Nykyhistorian tutkimuksen mahdollisuudet

Pääministerimme vapaa-ajanvietosta syntynyt kohu velloi kaksi päivää voimalla sosiaalisessa mediassa sekä valtamediassa ja Turun yliopiston poliittisen historian professori Louis Clerc twiittasi eilen alkuillasta:

Note to self: väikkärin aiheet:
. Hillaryn sähköposteista Sannan juhlaan: naiset politiikassa ja virheiden käsittely lehdistössä.
. Iken tekstiviesteistä Marinin videoihin: media ja politiikka uudessa normaalissa.

Marinin nykyinen pääministerikausi tulee varmasti olemaan tulevaisuuden tutkimuksen kohteena. Tutkimuksen, jonka kysymykset asetetaan tekoajan intressien perusteella ja käytettävissä olevan aineiston varassa. 

Se, mitä tämä aineisto tulee olemaan on mielenkiintoinen kysymys. Käsittääkseni Suvi Auvisen tulkinta "Olemme vuorokaudessa oppineet, että Ylilauta oli mitä ilmeisimmin koko ”jauhojengi”-termin takana ja tietoisesti lähti masinoimaa siitä kohua Twitteriin." on todenmukainen. Jos tulevaisuudessa ei ole (eikä todennäköisesti ole ainakaan täydellisesti säilyneenä) Ylilautaa ja Twitteriä, niin miten tutkija pystyy tekemään oman rekonstruktion ja tulkinnan tapahtumista?

Ei ainakaan valtamedian varassa, jos lähdekritiikki on hallussa. Anu Silfverberg totesi eilen julkaistussa Long Playn perjantaikirjeessä

Oli tarkoitus siteerata Helsingin Sanomien juttua, jossa kerrottiin jauhojengi-huudosta Sanna Marinin bailuvideolla, mutta en löytänyt juttua, vaikka olin mielestäni sen vain vähän aiemmin lukenut.

Tai siis, löysin mielestäni jutun, mutta siinä ei ollut enää sellaista kohtaa.

Hain lehden arkistosta sanalla ”jauhojengi”. Ei löytynyt kuin yksi juttu: siinä kerrottiin, että ulkomaiset lehdet olivat uutisoineet ”joidenkin” tulkinnasta, että bilettäjät huutaisivat jauhojengiä.

Joidenkin?

Mutta se tulkintahan tuli Hesarilta itseltään!

Koska valtamediat ovat modanneet verkkouutisiaan sinne tänne ja vain kursorisin selittein, median toiminta on dokumentoitunut ainoastaan osittain ja Internet Archiven Wayback Machinen ansiosta. Kaikki kunnia sille, mutta maapallon demokratioiden valvonnan sälyttäminen yhden vapaaehtoistoimijan varaan ei vaikuta kestävältä ratkaisulta.

Mutta sillä mennään, mitä on. Eli muistutuksena, että itselle merkityksellisestä sivuversioista voi pyytää Wayback Machinelta tallennuksen, jolla on sitten pysyvä (tai ainakin "pysyvä") URL. Parempi ratkaisu kuin sievempi mutta teoreettinen viittaus tietyn kellonajan versioon, joka ei todellisuudessa ole itsen eikä muiden tavoitettavissa. 

Mistä tuli mieleen Anu Lahtisen Twitterissä kesäinen mietintä viittaamisesta verkkoversioon tai painettuun juttuun. Kyseisessä keskustelussa Teemu Rimpiläinen paljasti, että

Edellinen työnantajani Aamulehti onnistui peräti kahdesti verkkouudistusten yhteydessä kadottamaan suurimman osan nettihistoriastaan. Niin ei pitänyt käydä, joten niin tietysti kävi. Printtilehdet sentään yhä arkistoituvat, mutta sisällöt olivat tuolloin hyvin erilaisia verkossa.

Ville Grahn jatkoi samaan sarjaan

Keskisuomalaisessa oli vielä vuonna 2007 järjestelmä, joka automaattisesti tuhosi verkkosisällöt muistaakseni viikon jälkeen. Idea oli, että (printtilehden) arkistosta haluttiin myytävä tuote ja arkistoituvat verkkojutut olisivat häirinneet tätä markkinaa.

Teemaan liittyen (toivottavasti) kertauksena Marja Honkosen artikkeli Suomalainen media kohtelee arkistojaan kaltoin. Katoavatko historia ja journalistien elämäntyö?

Kiseleffin plantaasista Bogdanoffin Toivoksi

Töölön palapelini hankala nurkka on ollut Turuntien länsipuoli sokeritehtaan pohjoispuolella. Uusia paloja haettuani ymmärrän taas enemmän.

Ensinnäkin löytyi huutokauppailmoitus (FAT 27.6.1822), jossa kerrottiin länsipuolen tulleen jaetuksi neljäksi tontiksi Kiseleffin plantaasin eli viljelmän ja Meilahden kartanon Isbergin torpan välillä. Huutokaupat voittivat maistraatin pöytäkirjan mukaan (15.7.1822 §4) tonttien 1 ja 2 osalta seppä Hallén, tontin 3 kauppias Blomqvist ja tontin 4 teurastaja Malmsten(?). Saivatko he takuita kokoon eli vuokrasopimukset oikeasti tehdyksi jääköön myöhemmäksi selvitettäväksi.

Olennaisempaa on huomata, että Kiseleffin viljelmä sijaitsi sokeritehtaan pohjoispuolella. Tämä näkyy Kaupunginmuseon digitoimasta kartasta Charta öfver Herr Commerce Rådet Feodor Kisileffs nyttjade ägor å Töhlö trakten af Helsingfors stad (1834), johon ei valitettavasti ole selitettä, mutta kartoitetun alueen yläreunassa lukee "Handlanden Sveloffs Villa N:o 1 möter här". Gregori Zwileff on ennestään tuttu (Töölön huvilat 1, 2 & 3) ja nyt vihdoin tiedän missä järjestyksessä vanhin numerointi kulki. 

Sokeritehtaan ja Töölön huvila 1:n välisestä alueesta tuli 1840-luvun alun kaavoituksessa huvila n:o 45 Toivo. Sen 30 vuoden vuokraoikeus huutokaupattiin 29.7.1854 (§7) ja voittaneen tarjouksen teki kauppias Kristoffer Bogdanoff. Hänellä oli jo ennestään vuokralla Toivon pohjoispuolelta huvila n:o 50 Salli (26.8.1852 §11), jonne hän vuonna 1855 perusti ruutikaupan (Aftonposten 18.7.1896).

Kun Haminassa 7.4.1818 syntynyt Kristoffer Bogdanoff kuoli 17.7.1896 hänellä oli vuokralla Toivo sekä pohjoisempi huvila n:o 53 Dal (HRA 11028).

Lauri Koskivaaran havainnot kertovat seuraavasta vuosikymmenestä:

Läntisen Viertotien itäisellä sivustalla vastapäätä Matrosoffin tonttia sijaitsivat tämän alueen ehkäpä vanhimmat huvilat: taitekattoinen Iso Toivo ja yksikerroksinen Pikku Toivo ulkohuonerakennuksineen, jotka aikoinaan olivat toimineet kotieläinsuojina. Näiden takana kadun suuntaisena oli kaksikerroksinen puinen asuinrakennus talleineen ja liitereineen (Oksan ajuriliike) ja pihalla matala yksikerroksinen maja, jossa asui sipuliryssiä. Kaikki nämä rakennukset olivat kauppias Bogdanoffin aikoinaan rakennuttajia rakennuttamia. Pikku Toivossa oli pieni ruutikauppa ja varasto, jonka kauppaneuvos Tallberg osti ja siirrätti vahvasti piikkilangoilla suojattuun ja punalipulla varustettuun valkeaksi maalattuun huvilaan, joka sijaitsi Hippodromin takana. Sittemmin Pikku Toivossa toimi sauna ja myös vähäinen leipämyymälä, josta Ressun siellä päin asuvat pojat ostivat halpoja keksejä meidän “ulkoseurakuntalaistenkin" mutusteltavaksi. Kaksikymmenluvun alussa Pikku Toivo joutui antamaan tilaa nykyiselle sokeritehtaan sivuitse Kallioon kulkevalle väylälle. Iso Toivo pystyi pysymään jotenkuten pystyssä pahoin rähjääntyneenä aina Messuhallin rakentamiseen asti (Kun Helsinki oli nuori ja pieni. Muistikuvia poikavuosilta (1968) s. 44)

Koskivaaran mainitsema sauna on etualalla Signe Branderin kuvassa vuodelta 1912 (HKM). Taustalla on "Iso Toivo", josta Brander otti kuvan pihan puolelta (HKM). Ison-Toivon takana oli vuonna 1910 valmistunut Hippodromi.  

Toivon rakennusten purkamisen aika tuli vuonna 1933. Ilta-Sanomien 13.7.1933 jutussa Häviävää Helsinkiä kaikki faktat eivät ole kohdallaan, mutta tunnelma varmasti aito. 

Turuntie 11 ja 13 valmistautuvat kirvelin sydämin tragediaan. Ne ovat vanhoja taloja. N:o 11 palovakuutettiin ensimmäisen kerran v. 1833. Käsitätte siis. Ne on rakennuttanut aikoinaan Cristoff Bogdanoff Venäjältä tullut köyhä poika, josta piti tulla Suomen siihen aikaan tunnetuin, ellei ainoa ryytikauppias. Talot ovat vieläkin hänen lastenlapsiensa hallussa. Mutta ne ovat kaupungin maalla ja niiden on siis väistyttävä tulevan messutalon tieltä. Turuntie 13:ssa, jossa talojen omistajat asuvat, ei ole osattu siihen alistua. Meille näytetään toistasataa vuotta vanhaa koirankoppia ja yhtä vanhaa silakansavustimoa ja kysytään, että minne nämä sitten pannaan. Ja sitten meidät viedään ullakolle, josta Turuntie näkyy toista päätään myöten. Sitten meidät viedään saliin vanhojen valokuvien ja muistojen ääreen. Vanha talo on tosiaankin liikuttava asia. Kivimuurista muutetaan kylmästi, kaipauksetta. Vanhaan puutaloon jää kappale sydäntä.

Historiantutkimuksen konkreettiset analyyttiset strategiat

Juuri ilmestynyt Avaimia menneisyyteen. Opas historiantutkimuksen menetelmiin kehoittaa (täysin asiallisesti, joskin harvoin toteutetusti) tutkijoita kirjoittamaan esiin omat ennakkokäsityksensä. Tässä hengessä totean alkuun, että samojen toimittajien kirjan Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (2018) ajattelukin tuottaa minulle päänsäryn. Lisäksi kävin kolme vuotta sitten jatko-opintojen aluksi läpi 2000-luvun suomalaisen historiantutkimuksen "menetelmäkirjallisuuden", joten olin henkisesti valmis lähes mihin tahansa. Ennen kaikkea pettymykseen.

Kirjan toimittajat tuntevat omassakin hyllyssäni olevan Martin Gustavssonin & Yvonne Svanströmin toimittaman oppikirjan Metod. Guide för historiska studier (2018). Viite siihen on superlyhyessä kv-kirjallisuuskatsauksessa, jossa todetaan englanninkielisen kirjallisuuden keskittyvän "usein pikemminkin historian tieteelliseen ominaislaatuun kuin konkreettisiin menetelmiin" (s.7). Loppuviitteessä (2) näistä on erotettu "lähdetyöskentelyä" käsittelevä kirjallisuus, jota Metod edustaa. "Lähdetyöskentelyä" on siis tekstianalyysi, käsitehistoria, diskurssianalyysi, muistitietohistoria, korrelaatio- ja regressioanalyysi, kollektiivibiografia, korrespondenssianalyysi ja tilallinen metodi. Näihin Metod antaa mielestäni mainion käytännönläheiset selostukset, joihin sidotaan myös mahdollisia tutkimuskysymyksiä. 

Ruotsalaista rakennetta voisi tietenkin verrata kirjan Avaimia menneisyyteen. Opas historiantutkimuksen menetelmiin ratkaisuihin, mutta jätän varsinaisten lukujen ruodinnan  osaavammille ja keskityn toimittajien eli Tuomas Teporan, Mirkka Danielsbackan ja Matti O. Hannikaisen johdantolukuun, jonka voisi kuvitella olevan kolmatta vuotta historian väitöskirjaa tekevän ymmärrettävissä. Ja ellei, niin vikahan on tietenkin vain ja ainoastaan minussa, kuten kaikessa muussakin jatko-opintoihin liittyvässä.

Aina niin ihanien määritelmien pariin päästään sivulla 11. Tutkimusmenetelmä julistetaan metodin synonyymiksi ja molemmat tarkoittavat tapaa tai keinoa tutkimuksen tekemiseksi. Tässä vaiheessa olen vielä kärryillä, vaikka kaipaisin "tutkimuksen tekemisen" granulariteetin rajausta. Sillä onhan kirjastossa käyntikin tutkimusta edistävä "keino". 

Mutta ei hätää, seuraavassa virkkeessä pääsemme pidemmälle kuin sekundadoktorandi ylettää. "Tutkimusmenetelmä on siis konkreettinen analyyttinen strategia, jolla tutkimus toteteutetaan."  Eli ekvivalenssikorvauksin "Tapa tutkimuksen tekemiseksi on käsinkosketeltava jäsentelevä toimintasuunnitelma." 

Onneksi saamme seuraavaksi aitoa konkretiaa eli esimerkkejä historiantutkimuksen metodeista: "esimerkiksi lähdekritiikki, tekstianalyysi ja regressio- tai verkostoanalyysi" (s. 11). Lisäksi "Historian perusmenetelminä voi pitää lähdekritiikkiä, tutkimuskohteen kontekstualisointia ja kirjoitusprosessin aikana tapahtuvaa hermeneuttista tai teoreettista päättelyä." (s. 14)

Mutta onko lähdekritiikki metodi vai ei? "Lähes jokainen tämän teoksen luvuista tarkastelee lähdekritiikkiä yhtenä menetelmänä tai pikemmin analyyttisena strategiana" (s. 11). Siis analyyttinen strategia, joka ei ole konkreettinen, ei ole tutkimusmenetelmä? Tai toisin sanoin: "Lähdekritiikkiä ei ole kuitenkaan ole syytä pitää varsinaisena yksittäisenä menetelmänä vaan osana tutkimusstrategiaa, joka ohjaa tutkimusta, tai menetelmällisenä käsitteenä, jota voi harjoittaa monien eri menetelmien, kuten diskurssianalyysin tai tilastollisten menetelmien, yhteydessä." (s. 15)

Myös kontekstualisointi "on hyvä ymmärtää kaikkeen historiantutkimukseen liittyvänä strategiana" (s. 15).

Eli historiantutkimukselle eivät riitä metodit eikä metodologiakaan (*) vaan tarvitaan myös menetelmällisiä käsitteitä, tutkimusstrategia, analyyttinen strategia ja konkreettinen analyyttinen strategia. Jotka ovat toivottavasti jossain suhteessa toisiinsa, vaikka tämä ei johdantoluvusta selviäkään. Mutta onpahan nyt uutta sanastoa, jolla koristella väikkärin metodilukua. Ohjaajat varmasti ihastuvat, esitarkastajista puhumattakaan.

(*) Hyppäsin metodologian määrittelyn yli. Se "sisältää sekä tutkimuksen menetelmät että niiden taustalla vaikuttavat tietoteoreettiset eli epistemologiset oletukset" (s.11). Kyseessä ei ole sama asia kuin tutkimusote, sillä "niiden määritelmät vaihtelevat" (s. 11-12). Mikä voisi olla selvempää?

Töölön huvilat 1, 2 & 3

Sivutuotteena Korastileffien tarkastelusta (Nikolai ja Ivan) sain ripauksen lisätietoa mikropaikallishistorialliseen harjoitukseeni, jossa olen selvitellyt Mannerheimintien varren historiaa erityisesti Taka-Töölön kohdalla.

Sanomalehtihaku nimittäin kertoi, että Nikolai Korastileff määrättiin kauppias Gregori Zwileffin lesken holhoojaksi (5.2.1835 FAT) ja tässä ominaisuudessa pian myi kiinteistöä Töölöstä (FAT 11.6.1835). Kyseessä oli "Den såkallade Zwileffska villan, eller landtdelen N:o 1 wid Thölö, med dertill hörande rymliga byggnader och öfriga lägenheter".

Zwileffin perukirja (HKA 1304) ei anna merkittävästi lisätietoa huvilasta. Leskeltä sen ilmeisesti osti Korastileff, sillä perukirjaansa 27.10.1837 (HKA 1565) kirjattiin "Villan N:o 1 vid Thölö, hvarå återstår tolf års besittnings tid, med träd åbyggnader". 

Kirjassa Venäläiset kauppiaat Helsingin historiassa (2002) Marjaana Hakala kertoo ruokakauppias Zwileffin vuokranneen laajoja maa-alueita Töölössä. Lisäksi: "Zwileffin kuoltua hänen kuolinpesäänsä hoitaneesta Korostileffista tehtiin valitus. Korostilevin moitittiin laiminlyöneen Zvileffin suurten Töölön puutarhojen palstoilla olleiden työläisten valvonnan. Edellä kerrotun valossa olivat Zvileffin puutarhat suurehkoja, koska työläisiäkin siellä tarvittiin useita." Kävin läpi Hakalan viitteet maistraatin pöytäkirjoihin, mutta niissä ei viitattu numeroituun Töölön maaplänttiin eikä teksteistä irronnut muutakaan lisätietoa.

Jo muutamaan kertaan esille leikkelemäni Karta Öfver En Del Af Tölö Ägor Invid Helsingfors kattaa vain silloisen Turuntien/Läntisen Viertotien länsipuolen, jossa eteläisin vuokratontti on n:o 9 ja pohjoisin 5. Kiersikö numerointi vai kulkiko se samansuuntaisesti molemmilla puolilla tietä?  Kyse on kuitenkin sokeritehtaan pohjoispuolesta.

Huvilat n:o 2 & 3 omisti (kaupungin vuokratonteilla) C. G. Langéen, jonka selvittelyssä ne muodostuivat niin marginaalisiksi, että jäivät kokonaan blogitekstistä pois. Vuokrausilmoituksensa mukaan huvila 2 sijaitsi 2 1/2 virstan päässä kaupungista, mikä ei suuremmin auta sijoittamisessa (FAT 25.2.1840). Siinä oli tuolloin sali, 3 kamaria, keittiö, kellari, ulkohuone ja pienehkö ryytimaa. Huvila n:o 3:n asuinrakennus oli kaksikerroksinen ja molemmissa kerroksissa sali, kolme kamaria ja keittiö. Lisäksi tontilla oli talli, vaunuliiteri ja isohko puutarha.

Langeenin perukirjassa oli kaksi Töölön huvilaa (N:o 51 Kaavi ja N:o 52 Savilla), joten ei ole kaukaa haettua ajatella, että kyseessä on entiset villat 2 & 3. Kartasta Toivo, Salli, Kaavi, Savila, Östra Savila, Öster Dal, Vester Dal Ym. käy ilmi (sillä en ulkoa muista), että Sokeritehtaan jälkeen on Toivo, sitten Salli, sitten Kaavi ja sitten Savila. Savilan pohjoispuolellakin Dal (?), joten puuttuvien numeroiden 1 ja 4 sijoittaminen jää näillä tiedoilla arpomiseksi.

Wolmar Schildtin kesämatka 1846

Keväällä selvittelin yhtä 1846 Suomessa liikkunutta. Kanawaan saman kesän matkastaan kertonut M. Litwanen osoittautui paljon helpommaksi tapaukseksi, sillä kyse on Wolmar Schildtin tunnettu nimimerkki (minkä kertoi siis kevyt googlaus). Schildt oli kesällä 1846 vielä naimaton, mutta jo 36-vuotias ja Jyväskylän piirin piirilääkäri. Tästä huolimatta matkakertomuksensa alkaa Helsingistä ja kuvaa Jyväskylää kuin vierasta paikkaa.

[...]Täältä Suomen pääkaupunnista läksi kesäkuun keskitienoilla. Tulin Hattalmalan harjulle. Päivä oli juuri nousemaisillaan. Oikialla puolella harjua näkyi heliässä aamuruskossa ihana Hämeenlinnan kaupunti ympäryksinensä; vasemmalla puolella oli vainioita ja niittyjä viheriöitsemässä. [...]

Jyväskylässä ollessani kävin sen lähisellä harjulla. Sieltä on aivan mieluinen näyntö. Join kaupunnin kirkkaasta lähteestä vettä lasi-lipillä, ja kävin ruiske-saunassa ruisketta ottamassa. Se virvotti minut kuumana kesäpäivänä. Vesi siinä ei ole kun pikkusen yli 6 lämme-osetta, sata-oseisen (Cels.) lämmemittaajan jälkeen, jotta kyllä olikin hyvä virvoke kuumalle nuorelle verelleni. [...]

Rautalammilla viivyin enemmän aikaa. Rahvas siellä on aivan mieleiseni. Se on rehellinen, tavollinen eli hyvä-tapainen ja ymmärtäväinen, ei suotta ujoinen, eikä raa'asti rohkia, vaan totisesii uskalias. Hän ikäänkuin tietää ihmis-arvoansa. Puhtautta ja siivoa tapasin pian yleensä. Vaatteenpari on yksikertainen eli yksinen (enkel) myös soma, ei siinä ollut ylellisyyttä eikä törkeyttäkään. [...] 

Vielä Korhosen jaloa runo-hengettä löytyy muissa Runoniekoissa Rautalammilla, e. m. Ihalaisessa. Häntä kävin katsomassa. Se elätetään ja kuletetaan ruotu-vaivaisena talosta taloon ruotu-kunnassaan. Sen ruumis tosin ei pääse liikkeellen nostamatta, kantamatta: mutta sen henki liikkuu ja sen kuvatti runoilee omaksi ja muitten huviksi. Ihalaisen runo-taiti eli runo-voima (poëtiska talang) ei ole ihan Korhosen runo-taidin vertainen. Pilkkarunoja Ihalainen enimmiten sommittelee ja laatii.

Tulin Kuopioon. Tämä kaupunti kasvaa kasvamistaan. Saima kaivannon valmistuttua Kuopiosta tulee Suomen isoimpia kaupuntiloita. [...]

Sieltä läksin kauniille Juvankoskelle (Strömsdal) Nilsiässä. Lopun kesää olin sitte missä milloinkin Karjalassa, josta Lappeenrannatse tulin tänne [Helsinkiin]. (Kanawa 25.11.1846)

Ja mikäkö on ruiskusauna? Ilmeisesti sauna, jonka yhteydessä on jonkinlainen suihku, sillä toisessa sanomalehtitekstissä ruiskusaunaa käytettiin sateesta kuvainnollisesti 

Hyväntekijäisten monet merkitykset (2/2)

(Edellinen osa) Yleisin hyväntekijäisten merkitys oli velanantajalle maksettu summa. Velanotto oli siis köyhälle hankalaa:

...vaikea oli sen, joka semmoista tarvitsisi, hankkia takaukseen vähintäänki kaksi tilanhaltijaa, kun niille piti olla hyväntekijäiset ja velkakirja kartalle tehty." (Mehiläinen 6/1859) 

(Kartalla tarkoitetaan erityistä leimapaperia.)

Välttämättä hyväntekijäisissä kyse ei ollut rahasta:

Ennenvanhaan velanantajat ottivat velasta korkoa hyväntekijäisten muodossa. Hyväntekijäiset suoritettiin tavallisesti taloihin päivätöinä, mutta jos velanantaja ei ollut talollinen, niin hän vaati suorittamaan hyväntekijäiset itselleen jossakin muussa työnmuodossa. Esimerkiksi suutari voi vaatia, että velallisen vaimo kävi hänen suutarinpöntöllä lyöttäytyneitä takapuoliaan hieromassa. 

Milloin pitemmäksi ajaksi lainattiin arvokkaampia esineitä, kuten kärryjä, valtteja y.m.s., oli niistä maksettava sovittu korvaus, mikä tavallisesti suoritettiin lainakalua takaisin jätettäessä. Vähempiarvoisista esineistä, kuten kirveistä, sirpeistä, vasaroista t.m.s., ei yleensä ollut tapana ottaa mitään lainauspalkkiota, enempää kuin pienistä ruokatavaralainoistakaan. Jos joku antoi lainaksi rahaa tai tavaraa panttia vastaan, oli pantti menetetty, ellei lainanottaja panttiansa määrättynä päivänä lunastanut. Pantti oli tarkoin säilytettävä. Pantin ottajan ei sopinut siitä kenellekään ilmoitella. Hänen esimerkiksi ei sopinut pantiksi annettua kelloa taskussaan kuletella. Yleensä katsottiin lainaksiantajaa, joka vaati panttia, kieroin silmin. (Kauppalehti 9.10.1928)

Hyväntekijäisiä voitiin maksaa velkasuhteen aikana uudestaankin.

Peräti harvat ovat kuitenkin ne velalliset, jotka, haasteen saatuaan, heti tulevat maksamaan velkansa. Vasta kun keräjät ovat avatut ja maakauppias panee kanteeseen velkomisjuttunsa, velalliset rupeavat kokoontumaan. Nyt alkaa käräjäkartanolla täydellinen markkinaelämä. Velallisten on nyt estettävä, että velat tuomitaan maksettaviksi, ja sen vuoksi "hierotaan sovintoa". Ensin maksetaan tietysti manuurahat [haastekustannus], 60 penniä, ja kanteeseen panosta 50 p:niä. Sitä paitsi maksetaan velasta korot ja parhaimmassa tapauksessa vielä joku vähänen osa pääomasta. Vaan jos varoja puuttuu tai jos velallinen ei pidä maksamisella kiirettä, joka on hyvin tavallista, kirjoitetaan aivan yksinkertaisesti uusi velkakirja, joka on asetettu suuremmalle summalle. Jotta nyt "hyvä kauppamies" suostuisi tähän laupiudentyöhön, käytetään useimmissa Viipurin läänin kunnissa jotensakin yleisesti n. s. "hyväntekijäisiä". S. o. velallinen antaa vapaaehtoisesti kauppiaalle lahjan, joko rahassa tai luonnontuotteissa, ilman että hänen velkansa sen kautta vähimmässäkään määrässä vähenee. (Wuoksi 28.6.1893) 

Kirjallisten sopimusten aikakaudella hyväntekijäiset eivät näkyneet papereissa

Hyvin tavallinen seuraus luottolaitoksen puutteesta on sekin, että lainantarvitsija joutuu yksityisen koronkiskojan mielivallan nojaan. Onhan niitä senlaatuisia hyväntekijöitä, jotka antavat lainaa korkeata korkoa ja erityisiä hyväntekijäisiä vastaan. Annetaan lainaa sillä ehdolla, että kirjoitetaan 100 markan velkakirja, vaikka rahaa ei anneta kuin 80 tahi 90 markkaa, ja sitäpaitsi eri hyväntekijäiset sitte vielä vuosittain - ryypyt ja sen semmoiset. Tosin tällaiset ilmiöt alkavat harveta, vaan sukupuuttoon eivät ne vieläkään liene hävinnet (Haminan lehti 11.1.1908)

Urho Karhumäen romaanissa Testamentti (1938) kohtaa uusi ja vanha ajattelu:

Yli kaksikymmentä maanviljehjää, suurempaa ja pienempää oli vuosikymmenien kuluessa sortunut Niemelän herastuomarin velallisiksi. Velkakirjoista ja niiden reunoihin tehdyistä muistiinpanoista ilmeni, että hän oli harjoittanut pankkiirin toimintaa isännyytensä ensimmäisistä vuosista lähtien. Yleensä lainat eivät olleet suuria, keskimäärin kahdesta viiteen tuhanteen, vain kolme yli kymmenen tuhannen markan lainaa oli velkakirjojen joukossa. Vakuutena oli tavallisimmin kiinnitys, muutamissa kiinnitys ja takuut sen lisäksi. Hän oli huolella hoitanut nämä asiansa, se ilmeni jo kirjoista ja niiden vakuusmerkinnöistä. Muoto oli kaikissa sama: Minä allekirjoittanut tunnustan täden herastuomari J. Niemelältä lainaksi saaneeni Suomen Markkaa, jonka summan ynnä sille juoksevan koron maksan takaisin vaatittaessa. Lainojen korko- sekä lyhennysmaksut oli aina huolellisesti merkitty kirjaimin ja numeroin, isoin alkukirjaimin, milloin »Raha» tuli kirjoitettavaksi. 

 

Korko kaikissa velkakirjoissa oli hämmästyttävän kohtuullinen, vain kuusi prosenttia. Mutta velkakirjoihin korkokuittauksen jälkeen, mikä oli musteella merkitty, oli lyijykynällä ja numeroilla tehty toinen  merkintä, vähintään maksetun korkomäärän suuruinen, useimmissa tapauksissa huomattavasti suurempi. Muutamissa velkakirjoissa oli viimeisten korkosuoritusten paikalla vain tämä lyijykynämerkintä, korkosuorituksista ei mitään kuittausta. Tämä arvoituksellisuus selvisi velkakirjojen nykyiselle omistajalle vasta joulukuun alkupäivinä, jolloin ensimmäinen velallinen tuli korkojansa maksamaan. Hän oli pientilallinen Heikki Rantanen kylän takamailta. 

 

Mies puheli kauan aikaa metsäkulman asioista, kesästä ja vuodentulosta, joka hänelle alhaisten viljelysmaiden ja sattuneiden keväthallojen vuoksi oli muodostunut heikonpuoleiseksi. Näin vähitellen päästiin isoon kylään ja Niemelän taloon. Puheltiin isännän vaihdoksesta, koronmaksaja puheli, velkakirjan omistaja kuunteli. Hänellä olisi ollut muita tehtäviä ja mentäviä, lyhyen talvipäivän mittaan katsoen liiaksikin, mutta eihän asiallista vierasta voinut yksinään huoneeseen jättää, ei voinut auttaa edes kiiruhtamaan, koska ei tietänyt, mitä apua hän tarvitsi. Ehkä miehellä ei ollut korkorahoja riittämiin? Kiusallinen juttu. Jos kaikkien lainojen korkojen maksu ja kirjoihinmerkintä kävisi näin pitkäpiimäiseksi, niin eipä ollut rahamiehen elämänkutsumus kovinkaan kadehdittava. 

 

Jo vihdoin mies pääsi juoneen. Asia oli, kuten Yrjö oli arvannut. Hän myönsi, ettei ollut voinut varata riittävästi rahaa, ei muuta kuin siihen tärkeimpään. Mutta uusi isäntä saattaisi nukkua tämän asian puolesta yönsä rauhassa. Puuttuvat korkorahat hän saisi helmikuun puolivälissä, heti kun tulisi keliä sen verran, että voisi siirtää ajotien varteen tarvittavan  määrän paperipuita. Hän otti kukkaronsa ja oikoi pöydän kulmalle kolme ryttyistä sadan markan seteliä. 

 

Yrjö katseli rahoja, tarkasteli miestä. Koron laskeminen tässä tapauksessa oli yksinkertainen asia. Pöydässä oli jo viiden tuhannen korko kuuden prosentin mukaan, markalleen. Hän ilmaisi käsityksensä siitä. 

 

- Niinpä kyllä, oli kyllä korko, jos sen siksi otti. Sehän on sama tässä meidän välisessä velkasopimuksessamme. Mutta herastuomari vaati ja merkkasi sen toisen aina ensiksi. Korkoa hän hätätilassa odotteli vaikka koko seuraavan vuoden. 

 

Yrjö alkoi jo aavistaa, epäsi kuitenkin vielä saadakseen arvoituksensa täysin selväksi.
En tosiaan ymmärrä, mitä tarkoitatte. Velkakirjaanne on merkitty kuuden prosentin korko kerran vuodessa maksettavaksi. Se on tässä, kolmesataa markkaa. Mitä muuta te vielä haluaisitte maksaa? 

 

Hämmästynyt velallinen katseli vuorostaan rahoja ja edessään olevaa uutta isäntää. Hänkin alkoi aavistaa. 

 

- Vähäisellä järjelläni ajattelin, että ehkä asiat menevät tämän uuden isännän aikana kuten vanhankin, että hyväntekijäiset maksetaan ensiksi. 

 

- Hyväntekijäiset? Minkä vuoksi te maksaisitte velastanne hyväntekijäisiä, kun käyvän koron maksatte siitä? 

 

- En minä tiedä, enkä minä tiedä sitäkään, maksaako kukaan muu. Herastuomari tämän asian aikoinaan järjesteli ja kielsi lainan uloshakemisen uhalla kenellekään mainitsemasta. Mitäpä olisinkaan tuosta huudellut, muutenkaan. Hyvä oli, että sain rahaa kipeään tarpeeseeni. 

 

Korpikylän mies oh päässyt äskeisestä arkuudestaan ja selitteli perusteellisesti. Velkakirjan nykyinen omistaja ajatteli samoin, pitkään ja perinpohjaisesti. [...] 

 

Yrjö heräytyi mietteistään. Hänen oli vaikea kysyä velalliseltansa sitä, mitä tällä hetkellä halusi tietää. Kuitenkaan hän ei voinut jättää sitä tekemättä. Mainitsiko herastuomari teille koskaan, minkä vuoksi hän peri teiltä tällaista ylimääräistä korkoa, jota nimitätte hyväntekijäisiksi? 

 

- Kyllä hän mainitsi. Hän sanoi, että velkakirjaan merkitty korko oli liian alhainen, kuten ehkä olikin, taannoisina vuosina. 

 

- Eikö muuta? 

 

- Mainitsi hän vielä senkin, että kun korko maksetaan vain kerran vuodessa, sen sijaan että se rahalaitoksissa maksetaan puolivuosittain, jopa neljä kertaakin vuodessa, niin korko, se koron korko nähkääs. jää hänen vahingokseen. Se ei ole niinkään pieni asia, sanoi herastuomari. 

 

- Sadanviidenkymmenen markan korko kuuden prosentin mukaan tekee neljä markkaa viisikymmentä penniä vuodessa, laski velkakirjan haltija ääneen. Ettekö itse koskaan tullut sitä laskeneeksi? 

 

- Kah, eikö sen enempää! Enpä tullut tuota räknänneeksi. 

 

- Eikö herastuomari mitään muuta sanonut syyksi? 

 

- Ei muuta kun että minun ei missään tapauksessa pitänyt merkitä hyvityksiä ja koron korkoja verokaavakkeihini, enkä minä sitten koskaan merkinnytkään niitä, eikä se ollut tarpeellista. Paljonkos tuota muutenkaan veroa semmoisesta hallanpesästä, tietäähän isäntä.

Hyväntekijäisten monet merkitykset (1/2)

Kesäkuun 1800-luvun tutkimuksen päivien yksi esitys sai minut kaivamaan esiin tekstin Opastusta sanomalehden tilaukseen 1851 ja koska olisi pitänyt olla kirjoittamassa väikkärin hyväntekeväisyyslukua huomioni kiinnittyi sanaan hyväntekijäiset virkkeessä

Säädyllisyys vaatii luonnollisesti, Nimismiehelle ensisti antamaan hyväntekijäisiksi jonkun lampaan käpälän ja pari naulaa voitakin, jos tarpeelliseksi nähdään.

Tässä hyväntekijäiset eivät liity hyväntekeväisyyteen vaan muistuttavat voitelua. Sanahaku tuottikin sitten lisämateriaalia aiempaan kokoelmaani menneisyyden suomalaisten rehellisestä suoraselkäisyydestä (*)

Sanomalehtitilauksen vaatimat hyvittäjäiset muistuttavat myöhempää tekstiä, jossa perustellaan paikallisen postikonttorin tarvetta.

... postimies se pahin oli. Sille jos olisi jonkun lapun antanut vietäväksi veljen pojalle eli jollekin tutulle, tuolla rautatiellä esimerkiksi, niin anna ensin postiraha ja vielä hyväntekijäiset erittäin. Eikä ne omankaan pitäjään herrat antaneet ilmaiseksi laukkuaan nekään. (Kaiku 10.7.1888) 

Mutta enemmän esimerkkejä on välittäjälle annettuista lahjoista.

 ...mutta siinä kohdassa oli hänelle avullisena eräs taitavampi, jolle hän sitten tavan takaa kustanteli portviiniä, sekä apulaiselle antaaksensa auliit hyväntekijäiset... (Sanomia Turusta 4.9.1874)

Nurkka-asianajajista ... itse tietysti he ottavat runsaatkin hyväntekijäiset tästä välitystoimestaan. (Uusi Aura 2.9.1899) 

Kyse oli maksusta, joka nähtiin oikeudettomaksi ellei peräti laittomaksi.

Tässäkin lehdessä on julkaistu ylimaasta lähetettyjä kirjoituksia, joissa surkeasti valitetaan, miten niin sanottu Pohjolan tukkityöläisten rengas on paneutunut vähitellen koko ylimaan vitsaukseksi... Jos mieli tehdä työtä, niin alistu maksamaan renkaan "jokikasööreille" melkoinen hyväntekijäinen, joka käy jonkinmoisen sisäänkirjoituksen nimellä... (Perä-Pohjolainen 1.6.1907)   

Mutta hyväntekijäisiksi kutsuttiin myös kaupanpäällisiä, joista olen kerännyt aiemmin majalakkiesimerkkejä. 

... mutta vielä on olemassa epäkohtia, jotka pitäisi mitä pikemmin kerrassaan sopimattomina ja rehellistä kaupankäyntiä loukkaavina poistettavan.

Tarkoitamme tälläkertaa etupäässä tuota meidän kaupungissamme vielä hyvin yleistä pahaa tapaa että lahjomisella ostajia luoksensa houkutella eli toisin sanoen n.k. "kaupanpäällisillä" ja joululahja-antimilla soaista ja pimittää yksinkertaisia ajattelemattomia ostajia ja luulotella että he kaupan tehtyänsä tottakin "kaupanpäälliset" tai muut "hyväntekijäiset" olisivat lahjaksi kauppiaalta saaneet...  (Keski-Suomi 30.11.1897)

Sanomalehden tilaus ja asiaton maksu sekoittuvat viimeisessä esimerkissä.

Tietysti nuorsuomalaiset ja suomettarelaiste kauppiaat nyt myvät näinä syyskuukausina muun rihkamansa ohella myöskin puolueensa sanomalehtiä, sehän on heidän tapaistaan. Tuo tavallinen kohtaus kauppiaan ja velaksi ostavan maamiehen välillä taasuu suntuu:

- Olisi ostettava vähän kapistuksia, vaan... sopisiko panna ylös?

- Hm. No voihan tuosta tehdä kolmen kuun paperin... vähän lisäksi hyväntekijäisiä -.

- Eikö muuten sovi?

- Ei sovi?

- Noo, olkoon.

Kirja tehdään, jossa on "hyväntekijäiset" ja korot summan lisäksi, sekä vielä sanomalehden tilausmaksi -.

- Vaan enhän minä sanomalehteä - ? "Maakansahan" mulle on ennen tullut -.

- Vaan nyt tulee tämä lehti, tai jos et suostu, ei tehdäkään kirjaa.

- No olkoon, täytyy...

Kolmen kuukauden perästä perii kauppias saamisensa -.

Sillä tavoin niitä "parempia" lehtiä levitellään -. Varokaa siksi, maamiehet, sellaisia "lehmäkauppoja". (Maakansa 13.9.1913)

Tätä vastaa Aug. Hjeltin selostus esityksessä Maakaupasta ja krediittioloista itä-Suomessa 

Talonpojan välttämättömintä tawaraa jauhoja, ei näet myydä velaksi, ellei hän osta muuta tavaraa lisälsi ja vähintäin samasta summasta kuin jauhoja. Velaksiantaja pakottaa siten köyhää velaksi ottajaa vasten hänen tahtoansa lisäämään hänen welkaansa! (Wuoksi 28.6.1893) 

 

Kyseessä on  esimerkki hyväntekijäisten yleisimmästä merkityksestä eli velanoton yhteydessä vaaditusta maksusta. Näitä enemmän huomenna. 

(*) Aiempia kirjoituksia teemasta: Herutuslahjoista, Kun lohi luki ja lahna lauloi, Voi ol' voide pipliankin, kananmunat katkismuksen, Täydennysosien matkamertomus ja Kauppamatka hyvittäjäisittä.

Lisäksi vuosia sitten jaoin hieman epäuskoisena Georg Ståhlbergin tekstiä, jossa puhuttiin 1700-luvulla lahjuksin täytetyistä papin viroista. Vasta kun väikkäriä varten silmäilin läpi Gunnar Suolahden kirjan Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla, huomasin, että siinä oli sivukaupalla samaa teemaa.

Menneisyyden kotitalouksien työnjaosta

Nordisk Historikermötetin viimeisen päivän eli keskiviikon aloitin sessiossa More than a space for female labour - the early modern Nordic household revisited. Siinä puhui ensimmäiseksi Karin Hassan Jansson, joka oli tarkastellut vuosilta 1750-1850 tekstejä, jotka määrittelivät aviomiehille ja vaimoille "kuuluvia" töitä ja elämänpiiriä. 

Kuvaava esimerkki (hämmästyttävän) tasa-arvoisesta ajattelusta oli Swebeliuksen katekismus, jossa korostettiin molemminpuolista apua ja huolenpitoa. Janssonin esityksessä ero tanskalaiseen 1700-luvun katekismukseen, jossa aviomiehen piti hallita ja elättää, tuntui merkitykselliseltä. Lisäksi se resonoi havaintoihini siitä, miten tasa-arvoisesti naisista kirjoitettiin väitöskirjahankkeeni aineistossa. Janssonkin käyttää sanomalehtiä, mutta ei selittänyt tässä esityksessä tätä tarkemmin.

Keskustelussa Janssonilta kysyttiin oliko molemminpuolisuuden korostus viite toisenlaisesta todellisuudesta. Jansson totesi, että korostus oli vastareaktio kaupungeissa esiintyneeseen uuteen elämäntapaan.

Jansson päätti esityksensä toteamalla, että pitää olla varovainen heijastaessaan eri aikojen ja eri maiden sukupuolikäsityksiä toisaalle. Ruotsi 1700-luvulla oli eri asia kuin saman ajan Britannia, josta tehty tutkimus saa enemmän näkyvyyttä ja värittää näkemyksiä menneisyydestä turhan paljon.

Carolina Uppenberg kertoi projektistaan, jossa hän on (hieman karrikoiden) kerännyt torpparisopimuksista nais- ja miestaksvärkkien määriä. Argumenttinsa oli, että koska miestorpparit olivat naisia enemmän torpan ulkopuolisissa töissä, naiset olivat "todellisempia" torppareita. Tilastollinen päättelynsä ei täysin vakuuttanut ja keskusteluosiossa mainittiin, että taksvärkkien sukupuolijakauma 1700-luvulla oli tasaisempi, mikä jäi arveluttamaan. Eikä ainoastaan siksi, että 1700-luvun alku Ruotsissa alkaa näyttäytyä huomattavan tasa-arvoisena.

Hilde Sandvikin esitys palveluspakosta Norjassa jäi hieman epäselväksi. Oli tiukat määräykset muuttokielloista ja palvelupakosta, mutta todellisuudessa väestönlaskennassa oli iso joukko päivätyöläisiä ja irtolaisuudesta ei läheskään aina tuomittu.

Hanna Østhus käsitteli 1700-luvun miespalvelijoita Tanska-Norjan kaupungeissa. Heistä alettiin puhua tuottamattomina ja erityisesti lakeijoita vastaan puhuttiin suoraan. Miesten suhteellinen osuus laski läpi 1700- ja 1800-luvun. Lähdepohja oli moninainen, mutta Østhus viittasi myös sanomalehti-ilmoituksiin, jee!

Nina Javette Koefoed puhui kristinuskoon nojaavasta työntekovelvoitteesta. Tanskassa saattoi 1700-luvulla joutua kehruuhuoneelle tai sitä vastaavalle työhuoneelle olemalla kiroileva vaimo, joka ei hoitanut kotitaloutta, tai olemalla nuori mies, jota vanhemmat eivät muilla keinoin saa patistettua työhön. Työ oli hurskautta.

Lopuksi voisi sanoa jotain historiantutkijoiden sukupuolien välisestä työnjaosta, mutta ei mitään uutta.