Kuinka p*ska tekee kauppansa

Eilen FB-ryhmään Suomen historian harrastajat jaettiin Linguistic Map of the Old World, 3000BCE ensin saatteella ""Kartta se on mun rattoni, ja..." 'En finne igen!' " ja sitten saatteella "Miten asiasta paremmin perillä olevat sanovat tästä kielikartasta. Millä menetelmillä tämä rekonstruktio on saatu aikaiseksi." 

Ilahduttavan monet vastasivat jälkimmäiseen kysymykseen "mielikuvituksella". Aiemmassa puolestaan esitettiin korjausehdotuksia, kuten "Suomalaisugrilaista kieltä taidettiin puhua paljon etelämpänä nykyisen Ruotsin alueella." Syvä huokaus. 

Ensinnäkin, kartta on poimittu kiertoon Flickr-tililtä, jonka omistaja ei väitä olevansa kielihistorian osaaja eikä myöskään kerro esim. tehneensä kartan jotain julkaisua varten. Häneltä on yli 10 vuotta sitten kysytty lähteiden perään eikä niitä ole kuulunut.

Toiseksi, koska kartta väittää esittävänsä tilannetta 5000 vuotta sitten, on Suomen länsirannikko väärässä kohdassa. Eli sinne sijoitetut "skandinaaviskan" puhujat ovat pulisseet sanojaan pinnan alla.

Tosin, jos uskon (pikaisen kirjoittamisen puitteissa ja paremman puutteessa) Wikipediaan, niin skandinaaviskaa edeltänyttä protogermaanista kieltä puhuttiin ajanlaskun tienoilla plus/miinus 500 vuotta. Eli 2500 vuotta aiemmin ei ollut skandaaviskaa missään ja vielä vähemmän Vaasan seudulla. Siitä, mitä kieltä Suomen alueella tuolloin puhuttiin ja mihin kieliryhmään se kuului ei valitettavasti ole tietoa, eikä sitä tietoa "synny" sillä, että kierrätetään täysin satumaisia karttoja ilman tekijätietoja ja muuta kuvausta.

Eihän?

Keksityt maaseutukirjeet ja uutiset 1900-luvun alun Oulussa

Lainasin jo aiemmin Kyösti Vilkunan ilmeisesti kirjeitse veljelleen kertomusta päivästä Kalevan toimituksessa kesällä 1903. Melko varmasti kevyesti fiktionalisoitu "Riennon" toimitus : Piirteitä Kolkkalan kaupungin sivistyshistoriasta (1914) kertoo samasta toimituksesta. Teksti muistuttaa lähdekritiikin olennaisuudesta...

Toimitushuoneen akkunasta näki kappaleen pihan perukkaa pirtin- ja makasiininovineen, vesi- ja lamppuöljytynnyreineen sekä maalaiskuormineen. Akkuna oli siksi matalalla, että ulkoa ylettyi helposti näkemään toimitushuoneeseen. Usein asettuikin ihan ikkunan taakse joukko hevosiaan syöttäviä maalaisia. Poltellen armiro-paperossia puolen kyynärän pituisista "mynneistä" tarkastelivat he rauhallisesti meidän työtämme, ruiskauttelivat oikein aitoja ylämaan sylkyjä ja vaihtoivat nähtävästi arveluita siitä, että mikähän virasto se tuokin on. Kesällä kun ikkuna oli auki, saattoi heidän keskinäisistä jutteluistaan siepata joskus hyvän maaseutu-uutisenkin.

Viimemainituista olikin Riennossa useimmiten paha puute, lehdellä oli minun tullessani ainoastaan puolikymmentä vakinaista kirjeenvaihtajaa, jotka nekin kirjottelivat pelkästä asianharrastuksesta, sillä palkkiota ei ollut varaa maksaa. Milloin posti ei sisältänyt yhtään kirjettä maaseudulta, silloin täytyi maaseutu-osaston toimittamisessa turvautua muihin keinoihin. Ensinnä leikkasin toisista saman läänin lehdistä parhaat uutiset ja kastoin ne uuteen uskoon: muutin otsakkeet, kerroin asiat toisessa järjestyksessä, pitensin tai lyhensin juttua aina asianhaarain mukaan j.n.e. Siten sain ne muotoon, jonka nojalla niitä aina sopi väittää omintakeisiksi ja varustinpa ne toisinaan kaikenlaisilla ilmasta temmatuilla nimimerkeilläkin. Mutta usein oli pakko laatia maaseutu-uutiset alunpitäin "omintakeisia". Esimerkiksi kevättalvella saattoi jonkun syrjäisemmän paikkakunnan laskuun kirjottaa laajasti ja monisanaisesti kevätkeleistä, eläinten rehun riittävyydestä ja maamiesten toiveista kesän joutumiseen nähden. Riihitansseista, öitsimisestä ja kortinpeluusta saattoi myöskin sangen vaarattomasti puhua, samoinkuin ilmottaa, että variksen nähtiin tänä kevännä ensi kerran lentävän siellä ja siellä sinä ja sinä päivänä. Ainakaan ei asianomaisilta paikkakunnilta koskaan saapunut minkäänlaista protestia näitä Riennon toimituksessa syntyneitä uutisia vastaan. Ja kukapa totta tosiaan jossakin pitäjässä olisi kyennyt vastoin meidän tiedonantoamme todistamaan, ettei siellä joku omalle osalleen nähnyt ensi kerran variksen lentävän juuri uutisessa mainittuna päivänä.

Tekaistujen maaseutukirjeiden loppuun tietysti liitettiin olemattoman kirjeenvaihtajan laskuun kaikenlaisia opettavaisia huomautuksia. Esimerkiksi riihitanssi- ja kortinpeluukuvausten jälkeen: "Olisi aika N.N:nkin kylän nuorison jättää jo moiset pimeät tavat ja ruveta harrastamaan jalompia ajanviettotapoja, huudahtaa kirjeenvaihtajamme."

Toista lehteä kootessa.

Maaseutuosastosta selviäminen näytti alussa vaikeimmalta, kun tarjona ei ollut yhtään alkuperäistä uutista.

Mutta olihan nyt mätäkuu. Kirjottaako siis merikäärmeestä? Mutta sehän oli niin kovin tavallista ja Riennon piti nyt ilmestyä joka suhteessa oikein ehtana.

Merikäärmeestä juolahti mieleeni eräs poikasena kuulemani käärmejuttu ja siinä tuokiossa alkoi lyijykynästäni vuotaa seuraava uutinen: "Ihmeellinen tapaus on meille kerrottu pitäjästä. Kun eräs pitkälle kehittynyttä keuhkotautia sairastava mies oli metsässä tuohia kiskomassa ja väsyneenä paneusi mättäälle nukkumaan, matoi käärme suusta hänen sisälleen. Hetken kuluttua palasi matelija kuitenkin takaisin yltäpäätä viheriäisen liman peitossa. Puhdistettuaan itsensä sammalistossa teki käärme uuden retken miehen sisuksiin, palaten taas tovin kuluttua samanlaisen limakerroksen peittämänä. Tällä kertaa sattui mies kuitenkin heräämään ja pakeni kauhistuneena paikalta. Mikä asiassa on merkillisintä, niin miehen kerrotaan kokonaan toipuneen taudistaan. Ihmeellistä, mutta, totta, vakuuttaa meille kirjeenvaihtajamme."

Päästyäni täten onnelliseen alkuun pyöräytin toiseksi seuraavan uutisen:

"Kaksipäisen vasikan synnytti viime viikolla eräässä lähipitäjässä muutaman torpparin lehmä, kertoi meille tänään asianomaisen lehmänomistajan naapuri, joka oli kaupungissa asioilla käymässä. Vasikka kuuluu muuten olevan täysin normaali sekä kykenevän juomaan kummallakin suullaan. Suuret joukot ihmisiä kuuluu sunnuntaisin kerääntyvän tätä ihmettä katsomaan."

Miettiessäni aihetta seuraavaan uutiseen muistin Pohjantähden viime numerossa olleen uutisen kovasta ukonilmasta, joka joitakin päiviä sitten oli raivonnut Mäntyjärven pitäjässä. Siinä katsoin olevan riittävästi aihetta uutiseen:

"Salaman tuhotöitä. Viime viikon lopulla raivonneen ukonilman aikana, kirjotetaan meille Mäntyjärveltä, iski salama eräässäkin talossa alas, tunkeutuen katonrajasta sisälle tupaan, jossa emäntä juuri hääri keittopuuhissa. Salama kiersi muutamaan kertaan keskilattialla olevan kätkyen, joka kuitenkin sillä kertaa oli onneksi tyhjä, pujahti sitten savupiipun kautta ulos. Emäntä pääsi tapauksesta pelkällä säikähdyksellä. — Samoihin aikoihin oli salama murskannut kaivonvintin muutamasta torpasta sekä lyönyt erään talon heinäväen hetkeksi aikaa tainnoksiin. Henkeään ei kuulu sentään kukaan menettäneen."

Jännitysuutisiksi katsoin näiden jo riittävän ja kirjotin neljänneksi puolen palstan mittaisen, varsin viattoman maaseutukirjeen niittytöistä ja heinäntekoilmoista sekä maamiesten tyytyväisestä mielestä korjatessaan ahkerain ponnistustensa hedelmiä j.n.e. Kirjeen sovitin erään kaukaisemman pitäjän laskuun.

Kokemäkeläisten "kohtalona Neuvostoliitto"

Kansallisarkistossa työstetty tietokanta Kohtalona Neuvostoliitto avautui kesäkuussa. Jostain somepäivityksestä intoutuduin viikonloppuna testailuun hakusanalla Kokemäki.

"Tutuin" ryhmä tuloksissa ovat Kustaa (s. 1842), Olga (s. 1845),  Helena (s. 1873) ja Adele (s. 1868) Tigerstedt. He ovat mukana siksi, että henkikirjassa 1917 "kirjoillaolomaansa" on Venäjä. Muistan ihmetelleeni jossain projektin vaiheessa esille tullutta ulkomaillaolokirjausta henkikirjoissa, kun en ollut sellaista koskaan nähnyt. Geni-profiili sijoittaa perheen Kakkulaisten Lääkäriin, jossa he eivät (tietenkään) ole vuoden 1917 henkikirjassa. Jossain muualla on listaus poissaolijoista.

Sekä Geni-profiilista että digitoiduista sanomalehdistä käy ilmi, että Erik Gustaf Woldemar Tigerstedt kuoli Venäjällä keväällä 1919. (Hän oli Ylistaron Napparin ostaneen Severin Tigerstedtin veli.) 

Unohtuneempi "tuttu" oli Frans Nestori Niironen (s. 28.12.1885 Kokemäki), jonka olin kohdannut  New Yorkin satamassa vuonna 1913. Kohtalona Neuvostoliitto-tietokanta tietää hänen tulleen Neuvostoliittoon vuonna 1931 Yhdysvalloista ja olleen jossain välissä metsätyöläinen Matroosan koneasemalla. Hänet vangittiin 23.1.1938 ja hän sai 13.2.1938 kuolemantuomion, joka pantiin poimeen 26.2.1938. 

Niirosen, kuten muutaman muunkin avaamani tietueen kohdalla, lähteinä ovat "Lahti-Argutina 2001; Gildi–Braudze 2010" ja "Aimo Ruususen tutkimustiedot TT", joiden antia voi vertailla keskenään. Jopa asiaan perehtymätön, kuten minä, tietää Lahti-Arguntinan tutkimuksen keskeisyyden. Hyvä, että tiedän, sillä mitään lähteiden kuvausta en tietokannan yhteydestä löydä. Jos se todellakin uupuu, kyse on pahasta puutteesta, sillä lähdekriittinen käyttö ei ole mahdollista.

Tietueiden lähteissä Lahti-Argutina ja Ruusunen ovat useimmiten erikseen ilmeisesti siksi, että tiedot eroavat toisistaan? Niihin on toisinaan klimpitetty muuta, kuten "UM1" tai "punaupseeriluettelot EK-Valpo I (KA)". Lähdeviitteet voivat näyttää tältä: "Henkilökortit, EK-Valpo I (KA); geni.com; Sähköposti nro. 31; Kirje nro. 5." Jälkimmäiset lienevät hankkeen saamia tiedonantoja. Toivatkohan ne jotain lisää Valpon kortin tietoihin? Mahdotonta käyttäjänä tietää.

Aikani etsittyäni ohjeiden kohdasta lähdetunnukset löysin sentään linkin taulukkoon, mutta se ei paljasta mitä eroa mahtaa on lähteellä "Aimo Ruususen tutkimustiedot ja "Aimo Ruususen tutkimustiedot TT". Eipäs, kun välimerkki puuttuu ja TT viittaa Tauno Tukkisen tietoihin. Geni.com on jäänyt listaamatta. 

Lapsen öinen hautaaminen Porissa

Seura 22/1936

Seurassa ilmestyi 1930-luvulla sarja juttuja iäkkäiden ihmisten muistoista. Joukkoon kuuluu nimimerkki KAR eli Pekka Karungin haastattelema porilainen ajuri Karl Bruno Kurki (31.1.1876-31.5.1942). Moninaisista muistoistaan erikoisin oli tämä:

— Jaa — varhaisin muistoni, toistaa Kurki. Mikähän tuo sitten lienee? — Tovin penkoo Isäntä vanhus muisteloarkkuaan ja hänen katseensa tähyää vuosikymmenien taa.  — Varhaisin muistoni — hän jälleen toistaa — niin — kai se on se, kun lapset haudattiin maan poveen yöllä. 

Se oli tuo lasien yöllä hautaaminen vanha porilainen tapa, josta jo oli luovuttu minun nuoruuteni päivinä. Muistan kuitenkin pieneni poikarassuna olleeni läsnä vanhempieni kanssa tällaisella yöllisellä hautausmatkalla — tarinoi vanhus. Pieni vainaja saateltiin kärryillä pimeässä yössä kolkolle hautausmaalle. Kärryjen edellä kulki kaksi miestä lyhdyt kädessään ja saattojoukko vaelsi mustana, vaiteliaana jonona ruumisvankkurien takana. Kun sitten saavuttiin hautausmaalle, nostettiin arkku rattailta ja jälleen puikkelehti kaksi miestä etumaisina tietä ristien katveessa näyttäen. — Kun pappi sitten ryhtyi siunaamaan hautaa, näytti toinen lyhtymiehistä hänelle valkeata ... 

— Voitteko sanoa, inistä tämä tällainen outo tapa oli peräisin? 

— Enpä voi, vastaa vanhus. Kerran vain olen poikasena ollut läsnä tällaista hautausta seuraamassa — ja tapa on jo aikoja sitten joutunut unhoon ja hylätty.

Erikoisesta kuvauksesta herää ajatus, että Kurki on tulkinnut lapsuuden muiston väärin. Kyseessä olisi voinut olla hautaus ennen jumalanpalvelusta, jolloin suuren osan vuotta on melko pimeää.