Tutkimus vuonna 2011 verrattuna nykypäivään

 Alkuvuodesta 2011 julkaisin ruotsalaisesta sanomalehdestä löytämäni avunpyynnön vuodelta 1801. Tuskin uhrasin kirjoittajan Catarina Margaretha Hässlingin ja siskonsa taustan etsintään hirvittävästi aikaa ja yritystä, sillä kirjoitin

Isosisko Anna Gretan iäksi ilmoituksessa todetaan 77 vuotta. Melko varmasti siis sama kuin Turun ruotsalaisessa seurakunnassa 5.9.1807 83-vuotiaana kuollut "Mamsell Anna Brita Hessling ". Haudattujen listassa ei valitettavasti mitään viitettä asuinpaikkaan eli siskon jäljille haastavaa päästä. Anna Britan kastetta vuoden 1724 paikkeilta ei ainakaan Turun ruotsalaisesta seurakunnasta ole toivetta löytää.

Mutta nyt elämme vuotta 2024, joten vähällä yrityksellä löytää enemmän. Hessling-haku Familysearch.org:ssa mm. rippikirjasta 1798-1803 (N:o 25 Link Hyyryynen) porvari Neumanin lesken Margaretha Catharina Hessling (s. 1748), jolla on tytär Catharina Margaretha (s. 2.4.1781). 

Ennen kuin aloin käymään osumia totisemmin läpi testasin googlausta, sillä nykyäänhän usein osuu Geni-profiiliin tms, jotka säästävät vaivaa. Tällä kertaa löytyi oma tekstini Kapteenin tyttärestä köyhäintalon asukiksi vuodelta 2021, jolloin en ollut muistanut aiempaa tekstiäni enkä myöskään tehnyt mitään tarkistushakua. Hups.

Riian ruotsalais-suomalaiset papit

Tein vuonna 2015 lyhyen katsauksen Riian ruotsalais-suomalaisesta seurakunnasta, joka käytti Pyhän Jaakon kirkkoa. AES-tutkimuksen käynnistelyn yhteydessä löysin keskeneräisen blogitekstin, jota olin kirjoittanut löydettyäni pappilistan kirjasta Beiträge zur Geschichte der Kirchen und Prediger in Livland (1843) sekä sen biografiset jatko-osat A-G, H-P & Q-Z, joiden tekijä oli Carl Eduard Napiersky. Lisätietoja metsästäessä löytyi myös Rigascher Almanach für 1865:sta C. A. B.:n artikkeli Die St. Jacobi-Kirche in Riga Von 1710-1790 u. Schluss bis 1864 sekä C. A. Berkholzin Beiträge zur Geschichte der Kirchen und Prediger Riga's (1867), johon on ruotsalais-suomalaisten pappien tiedot kopioitu Napierskyltä. (Napiersky oli koonnut myös Riiassa olleista armeijapapeista listan, josta löysin yhden esi-isäni, mutten toista.)

Näiden ja muiden verkkolähteiden varassa uudelleen kirkkoherrat ja muut papit, joiden vuosiluvuissa on vielä runsaasti epävarmuutta:

• 1621?-1645? Petrus Arvidi Guthemius, ehkä Pyhän Jaakobin kirkkoherra jo vuonna 1621 ja kuollut kesäkuuhun 1645 mennessä. Kirkkoherrasarja on aloitettu korkealta tasolta, sillä Turun hiippakunnan paimenmuistossa tyttärensä sanotaan olleen aatelista sukua ja Petrus on "kuningas Kustaa II Aadolfin hovisaarnaaja, Riian Pyhän Jaakobin ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra, Liivinmaan varasuperintendentti ja sikäläisen ylikonsistorin asessori, filosofian maisteri".
• 1650 Jeremias Agricola, seurakunnan diakoni vuoden 1650 paikkeilla. Mahdollisesti jo aiemmin, sillä vaimonsa Elisabeth Jacobsdotter Gevalandra haudattiin kirkkoon vuonna 1642.
• 1661-1662? Johannes Gezelius, joka oli Guthemiuksen vävy, nimitettiin kirkkoherraksi vuonna 1661 sekä SBL:n, Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin että paimenmuiston mukaan. Napiersky ei mainitse tätä vaikka on koonnut Gezeliuksen uratiedot.
• 1662-1672 Jeremias Gregorii Raumstadius (1628-1673), Turun hiippakunnan paimenmuiston perusteella Riian seurakunnan kirkkoherran apulainen kesällä 1657. Sekä Napierskyn että Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan samalla ilmeisesti sotilaspappina, myös sen jälkeen kun ryhtyi Riian suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi / suomalaiseksi pastoriksi vuonna 1662. Vuonna 1672 toisessa virassa Tartossa.
• 1664-1665 Gustaf Schilling, Kotivuoren mukaan pastori.
• 1665-1667 Herlacus Buthelius seurakunnan pappina 1665-1667. Kuollut vuoteen 1685 mennessä.
• 1665-1685 Paul Wingius, seurakunnan diakoni tai kappalainen jo 1665 ja vielä vuonna 1685.
• 1688-? Olaus Fontin, seurakunnan kirkkoherrana 4.7.1688 alkaen. Sukututkijan esittämän tiedon mukaan kuollut Riiassa ruton aikaan 25.7.1710.
• 1694?-1696 M. (eli maisteri) Andreas Georg Nothmann. Ruotsalaisen paimenmuiston mukaan Syntynyt Vesteråsissa lokakuussa 1643. Aloitti yliopisto-opinnot Uppsalassa 1670, sai maisterin arvon 1678, mutta oli jo sitä ennen ollut pataljoonan saarnaajana Saksassa. Vuodesta 1681 Liivinmaan kuvernöörin Christer Hornin kotipappina. Napierskyn mukaan suomalais-ruotsalaisen seurakunnan pappina viimeistään avioituessaan 1678, "ylipastori" vuonna 1694, erotettu virkavirheen takia 1696. Ruotsalaisen bibliografian mukaan elossa vielä vuonna 1703, paimenmuiston perusteella kuoli Riiassa kyseisenä vuonna.
• -1702 M. Arnold Fuhrmann .... Geni-profiilinsa mukaan syntynyt Riiassa eli todennäköisesti ei ole ruotsalais-suomalaisen seurakunnan pappi. 
• -1708 M. Theodor Krüger 
• 1709 M. Gudmund Krook, syntynyt Smoolannissa ja opiskellut Tartossa 1696-1699. Hän puolusti opinnäytettä Uppsalassa 1704, ja oli jo tuolloin suomalais-ruotsalaisen seurakunnan pappi Kari Tarkiaisen kirjan Se vanha vainooja (s. 243-244) mukaan. Tieto ei ainakaan perustu väitöskirjan kanteen, jossa Krookilla ei ole titteliä. Väitöskirjan tuoreemmassa käsittelyssä Nicolaus Bergius A Historico-Theological Exercise on the Status of the Muscovite Church and Religion Krookin persoonaan ei ole kajottu. 
• 1709 Erich Notmann, diakoni 1709. Edellä esiintyneen Anders Georg Nothmannin poika. C. A. B.:n artikkelin perusteella vuodesta 1668 ruotsiksi pidetyt seurakunnan kirjat jäivät tyhjiksi vuodeksi kevät-kesästä 1710 alkaen. Kaupunkiin oli iskenyt rutto.
• 1711 Petrus Brenner, joka paimenmuiston mukaan "pyrki ja pääsi Riikaan P. Jaakobin seurakunnan kirkkoherraksi 1711. Myöhemmin samana vuonna hän pakeni Saksaan Ruotsille kuuluvalle alueelle ja pääsi Bremenin ja Verdenin kenraalikuvernöörin, kreivi Mauritz Vellingkin kotisaarnaajaksi."
• 1727 Lars Wagner
• 1726-1754 Johann Forsman, jonka tiedot Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa. C. A. B.:n artikkelin mukaan vuonna 1748 aloitettiin uudelleen kirkonkirjojen pitäminen ruotsiksi.
• 1754 M. Matthias Christian Selander, joka kuoli 10.11.1792 Sölvesborgin seurakunnassa 72-vuotiaana, kyseisen hautauslistan perusteella.

Rigasche stadtblätter 11.11.1864

• 1759-1760 Karl Hothenius (Hollenius, Hodenius). Kuoli 5.5.1760 Riiassa.
• 1760-1776 M. Karl Norrmann oli syntynyt joulukuussa 1722. Hän opiskeli Uppsalassa ja Lundissa vuodesta 1745 alkaen. Maisteriksi päästyään katekeettana ollut Amerikassa. Kuoli 15.12.1776. 
• 1776-1805 Johann Ytter, Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa
• 1805-1814 Johann Adolph Ytter, myös Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa

Mallikelpoinen ryytimaa vuonna 1850: Marjoja ja hedelmiä

Jatkona eilisille keitinkasvuille ja edelleen lehdestä Lukemisia maamiehille. 

Hedelmäpuista Suomessa ei ole paljon mainittavaa muuta kuin omenapuu, joka paikottain kasvaa itsestäänki metsissä. Ryytimaissa menestyy se Vaasan ja Kuopion tienoihin asti vaan paraite kuitenki Suomen lahden rantamailla ja Turun tienoilla. [...] Perunapuita tavataan Turun ja Helsingin tienoilla, vaan Itä puolella Suomea niitä ei ole saatu menestymään.

(Perunapuut ovat päärynäpuita.)

Tavallisiksi marjoiksi lueteltiin mansikat, vaapukat, maamuuramet eli mesimansikat. Tuolloisia tavallisia mansikoitakin viljeltiin, mutta saksanmansikat (Fragaria elation) olivat niitä suurempia. Wikimediasta löytyneen kuvan perusteella kyseinen lajikekin on kaukana nykyisestä puutarhamansikasta.

Viljeltävinä marjapensaina esiteltiinn karvamarjapensas (Ribes Grossularia ja Uva crispa), Punaiset (Ribes rubrum) ja valkeat Viinamarjat. Mustaherukka ei ole kirjoittajalle musta viinamarja vaan Ojakkaat, Herukat eli Siestarmarjat (Ribes nigrum). Nämä "kasvavat itsestään ympäri Suomenmaan", mutta "tulevat viljeltyinä makuisampia kuin metsästä". Villinä kasvamiseen itse yhdistämäni Vaapukat, vatut eli vaadermat (Rubus Idaeus) taas on tekstissä vain viljeltäviä marjoja.

Viimeksi mainittakoon miten näitä kaikkia hedelmiä käytetään ruoaksi. Omenat, niin kuin kaikki edellä mainitut hedelmät, ovat sangen makuisat ja hyvät vereksinä syödä ilman mitään valmistusta. Mutta niistä moipi myös valmistaa monta hyvää herkkuruokaa ja juomaa. Omenoista keitetään makuista lientä, tehdään keitettynä mäihää eli hillaa kermakuohkan ja sokurin kanssa. Mansikat, vaapukat (vatut), karvamarjat, Viinamarjat, ojakkaat, maamuuramet säilytetään talveksi sokuroitettuna (syltättynä), joka tapahtuu yleiseen seuraavalla tavalla: Sama paino kuin on marjoja otetaan sokuria, joka vähässa vedessä keitetään jäykäksi siirapiksi, joka kylmänä kaadetaan sitä ennen puhdistettuin marjain päälle. Tämän kolme vuorokautta seistyä, siivitään siirappi erikseen, keitetään sitkeäksi, jonka jälkeen marjat jälleen pannaan siihen, hiljaan kiehumaan. Vaapukat, viinamarjat ja karvamarjat voipi suorastaan panna kiehuvaan siirappiin, niin keitettynä pannaan syltty laseihin ja säilytetään talveksi.

P.S. Marjojen varhaisista nimistä Kotuksen blogissa Kalle Järvelän teksti Ei maita mansikka pahenna, muuta mustikka mäkiä. 

Mallikelpoinen ryytimaa vuonna 1850: Keittikasvut

Pietari Hannikaisen toimittamassa lehdessä Lukemisia maamiehille julkaistiin vuonna 1850 kirjoitus Johdake ryytimaan hoitoon. Se antaa osviittaa siihen, mitä talonpoikaisilla kasvimailla saattoi kasvaa ja mitä eri sanoilla tarkoitettin. Ainakin Viipurin ympäristössä.

"Keittikasvuja" kuvauksessa olivat kaalit, juuriskat, salaatti-kasvut, mauste-kasvut, sipuli-kasvut, kurkat ja kurkantapaiset kasvut ja palkokasvut.

Kaalia eli kaalikasvuja on kolmea erilaatua, joita yhteisimmästi käytetään ryytimaassa sekä pellonviljelyksessä, nimittäin: 1) kaalit joiden kukkain päät käytetään ruoaksi, niin kuin kukkakaalit, 2) kaalit joiden lehdet käytetään siksi, nimittäin tavalliset pääkaalit sekä lehtikaalit, ja 3) kaalila'it joita kasvatetaan juurten tähden, niin kuin lantut, nauriit ja kaalijuuret.

Eli vihdoinkin selvä merkki siitä, että lehtikaali tunnettiin Suomessa. Yleisin laatu oli ruskeakaali (Brassica Oleracca Acephala) "1 1/2 kyynärää korkia, hyvin turpia latvainen ja käherä lehtinen", joka on "hyvin makuisa ja käytetään mäihäksi keitettynä kaikellaisen liharuoan rinnalla." Wikipedian mielestä latinankielinen nimi on englanniksi kale eli kyse on siitä lehtikaalista, jota on viimeisen vuosikymmenen ajan uudelleen syöty.

Tavallisempi oli kuitenkin "pääkaali eli kupukaali": "Paitsi sitä tavallista valkiata pääkalia on punainen pääkaali, muutoin yhtäläinen kuin valkeaki, ja sujopääkaali eli savoiakaali, joissa on käheräiset lehdet, jotka kuitenki kääreytyvät kuvuiksi."

Kaalijuuren latinankielinen nimi on Brassica Oleracca caulo rapa ja tulkitsen sen kyssäkaaliksi.

Muut juureskasvit ovat juuriskoita, joita "on kahtalaisia, punaisia ja valkeita" eli valkojuuria ja punajuuria. Juurikkaiden joukkoon laskettiin myös sikuri-juuri, moiliaiset, jotka tunnemme nykyään porkkanoina, palsternakat, piparjuuret, persilja eli pietärsilli, jonka lajeja olivat lehtipietärsilli ja juuripietärsilli, sekä retiisit ja retikat,

Salaattikasvuja ei määritellyt niiden ulkomuoto tai kasvutapa, vaan kyseisiä kasvuja "ruoan laitoksessa käytetään paistetun lihan eli kalan rinnalla, usiammin vihantoina eli raaltansa, suolan, ätikän, maidon eli sokurin kanssa varustettuina". Joukkoon kuului pääsalaatti, joka muodoltaan muistutti pääkaalia, lehtisalaatti ja Spinatti eli pinatti. Viimeksi mainitulle tosin annetaan myös muhennosresepti: 

Lehdet puhdistetaan kylmässä vedessä, keitetään pehmeiksi, valutetaan seulassa eli puserretaan kuiviksi, hakataan hienoiksi ja kiehautetaan vähäisessä maidossa tanakaksi velliksi, jota syödään suolaisen lihan eli kalan keralla.

Maustekasvuja olivat anissi (anis), korianderi (korianteri), tilli, venkooli (fenkoli), myntti (minttu), kumina, sinappi. 

Sipuli-kasvuina esitellään heinäsipuli, kynsilaukka, putkisipuli, purjosipuli ja punainen sipuli, "joita kaikkia käytetään ruoan laitoksessa sekä raakoina, keitettynä että myös salattina, erinomattain liha- ja kalaruokain rinnalla".

Kurkat ovat kurkkuja, joiden olemuksesta teksti ei kerro juuri mitään. Kurkantapaisia kasvuja olivat pumput eli nykysuomella kurpitsat. "Meloonit ja Apuusit eivät kasva meidän maassa muutoin kuin joudutuspenkeissä."

Palkokasvuihin laskettiin pavut ja herneet. Pavuilla ymmärrettiin "erinomattain kahta erila'ia palkukasvua, ryytimaan- eli Turkinpavut (Phascolus) ja peltopavut (Vicia Faba)". Edellisiin kuuluivat salkopavut (Phaceolus vulgaris), joista "ovat miekkapavut paraimmat".

Tavalliset Turkinpavut eli palot leikellään hienoiksi palasiksi ja keitetään sellaisina; mutta miekkapavut, joiden palot ovat murakammat, keitetään kokonaisina hyvin vähässä vedessä, joka myös, palkoja kypsettyä, valutetaan tarkoin pois, jonka jälkeen ne, voisulassa ja hitusen suolassa paisteltua, ovat valmiit syötäväksi liha- ja kalaruoan rinnalla.

Peltopavuista ei valitettavasti ole yhtä tarkkaa tietoa: "on monta erila'ia, joista yksi on se meidän maassa tavallinen talonpojista tuttu papu."

Herneitä on kahta erila'ia, joita viljellään ryytimaissa, nimittäin silveherneet eli peltoherneet ja sokuriherneet eli ryytimaaherneet. Silveherneissä on kovasyinen, sitkis palko, että herneet syötäväksi täytyy silvittää erikseen; sokurihernein palko sen siaan on mehukas ja muria, etenki niin kauvan kuin jyvä on kesken kasvuinen, jonka tähden niitä syödään nuorina palkoineen, silpimättä. [...] 

 

Silveherneitä ovat: Charlton-herneet, aikaisimmat, vaan vähin antiset; viheriäät-herneet, hyvin runsas-antiset, maukkaat ja imelät; ovat viheriäät ihan valmeinaki; Engelskan-herneet ja Kapucin-herneet ovat pitkä vartiset ja nuorina syödä makuisat; panskan-herneet ovat mataloita, tuskin 6 tuumaa korkiat, vaan runsas antiset. 

 

Sokuri-herneitä on myös usiampaa laatua, joista paraimmat ovat: suuret engelskan, kasvavat 3 kyynärää korkeiksi, joutuvat aikaiseen ja tekevät runsaasti palkoja, jotka ovat pitkät ja 1 1/2 tuumaa leviät; hyvin mehukkaat, murakat ja maukkaat; Sapelherneet eli miekkaherneet ovat pian yhtälaiset kuin edelliset vaan kasvavat pitemmiksi; aikaiset hollannin, ovat lyhemmät tuskin 2 kyynärää korkiat, pienipalkoiset, aikaiset ja runsas antiset; maaherneet, kasvavat vaan puoli kyynärää pitkiksi eivätkä siis tarvitse varpoja, mutta ovat kuitenki runsasantiset. Lins-herneet (Ervum Lens) on pieni hernela'i, mutta ehkä makuisin kaikista; sen jyvät ovat pienet kuin hiirenherneet; Ne kerätään, sikäli kuin valmistuvat, usiammin kerroin kesässä. [...] 

 

Silveheneitä syödään, joko keitettynä liemessä eli vielä enemmän mäihänä eli puurona liha- ja kalaruoan kanssa. Herneet keitetään sitä varten vähassä vedessä, joka, hernein tultua kypsiksi, valutetaan tarkoin pois; sen jälkeen kiehautetaan ne jälleen voin ja hituisen suoloin kanssa, ja jos tahdotaan myös hiukan maitoa. Sokuriherneet tehdään ruoaksi palkoinensa, jotka myös syödään vaan nuorina, littuina. Kerättyä revitään paloista kinnit pois, pestään kylmässä vedessä, keitetään vähässä vedessä pehmeiksi, valutetaan, kiehautetaan uudelleen voin ja hiukan suoloin eli sokurin kanssa; syödään lihan eli kalan kanssa.

Kyllä, Suomessa kasvatettiin linssejä! 

Leninin emäntä Töölössä

SNS-lehti 16.7.1947

Kevään museouutinen oli, että tamperelainen Lenin-museo muuttuu Nootiksi. Kävin museossa kerran ennen viimeisintä uudistusta, mutta en muista, että siellä olisi ollut esillä töölöläisen olohuoneen kalusteita. En löytänyt niistä merkkejä myöskään tässä kuussa tekemälläni kierroksella. Kalusteet lahjoittivat Emilia (s. 1876) ja Arthur Blomqvist, jotka majoittivat Töölönkatu 46:ssa Leninin noin kuuden viikon ajan syksyllä 1917. 

Emilia Wilhelmina Vilenius syntyi Porvoossa 14.11.1876 vanhempinaan kultasepän kisälli Johan Alfred Wilenius (s. 19.9.1854) ja Emelia Braf (s. 15.3.1852) (RK 1877-86, 219). Hänen 75-vuotispäivänsä yhteydessä kerrottiin, että hän

joutui kahden muun sisaruksensa kanssa varhain orvoksi. Helsinkiin hän muutti jo nuorena tyttönä ja toimi täällä mm. ompelijana. Sulmittuaan avioliiton Arthur Blomqvistin kanssa osallistui Emilia Blomqvist aktiivisesti Helsingin ruotsinkieliseen työväenliikkeeseen, jonka perustavia jäseniä hän miehensä kanssa oli. Emilia Blomqvistin toimintasarkana on kautta vuosien ollut järjestökulttuuri ja työväenliikkeen naistoiminta on ollut lähellä hänen sydäntään. (Työkansan sanomat 14.11.1951)

Avioliitto solmittiin lokakuussa 1902 (Hbl 22.10.1902). Wikipediaan kootun tiedon mukaan Arthur Blomqvist liittyi samana vuonna ruotsinkieliseen työväenliikkeeseen. "Ammattiyhdistystoiminnan ohella Blomqvist puolisoineen avusti muun muassa Pietarista talvella 1905 verisunnuntain jälkeen paenneita vallankumouksellisia." Vuoden 1918 tapahtumissa Blomqvistilla oli luottamustehtävä ja hänet tuomittiin valtionpetoksesta kuolemaan.

Emilia Wilhelmina Blomqvistin aktiivisuudesta tai kohtalosta vuoden 1918 aikaan ei löydy sanomalehdistä tietoja ja kaimat vaikeuttavat tulkintaa. Kesällä 1917 hän oli todennäköisesti se rouva Emilia Wilhelmiina Blomqvist, joka ilmiantoi kaksi miestä eläinrääkkäyksestä Fredriksbergin alueella (esim HS 7.6.1917). Pari kuukautta myöhemmin hän vastaanotti miehensä kanssa kotiinsa Leninin, jota piti piilottaa venäläisiltä viranomaisilta.

Ainakaan Hakkapeliittaan 9/1936 muistelmakirjan perusteella kirjoittanut ei tiennyt kenestä oli kysymys eikä ruotsinkielisyyttänsäkään.

Täytyi taas hankkia uusi asunto. Tällä kertaa onnistuttiin se saamaan Töölössä erään »toveri» B:n luona. Tämä lapseton pariskunta otti Leninin suojaansa ja piti häntä mitä parhaiten kestittynä. Suurinta vaikeutta tuotti kuitenkin se, ettei pariskunnasta kumpikaan puoliso osannut venäjää eikä ranskaa, kun Lenin taas ei osannut suomea kuin muutaman sanan. Puhelu muodostuikin vain »käsillä puhumiseksi». Töölössä asuikin Lenin sitten lokakuun alkuun saakka, jolloin hän taas siirtyi Viipurin kautta Pietariin ja jonkun aikaa sen jälkeen otti diktatuuriohjakset käsiinsä.

Ny Tid 6.7.1948

Julkisuuteen Blomqvistit astuivat museolahjoituksensa yhteydessä, jolloin he tietenkin muistelivat tavaroihin liittyvää ajanjaksoa (SNS. Kansan sanomat 16.7.1947). Tästä he saivat kertoa toistuvasti, sillä mikään muu ei toimittajia kiinnostanut. Tai tarkemmin sanottuna toistuvuus koski Emilia Blomqvistiä. Mieheään haastateltiin 70-vuotispäivän yhteydessä (Ny Tid 6.7.1948), mutta kuolema kutsui jo 17.11.1951.

Kolme päivää aiemmin Emilia Blomqvist täytti 75 vuotta. Syntymäpäivänä Työkansan sanomat teki tavanomaisen henkilöjutun ja kaksi päivää myöhemmin  raportoi, että

kunnioitti Neuvostoliiton täkäläinen lähetystö häntä kukkatervehdyksin. Tervehdyskäynnillä hänen luonaan olivat mm. SNDLn edustajat ja Sörnäisten Naiset ryn johtokunta, jonka osaston kunniajäsen Emilia Blomqvist on. Tervehtimässä kävivät lisäksi Vallilan naisten, osaston edustajat, ruotsalaisen osaston edustajat, lukuisat ystävät ja tuttavat. (Työkansan sanomat 16.11.1951)

Viisi vuotta myöhemmin pyöreästä syntymäpäivästä riitti lyhyempi maininta, mutta Lenin mahtui mukaan (Ny Tid 15.11.1956). Kun Emilia Blomqvist täytti 85 vuotta Neuvostoliiton lähetystö ei muistanut pelkin kukkasin, vaan myös edustajallaan.

Kansan uutiset 15.11.1961

Leninin kuolemasta kuluneiden vuosikymmenien johdosta Hufvudstadsbladet innostui 24.1.1964 muistitiedon esitykseen. Suomessa oli Emilia Blomqvistin lisäksi elossa ainakin yksi Leninin tavannut: Väinö Tannerin vaimo Linda, joka oli nuorena ylioppilaana toiminut saattajana.

- Hur han hamnade hos oss? Det kommer jag nu inte riktigt ihåg, men det var väl genom min mans politiska förbindelser, han var en aktiv socialist. Annars blev det nog ett minne för livet, att ha Lenin i kammaren ... säger fru Blomqvist. 

Min man var lokförare men hade fått sparken av politiska skäl, så han arbetade i stället vid Tölö sockerbruk och vi bodde där nära Lenin installerades i vår kammare, och han var så anspråkslös och förnöjsam nöjd med vad jag än ställde fram på bordet, och det var inte lätt att skaffa någon mat, allting var ju på kort. 

- Ja, anspråkslös var han, alldeles som en vanlig bondmänniska ... Vad han sysslade med? Mest gick han bara av och an i rummet, han hade väl sitt att tänka på, det var ju med hjärnan han arbetade. 

- Vi gick också ut och promenerade ibland, bara Lenin och jag. Min man kunde inte gå med, för honom kände gendarmerna men mig kände de inte. Det stod fullt med detektiver kring våra knutar hela tiden. Men Lenin och jag, vi spatserade mitt för näsan på dem, alltid i armkrok, och jag pratade svenska högt medan han var tyst och de fattade inga misstankar. 

Var inte makarna Blomqvist lite rädda ändå när de hyste en så eftersökt herre i sitt hus? 

- Vi var inte lite rädda, vi var mycket rädda också! Men aldrig ångrade vi att vi hjälpte honom. Han sa att han inte skulle kunna skriva och tacka oss efteråt, för att inte bereda oss tråkigheter, men på omvägar fick vi senare bevis på hans erkänsla. Och förresten så tackade han så vackert innan han reste, ja, han kysste mig riktigt på kinden till avsked!

Emilia Blomqvist sai viettää vielä 90. syntymäpäivänsäkin juhlallisesti.

Kansan uutiset 15.11.1966

Folktidningen
Ny tid
18.11.1966

Emilia Blomqvist kuoli 3.2.1969 (Hbl 12.2.1969).

Matoiset juustomme

Juustomuotti
MuseovirastoMuseovirasto

Hintsalan Kari jakoi FB:ssä kauhisteltavaksi sardinialaisen casu marzu -juuston. Kyseinen matoinen juusto pökki muistoistani jotain vastaavaa kotimaista, mutta ei esille asti. Ehkä ajattelin Olaus Magnuksen kuvausta, jossa suomalaiset matojen estämiseksi savustivat juustot kuusenhavuilla. Saman kertojan mukaan 1500-luvun Helsinglandissa ja Norjassa: "befolkning har, snart sagdt, rutten ost. Men fastän de se, hur det myllrar fullt af mask i den, fägna de sig åt den och finna den god."

Perinneruuan todennäköinen historiallinen tausta ei näyttänyt nousevan muiden mieleen. Tuttavani totesi, että kuvaus "Usein juusto syödään kuitenkin elävine toukkineen – silmät kiinni, jotteivät ne pääsisi hyppäämään silmiin" kuullosti mätäkuun jutulta. Mutta jos olisit pakotettu syömään matoista juustoa, tekisitkö sen mielummin silmät auki vai kiinni?  Järkeen käypäähän on, ettei Euroopan köyhimmissä kolkissa kuten Suomessa ja Sardiniassa ole jätetty juustoa syömättä muutaman madon takia.

Se, että juustot olivat matoisia myös 1800-luvun Suomessa, tuli selväksi avaamalla muutamia sanomalehtisivuja. Sanomia Turusta neuvoi 17.8.1852 "Kuinka juustot madoilta säilytetään ja maukkaammaksi saatetaan": 

"Kuin juustot ovat kuivatut ja pannaan kivi-astioihin eli puutynnyriin säilymään, estetään madot juustoihin kasvamasta ja makukin muuttuu paremmaksi, jos juustojen väliin pannaan Sian-veri-heiniä (Hypericum perforatum), jota kasvua myöskin Juhanneksen kukkaseksi sanotaan, ja jonka kukilla viinallekin kaunis karva laitetaan." 

Vuoden 1867 almanakan artikkelissa "Maitotalouden etuisuudesta, kun sitä oikein hoidetaan todetaan", että "jos vähä salpetteriä ja väkevää neilikkavettä siihen sekoitetaan, niin ei juustoon kasva matoja." Suomalaisessa virallisessa lehdessä 7.12.1871 opastetaan, että "Juusto on sitte säilytettävä kuivalla ja vilvakalla paikalla, jossa ei ole tuulenvetoa, mutta on tarkkaan kätkettävä kärpäsiltä, jotka siihen siittävät matoja."  Vastaavia neuvoja on toistuvasti ja vielä Karjantuote 11/1933 jakoi ohjeita juuston suojaamiseen.

Madot koettiin ongelmaksi siksi, että "Pienet madot syövät suuren juuston". Kauhistelu syömisestä alkaa vasta 1800-luvun lopulla, jolloin elintarvikehygieniasta aletaan muutenkin puhua. Hyvänä ei nähty sitä, että Lapinlahden palvelusväelle oli tarjottu "esim. juustoa, jossa matoja kiehui" (Päivälehti 26.10.1897). Helsinkiläisistä kaupoista ostettiin vuonna 1913 "juustoa, jossa loikerehti pitkiä valkoisia matoja" ja juustoa, jota oli syöty jo ennenkuin madot huomattiin (Työmies 21.7.1913, 4.9.1913). Matojen syömistä ei aina huomannut. Irmari Rantamalan romaanissa Harhama esitetään tavanomaisena juuston syöjä "joka, tunnettuansa oudon hajun on alkanut palaansa tarkastaa ja huomaa siinä jo pieniä matoja."

Matoisuus ei aina estänyt juuston syömistä. Sanomalehti Kansanvalta opasti 1.11.1906, että: Juuston reunat, jotka usein ovat likaisia ja samalla voivat sisältää pieniä matoja ja bakterioita, tulee leikata pois taikka ainakin raaputtaa puhtaaksi käytettäessä. Syksyn 1917 elintarvikepulassa Turussa "ostettiin eräästä juustomyymälätästä toista kiloa juustoa. Kun juusto kotona avattiin käärystä, niin kihisi sen pinnalla ja baktereiden tekemissä rei'issä matoja. Juusto tietenkin vietiin takaisin kauppiaalle, joka rauhallisesti sanoi: - No ei se mittän tee, kyll' viäl' kelppa jollekull' toisell!" (Turun sanomat 19.8.1917)

Vitseissä on omat viestinsä suhtautumisesta:

Muuan nuori keikari herkuttelihe juustolla, joka oli matoja täynnä. Nyt, sanoi hän, olen tehnyt kuin Simson, sillä olen tappanut tuhannen ja kymmenittäin tuhansia. - Oikein, sanoi muuan vieraista, ja vieläpä käyttänyt samanlaista asetta - aasin leukaluuta. (Tampereen sanomat 17.5.1879)

 

Pikku-Jussi: Isä, onko se totta, kun sanovat, että juustossa on matoja. 

- On kyllä.

- Aha! Ne sitten syövätkin juustoon suuret kolot. (Päivälehti 19.2.1892)

Vieras: "Tässä juustossa on matoja niin, että vilisee. Ihanhan se liikkua itsestään."

Viinuri: "Juusto on uutta lajia - automobiilijuustoa." (Päivälehti 21.1.1900)

- Kuulkaahan, minä toin takaisin juustonne, sillä se on täynnä matoja.

Kauppias: Onko se mahdollista! Mutta suokaa anteeksi, huomaan, että tätä on nyt vain puoli kiloa, vaikka möin teille koko kilon?

- Luultavasti ovat toukat tällä välin syöneet siitä toisen puolen! (Kurikka 10/1911)

Täydennysosia

1) Toukokuun Tukholman keikalla museokaupassa houkutti tv-sarjasta Historien om Sverige (jota raportoin vuoteen 1560 ja 1658 sekä katsoin vielä pari jaksoa)  tehty kirjapari, joka oli tietenkin upeasti kuvitettu. Kirjoittajana oli ihan oikea historiantutkija Bo Eriksson. Pakaasini oli kuitenkin niin painava, että jätin ostoksen tekemättä. Tämä osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä kirjat löytyivät myös Helsingin kirjastosta. Selailun perusteella voin suositella.

2) Passien historia on ollut toistuva aihe ja olen myös maininnut Paula Haaran ja Asko Lehmuskallion kirjan Ruumiin ja dokumenttien kytkökset: Suomen passin historiaa (2020). Heiltä on äskettäin ilmestynyt aiheesta avoimesti saatavilla oleva artikkeli The Passport as a Medium of Movement.

3) Pari vuotta sitten kysyin Mitä yhteistä on sanomalehdillä ja keskiaikaisilla käsikirjoituksilla? ja jaoin kirjoituksen kirjansidoksesta löytyneestä 1600-luvun sanomalehdestä. Äskettäin Kungliga Biblioteketissä puolestaan löydettiin vastaavasta paikasta aiemmin tuntematon suomenkielinen painate 1600-luvulta.

4) Taannoin metsästin lumettomien liukumäkien varhaisvaiheita. Ehkä talvisissakin olisi vielä selvitettävää. Lovisa Nyholm ilmoitti Helsingfors Tidningarissa 19.1.1856 mahdollisuudesta laskea kelkalla jäärataa harmoonimusiikin säestyksellä Kaisaniemessä. Ilmoituksessa käytetyn kuvan totuudenmukaisuus on sitten oma asiansa.

5) Juuri jakamani kuulutuskertomuksen raadollisuuteen rimmaa pikku-uutinen Keski-Suomessa 29.1.1895:

Älä jätä henttuasi noin vain vartioimatta, siihen kokemukseen tuli joku aika sitten eräs savitaipalelainen leskimies. Hän oli kuulutukselle menossa ja jätti morsiamensa erääseen torppaan käydäkseen eräässä kilometrin päässä olevassa talossa. Mutta sillä aikaa saapuikin torppaan eräs toinen naimahaluinen leskimies ja tyttö arveli, että kun tämäkin on pappilaan menossa eikä huoli odottaa, niin istuu vaikka tuon rekeen ja yhdessä sitä lähdettiinkin pappilaan, ja kun tuo toinen saapui niin olivat he jo yhteenliitetyt ja siis oli toisen tulo myöhäistä. Kyllä ollaan hukassa, kun ei enää voi jättää naista vartioimatta edes pappilamatkalla.