4500. postaus - juhlahaastattelu

Kuten otsikosta näkyy tämä on blogin 4500. postaus ja pyöreä(hkö)n luvun kunniaksi haastattelussa blogin kirjoittaja ja toimittaja Kaisa Kyläkoski. (Paremman puutteessa haastattelun teki samainen henkilö.) Häntä ei saatu valokuvaan, mutta kuvitukseksi löydettiin bloggaajan tuoreita profiilikuvia Facebookista.

4500 postausta, miltäs nyt tuntuu?

Et typerämmällä kysymyksellä voinut aloittaa? Ja vastahan vuosi sitten "juhlittiin" 4000:tta kirjoitusta, tuleeko tästä nyt joku vuosittainen täyttöpostaus?

Olisitko syksyllä 2007 uskonut päätyväsi moiseen lukuun?

Silloin en aina uskonut edes saavani seuraavan päivän tekstiin aihetta.

 Nykyään ei ole moisia ongelmia?

Ei. Kokemuksen kautta on oppinut, että vaikka välillä on kirjoittamattomuuskausia, niin ennemmin tai myöhemmin on aiheita niin paljon, että tekstejä jää varastoon odottamaan julkaisua ja kattamaan aukot.

Onko tehnyt mieli lopettaa?

Ei varsinaisesti. On kiva, että jotain ajatuksia on kirjattuna paikkaan, josta niitä on helppo hakea. Toisin kuin himan paperikasoista. 

Mutta olisihan se kiva saada hiukan enemmän(kin) näkyvyyttä ja lukijoita, vaikka eilen löytämäni "blogiguru" Veera R. kirjoittaa "Harhaa on sekin, että hyvä blogi on vain sellainen, jolla on paljon lukijoita. Maailma on pullollaan loistavia blogeja, joilla ei ole miljoonia lukijoita eivätkä ne välttämättä aiheensa puolesta edes sellaisiin määriin koskaan pääsisi. Pääasia, että blogi tavoittaa mahdollisimman monta aiheesta kiinnostunutta lukijaa, jotka myös palaavat takaisin blogiin."

Samassa ohjeistuksessa neuvottiin jättämään kirjoittamisen ja oikolukemisen väliin useita päiviä ja tiivistettiin "Kirjoita siis aina viimeisen päälle mietittyjä huippuunsa hiottuja postauksia pituudesta riippumatta."

Heh-heh. Jos tuollaista säätämistä olisin vaatinut itseltäni, en olisi tässä nyt. Moista kaipaavat lukijat löytävät toivottavasti luettavaa toisaalta jatkossakin.

Perinteinen lopetus - lainattuna YouTube-videoista?

Kommentoikaa, jakakaa, peukuttakaa sosiaalisessa mediassa. Ja ennen kaikkea tulkaa toistekkin lukemaan. Pliis. 

Arkeologian uutta sukupolvea kuulemassa

Olin eilen kuokkimassa arkeologian opiskelijoiden Varjopäivillä. Erinomaiset esitykset ja tarjoilu!

Ensimmäisenä puhui Annukka Debenjak, joka oli yrittänyt hakea muinaisjäännösrekisteristä yksinkertaisella haulla tietyn alueen rautakautisia asuinpaikkoja. Hakutuloksia hän oli toki saanut, mutta ei parhaita mahdollisia. Ensinnäkin kaikelle kansalle avoimesta versiosta puutuu "poistetut kiinteät muinaisjäännökset", jotka voivat olla esimerkiksi täydellisesti eli loppuun asti kaivettuja kohteita.

Toiseksi luokittelu muinaisjäännöksen tyypistä ja ajoituksesta on (aina) tulkinta ja pitkään sai antaa vain yhden arvon kohteen luokaksi. Luokittelun tekijöillä on vuosien varrella voinut olla myös erilaisia käytäntöjä ja osaamista. Rekisterin ensisijainen tarkoitus on suojelun hallinnointi, jolle tarkalla ajoituksella tai määrittelyllä ei ole suurta merkitystä. Tätä en ole tullut siellä surffatessani ajatelleeksi.

Debenjak mainitsi rekisterin palautenapin, mistä muistui mieleeni, että painoin siitä keväällä 2013 havaittuani Kokemäen Villiön koordinaattien olevan viturallaan. Ovat muuten edelleen. Yläkulmasta ympäröimäni Villiö kuuluu alempana ympäröidyn Villiön Näpin läheisyyteen. Sillä kuten rekisterissäkin todetaan "Kokemäenjoen koillisrannalla Isoluotoa vastapäätä on sijainnut Villiön historiallinen kylätontti"

Toisena puhui Julius Eerola T:n muotoisista liuskekiviesineistä kampakeraamiselta kaudelta. Ruotsin pohjoisosista ja Suomen rannikolta löytyneille esineille ei ole keksitty yhteistä uskottavaa käyttötarkoitusta. Eerolan pitkähkö lista mahdollisuuksista ei edes sisältänyt kaikkia ruotsalaisessa keskustelussa 2010 mainittuja. Eerolan selostamasta luokittelusta en tehnyt muistiinpanoja, mutta joku tämännäköinenkin oli joukossa.

Sara Kusmin SHMM CC-BY

Kolmantena esiintyi Sinikka Kärkkäinen ja kertoi Joskärin hylky 1:n esinelöydöistä, joista hän on tekemässä gradua. Hollantilaistyyppisen aluksen varhaisimmat dendrokronologiset ajoitukset ovat 1620-luvulta ja viimeiset vuodelta 1730. Aika pitkäaikainen paatti ja Petter Sundin aikalainen, joten katselin kuvia mielenkiinnolla.

Viimeisenä puhui Laura Tuomisalo Kaarinan Ravattulan Ristimäen arkkurakenteista. Avattujen hautojen rautanaulojen paikat oli tallennettu huolellisesti ja nykyaikaisella tekniikalla Tuomisalo oli ilmeisesti melko helposti tehnyt mittauksista 3D-mallin, joka paljasti joidenkin arkkujen muodon hämmästyttävän selvästi. Vastaavaa ei saa aikaiseksi, jos naulat on kaivanut esiin metallipaljastinharrastaja.

Itselleni oli uutta tietoa, että kristinuskon alkuvaiheissa/kynnyksellä erityisesti naisia haudattiin Varsinais-Suomessa ja Ruotsissa ainakin Birkassa ruuhiarkkuihin. Ravattulasta näitä on kolmessa avatusta 27 haudasta.

Terveiset Maltalta

Kävin vastaanottamassa kevättä eteläisellä Välimerellä, jossa auringon ja lämmön lisäksi oli muurien ympäröimiä kaupunkeja, roomalaisajan mosaiikkeja, megaliittitemppeliraunioita ja aivan ihania kivikauden kuvataiteen esimerkkejä. Ehdoton tähti oli Maltan lepäävä nainen, joka sopii kuvitukseksi myös siksi, että nukuin reissulla hyvin ja pitkään.

Maltan lepäävä nainen. Valokuvaaja Jvdc, lisenssi CC BY-SA 3.0

En ottanut mukaan kameraa, joten kronologiseen ja yksityiskohtaiseen rapotointiin ei ole aineksia. Sen sijaan joitakin yhteyksiä Suomeen.

Viimeisen jääkuden loppuminen. Nosti ja paljasti Suomen maaperän asutukselle. Jäästä sulanut vesi nosti Välimerellä meren pintaa ja katkaisi Maltan maayhteyden Sisiliaan (Arkeologisen museon vitriinitekstistä ymmärtämäni mukaan).

Idän ja lännen välissäolo. Samoihin aikoihin, kun Suomeen alkoi tulla yhtä kristinuskoa idästä ja toista lännestä, Maltalle tuli valloittajana ensin muslimit ja sitten (uudestaan) kristityt. (Kronologiaa esitettiin Domus Romanan (Rabat) näyttelyssä.) Taistelua asein näiden välillä käytiin Maltalla 1500-luvun keskivaiheilla. Suuri piiritys 1565 mainittiin monessa museossa ja esiteltiin perusteellisesti kansallisessa sotamuseossa.

Puhdasuskoisuuden puolustus. Kun Suomessa 1600-luvun alkupuolella puhdasuskoisuuden valvonta oli kirkkoherrojen vaihtelevan kiinnostuksen kohteena, Maltalle lähetettiin Roomasta erityinen inkvisiittori hoitamaan uskoa oikeaan suuntaan. (Inkvisaattorin talossa (Vittoriosa) oli tietenkin lavastettu kidutuskammio. Yllättävämpää oli puolihuolimattomat maininnat muslimiorjista. Muualla heitä ei mainittu.)

Viskuri. Gozon Rabatissa eli Victoriassa oli reissun ainoa museo, joka kuvasi tavallisten ihmisten elämää. Selitystekstit olivat niukat, joten lähes kaikki jäi epäselväksi. Ilokseni kylläkin tunnistin viskurin, joka sirppien ohella yhdisti Suomen ja Maltan maataloutta. Jälkimmäisen erikoisuuksiin kuului 1700-luvulta lähtien puuvillan kasvatus.

Kielet. Ennen perille päsyä luulin Maltan olevan englanninkielinen. Se perusteellisesta valmistautumisesta. Maltalla on oma kielensä, joka suomen tapaan ei ole germaaninen eikä romaaninen. Vaan 80% arabiaa (Aurinkomatkojen oppaan bussiskriptin mukaan). Kieli ei Maltalta kuollut, vaikka oli vuosisatoja vallanpitäjien halveksuma. Eikä Suomessakaan.

Haarniskat. Vähän ennen reissuun lähtöä Hämeen linna mainosti kesän näyttelyään toteamalla "Näitä olet nähnyt tähän asti vain leffoissa!" Tuhahdin, että paremminkin useissa ulkomaisissa museoissa ja Vallettan palatsin asevaraston kierrettyäni jää Heavy metal väliin.

Venäjän keisarin valta. Vittoriosan merimuseon seinältä luin yllätyksekseni, että Maltaa 1500-luvulta alkaen hallinneen Johanniittain ritarikunnan suurmestariksi oli valittu Venäjän keisari Paavali I. Niinpä Napoleonin sotien jälkeen (eli samaan aikaan kuin Suomi siirtyi Venäjän alaisuuteen) oli mahdollisuutena, että Maltasta tulisi ritarikunnan kautta Venäjän keisarin alainen. Mutta 18.7.1812 Venäjä luopui vaatimuksestaan.

Paikallishistorian vapaaehtoiset. Vittoriosan kylteissä ja turistitoimiston kartalla ei ollut mainintaa seurakunnan museosta, mutta onneksi huomasin kyltin "ilmainen museo". Museo oli aidosti pölyinen ja tiskin takana istunut papparainen sympaattinen. Hän tuli osoittamaan erikseen vitriinistä kolme inkunaabelia eli varhain painettua kirjaa, joita en erota faabeleista, kun moisia ei Suomessa ole esillä seurakuntien museoissa eikä kai (?) muuallakaan.

II maailmansota. Ilmeisesti sekä aidon paikallisen merkityksen että yleisölähtöisyyden ja -vetoisuuden vuoksi II maailmansodan kohteita oli Maltalla joka nurkan takana. Vastaavaa tiheyttä ei Suomessa voi saavuttaa, mutta yritystähän täälläkin on.

Omien intressieni ollessa toisissa ajoissa en käynyt Maltan sotakohteista kuin kansallisessa sotamuseossa. Se päättyi Maltan puolueettomuuteen ja toimimiseen kansainvälisten huipputapaamisten näyttämönä. Tässäkin yhtäläisyys Suomeen.

Museokortti. Kuten usein aiemminkin satsasin paikalliseen museoiden yhteislippuun, jolla kirpaisee lompakkoa kerran, mutta sen jälkeen ei tarvitse miettiä menemisiään. Kävin 17 kohteessa 23 mahdollisesta, mikä minusta on kohtuullinen suoritus viikon matkalle. Osa paikoista olisi jäänyt väliin ilman yhteislippua, mutta mielestäni ratkaisu kannatti silti.

Suomen museokortti täyttää pian vuoden samoin kuin oma kappaleeni. Senkin hankkiminen on kannattanut, mutta käyttö on jäänyt vähäiseksi. Tai siltä ainakin tuntuu. Pikkulintujen laulun perusteella Museokortti-sivuille tulee pian mahdollisuus nähdä oma kortin käyttö. Olenko ollut ahkerampi kuin luulen?

Amerikkalaisen matkahuomioita kesältä 1888

Kesällä 1888 Suomessa matkannut amerikkalainen Carter Henry Harrison Harrison kuvailee kirjassaan A race with the sun, or, A sixteen months' tour from Chicago around the world: through Manitoba and British Columbia by the Canadian Pacific, Oregon, and Washington, Japan, China, Siam, Straits Settlements, Burmah, India, Ceylon, Egypt, Greece, Turkey, Roumania, Hungary, Austria, Poland, Transcaucasia, the Caspian Sea and the Volga River, Russia, Finland, Sweden, Norway, Denmark, Prussia, Paris, London and home (1889) seuraavasti

... selviämistään kielitaidottomana ja suomalaisten lukutaitoisuutta

Speaking not a word of their language, we have been forced to decided freedoms in making our wants known. We marched into their kitchens, into their dairies, and into their store-rooms to point out what we wished. They invariably seemed amused and never annoyed at this lack of form on our part. Our guide-book has a short lexicon. We occasionally find a word for the thing we wish, and instead of trying to pronounce it we point it out in the book, and, to credit of the people, we have only found two or three old people who could not read. I learn it is the boast that every one can read the Bible who was not too old to go to school within the past 15 or 20 years, and nearly all write and can cipher.

... kyyti"miehiä" ja kulkukoiria

At some stations we found no men. The women then brought out the cart, went to the field for the horse, and hitched them up, and were our post-boys, but generally we had bright little fellows from 10 to 12 years old, and a few times little girls.

Our post-boys invariably carry three or four rings of bread and some hay in the cart to feed their horses at the end of the stage before going back.

We had always beautifully curled tailed dogs to keep us company. One stayed with us 48 miles, although we changed four or five times our post-boys. He had the most independently double-curled tail I ever saw. He was evidently well known at the different stations.

... majoitustiloja

The travellers' rooms at the post-houses were delightfully clean, - one or two with strips of carpet, others strewn with sweet fir-twigs. The little tow-headed children were good-natured, and two or three pet hogs invariably grunted under our windows, with a gentle squeal for a crust. The hogs were always clean, and really not bad pets. 

... ruokaa (clabber on itselleni uusi sana, tarkoittanee viiliä.)

The milk is delicious, and the butter unsurpassed. We have luxuriated on clabber, one of God's best gifts to man. [...] At the farm-house or post-stations, where we spent the nights, we had good beds, a supper on bacon and raw fish, rye bread, and Swedish hard bread (delicious), and as delightful milk, cream, butter, and clabber as one ever ate, and in addition to these, very good coffee and sometimes eggs for breakfast.

sekä miesten ja lasten hiuksia.

The men have tawny-colored hair, and, like the Russians, cut it rather squarely around the nape of the neck, but their hair being thin, this manner of cutting does not give them the uncouth look of Russians. [...] Finnish children have heads so flaxen that it amuses one. No flax is so severely white. Their little faces, and the skin under their hair looks brown in comparison with the tow.

Hilkka Finnen piirtämä kuva kirjasta Kylän lapset (1880).

"Myös yliopiston jäsen"

Ludvig Leonard Laurénin muistelma Minnen från skolan och universitet keskittyy nimensä mukaisesti koulumuistoihin Vaasasta 1830-luvulla ja ylioppilaselämään 1840-luvun Helsingissä. Jälkimmäisiin kuuluvassa tekstissä hän mainitsee Ulrika Allénin. Tämä naimaton kahvilanpitäjä - "Kaffemaja" eli Kahvi-Maija-  oli seurannut yliopistoa Turusta Helsinkiin. Laurénin mukaan hän oli joksikin aikaa pystyttänyt kyltin "Universitetskaffehus", mutta ylivalta oli vaatinut sen poiston (s. 177).

Kiitettävästi Laurén on toimittanut tekstikokoelmansa lisäten loppuun selityksiä ja Ulrika Allénin kohdalla tekstiä on täällä enemmän kuin varsinaisessa kertomuksessa (s. 351). Siinä on kuitenkin vain yksi mielenkiintoinen tieto. Että Zakarias Topelius oli kirjoittanut Allénille muistokirjoituksen - "en varm och ypperlig nekrolog, i sitt slag ett mästerstycke".

Julkaistiinko tämä jossain? Hakuni eivät sitä tavoittaneet, mutta en kaikkia Topeliuksen teksteistä tehtyjä Helsinki-kirjoja käynyt läpi. Vuonna 1986 julkaistu Muistiinpanoja vanhasta Helsingistä kertoo, viitaten Lauréniin ja Yrjö Soinin ravintolahistoriaan, että Allén "oli aloittanut keittäjänä Turun paremmissa perheissä". Lisäksi "Poliisilaitoksen 1847 kaupungin ravintoloista laatimassa luettelossa oli Ulrika Allén yhä mukana. Hänen kahvilansa oli tuolloin teurastaja Janssonin talossa Vuorikatu 7:ssä."

Ulrika Allén kuoli 63-vuotiaana ja haudattiin Helsingissä 25.2.1851. Ajoituksellakin sanomalehtihaut 'Allén' ja 'Ulrika' epäonnistuvat, mutta 'kaffe~' tarttuu Helsingfors Tidningarissa 5.3.1851 julkaistuun tekstiin "Också en medlem af universitetet", jonka täytyy olla Laurénin tarkoittama muistokirjoitus. Sen kauniista sanoista selviää, että Allén oli todennäköisesti suomenkielinen ja pyöritti kahvilaansa aamukuudesta iltakymmeneen.

Helsingin rippikirjojen mukaan Ulrica Allén oli syntynyt Ulvilassa 21.6.1787. Se, että tietoa vastaavaa kastetta ei löytynyt ei suoranaisesti yllättänyt. (*) Hän oli virallisesti muuttanut Helsinkiin 1819 eli ennen Turun paloa ja yliopiston muuttoa.

(*) Todennäköisesti 21.1.1787 syntynyt Koiviston torpparin tytär, joka muutti Ulvilasta Poriin (RK 1788-93, 1794-99, 1796-1801, 1802-07)

Kuva Helsingissä 1881 painetusta kirjasesta Kaffe-Maja och Silkes-Missan, digitointi Åbo Akademi. Vain nimellinen yhteys Ulrika Alléniin, olettaisin.

P. S. Laurén mainitsee myös ravintolaa pitäneen rouva Åhrstedtin (s. 180, 375) ja toteaa tyttären menneen akateemisesti koulutetun miehen kanssa naimisiin. Karl Mauritz Crusell?

Mitä iloa kummilistoista?

Kehuskelin hyötyneeni useamman tunnin käyttämisestä Helsingin kasteiden kummien läpikäyntiin. Konkreettisia esimerkkejä?

Petter Sundin kakkosvaimon Anna Helena Bockin ensimmäinen aviomies haudattiin 8.11.1695 ja toisen avioliiton ensimmäinen lapsi syntyi 3.10.1698. Avioliiton voisi täten toivoa tulleen solmituksi viimeistään tammikuussa 1698. Kummilistaukset eivät tarjonneet varhaisempaa päivämäärää, mutta vahvistivat avioliiton olemassaolon viimeistään 29.3.1698.

Sundin perheeseen liittyvä laivuri Johan Lind on kummina Helsingissä viimeistään 3.3.1701 ja vaimonsa 29.3.1702, 13.7.1702 ja 25.7.1702. Ei jää niin suurta väliä, että vaimo ehtisi vaihtua ennen kuin synnytti 19.1.1703 Anders-pojan. Ja sama vaimo lienee kyseessä kummina 3.6.1703 sekä Johan-pojan synnyttäjänä 30.11.1704. Tämän jälkeen jää mahdollisuus vaihtumiseen, sillä seuraava kummius on 19.4.1707 ja Brita-tyttären syntymä 30.9.1708.

Lind on elossa vielä kummina 11.3.1709 ja ilmeisesti myös kolmen lapsensa hautauksissa vuosina 1709-1710. Mutta vaimonsa on leskenä kummi 14.3.1712 eli Lind on kuollut tähän mennessä. Ja edellisessä postauksessa mainitsemani rippikirjan perusteella jo syksyllä 1711. Eli kasteista ei varsinaisesti ollut tässäkään hyötyä. Mutta olisi voinut olla.

Petterin Carl-pojan häviäminen Helsingistä ei myöskään ole varsinaisesti uutta tietoa, mutta kummitiedot vahvistuksena eivät olleet pahitteeksi.

Täysin uutta oli Torgman-nimen uudet esiintymät Helsingissä. Johan Torgman on kummina kolme kertaa vuosina 1710-12. Mutta kun otin esiin Helsingin rippikirjan vuodelta 1722 tarkistaakseni sen Torgmanin etunimen...

  ... huomaan pilkun, joka erottaa nimen sanoista "syster son". Auts. Tullut tehtyä virhetulkinta kuvitellessani, että Jonas Torgman oli Petterin (tai vaimonsa) siskonpoika. Tällaista "iloa" kummilistoista siis ainakin, pienen mutkan kautta.

Hieno lapsuusmuistelma

Muistelmaharavointini ehdottomiin helmiin kuuluu Väinö Riikkilän Pojan muistelmat (1968). Riikkilä syntyi Wikipedian mukaan Loviisassa 1906. Ennen 1918 tapahtumia hän asui perheineen Helsingissä ja isänsä "liittyi punakaartin A-komppanian heti kapinan alussa". Sodan päätyttyä

Isästä tuli ensin tieto, että hän olisi Kotkassa vankina, mutta heti perään tuli toinen tieto, että hän oli tavannut kohtalonsa Luumäen läpimurrossa. Todistajat, joiden lausunnon perusteella äiti sai isän henkivakuutuksen, sanoivat olleensa niin lähellä isää, että veri oli roiskunut heidän päälleen.

Onkohan henkivakuutusaineistoja tallella? Käytetty tutkimuksessa? Adam Riikkilä on sotasurmatietokantaan merkitty Luumäellä kuolleeksi.

Leskeksi jäänyt äiti oli taloudellisesti niin tiukoilla, että Väinö-poika päätyi "melkein olemattomalla sopimuksella" maataloon. "On työtä ja leipää. Palkasta ei ollut puhetta, enkä minä siihen aikaan osannut palkkaa toivoakaan." (Kuva Walistuksen lasten lehti : Suomen lapsille ratoksi no 15/1910)

Käskyläisen työssä vilahtaa joitakin teknologisia välineitä, mutta suureksi osaksi Riikilän elävästi kuvaamat työt voi kuvitella tapahtuneen samoin tunnelmin edellisillä vuosisadoillakin. Aivan varmasti silloinkin on lapsia sijoitettu pikkupiioksi ja -rengeiksi, vaikka tämä ei välttämättä kirkonkirjoista näkyisi.

Riikilä kuvaa myös aterioiden heikkoutta ja elämistä syöpäläisten kanssa ilman mahdollisuutta pestä vaatteitaan. 1920-luvun alussa. Jolloin myös:

Tarkkailin Kallea ja yhtäkkiä näin hänen katseensa kirkastuvan. Suu meni hymyyn ja vartalo oikeni vähän. Hän siirsi katseensa ikkunasta tuvan oveen ja pyyhkäisi toisella kädellään housunlahkeesta jonkun roskan, ja silloin ovi aukeni ja siitä astui sisään pieni, laiha nainen.
- Päivää taloon ja hyvää joulua.
Eikä hän odotellut istumakäskyä, vaan pyörähti Kallen viereen. Näin että Kallelle oli tullut joulu tämän vanhan kurttuisen naisen mukana. He katsahtivat toisiinsa, vaihtoivat muutaman hiljaisen sanan. En minä usko, että Kallen silmä olisi kostunut, muuten vain pyyhkäisi kämmenellään siltä kohtaa. Jälkeenpäin sain tietää, että hän oli Kallen vaimo, joka oli huutolaisena samoin kuin Kallekin, mutta etäällä. Oli kuitenkin jaksanut kävellä toivottamaan miehelleen hyvää joulua.

Kuuntelin Släktband-kauden

Talvi on ohi ja niin myös Sveriges Radion sukututkimusohjelman Släktband kausi, jossa oli teemana irtiotot. Ohjelmat tälläkin kerralla mielenkiintoisia, vaikka omiin tutkimusaiheisiin vähäisempiä.

Suomi ja suomalaiset olivat edustettuina kahdessa jaksossa. Saimi och såren efter det finska inbördeskriget 1918 kertoi punakaartiin liittyneestä Saimi Forssista. Ensin hänestä puhuttiin kuin taistelijana - "anslutit till de rödas stridande styrkor" - mutta sitten sanottiin, että hän oli keittäjänä. Eri asia, minkä opin muutama viikko sitten kuullessani Emil Cedercreutzin museolla Tiina Lintusen esityksen väitöskirjastaan Punaisten naisten tiet. Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhemmät elämänvaiheet.

Saimin jälkeläisen lisäksi jaksossa haastateltiin Matias Kaihovirtaa, joka väitteli tutkimuksella Oroliga inför framtiden. En studie av folkligt politiskt agerande bland bruksarbetarna i Billnäs ca 1900-1920.

Ja kun vuodesta 1918 on puhe niin pysäytyskuva filmistä Kuvia Suomesta (1918) ja muutama opinnäytelinkki:

• Pietilä, Suvi: "Työwäenwerta ja herraswäenwerta": Työläisten lukutottumuksista ja kirjastonkäytöstä Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolella 1911-1918 
• Hortlund, Cecilia: Hurtiga Vasagossar och lata pojkar: En studie av manlighet och patriotism inom Vasa Skyddskår i samband med det finska inbördeskriget 1918
• Eifrém, Marcus: "Drivfjädrarna voro inte alltid desamma" - de svenska frivilligas motiv för att delta i det finska inbördeskriget 1918

Ruotsalaisista vapaaehtoisista ei Släktband-jaksossa ollut puhetta. Sotasurmat 1918-1922 -tietokannan esittelyn jälkeen aihettä tuotiin länteen päin kertomalla ruotsinkielisestä punaisena pidetystä.

Toinen jakso, jossa suomalaiset olivat yllättävänkin paljon esillä oli Krigets härjningar drev gränsborna Olof och Anna på flykt. Sen alkupuoliskossa käsiteltiin 1600-luvun loppupuolen Tanskaa vastaan käytyä sotaa, jossa siviiliväestöä käytettiin aseena tuhoten heidän asuntojaan ja uunejaan. Esimerkkiperheenä oli Oinoset, pari sukupolvea aiemmin alueelle Suomesta muuttaneet. Loppupuoli ohjelmaa kertoi suuren Pohjan sodan pakolaisista keskittyen Ahvenanmaahan.

Suomeen osittain sovellettavissa oli vuosien 1710-11 rutosta kertonut jakso Hela Karins familj dog i pesten. Suomessa tämä kauheus jää isonvihan varjoon ja kirkonkirjojen puuttuessa monin paikoin muutenkin näkymättömiin.

Jaksossa När sillen kom flyttade Lars tvärs över landet käsiteltiin kausityötä ja mainittiin kaukana asutuksesta tehdyillä rautateillä olleen omia kirkonkirjoja. Näille pohjoisille työmaille lähti väkeä myös Suomen puolelta.