1891-1900 Vilhelm Joosepinpoika Limnell (s. 13.2.1868) on "valtoin" Äimälässä (s. 755). Liekö sama "Vilhelm Limnell Kokemäeltä", joka valmistui Tampereen teollisuuskoulun kulkulaitoksen rak-osastolta 1895 (Tampereen Sanomat 3.4.1895)? Ja onko sama, toinen vai kolmas Ville Limnell Kokemäeltä, joka haki patenttia vesi-imurille (Registeringstidning för varumärken no 494 )?

Helsingin englantilaiset 1910-luvulla

Herbert Bury toimi anglikaanisena pappina Venäjällä 1910-luvulla. Kirjassaan Russian life to-day (1915) hän kertoo seurakuntalaisista Helsingissä:

Helsingfors has a small community of girls engaged in teaching and nursing, and the one Englishman who lives there with his wife, a Mr. Reid, is a Professor of English in the Finn University. One has to go there and return during the night, and during my day there I had a Confirmation in the Art School, most carefully and reverently prepared, and in the evening Mr. and Mrs. Reid had all the girls for a reception, at which I was able to chat with them individually and speak to them about the important and responsible trust they had in being allowed to lay the foundations of character in young lives. At midnight they were all on the station to say good-bye, bright English girls with sparkling eyes and happy faces. Who could not go away deeply thankful that they were not allowed to feel in that remote place that they were forgotten by their Church?

Kuinkahan pieni oli "pieni yhteisö"? Verkossa on tilastotietoa vuodesta 1904, jolloin englantilaisia anglikaaneja oli Helsingissä niin vähän, että ne eivät erotu kansallisuuksien eivätkä uskontojen taulukoinnissa. Väliaikaisia kävijöitä on varmasti tullut ja mennyt. Yksi pikainen kävijä oli Sarah Macnaughtan, josta kirjassa My War Experiences in Two Continents kerrotaan vuodelta 1914

She stayed for a week at the British Embassy in Petrograd, where her escort was obliged to leave her, so the rest of the journey was undertaken alone.

We know nothing of how she got to Helsingfors, but I believe it was at that place that she had to walk some considerable distance over a frozen lake to reach the ship. She was hobbling along, leaning heavily on two sticks, and just as she stumbled and almost fell, a young Englishman came up and offered her his arm.

Vähän ihmetyttää, että Buryn mainitsemat opettajina ja sairaanhoitajina toimineet tytöt olivat konfirmoimattomia. Ekumeeninen ajattelu ei ollut saanut vielä jalansijaa, kun kerran toimitus piti tehdä Ateneumissa. Sanomalehtihapuilun perusteella anglikaaninen kirkko oli tähän aikaan lähentymässsä sekä katolista että kreikkalais-ortodoksista kirkkoa.

Ainoan Buryn tekstin erisnimen kohdalla lienee tullut erehdys/unohdus ja on tarkoitettu Arthur Readea, jonka kirjasta Finland and the Finns (1917) olen täällä tekstiä jo lainannut ja referoinutkin. Miehestä ei verkkohauilla löydy paljoa tietoa. Yleisiin hakuihin ei osunut edes Helsingin yliopiston opettaja- ja virkamiesluettelo 1918-2000, jossa "Reade, Arthur Robert (* 1883)" on englannin kielen lehtori vuosina 1909-1919. Täydellisen nimen ja syntymävuoden avulla Ancestry.co.uk hakee esiin paikassa Stow, Suffolk syntyneen ja siellä 1901 asuneen miehen ja todennäköisen kuoleman vuonna 1959.

Sanomalehtihaku kertoo, että Reade antoi yksityistunteja osoitteessa Iso Robertinkatu 4 (Uusi Suometar  3.10.1909). Suomalainen Wirallinen Lehti paljastaa numerossaan 13.11.1909, että "Yliopiston englanninkielen lehtorinvirkaa on hakenut ainoastaan v. t. lehtori Arthur Reade." Vuonna 1910 kuoli Edvard-kuningas ja m.m. Viipurin Sanomat 23.5.1910 raportoi, että

Perjantaina pidettiin surujumalanpalvelus myöskin Helsingissä, Nikolainkirkon itäisessä paviljongissa. Saarnan piti englannin kielellä yliopiston opettaja Reade ja urkujensoitosta huolehti prof. Faltin. Jumalanpalveluksen jälkeen allekirjoitettiin adressi, joka tulee lähetettäväksi kuningas Yrjölle. Hautajaisten johdosta olivat kenraalikuvernöörin palatsin, kiekkien sikäläisten konsulivirastojen ja satamassa olevain venäläisten sotalaivain liput puolitangossa. Niinikään ammuttiin tavalliset hartauslaukaukset.  

Alla ajoittamaton SLS:n digitoima kuva Helsingin keskustasta.Yllä postikortti 1920-luvun alun Keskuskadulta, SLS digitoimana.

Terveiset Kouvostoliitosta (2/2)

Ennen lauantain lounasta kävimme vielä Liikkalan linnakkeella, jonka venäläiset rakensivat Kustaan sodan jälkeen. (Aivan niin kuin Fort Slavan ja Kyminlinnan, joissa kävimme viime vuonna.) Linnakkeen vallit erottuivat ulkopuolelta melko selvälinjaisina, mutta sisäpuolella kaiken peitti kasvillisuus.

Kasvillisuus peitti myös tien varressa katsastamamme venäläisten kasarmien jäänteet. Mutta näissä kukat kukostivat nimenomaan suorakaiteisten rakenteiden päällä ja rakennusten paikat oli helppo hahmottaa bussin ikkunasta.

Ei siis tarvittaisi geofysiikkaa selvittämään mistä kaivaa, jos joku haluaisi kaivaa. Bussissa kiersi arkeologian harrastajien lehti Hiisi 1/2013, jonka geofyysisiä menetelmiä käsittelevää artikkelia ehdin sen verran selata, että jäin käsitykseen, ettei menetelmiä ole Suomessa vielä täysillä hyödynnetty. Mikä tuntuu ahkerasta Time Team-tuijottajasta erikoiselta. (Joku ystävällinen sielu on todnäk laittomasti ladannut kokonaisia TT-jaksoja YouTubeen. Olen saanut yliannostuksen.)

Lounasta söimme Kouvolan upseerikerholla. Mannerheimin muotokuva edessä ja sivulla, joku olisi voinut menettää ruokahalunsa.

Sitten sisävesilaivan kyytiin. Mikäs sen mukavampaa kauniina kesäpäivänä. Yläkannella oli niin mukava istua, etten lähtenyt edes lähietäisyydeltä tarkistamaan Löppösenluolan kalliomaalausta. Oppaamme ääni kuului sen luota korviini niin selkeänä, että mietiskelin omassa rauhassa ulkomaisia näkemyksiä maalausten sijoittamisesta akustisesti toimiviin kohtiin. (Näistä joskus myöhemmin lisää.)

Toinen pysäys oli Mäntysaari, jossa on Valkealan seurakunnan hautausmaa. Sen kappeli vuodelta 1940 oli ulkoa kuin leikkimökki, mutta sisälle on mahtunut kuulemma 70 häävierasta.

Viimeinen kohde oli Voikkaan keskustan lähellä, Kymijoen rannalla. Pakanavuoren kalliomaalaukselle en uskaltanut äheltää, mamis kun olen. Valitettavasti samaa ei voi sanoa paikallisista maalipullon heiluttajista. 

Terveiset Kouvostoliitosta (1/2)

Tämän kesän ainoa Helsingin seudun kesäyliopiston arkeologiaretkeni liikkui lauantaina Kouvolaksi yhdistyneissä alueissa ja sisälsi suhteellisen vähän arkeologiaa.

Mutta kun vähän odottaa, voi iloisesti yllättyä. Elimäen 1600-luvulla rakennettu puukirkko ei ulkoisesti luvannut kummoisia, mutta sisällä oli ihmeteltävänä 1) alttaritaulu, jonka aateliset lahjoittajat eivät olleet peittäneet nimiänsä nurkkaan, vaan tuoneet ne reilusti esiin. Muistaakseni ihmettelin vastaavaa nimien esiin tuontia täällä blogissa jonkun kivisen kastemaljankin yhteydessä. Menneisyyden Hartwall-areenoita.

2) Sitten silmät tarttuivat kuoriaitaan, jonka rikas ja värikäs koristelu ei tuonut ensisijaisesti mieleen puhdasoppisuuden ajan luterilaista kirkkoa.

3) varsinkaan kun siihen on yhdistynyt kirjon seinien monokromaattinen seinämaalaus, josta on pelastunut aikoinaan lehterien rakenteiden peittämät osat. Muististani pyristeli esiin maintoja Porin kirkon sisämaalauksista ja eiköhän ollut niin, että kirkoistamme tuli vitivalkoisia vasta kustaviaanisella tyylikaudella.

Elimäeltä siirryimme Anjalan kirkon ohi Kirkkovuorelle, jonne on haudattu monia Wrede-suvun jäseniä. Paikan päällä mietin, että olinko jotain hautakappelista tänne blogiin kirjoittanut, ja olinhan minä, 1700-luvun sanomalehdestä ponnistaen. (Kunhan muistaa, mitä on unohtanut...)

Sitten pyörähdimme Anjalan kartanon pihalla ja osa ehti karata myös päärakennuksen taakse, jossa oli nyt kahlittu koski ja Anjalan liiton muistokivi.

Sitä kuvatessani missasin etupihalla annetut opastukset, mutta onneksi joku summeeraasi minulle olennaisen: Anjalan liittoa ei solmittu nyt seisovassa rakennuksessa. (Siitä yrittää Museovirasto päästä eroon. Vaikka museo ei ole auki, tienvarressa on sinne ohjaava hannunvaakuna-merkki.)

Kiersimme kosken toiselle puolelle päivän ainoaan perinteiseen arkeologiakohteeseen, jonka hollilla seisoo alla yksi opastajistamme.

Ankkapurhan (ison kosken) kivikautinen asuinpaikka on sijainnut mereen laskevan kosken vieressä ja saariston suojassa. Vuosien kiertämisen jälkeen nämä paikat ovat alkaneet oikeasti kiehtomaan. Kaivauslöytöjen joukossa oli savi-idoleita, aivan kuten Kravinojankankaalla, jonka ajoitusta en ulkoa muista. Mutta sentään idolit ja paikannimet! 

Lehtileikepinosta ja verkostakin

Kulttuuripolkuja tarjotaan joka puolella. Hesarissa 19.5.2013 Rolando Pieraccinin vuodesta 1966 keräämät suomalaisten merkkihenkilöiden kirjeet vievät pitkin ja poikin Helsinkiä. Kaikkiaan 3000-4000 asiakirjan kokoelmasta on poimittu juttuun vain 10 kohdetta. Mikä mahtaa olla kokoelman tulevaisuus?

Kun 22.5. Hesarissa kerrottiin Tuomarinkylän museon sulkemisesta, todettiin
"Kaupunginmuseossa on alustavasti suunniteltu myös museobussin hankkimista, jolloin museon aarteita voitaisiin esitellä eri kaupunginosissa." Ja tästähän tulee mieleen pyörillä kulkeva "muinais-jättöjen keräys-huone", jonka vuonna 1858 elänyt näki tulevaisuudessa.

Hesarin kirja-arvosteluissa 28.5. esiteltiin Pertti Jarlan sarjakuva-albumi Kapteeni Tserep, joka sijoittuu Venäjän sisällissotaan vuonna 1919. Harri Römpötin mukaan "Jarla pohjustaa juttuaan historialla hyvin. Realismi tuo uskottavuutta."

Yksityistä museoaktiivisuutta oli esillä Hesarissa 29.5. Keräilymuseo Kaboom (Aleksis Kiven katu 50) näyttää kuukausi kerrallaan keräilijöiden kokoelmia.

Iistä löytyi rautakautinen hauta otsikoi Hesari jutun 5.6. Arkeologian kaivauskaudesta on verkossa merkkejä usealla suunnalla:

• Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjät inventoivat Metsähallituksen talousmetsiä. 
• Ilari Aalto kertoo AboaVetuksen kesäkaivauksista blogissaan Mullan alta
• Nimetön arkeologi kulkee kaivauksilla ja kirjoittaa blogissa Kaivettua ja kaivattua
• Lahden torikaivauksesta kerrottiin FB-sivulla
• Museoviraston arkeologisten palvelujen FB-sivulla päivityksiä useista kohteista
• Vantaan kaupunginmuseon FB-sivulla toisinaan mainintoja Vantaan kaivauksista
• "Joku" jakoi "jostain" kaivauksesta kuvapäivityksiä Twitterissä... joo, löytyihän ne. Tähän Twitter sopii aika mainiosti, löytöjä ja tunnelmia pikaisesti esiin ilman suurempia selityksiä.

Hesarin kuukausiliitteessä 6/2013 Ilkka Malmberg tarttui myyttiin metsäläisyydestä:

"Metsäsuhteemme on ideologisen kasvatuksen tulosta. 1800-luvun puolivälissä suomenmielinen sivistyneistö alkoi rakentaa Suomelle omaa identiteettiä. Sen piti olla erilainen kuin Ruotsin. Siksi läntisen Suomen pelto- ja kylämaisemat eivät kelvanneet, vaikka valtaosa suomalaisista asui sellaisessa maisemassa. Se näytti liiaksi Ruotsilta tai Keski-Euroopalta. Mutta idässä oli erilaista, syviä metsiä."

Itseänikin kiinnostavan Särkänniemen Koiramäen arvio julkaistiin Hesarissa 8.6. Korkea hinta (aikuiselta 37 euroa) tuodaan esiin ja ilmeisesti historia on sivuosassa:

Pohjimmiltaan puisto on yhä kotieläinpiha, jossa lapsi saa touhuta. Mekaanisia vempeleitä ei ole. Kunnaksen hahmotkin ovat lopulta aika pienessä roolissa.

 Kuva: State Library of New South Wales collection/Flickr

Avioliitto-ongelmia vuonna 1620

Pyhtäällä asunut nihtipäällikkö Brynel Tårstensson asetettiin 13.12.1620 Tukholmassa syytteeseen vaimonsa hylkäämisestä kaksi vuotta aiemmin. Brynel oli vaimonsa jätettyään ottanut puolisokseen piikansa ja tämä oli jo ehtinyt synnyttää yhden lapsen.

Oikeuden edessä Brynel selitti, että vaimonsa oli jo 13 vuotta ollut järjetön ja villi. Polttanut kaiken mitä käsiinsä sai, vaatteet ja taloustavarat. Yrittänyt sytyttää itsensäkin. Brynel oli näin menettänyt varansa ja joutunut kerjäläiseksi. Elätettävänä oli myös avioliitosta syntyneet kolme lasta, jotka oikeuskäsittelyn aikaan asuivat Suomessa.

Koska Brynel avoimesti tunnusti rikoksensa, ei oikeudella ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin tuomita hänet kuolemaan.

Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv,  Del XII 1620-21. (1976) s. 114
Kuva Pyhtään kirkosta Tappinen via Wikimedia Commons

Yle-maksun hyödyntämistä: Arkisto

Do-niin. On tullut todettua, että Yle tarjoaa vanhoja ohjelmapaloja Oppiminen-sivustolla ja Vetamix-sivustolla. Kaikki (?) tietävät, että on Elävä arkisto ja sen ruotsinkielinen vastine. Ja Areenassa osa tällä vuosisadalla julkaistuista pätkistä ovat käytettävissä määrittelemättömän ajan ja näihin kuuluu Arkisto.

Erotuksena Elävään arkistoon, jonka pätkissä on internetissä kuvaukset ja asiasanoitukset, Arkistossa ääninauhoja kuvataan hyvin niukasti. Toivoa sopii, että jossain on tarkemmat kuvaukset kirjoitettuna ja tallella. Kaikissa ääninäytteissö on historian havinaa enemmän tai vähemmän. Vastaavia on tottunut kuulemaan vain toimitetun ohjelman (Historiasarjat tai Kajo) osana ja kieltämättä erikseen ovat haasteellisempia.

Aloitetaan kierros Satakunnasta. Kankaanpään suntio Oskari Rauniota on jututettu 1950-luvun alussa: Menninkäisiä ja hiidenväkeä sekä Vanhan kansan ennusmerkkejä. Nakkilalainen Robert Mäenpää kertoi kellosepäksi oppimisesta. Ohjelma Tehtiinpä museo kertoo Emil Cedercreutzin museon vaiheista.

Maiju-emännän asuinpaikkaa en äänitteen alusta saanut selväksi. Hän kertoi lapsuuden leikeistä ja nuoruuden huveista vuonna 1963. Porin torille vietiin tavaraa eli jossain Satakunnan suunnalla tämäkin. Ruuastakin tulee lopuksi puhetta.

Satakunnan keskiajan historian kirjoittanut Jalmari Jaakkola kertoo Miten Suomi joutui länsimaisen kulttuurin piiriin. Länsimaista kulttuuria edustaa ohessa 1700-luvun lopulta Elias Martinin akvarelli ruotsalaisesta kehittyneestä miljööstä (Riksantikvarieämbete, Flickr commons). 

Varsinais-Suomesta raportoitiin 1963 arkeologisia kaivauksia ja käsityläismuseon töitä. Edellisenä vuonna Kansallismuseo stereokuvattiin.

Entisajan kyläyhteisön vaiheilta filosofian tohtori V. J. Ihalainen kertoo kylän moraalista, ihmisten välisistä suhteista ja kansankielen puheilmaisusta. Vilaisu kirjastotietokantaan paljastaa, että Ihalainen oli kasvatustieteilijä, jonka julkaisuihin kuuluu m.m. Maalais- ja kaupunkilaislapsen sielunelämää kokeellisten tutkimusten valossa.

Pula-ajan joulusta kertoi ilmeisesti toimittaja Irma Loikkanen. Iloisempi tunnelma on Maggie Gribenberin muistelmissa kesistä saaristossa.

Ruijan suomalaisia tavattiin ja Värmlannin vielä suomea puhuvaa haastatteltiin. Näistä olin kuullut, toisin kuin taidemaalari ja museomies Gabriel Engbergistä.

Nämä otokset kertovat Ylen arkistojen rikkaudesta, jota toivottavasti 1900-luvun historiankirjoittajat pääsevät hyödyntämään. (Oma talohistoriikkihankkeeseen liittynyt käyntiaie liittyi paperiaineistoon ja kaatui työlääseen tiedonhakuun.)

Ai niin, sitten on vielä tämä Arjen aikajana.

Arkeologian salaisuudet, viikko 1

Coursera-kurssi Archaeology's Dirty Little Secrets lähti lupaavasti käyntiin. Joko rakenne ja aikataulutus oli selkeämpi kuin aiemmissa, tai tällä kertaa vaivauduin ne lukemaan... Joka viikko on kymmenisen sivua luettavaa, tunnin verran videoita katsottavana ja yksi tehtävä tehtävänä (ja toisten arvioitavana). Ja vielä testi. Ja keskustelupalsta.

Ekan viikon aihe oli luonnollisesti arkeologian yleisempää esittelyä. Yhdessä videossa professori kävi arkeologian peruskäsitteet läpi käyttäen esimerkkinä työpöytäänsä. Paras kohta oli loppu, jossa hän räväytti kasat laidan yli, demonstroiden kerrosten sekaantumista. Suurin osa käsitteistä oli minulle tuttuja, mutta niistä syntyi kyllä verkossa keskustelua. Voiko omena olla artefakti ja sitä rataa? Pitäisi kai lainata joku suomenkielinen perusopus, että voisi tarkistaa oikeat käännökset.

Luennoksi nimetyssä videopätkässä professori aluksi kumosi yleisiä oletuksia arkeologeista: kaikki haluavat kaivaa, haluavat löytää aarteita, löytävät onnella, ovat kiinnostuneet vain menneisyydestä, irti nykyelämästä ja valkoihoisia machomiehiä. Sitten hän alkoi määritellä arkeologiaa, mikä samalla toimi kurssin sisällön esittelynä. Esimerkkinä käytettiin Pompejita, jota käsittelivät viikon vaaditut lukemistot. Hyvä esiintyjä, ilo kuunnella.

Lopuissa videoissa proffa haastatteli neljällä eri paikalla työskentelevää arkeologia, joita ilmeisesti tullaan "tapaamaan" viikkojen teemojen yhteydessä. Vaikuttaa OK tavalta tuoda mukaan konkretiaa ja myös esittää arkeologian monipuolisuutta.

Viikon harjoitustehtävänä olisi voinut kysellä ihmisten oletuksia arkeologiasta tai harjoitella terminologian käyttöä. Valitsin kolmannen vaihtoehdon eli käsittelin arkeologiasta ponnistavaa viihde- tai taideteosta. Sellainen löytyi omasta kirjahyllystä: Richard Dubelmanin Holly Hobbie kadonnutta etsimässä (1980). Maya-arkeologia esitetään siinä melko realistisesti, mutta mukana on toki Indiana Jones -tyypistä meininkiä. Ennen ensimmäistäkään elokuvista! Ensi viikolla on sitten vuorossa muiden harjoitustöihin tutustuminen ja niden kommentointi. Ja uudet videot, lukemistot ja tehtävä.

On kuin pallopeliä, mitä aasinsiltana käyttäen kuva maya-kulttuurin pelikentän osasta.
(Southern Methodist University, Central University Libraries, DeGolyer Library via Flickr Commons)