Kokemäeltä Amerikkaan, osa 82

Kokemäen Pelholan Kuukan Juhelan torpparin tytär Eliisa Amanda (s. 22.10.1880 Kokemäki) otti passin Amerikkaan 5.11.1907. Hän saapui Bostonin satamaan 5.12.1907 Liverpoolista lähteneellä Ivernia-laivalla. Vastaanottajaksi hän ilmoitti sisarensa nimeltä A. West Michiganissa. Kirjaimeen A sopisi isosisko Amanda Wilhelmiina (s. 15.5.1875 Kokemäki).

Lähteet
Kokemäki rippikirja 1881-1890 s. 782, 1891-1900 s. 986
Siirtolaisuustilaston aineisto,Kansallisarkisto
Ancestry.com. Boston Passenger and Crew Lists, 1820-1943

Kärnä lähti kävelemään 1799

Talonpojan poika Christer Kärnä lähti Sotkamosta joulukuussa 1799 eikä palannut, joten vaimonsa Sigrid Heikitär kuulutti hänen peräänsä ilmoituksella sanomalehdessä Inrikes tidningar 22.6.1803.

Hiskistä löytyy pariskunnan lapsien kasteita 1792-1798 Kuhmon seurakunnasta. Korpisalmen talossa numero 9 asuivat siis Christer Olai Kärnä ja Sigrid Johs Heikitär. Näillä tiedoilla on helppo löytää perhe (ennen Christerin poistumista paikkakunnalta) Kuhmon rippikirjasta 1794-1800, jossa sievästi syntymäajat jatkotutkimusta varten. Pariskunnan nimiä vastaava avioliitto Kuhmossa 3.3.1791, siinä Sigrid talonpojan tytär Lenduan talo 60:stä.

Sigrid on vielä seuraavassa rippikirjassa kirjattu Korpisalmelle (mutta miestään ei), mutta muutti sitten taloon, jonka jälkeisestä muutto/kuolinmerkinnästä en saa selvää. Sopivan ikäinen "enka Sigrid Heickinen" kuoli Kuhmon Korpisalmen talossa 15 16.11.1841. Rippikirjan 1840-1847 perusteella poikansa isännöimässä talossa, edellisessä rippikirjassa 1833-1839 Olof Pääkkösen vaimona, samoin kuin rippikirjassa 1826-1832, 1819-1825, 1811-1818, jonka jälkeen päädytään samalle sivulle, josta etsin muuttomerkintää. Epäselvä alue olikin rippimerkintöjä eikä muuttoja?

Myöhemmin isännäksi nouseva Henric on Hiskin perusteella syntynyt aviottomana lapsena 4.9.1801. Samoin Helena Lisa s. 12.6.1804. Mutta vuonna 1808 syntynyt Olof vanhempinaan "Olof Ol: Pääckönen " & " Sigrid Heikitär" (kaksi eri kastetta). Henric ja Helena on rippikirjan sivulla merkitty Olafin lapsiksi, mutta Sigridin avioliittoa Olof Pääkkösen kanssa ei Hiskistä tunnu irtoavan. Ehkä sitä ei ollut?

Elämänmäellä

Vilppula and Dr. Lybeck's Sanatorium are synonymous.

Täh? Taitaa olla parasta jatkaa Helen Grayn kirjan Finland. A little land that is true to itself (1914) tekstiä eteenpäin.

You may possibly have heard of Dr. Lybeck in London. He has the back-to-nature idea, and carries his antagonism to hats to such an extent that in London he has become known as "the doctor who doesn't wear a hat." You may possibly have heard, too, that Dr. Lybeck sleeps up in a tree - in the summer time.

Young jatkaa kuvauksella parantolavierailusta ja lopettaa kommenttiin

All sorts of sun baths and air baths can be taken in this Sanatorium, and I heard that one man had starved himself for sixty days. It costs very little to stay at the Sanatorium and people come sometimes just for the rest.

Se, että minä en ollut koskaan kuullut Lybeckin parantolasta ei tarkoita, että se olisi unohtunut Wikipedian kirjoittajilta, joiden tekstistä selviää laitoksen (1917) ja johtajan (1919) surullinen loppu. Ja Vilppula on saanut muutenkin surullisemman maineen.

Kuva Elämänmäen parantolarakennuksesta löytyy Metlan julkaisusta. Kotimainen katsaus "Käynti elämänmäellä" julkaistiin Tampereen Sanomissa 21.9.1907. Tuosta tekstistä vielä pari lainausta laajentamaan ymmärrystä laitoksen luonteesta:

Kun Elämänmäki lienee useille tämän lehden lukijoille tuntematon, niin saan ensin mainita, että se on tunnetun t:ri Lybeckin parantola, miehiä varten, joka kuten naispuolistenkin parantola Katajamäki, sijaitsee Ruovedellä Vilppulan asemalta noin 12 kilometriä luodetta kohti, aarniometsässä, korkealla mäellä, jossa humisevat hongat pilviä piirtelevät ja kuiskavat kuuset taivasta tavottelevat.
...
Sopivampaa paikkaa hermotautisten parantolalle tuskin toista löytynee. Korven kainalossa kaukana maailman melusta, juhlallisen ihanassa alkuperäisessä seudussa, jossa tuskin lienee kirmeen kilkahdusta ennen kuulunut, on lepopaikka suotuisa kiihtyneille, ärsytetyille hermotautia sairastaville. Mutta tarjoopa tällainen paikka viihdykettä muillekin kipua poteville. Niinpä siellä käydessäni tapasin keuhkotautisia, alkoholisteja y. m. Parannuskeinot ovat aurinko eli ilmakylvyt, jolloin miehet vyötäisiin asti alastomina ja avojaloin astuen työskentelevät ulkotöissä niinkuin pellolla, puutarhassa j.n.e. Ruskeaihoisia miehiä näkee joko yksitellen tahi ryhmissä ahertelemassa. Naiset keveästi puettuina tullen mennen astua sipsuttelevat hommissa hekin. Työssä ja touhussa täytyy olla jokaisen siihen vähänkin kykenevän olla. Sillä työ tietysti vahvistaa hermostoa ja lisää elämänhalua ja hyvinvointia.

Kekkonen ensimmäisessä maailmansodassa?

Näin vuoden alkupuolella luen mielelläni mahdollisimman lyhyitä kirjoja, että saan vuoden lukutavoitteen saavuttamisen hyvään alkuun. (Esimerkki siitä, miten mittaaminen ja tavoitteenasetanta ohjaa toimintaa. Jos vaihtaisin tavoitteeksi sivuluvun, alkaisin metsästää kirjoja, joissa on se kamala väljä taitto ja runsaasti kuvia.)

Niinpä lainasin kirjastosta Mark Levengoodin kirjoja, joissa on vähän sivuja, iso teksti, väljä taitto ja aika paljon kuvia. Parempaa kombinaatiota on vaikea löytää. Varsinkin kun itse jututkin olivat hauskoja ja vaivattomia luettavia. Niin suomeksi kuin ruotsiksikin.

Mutta aina löytyy rikka rokasta, kun minä olen asialla. Kirjassa Och ja läste attt det var omöjligt att leva lycklig förutan dig (2010), Suomessa kasvanut ja koulunsa käynyt (?) Levengood kirjoittaa

När morfar tjänstgjorde i första världskriget körde han bil i Urho Kekkonens kompani, och stundom bjöds morfar fortfarande upp till slottet för lite umgänge, ett faktum som gjorde oss omåttligt stolta. Som många pojkar födda det olycksaliga året 1902 tvingades morfar delta i båda världskrigen, frivillig i det första och inkallad i det andra. (s. 11)

Hmm... koska Suomen sisällissota oli ajallisesti päällekkäin ensimmäisen maailmansodan kanssa on yksinkertaisempaa puhua ruotsalaisilla tutummasta sodasta? Vai onko jossain esitetty sisällissotamme oleellisesti osana maailmansotaa, osallistuihan siihen enemmän tai vähemmän merkittävästi kaksi ulkomaata? Eikö sisällissotammekaan ollut erillissota?

Tappo Loviisassa 1761

Sanomalehdessä Inrikes tidningar julkaistiin 25.5.1761 oheinen Loviisasta huhtikuun 1. päivänä lähetetty uutinen. Pääsiäisen neljäntenä päivänä, 25. päivä maaliskuuta, oli tapahtunut tappo.

Aikaisemmassa elämässään provianttikirjurina toiminut Barman oli muutaman vankeusvuoden jälkeen vapautettu liikkumaan yleisen kansan keskuudessa. Hän meni veitsi muhvissaan junkkarileski von Beuningin luo. Barman iski veitsellä kolmasti. Leski ei selvinnyt vammoistaan vaan kuoli kolmantena päivänä tapahtuneen jälkeen. Häntä jäi suremaan 2 pientä lasta.

Barman saatiin heti kiinni ja raatihuoneenoikeus tuomitsi hänet menettämään oikean kätensä ja sitten mestattavaksi kaulankatkaisulla ja metsään haudattavaksi. Epäkristillisestä hautauspaikasta huolimatta hautausmerkintä löytyy Loviisan seurakunnan listoista (Hiski): 36-vuotias "afsk: profviant-skrifware vid Crono-Magazinet Magnus Barman" kuoli 22.6.1761.

Murhatun hautaustiedoista näkyy lähes samat tiedot kuin sanomalehdestäkin. "Styckjunck: Bönings änka Elisabeth Tesche" oli kuollessaan 36-vuotias, "Mördad i mordiskt upsåt i sitt egit huus öfverfallen af en afsatt Proviantmästare, wid namn Barman, h:ken med en tälg knif hög henne flera sår och i synnerheet et diupt dödssår i bröstet."

Myös murhatun avioliiton tiedot on kirjattu Hiskiin informatiivisesti. Todistuksen kanssa Tallinnasta tullut Elisabeta Tesche vihittiin Loviisassa 7.11.1754, sulhasena "constapet vid H: Cap: Elfvings Compagnie Gabriel Wilhelm von Böning " Pariskunnalle syntyi Loviisassa tytär Anna Gertrud 23.10.1754 eli pari viikkoa ennen vihkimistä. Hänet on noteerattu myös SSS:n vuosikirjan täydennyksissä ja saman sarjan osasta 7 löytynee perheestä muut oleelliset tiedot.

Uudet esivanhemmat

Eilen sain pitkästä aikaa uudet esivanhemmat sukupuuhuni. Aloitin nimittäin uudestaan Kauvatsan juurieni selvittelyn, jota viimeksi yrittelin vuonna 2009. Tuolloin kirjoitin tänne muun muassa tekstin Kauvatsan Kinkkua. Silloin jäi loppuun kysymysmerkiksi Margareta Danielsdotterin alkuperä. Eilen hukkasin hetkellisesti inhibitioni ja heitin kysymyksen tunnetulle sukututkijalle, joka superystävällisesti haki minulle puuttuvat palaset. Eli saan nyt esitellä "tuoreet" esivanhempani: Daniel Swart/Swärd ja vaimonsa Margareta.

Daniel tuli armeijasta eron saatuaan Kokemäelle ja asettui vuoteen mennessä 1722 asumaan Kiettareen Arvelaan. (SAY Kokemäki 1719 - 1739 s. 78) Vuonna 1722 hänen tittelinään on siltavouti ja seuraavana vuonna jahtivuoti. Tämän jälkeen hän ja vaimonsa Maria/Margareta häviävät Kiettareesta. Siltavouti Swart on merkitty Laikkoon 1726-1729, 1731, 1733-34 (SAY Kokemäki 1719 - 1739 s. 113). Hän on varsin köyhä tapaus ja erikoismerkinnästä selviää jo mainittu sotilastausta.

Ensimmäisessä säilyneessä rippikirjassa (Kokemäki , Rippikirja, 1727-1732 s. 103) Daniel ja vaimonsa Margareta ovat käyneet ehtoollisella Laikosta vuonna 1725. Kokemäellä haudattu 19.3.1727 Gustaf Danielsson Swart on melko varmasti heidän poikansa (HisKi, lähteenä ilmeisesti hautausmaksut eikä hautaukset).

Damiel ja Margaretha ehtivät noiden viiden vuoden aikana asua myös Säpilän Iso-Ikalassa, mutta eivät käyneet sieltä ehtoollisella ollenkaan (Kokemäki , Rippikirja, 1727-1732 s.19 ). Muuttomerkintä sivulle/sivulta 13 vie Säpilän Köpille (Kokemäki , Rippikirja, 1727-1732 s.13), josta on ehtoollismerkintöjä 1727-1729(?).

Harmittavan rippikirja-aukon jälkeen on siltavouti Svärtin leski Margaretha Bertilsdotter merkitty Iso-Ikalaan 1746-1750 (Kokemäki , Rippikirja, 1746-1751 s. 18). Patronyymin lisäksi hänelle löytyy syntymävuosi 1685.

Iso-Ikalasta muuttaa Margareta Danielsdotter avioliittonsa myötä vuonna 1752 Kauvatsan Kinkulle (Kokemäen yhdistetty historiakirja, Huittisten vihityt). Hän on esiäitini ja kun Daniel on harvinainen nimi ja Danielin leski samassa talossa... Tarkemmin ajateltuna Margaretalle ei anneta muuton yhteydessä mitään perhetietoa eikä sukunimeä eli riittääköhän tämä kuitenkaan todisteeksi?

Margareta Bertillsdotterin kuolemaa ei Hiski-haulla löydy. Mutta jos ainoa (?) tytär muutti Kauvatsalle, olisiko äiti jäänytkään Kokemäelle? Kannattaisikohan tarkistaa Kauvatsan Kinkun sivu rippikirjasta 1753-1767? Lukeeko isäntäparin alla Margareta Bertillsdotter? Syntymävuodella 1684?! Tämä riittää todisteeksi, vaikka en saa tolkkua hänen nimensä perässä olevista merkinnöistä. Leikitään, että siinä lukee lyhennettynä "isännän anoppi".

Seuraavalla sivulla, jossa aika jatkuu, Margareta Bertillsdotteria ei näy, joten kuolemaa pitäisi hakea vuoden 1759 paikkeilta. Käynti Kansallisarkiston mustien kirjojen pariin lienee paikallaan.

Säädöksiä ja asetuksia

Arkistolaitoksen digitaaliarkiston uutuuksien seuraaminen muuttui seurakuntien arkistojen massadigitoinnin myötä jokseenkin tylsäksi. Lähinnä on tullut kiinnitettyä huomiota kirjojen nimien standardien puutteeseen. (Tuttavani huomautti, että väkilukutaulut ovat joissain seurakunnissa kuolleisuusluetteloita tms.)

Aina kannattaa kuitenkin pitää silmät auki. Pelkällä vilaisullakin on huomannut, että kirkonarkistoissa on varsin monipuolista aineistoa. Eli oman tutkimukseen liityvän/liittyvien seurakunnan/seurakuntien aineistoluetteloon vilkaisu ei ole huono idea.

Tuon olin tosin tiennyt ennenkin, vaikka en joka välissä ole muistanut. Uutuuslistabongauksista saatu täysin uusi tieto sen sijaan oli, että joissain seurakunnissa on tallessa luetteloita saarnastuolista luetuista lakiteksteistä ja itse tekstejäkin. Eli laajempaa aluetta koskevaa asiaa, joka on esitelty siinä naapuriseurakunnassakin, jossa paperit eivät ole säilyneet.

Kari Tarkiaisen kirjassa Januksen kahdet kasvot (2003) on artikkeli Säädöksiä suomeksi Ruotsin aikana, josta selviää, että

Esivallan käskyt ja plakaatit luettiin kirkkojen saarnastuoleista jumalanpalveluksen jälkeen kirkkoon kokoontuneelle seurakunnalle tai sitten kuuluttaminen tapahtui käräjillä. Suomalaisissa valtiopäiväasetuksissa vaadittiin, että asetustekstit luettaisiin useita kertoja, tärkeimmät niistä joka vuosi, ja niissä valitettiin, että viranomaiset muka mielellään pitävät salassa määräyksiä, jotka olivat tavalliselle kansalle edullisia, mutta hankalia viranhaltijoille. Kuuluttamisen jälkeen asetukset hautautuivat kirkonarkistoihin.

Eli tällaisia asetuksia kirkkoherraesi-isäni lukivat ääneen ja kaikki-muut-esivanhemmat kuuntelivat korva tarkkana. Konkreettinen kosketus arkielämään, joka ainakin itseltäni oli vielä muutama kuukausi sitten täysin hukassa.

Kuvitus poimittu polulta Eurajoen seurakunta > Eurajoen seurakunnan arkisto > Valtion viranomaisten kirjeet ja päätökset > Kuninkaallisen Majesteetin asetuksia, julistuksia ym. 1664-1806

Arjen historiaa esille

Laitoin jo postauksen Agricolaan ja SukuForumille sekä lähetin yhden privaattiviestin. Mutta venytän lounastaukoani vielä sen verran, että kerron täälläkin, että klo 11 (eilisen mainoksen mukaan) avattiin tänään Arjen historia -portaali. Se on

Työväenmuseo Werstaan, Työväen Arkiston, Kansan Arkiston, Tekniikan museon, Sähkömuseo Elektran, Helsingin yliopistomuseon, Suomen siirtolaisuusmuseon ja Kultamuseon yhteinen verkkoportaali. Se sisältää laajat esine- ja valokuvakokoelmat liittyen työelämän, teollisuuden, tekniikan, tieteen, korkeakouluopetuksen historian, työväenliikkeen ja sosiaalihistorian aihepiireihin.

Eli vähän saman oloinen kuin Suomen museot Online, Kantapuu, Avoinmuseo.fi tai Tampereen museoiden Siiri-tietokanta. Museologian opintoja en ole suorittanut, joten en tiedä miksei asioita voisi toteuttaa yhdessä paikassa. No, koska olen tehnyt IT-projekteja työkseni yli 10 vuotta, voin kehitellä muutaman perustelun.

Takaisin arjen historian pariin. Valokuvahaku tuotti ihan mielenkiintoista valikoimaa. Kuvissa esimmäkseen leima päällä ja mielelläni olisin nähnyt selkeämmän ohjeistuksen niiden käyttöön saannista. [Lisäys 2.2.2011: Tilaus näyttää tapahtuvan Muistilistan kautta.]

Metatiedot olivat niin hyviä, että sukunimelläkin hakemalla sai tuloksia. Alla "Serkut Maire, Liisa, Sinikka, Aili Kyläkoski ja Terttu ryhmäkuvassa vuonna 1930". Eivät sukua minulle.

Tutumpaa näkymää aukesi hakemalla paikkakunnan nimellä. Alla oleva väittää olevansa "Käräjämäen työväenyhdistyksen talo" paikkakunnalla Kokemäki. Kokemäellä on Käräjämäki, kuvassa on kivistä päätellen käräjämäki, mutta kokemäkeläisestä Käräjämäen työväenyhdistyksestä en ole koskaan kuullut. Mutta ainahan voi oppia uutta? Tai sitten jäädä epäilemään viitetietojen kokonaisluotettavuutta. [Lisäys aamulla 2.2.2011. Viime sotien jälkeen syntynyt isäni tunnisti kuvan Kokemäen Käräjämäeksi. Hänen nuoruudessaan talossa (joka paloi 60- ja 70-lukujen vaihteessa) asui opettaja Tyra Saarivirta.]

Luin Irtolaista

Irtolainen sanoo olevansa "Taso ry:n neljästi vuodessa ilmestyvä taidelehti". Muutaman vuosikerran selailun perusteella saamansa palkinnot ansainnut, hyvä ainejärjestölehti. Erityisesti pidin talous- ja sosiaalihistorian laitoksen henkilökunnan puheenvuoroista, joista alla näytteitä

Laura Ekholm (1/2008)

Minua kiinnostaa ilmiöinä sosiaalinen ja maantieteellinen liikkuvuus. Sanotaan, että suurin osa elää elämänsä suurin piirtein synnyinsijoillaan ja vain muutama prosentti ihmisistä lähtee siirtolaiseksi. Oli sitten kyse armeijoista, liike-elämän historiasta tai kaupunkitutkimuksesta, tuo muutaman prosentin väestöosuus on kiinnostava. Yhteiskuntien katkokset ja jatkumot saattavat näyttäytyä eri tavalla, kun tarkastelun keskipisteeksi otetaan muuttoaallot, siirtolaisuus ja erilaiset diasporat.

Helene Laurent (2/2009)

Oppiaineena talous- ja sosiaalihistoria on maailmaa syleilevä eikä mikään inhimillinen ole sille vierasta. Tutkijoita yhdistävä ominaispiirre laitoksellamme onkin mielestäni rajaton uteliaisuus ja kiinnostus kaikkia elämän ilmiöitä kohtaan. Niinpä laitoksen kahvipöydässä keskustelu on vilkasta, aiheena mitä tahansa edellisen illan TV:n saippuasarjasta maailmantalouden kautta talonpoikaispurjehdukseen. Monialaisuudesta seuraa, että joukosta lähes aina löytyy asiantuntija.

Jukka Kortti (3/2009)

Historiantutkimukselle asioiden monimuotoisuus on oleellista. Menneisyyttä on monta, ja sieltä nousevien tarinoiden takana on lukuisia tekijöitä. Voisi jopa väittää, että yhteiskuntahistoriallisessa tutkimusperinteessä nämä korostuvat. Esimerkiksi Braudelin totaalihistoria-idea pitää sisällään niin talouden, sosiaalisten hierarkioiden, politiikan kuin kulttuurinkin monisyisten keskinäisten suhteiden tutkimista. Toisaalta mentaliteettihistoria vaatii laajaa historiallisen kontekstin ymmärtämistä. Kun vielä tähän lisätään valtiotieteellinen teoreettinen ajattelu, ei ole ihme, että yhteiskuntahistorian – niin ala- kuin yläkerrankin – kirjat tuppaavat olemaan usein aikamoisia tiiliskiviä.
...
Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse eikä voikaan kertoa. Yksi historiankirjoittamisen taito onkin oleellisuuden oivaltaminen.

Matleena Frisk (2/2010)

Viime kädessä minun on kai myönnettävä, että tutkimustani motivoi hiukan itsekeskeinen uteliaisuus: miten eri tavalla voisin ymmärtää itseni, jos eläisin joskus muulloin?

Kuokin historiaseminaarissa

Perjantaina pidettiin historiaseminaari, joka ei ollut avoin yleisölle vaan oli tarkoitettu Helsingin yliopiston eri historia-aineiden opiskelijayhdistysten jäsenille. Tilaisuus tuli tietooni ja koska ohjelma kiinnosti ja sopi kalenteriini, hipsin paikalle ja yritin muuttua seinän väriseksi. Omatuntoni soimasi, mutta toivon, ettei läsnäoloni haitannut järjestäjien tai osallistujien mielenrauhaa.

Paikallaolon kannattavuus selvisi jo ensimmäisestä esityksestä. Seppo Aalto puhui Helsingistä vuosina 1550-1639. Vaikka Olof Ångerman hahmotelmaa väsätessäni kuvittelin saaneeni otteen Suomenlahden meiningistä 1500-luvun loppupuoliskolla, jouduin toteamaan pienen-pienen aukon. Ajatuksissani Helsinki oli tuolloin nimittäin kuninkaankartano ja itse kaupungin olemassaolo unohtunut. Aallon, joka kirjoittaa Helsingin historiaa uusiksi, kuvauksessa Helsinki oli tuolloin menestyvä(kin) ja aktiivinen(kin) paikka.

Aalto otti yleisönsä heterogeenisyyden huomioon ja taustoitti esitystään laajasti. Puhetta oli hyödyn lisäksi ilo kuunnella. Varsinaisen aiheen lisäksi Aalto myös painotti nuorille opiskelijoille perusasioita kuten historian uudelleen kirjoituksen tarpeellisuutta ja lähdekritiikkiä. Vaikka kirjallisuudessa ja Helsingin kaupunginmuseon näyttelyssä sanotaan venäläisten polttaneen Helsingin, voudintilit kertovat muuta. Aalto suositteli 1500-luvun hahmottamiseen Mika Waltarin Mikael Karvajalkaa ja Mikael Hakimia.

Toisena esiintyjänä oli Harri Kalha, joka kertoi tapauksesta Havis Amanda. Siitä hän on kirjoittanut kirjan (varattuna kirjastosta) ja kirja on tulossa myös Joni Krekolalta, joka esitteli vuoden 1962 nuorisofestivaalin ominaisuuksia.

Seminaarin viimeinen esiintyjä oli Simo Laakkonen otsikkonaan Ympäristöhistoriallisia lähestymistapoja Helsingin historiaan. Hänen aloittaessaan epäilin hetken korviani, sanoiko mies pelakuu? Kyllä! Laakkonen esitti aivan ihanan tutkimuskysymyskimaran pelargonioista, jotka yleisinä ruukkukasveina olivat oleellinen osa kaupunkilaisten luontokokemusta. Kysymykset herättivät jopa ei-luontoihmisessä, jonka mielestä pelargonia on melko ruma kasvi, hinkua tietää lisää.

Niinpä heti kun pääsin Historiallisen sanomalehtikirjaston ääreen naputtelin hakukenttään pelargonia ja sain enemmän kuin paljon tuloksia. Ensimmäisten joukossa oli raportti tamperelaisesta puutarhanäyttelystä vuonna 1900. Esillepanijat olivat lapsia, jotka olivat saaneet ruukkukasvien (yksi lajikkeista pelargonia) pistokkaita kasvatettavikseen. Mieleen poukkasi kaksikymmentä vuotta myöhemmin alkanut maatalouskerholiike, jossa kaikki toiminta oli hyötykeskeistä eikä koristekasveista puhuttu mitään sisällä eikä ulkona (ainakaan Kokemäellä). Vaikka olisihan niitäkin voinut kasvattaa myyntiin? Lapsille annettiin lähtökohtaisesti erilaiset luontokokemukset ja mitä tästä seurasi? Jätetään ratkaistavaksi tutkijalle, joka ei kärsi kulttuurihissa-allergiasta.

Löydettyä

Hans ja Gretel ovat Jennie Harbourin kuvitusta Edric Vredenburgin kokoelmaan My Book of Favorite Fairy Tales.

Pekka Kauppinen päivitti pitkästä aikaa laadukasta blogiaan ja kirjoitti palokorvauksista Ruotsin vallan aikaan.

Penjami Lehto oli joulukuussa kirjoittanut kansanperinteen vainajien joulukirkosta.

Kari Rydman esitteli piirteitä sotilaallisesta menneisyydestään, kuvien kera.

Jan Granath selosti på svenska ruotsalaisen sukututkimuksen kulkua lähteineen.

Eva Ahl-Waris raportoi på svenska väitöstilaisuudesta, johon osallistumista itsekin harkistsin. Miten rakennettiin 1918 sodan muistoa?

Julia Dahlberg kirjoitti på svenska historian annista itselleen.

Hanna Kuusela oli lukenut Göran Schildtin kirjan Alvar Aalto – elämä.

Villiviinin blogissa harrastettiin arkistoseulontaa:

Mustaan jätesäkkiin menivät kaikki muut paitsi sievästi mapitetut artikkelit jostain 70-luvulta. Sama kohtalo on erinäisillä pöytäkirjakasoilla, roskiin! Paperinkeräykseen en kuitenkaan arvaa niitä laittaa, vaikka kyseessä ei ole mitenkään arkaluontoista tai salaista tietoa. Kukaan ei varmaan viitsisi edes lukea jotain vanhoja kokouspöytäkirjoja ja esityslistoja. Mutta kun minulla ei ole mitään arkistointivelvoitetta niiden suhteen, niin menoksi vaan. Vuosikertomukset ja historiikit sentään jätän visusti talteen, jos vaikka joskus vielä tarvitsen niitä.

Lisa Sounio luki Märta Tikkasen romaanin ja mietti sukututkimuksen aloittamista:

Rupesin oitis bronkiittilääkkeiden möyhentämässä päässäni tehtailemaan omien isovanhempieni tarinaa. Sepitystähän siitä tulisi sillä suureksi surukseni en koskaan oppinut tuntemaan Matti-ukkoa (isoisää) ja Onni-vaaria, äidinisää. Yhtä kaukaisiksi jäivät ennen syntymääni kuolleet Aino- ja Arviida-mummot.

Osaisinkohan kehittää Onnin ja Arviidan, tai Ukon ja Ainon tarinan romaaniksi? Löytäisinkö vihjeitä, johtolankoja, syntymäpaikkojen salaisia kuiskauksia...vai joutuisinko sepittämään kuvitteelliset elämät koko joukolle.

Taidan ruinata ensin vanhempiani kirjoittamaan omia muistelmiaan...ja päätän lähteä ensi kesänä etsimään juuria Ristiinan rannoilta, Parikkalan Tyrjältä ja Lappeenrannan kanavan partaalta. Ehkä tämän flunssan tarkoitus oli potkaista käyntiin pieni sukututkimus!