lauantai 24. helmikuuta 2018

Hilja Valtosen tuotannon ystäville

Kun vuoden ensimmäisenä päivänä selvisi, että ainakin tämän vuoden ajan saamme kotikoneilta selata 1920-luvun digitoituja lehtiä, ei tullut mieleen, että jaksoon mahtuu lempparikirjailijani Hilja Valtosen tuotannon aloitus. Sattumalta osui sentään hakuun yksi Suomen kuvalehdessä julkaistu novelli ja näin sain kimmokkeen kartoitukseen. Jonka tuloksista jätin huomiotta kaiken kritiikin.

Ensinnäkin, jos joku vielä kuvittelee, että kirjojen myynti kirjailijoilla on nykypäivän uutuus, niin tässä aukeama Aitasta, jonka kotitarkastuksessa arvostellaan kirjailijan leivontataitokin.
Ja toiseksi, jos luulet lukeneesi Valtosen julkaistun tuotannon, voi olla, että erehdyt. Tuskin lehtijuttujen teko lakkasi myöhemminkään. Harmittavasti en voi väitää tätä 1920-luvun listaakaan kattavaksi, sillä joissain lehdissä kirjoittajan nimi oli osa yläkuvaa, jota koneluku ei tavoita.

Valtonenhan kuoli vasta vuonna 1988, joten tekijäoikeutensa ovat vielä kauan voimassa, mikä mahdollisuus sietää pitää mielessä muidenkin 1900-luvun puolelta digitoidun kohdalla. 
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

perjantai 23. helmikuuta 2018

Koulupoikien typeryys Porissa 1790-luvulla

Tampereen Sanomissa julkaistiin 25.6.1867 muistelma, jossa mainittu Petter Fogelberg oli käynyt koulua Porissa 1790-luvulla, erotettu papinvirasta 1825 ja eli vuoteen 1848.
Sääksmäessä oli noin 3 eli 4 vuosikymmentä sitten, verrattuna nykyajan pappien puutteesen, runsas Herran siunaus papeista. Seurakunnassa oli nimittäin kolme vakinaista pappia, joilla jokaisella oli apupappi, millä apulainen, millä viransijainen, ja vielä seitsemänneksi yksi viralta pantu pappi, joka silloin piti unilukkarinvirkaa. Papinvirkansa menetettyänsä, oli hän kuitenkin saanut pysyä kirkonpalveluksessa, ehkä vähä alhaisemmassa arvosiassa, mutta kun mies ei ollut kunnianpyyntöinen, oli hän tähän vaihtoon tytyväinen. 
Tälle miesparalle, jonka nimi oli Fogelberg, oli jo hänen lapsuudestansa saakka onni ollut vastainen. Porin koulua käydessään, joutui hän kerran väitökseen koulukumppaliensa kanssa, mikä kuolintapa olisi helpoin. Fogelberg väitti hirttämisen helpoimmaksi ja tarjousi koetuksella sen todeksi näyttämään. No, mitä muuta? kumppalit panivat nuoran Fogelbergin kaulaan ja vetivät kattoon. Fogelberg lupasi huutamalla ilmoittaa, milloin koroituksensa rupeisi käymään ikäväksi, "lankeamaan läylemmäksi", mutta kuinka huutaa, kun nuora kireesti oli kaulan ympäri? Fogelbergin hirressä kuoleman tuskissa potkien ponnistellessa ja kumppaliensa naureskellen seisoessa ympärillä, tuli onneksi joku sisään, joka nuoran poikki leikkaamalla keskeytti poikien leikin, ja suurella vaivalla saatiin puolikuollut poika taas henkiin, eikä hän sillä kertaa saanutkaan väittämäänsä todeksi näyttää. 
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,

torstai 22. helmikuuta 2018

Tukholmassa avioitunut ja Eskilstunassa eronnut

Itselleni merkityksellinen cliffhanger maanantain postauksessa vaati tietenkin lisäselvitystä. Oliko 9.10.1796 Tukholmassa avioitunut Wendela Lovisa Sunn kotoisin Helsingistä?

Häät Jonas Holmgrenin kanssa vietettiin suomalaisessa seurakunnassa, jonka kuulutuskirja vastaa kysymykseen varman kyllä. Ja vaientaa viimeisenkin epäselvyyden Tukholman Petter Johan Sunnin yhdistämisestä Helsinkiin.

Aiemmin en ollut näihin kuulutuskirjoihin kurkistanutkaan. Hiskiin Tukholman seurakunnan vihittyjä on toistaiseksi viety vasta vuodesta 1813, mutta otettu huomautuksina mukaan vastaavia syntymäaikoja ja -paikkoja. 1700-luvun lopussa vihittyjen listoista näitä lisätietoja ei löydy eli kuulutuskirjakin kannattaa kaivaa esille. (Ja kannatenee muissakin seurakunnissa, mutta Suomessa nämä ovat harvinaisia.)

Kirjani sukutaulujen rajausten noudattamiseksi keräsin Tukholman lähteistä Vendelan elämänvaiheet, jotka eivät perukirjojen vähäisten sivujen ja lukuisten lasten kuolemien perusteella olleet aurinkoiset. Pitkän elämän sai ainoastaan tyttärensä Helena Lovisa Holmgren (1797-1876).

Innostuin tarkistamaan hänenkin kohtaloaan. Avioliitostaan syntyi kaksi poikaa. Molemmat kuolivat nuorina aikuisina, mutta toiselta jäi kaksi lasta. Lapsista toinen, tytär Maria Lovisa Didriksson (s. 28.4.1853 Klara), oli isoäitinsä Helena Lovisan ainoa perijä.

Isoäidin perukirjan mukaan Maria Lovisa asui vuonna 1876 äitinsä ja isäpuolensa luona Falunissa. Verkosta löytynyt artikkeli (*) kertoi, että Maria Lovisa meni 3.3.1880 naimisiin Eskilstunan pormestarin Olof Sixten Almin kanssa.

Avioliitosta tuli erittäin lyhyt. Kööpenhaminasta käsin Maria Lovisa ilmoitti syyskuun lopulla 1880 jättäneensä miehensä ja hakevansa avioeroa. Tuomiokapituli myönsi parille avioeron vuodenvaihteessa 1880-81. Sukututkimuslehteen artikkelin kirjoittanut ei ollut kaivanut esiin tuomiokapitulin papereita, joissa voisi olla karkaamisen taustan selitys.

Tukholman kaupunginarkiston sivuilla olevan Rotemansarkivetin avulla voisi halutessaan seurata Maria Lovisan asumista Tukholman osoitteissa lähes elämänsä loppuun asti. Hän kuoli 25.6.1931 perijöinään sisaruspuolia lapsineen. Vendla Lovisan jälkeläisiä he eivät olleet.

(*) Margareta Bergqvist: Borgmästare Alm i Eskilstuna. Anbudet. Informations blad för Eskilstuna - Strängnäs släktforskarförening 1/99 (pdf)
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Etäluku entisajan varkauksista

Ennenkuin kaikki opit ja ajatukset digihistorian roadshowsta unohtuvat ryhdistäydyin minimaaliseen etälukuharjoitukseen. (Etäluku on lähiluvun vastakohta. Ei oikeasti lueta, vaan annetaan ohjelmien pyörittää tekstimassaa. Useimmiten (kai) tästä syntyy tarvetta ja kohdistusta lähiluvulle, jota kuitenkin jossain vaiheessa tarvitaan.)

Jo jonkin aikaa minua on kiinnostanut sanomalehtien rikosilmoitukset, joista luulisin irtoavan uutta tietoa 1800-luvun materiasta. Mutta irtoaako niistä mitään koneluvulla? Tein haun 'stulit' vuoden 1880 loppuun asti, tallensin tulokset taulukoksi, heitin Wordle.net:iin ja näkemäni perusteella siivoilin käsin jonkun verran OCR:ää ja taivutusmuotoja. (Jos tekisin "oikeasti" niin siivous pitäisi olla järjestelmällisempää ja dokumentoitua.) Ja sitten huomasin, että tiedostoon oli tallentunut alle kolmasosa hakutuloksistani... Do, tällä "satunnaisotoksella" eteenpäin.

Poistettuani sanapilvestä hakusanani, af, hafwa ja anmälte näyttää vahvasti siltä, että varkaudet tapahtuivat asunnoissa yöllä tai päivällä. Ilmeisesti varkaat myös viihtyivät Aura-joen rannoilla.

Päällimmäisiä sanoja poistettuani näen, että usein varastettiin pari jotain ja mustaa. Mutta ei vaan yhtä asiaa vaan usein kolmekin.
Epäinformatiivisia sanoja pitää poistaa tusinoittain ennen kuin mustan rinnalla näkyy valkoista, ruskeaa, harmaata ja punaista.
Lukuisten poistojen jälkeen käy selväksi, että varastetut tavarat eivät tällä keinolla löydy. Puolivillaisia tai hopeisia ne ilmeisesti usein ovat olleet.
Tavaraa on viety jo mainitun asunnon lisäksi huoneista, lompakoista ja veneistä. Jälkimmäiset ovat voineet olla myös varkauden kohteita. Tässä sitä lähilukua kaivattaisiin.

Testin perusteella varastettujen tavaroiden tutkimiseen tarvitsisi isomman otoksen eli erilaisen haun ja erilaisen tavan tuoda se ulos. Lisäksi pitäisi suodattaa päältä tolkuton määrä muuta pois. Tosin ostoskorianalyysi, jota digihistoriassa topic modellingiksi kutsutaan, voisi olla hedelmällisempi analyysimenetelmä.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

tiistai 20. helmikuuta 2018

Naimisiin menolla ei ole yläikärajaa

Kun viikko sitten julkaisin tarpeettoman epäkohteliaan tekstini Niin s******* vaikeeta? arvasin, että joudun ennen pitkää tunnustamaan yhtä alkeellisen virheen liian tiukkoihin oletuksiin jämähtämisestä. Mutta olisin toivonut aikaa menneen vähän kauemman.


Ei auta itku markkinoilla, niin makaat kuin petaat. Pilkka osuu omaan nilkkaan. Olin sanomalehdestä löytänyt ilmoituksen, jonka mukaan Helsingissä koko elämänsä elänut 59-vuotias Gustava Wilhelmina määrättiin "heikkomielisenä" veljensä holhoukseen. Tulkitsin tämän päässäni mielenvikaisuudeksi ja sieluni silmillä näin Gustava Wilhelminan virumassa Lapinlahdessa omituisten hoitojen uhrina. (*)

Aivan älyvapaata. Kun hän kerran oli veljensä holhouksen alla ja veli muutti itään, niin paljon järkevämpää olisi ollut hakea naista sieltä suunnalta. Simppeli Katiha-haku olisi paljastanut oleskelunsa Koivistolla vuoden 1862 paikkeilla ja vihkimisen avioliittoon samassa seurakunnassa.

Ja vaikka en missään tutkimuksessa ole kohdannut 60-vuotiasta vanhaapiikaa solmimassa ensimmäistä avioliittoaan, olisin voinut työntää nimen silti HisKi-hakuun ja löytää vihkimerkinnän Koivistolla.

Mutta ei. Piti paljastaa julkisesti älyttömyyteni ja avuttomuuteni ja onnekseni tuttavani Kari K näki hakemisen vaivan ja jätti tuloksensa kommentiksi. Kiitos!

(*) Etsin kuvitukseksi Lapinlahden sairaalan kuvaa aikakauslehdistä ja osuin Naisten äänen 21/1909 juttuun, jossa heikkomieliseksi julistettu nainen oikeasti oli suljettu sairaalaan. Ei siis täysin epärealistista. (Oikeudessa naista puolusti Suomen ensimmäinen naisasianajaja Agnes Lundell, josta kuulin vasta äskettäin.)

Kuvaaja Eadweard J. Muybridge (George Eastman Museum, Flickr Commons)
Kirjoittanut klo 3 kommenttia:
Aiheita: ,

Akateeminen vs. totaalinen historiankirjoitus

Kauan tässä on ähkitty, mutta nyt voin sanoa ymmärtäväni. Löysin nimittäin Ville Eerolan blogiteksistä lähes saman muotoilun, jota käytin lounaskeskustelussa Ihan Oikean Historiantutkijan kanssa pari viikkoa sitten.
Akateemista tutkimusta luonnehtii näkökulman valitseminen ja tutkimuksen suorittaminen kylmän johdonmukaisesti valitusta näkökulmasta käsin. Tässä mielessä akateeminen tutkimus ei siis ole niin sanottua totaalihistoriaa, jossa pyritään sanomaan ”kaikesta kaikki”, mitä paikallishistorian taas voi katsoa olevan.
Juuri näin. Ja kun kirjaprojektieni "tutkimuskysymykset" ovat olleet tyyliä "mitä kaikkea voin sanoa X:stä?", "Mitä X on lähteiden perusteella?" tms. olen siis kirjoittanut totaalihistoriaa? Kuullostaa oikeastaan aika hienolta, mutta Eerola jatkaa
Totaalihistorian edessä historiankirjoittaja on kuitenkin jo lähtökohtaisesti mahdottoman ja ehkä järjettömänkin tehtävän edessä.
Tällä hän tarkoittaa sitä, että historiankirjoittaminen väistämättä vaatii valintoja ja rajauksia eikä näin ollen yksinkertaisesti voi kertoa kaikkea kaikesta. Vaikka olisin Petter Sundin elämäkertaan ottanut mukaan joka ikisen käräjäkeissinsä (mitä en todellakaan ole tekemässä) olisi jotain niihin liittyviä henkilöitä, tiloja tai aiheita jätettävä huomiotta tai projektista tosiaan tulisi ikuinen. Ja kirjasta varmasti lukukelvoton.

Eli lähtökohtani ei ole "kaikki mahdollinen" vaan jotain muuta, joka tutkimuksessa ja hyvässä tietokirjassa kirjoitetaan auki ja vakuuttavasti perustellaan. Mutta ennen kuin moista pystyy tekemään, pitäisi tietää mitä on (ollut viimeiset 12 vuotta) tekemässä. "Tota, yritin tehdä tästä sillee luettavaa ja ymmärrettävää? Ja jätin tylsii juttui pois?"

Kolmanneksi historiankirjoituksen luokaksi voisi vielä mainita tekstit, joissa ei pyritä kaikenkattavuuteen, mutta näkökulmaa ohjaa kysymyksen sijaan missio. Esimerkkinä lähimenneisyydestä voisin mainita parhaillaan elokuvateattereissa näytettävän elokuvan The Post. Se kuvaa jollain tarkkuudella historiallisia tapahtumia, mutta läpinäkyvänä tarkoituksena on tuoda esiin vapaan lehdistön merkitys ja esittää vastalause Trumpin hallinnolle. Valitettavasti missiot eivät aina ole yhtä läpinäkyviä.

Kuva Mullikan näytenumerosta vuonna 1911

Lisäys 20.2.2018 17:15. Ja metsään meni tämäkin ymmärtäminen. Palaan aiheeseen taas joskus, kun on itseluottamus valheellisen korkealla.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:

maanantai 19. helmikuuta 2018

Kadonneiden lampaiden koonti

Petter Sund -projektini hilautuu eteenpäin loppusuorallaan. Jos asettaisin laatuvaatimukseksi aukottoman jälkeläistauluston (*), en julkaisi kirjaa koskaan. Mutta kuinka paljon katkonaisia haaroja eli kadonneita lampaita on?
(*) Taulusto on rajattu mieslinjaisesti niin, että tyttärillä on taulunsa, mutta ei heidän jälkeläisillään. Näin pääsen työekonomisesti ja sivumäärällisesti järkevään määrään, eikä jouduta henkilötietolakia lähellekään.
Ensinnäkin kadoksissa ovat lähes kaikki 1600-luvun lopulla syntyneet Petterin ensimmäisen avioliiton lapset, joita vaimonsa kuollessa oli elossa viisi, joista neljästä on havainto 1700-luvun alusta. Yhdestä on varma tieto kuolemasta aikuisiällä Helsingissä ja yksi pojista oli suuren Pohjan sodan aikaan Petterin kanssa Ruotsissa ja esiintyi upseerina. Ruotsin tuomiokirjat Petterin ympäristöstä läpikäytyäni en ymmärrä miten muuten kuin sattumalla lapset löytyisivät. Tällä en siis ole suuremmin päätäni vaivannut.

Toisen avioliiton tytäristä Anna Helena häviää pikkuvihan aikaan ja lapsiaan Genoksessa selvitellyt Armas Gräsbäck on tyytynyt toteamaan, että vain yhden pojan kohtalo tunnetaan. Itse löysin yhdestä tyttärestä todenäköisen jäljen, mutta en tietä eteenpäin.

Petterin pojan Julius Johan Sundin lapsista Engla Christinan kuolinaika ja mahdollinen tytär eivät selvinneet selaamalla viime viikolla Loviisan perukirjoja enkä keksi enää muutakaan. Veljensä Axel Eric päätyy mahdollisesti Tukholmaan. Ja veli Petter Johan varmasti. Petter Johanin lapsista kuolintiedot puuttuvat 1765/1766 syntyneeltä Abrahamilta ja 29.4.1767 syntyneeltä Vendela Lovisalta (*). Viimeiset havainnot heistä on Helsingin lastenkirjassa 1752-88 s. 185. Petter Johanin lapsenlapsista kohtalo on auki vuonna 1802 syntyneeltä Anders Carlilta, jonka isä muutti Tukholmasta Loviisaan. Sekä Gustava Vilhelminalta, joka kesällä 1860 "heikkomielisenä" määrättiin veljensä holhoukseen.

Juliuksen Karl-veljen lapsista on häviksissä vuoden 1737 paikkeilla syntynyt isänsä kaima Carl Petter, josta viimeinen havainto on porvariksi otto Tukholmassa vuonna 1761. Ilmeisesti hän eli jossain vielä vuonna 1774, sillä mainitaan äidin perukirjassa. Pikkuveljensä Gabriel (s. 20.10.1743) ja Friedrich Augustus (s. 28.10.1745) on listattu äidin perukirjaan 1774, mutta viimeinen havaintoni heistä on triviaalikoulun aloitus pari vuosikymmentä aikaisemmin. Työlistalle: käydä kaupunginarkistossa katsomassa perukirja, josta käytössä ollut vain Åkermanin tiivistelmä.

Petterin 2. avioliiton Isak-pojan lapset olen kaikki saanut hautaan asti. Isakin pojantytär Christina Sophia (s. 13.5.1764) oli Tallinnassa vuoden 1790 lopussa ja enempää en tiedä. Enkä ole Tallinnaan niin perehtynyt, että tietäisin kuinka vaikeaa/mahdotonta hänet olisi sieltä löytää. Serkkunsa Carl Petter Sunnin Adolph-poika lähti merille vuonna 1820 ja oli siellä äitinsä perukirjaa laadittaessa 1833. Älyvapaana en tarkistanut Loviisan merimieshuoneen papereita Hämeenlinnassa käydessäni.  

Että tällainen lista.

(*) FamilySearch pelitti jälleen. Tukholmassa mene naimisiin 9.10.1796 Wendela Lovisa Sunn...

Kuva kirjasta 'Poetry of the year. Passages from the poets descriptive of the seasons. With twenty-two coloured illustrations from drawings by eminent artists. (1853)
Kirjoittanut klo 2 kommenttia:
Aiheita: ,

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Musiikkia ja amatöörejä


Lupaamiini useampia mielenkiintoisia artikkeleja sisältäviin journal.fi-alustan julkaisuihin kuuluu Etnomusikologian vuosikirja, jota en tietääkseni ja muistaakseni ole missään kirjastossa ottanut käsiini. Suomen historiaa ja kulttuuriperintöä oli (pysyvällä tunnisteella varustettuna) ainakin näissä
Mielenkiintoisimmaksi koin Maija Leinon artikkelin Pelkkä amatööri? Musiikinharrastajan amatööri-identiteetin muodostuminen, sillä sen teemoihinhan olen täällä blogissa toistuvasti palannut. Leinolla on vuonna 2013 ollut käynnissä tutkimus, jossa käsitteli "narratiivista amatööri-identiteettiä musiikinharrastajien elämäkerroissa." Muitakin julkaisujaan kannattaisi hakea käsiini?

Käsillä olevassa artikkelissa Leino kirjoittaa
Kiinnostukseni amatööriyteen sai alkukipinänsä sattumalta: selatessani sivistyssanakirjaa tulin pysähtyneeksi sanan amatööri kohdalle ja huomanneeksi kirjaan valitun määritelmän ei-ammattilaisuudesta ja lajin rakastamisesta. Aloin pohtia näiden selitysten ristiriitaisuutta ja toisaalta sopusointuisuutta. Pohdinta yhdistyi aiempaan kiinnostukseeni ruohonjuuritason musiikin tekemistä kohtaan. Harrastajat ovat musiikkikulttuurille elintärkeitä jo siksikin, että he muodostavat suuren osan ammattilaisten yleisöistä.
Ja
Amatööriyden ymmärtäminen suomenkielisen kulttuurin piirissä vaatiikin nimenomaan suomalaisten kielenkäytössä vallitsevien asenteiden purkamista ja toisaalta sanan alkuperän selventämistä. Tärkeänä huomiona tässä on se, millä tavoin suomalaisessa kulttuurissa amatööriyteen katsotaan liittyvän jotakin puutteellista (mm. Kainulainen & Parente-Iapková 2011).
Ja
Saksalaisessa kulttuurissa amatööriydessä/amatöörin käsitteessä on historiallisesti erotettu kaksi ryhmää, Kenner ja Liebhaber (mm. Riley 2003). Näistä ensimmäiseen kuuluvat lähinnä ammattilaista lähentelevät henkilöt, siis he jotka tekevät itse, esiintyvät, tietävät paljon omasta alueestaan ja ovat taitavia (Kenner tarkoittaa tietäjää, tuntijaa, eksperttiä). Jälkimmäinen puolestaan kattaa vastaanottajat ja kuuntelijat, mutta myös amatöörit. Sanana Liebhaber onkin hyvin lähellä amatööriä: Liebhaber on suoraan käännettynä lähimpänä rakastajaa tai ihailijaa, henkilöä jolla ”on rakkaus lajiin”, aivan kuten amatöörikin on johdettu rakastamisesta ja saa usein suomenkielisen vastineensa hartauden käsitteestä johdetuista harrastajasta tai harrastelijasta. Suomenkielen sanana harrastaja onkin mielenkiintoinen juuri siksi, että se on etymologiansa perusteella harrasta suhtautumista johonkin. Harrastaminen ei ole työtä, eikä harrastaja ole ammattilainen. Sanaa harrastaja ei kuitenkaan käytetä samalla tavoin pilkkaavaan sävyyn kuin sanaa amatööri. Tosin sanakirjoissa esiintyy usein (ks. esim. Ikola 1986; Aikio 1981) amatöörin käännös harrastelija, joka on harrastajaa vähättelevämpi ja sopii puhekielessä viljeltyyn ajatukseen ”pelkästä amatööristä”.
Ja vielä paljon muuta fiksua.

Kuva kirjasta "Little Tom" (1922)
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)