AS14: Lapin metsämuseossa

Alkuperäinen Rovaniemen oleskelu oli aikataulultaan tiukka ja Lapin metsämuseo putosi ohjelmalistalta ensimmäisenä. Mutta kun suunnitelmat muuttuivat, sille oli hyvää aikaa. Onneksi.

Museossa esitetään 12 rakennuksella ja kahdella aluksella sekä savottojen että uittojen elämää ja historiaa. Tiedoissani paljastui huomattavia aukkoja, sillä ne taitavat pohjautua hajanaisiin havaintoihin, kuten taannoiseen nuortenkirjan lukemiseen. 

En ollut tiennyt/ajatellut, että pohjoisessakin merkittävä metsän kaato aloitettiin 1800-luvun puolella ja eteni rannikon sahoista ja satamista aina kauemmas itään. Että työhön rekrytoitiin miehiä kaukaa ja he joutuivat itse järjestämään asumisensa eli saattoivat talvella asua maakuopissakin! 1900-luvun puolella kämppien oloja järjestettiin laeilla, mikä kuullostaa aika järeältä.

Kerrossänkyjä ovat kaikki nähneet, joten niiden sijaan kämppäkirjasto.

Tekstivoittoiseksi metsämuseota ei voi haukkua. Joissakin kohdin tekstiä oli niin vähän, että ymmärtäminen jäi vähäiseksi. Suomen sanaa juontaminen en ymmärtänyt, mutta onneksi neljäntenä kielenä tässä tilassa sattui olemaan ranska, jolla oli väännetty rautalangasta.

Mutta toisista asioista taas selitys oli hyvinkin yksityiskohtainen ja jopa monenkertainen. Ajokampevarastossa oli vesipasa kummassakin huoneessa ja molemmissa selitettiin hieman eri sanoin, että vettä tarvittiin jäädyttämään varsiteitä, jotta nämä kestäisivät paremmin. Jotta vesi ei jäätyisi säiliöön, joissakin vesipasoissa oli oma kamiina lämmitykseen. Lämpimää vettä kului jäädytykseen vähemmän. 

Vesipasalla voitiin myös kuljettaa kämpälle talousvettä. Tämä toinen malli on hyvin saman näköinen kuin Mäntyharjun museon vesireki.

Museon tähtiesine on Sandbergin veturi. Lippukassa mainitsi sen erikseen ja kertoi, että jotkut tulevat museoon pelkästään nähdäkseen sen. Verkkoaidan takana.

Minä en ollut kuullut edes Sandbergista, joka on näissä piireissä ja tällä suunnalla kuuluisuus ilman veturiakin. Hugo Richard Sandberg oli Kemiyhtiön metsäpäällikkö, joka vaikutti monella tavalla. Höyryveturin ja toisen samanlaisen hän tuotti Amerikasta vuoden 1912 paikkeilla. Kumpikin painoi noin 16 tonnia ja muutamaan osaan jaettuna ne vedettiin hevosilla itärajalle Savukosken Tulppioon. Siellä niillä oli tarkoitus vetää tukeilla lastattuja rekipareja. Toteutuksessa oli monia ongelmia ja veturien hyödyntäminen lakkasi muutaman vuoden jälkeen. Toinen vetureista on esillä Savukoskella.

AS13: Kaksi sotamuistomerkkiä

Perjantaiaamuna 29. kesäkuuta kotimaankierrokseni jatkui ajaen Ranualta Rovaniemelle. Aikataulu oli epätavallisen löysä, joten kun hannunvaakunalla ilmoitettiin Lapin sodan muistomerkistä kurvasin katsomaan odottaen näkeväni graniittipaaden, johon on kiinnitetty metallilevy teksteineen.

Mutta tämä oli jotain ihan muuta, tai jos jossain metsässä oli varsinainen muistomerkki, minä en sitä nähnyt. Pysähdyspaikalla näkyi selvimmin iso taulu, josta kävi ilmi, että kyse ei ollut koko Lapin sodasta vaan Ylimaan taistelusta (käsittääkseni taulun taakse jäävässä maastossa) lokakuussa 1944.

 "Info takana" luvataan, ja informaatiota siellä totisesti oli (ja lisää oli vielä kiinnitettynä pieneen katokseen).

Itse en tästä paljoudesta löytänyt hakemaani eli lisätietoa taulun reunassa viitoitetusta taistelupolusta. Mutta kun jaoin kuva yhdestä ainokaisesta paperista FB:ssä, niin eikös joukkoon ollut tullut mukaan tieto polun pituudesta.

Paikan päällä ilman sitä polkua oli hauska kulkea kunnes tulin risteyskohtaan ja alkoi epäilyttää. Hattuvaaran taistelijan polun tapaisia kyltityksiä ei näkynyt. Risteyspaikassa oli ilmoitustaulu, jossa mainostettiin loppuunmyytyä kirjaa ja luettavissa oli taistelun 60-vuotisjuhlan ohjelma vuonna 2004.

Taisin ehtiä ajattelemaan "tämä on aivan kamala", mutta tulin toisiin aatoksiin. Ilmiselvästi tieto on kerätty ja esitetty intohimolla ja paneutumisella. Tämä on sitä oikeaa kansalaishistoriointia. Mutta kauanko säilyy tällaisena?

Jonkin aikaa ajettuani hannunvaakunaan oli liitetty vain sana muistomerkki. Edelleen aikaa oli runsaasti, joten käännyin tieltä. Lepopaikalla ei näkynyt muuta kuin pienelle mäelle polku, joten lähdin seuraamaan sitä. Lähes heti tuli näkyviin monumentin omainen, joka lähempää selvisi Lapin sodan Taipaleen taistelulle omistetuksi.

Puuhun sidotusta 100-vuotiaan Suomen nauhasta päätellen viime vuoden puolella joku on käynyt laskemassa seppeleen, joka oli nyt muovia ja risuja, sekä mahdollisesti myös polttanut sinivalkoista pöytäkynttilää, joka kuvassa melkein erottuu keskivaiheilla takasärmää.

Mutta juhlien jäljet on joskus siivottava pois.

AS12: Pudasjärven esineitä

Ajaessani Kajaanista pohjoiseen tulin juuri sopivasti Pudasjärven kotiseutumuseolle sen viimeiseksi aukiolotunniksi. Museo mainostaa kotisivullaan olevansa "yksi maamme laajimpia, monipuolisimpia ja parhaiten hoidettuja kotiseutumuseoita", joten pitihän moinen katsastaa.

Edellisenä päivänä Pöljällä ja Asutusmuseossa minua oli hemmoteltu yksityisopastuksella, minkä jälkeen kiertely yksin talokartan kanssa tuntui valjulta. Ja tätä museota ei kukaan voi kutsua tekstipainotteiseksi, sillä useimmista esineistä puuttui nimikylttikin, joten merkitykset ja tarkoitukset menivät arvailuiksi. Selvänä poikkeuksena sirppi.

Pöljän piimäleilit ja niiden määrä palasivat mieleen kun katselin interiööriin aseteltuja esineitä. Miten kävijä erottaa milloin esitys edustaa menneisyyden käyttöä ja milloin kyse on vain tavararyhmästä, joka on sijoitettu yhteen paikkaan. Kuten kalaverkot kala-aittaan. Onko tämä realistinen määrä? Kenelle?

Museoalueella on 24 rakennusta ja kaikissa taisi olla jotain (tai erittäin paljon) sisällä, joten kokonaiskatsaus on mahdoton blogitekstin puitteissa. Joten vain huippukohdat alla.

"Tavanomaisen" arkeologian joukossa vitriinissä oli

oli rautakautisen suksen kärki, joka on löydetty suosta.

Jos metsänsilmässä ei olisi ollut lappua, esineen merkitys olisi jäänyt minulle arvoitukseksi. "Auttaa löytämään metsään kadonneen lehmän."

Tavanomaisen koulumaterian sijaan museo esitteli laajahkolla kokonaisuudella kouluruokailun historiaa.

Vaatteita oli esillä paljon (ja toivottavasti asianmukaisissa oloissa), mutta useimmista puuttui kaikki tiedot. Hienoin oli minusta kirkkoon (ja juhlakäyttöön?) tarkoitettujen silkkihuivien ryhmä. Silkillähän koreiltiin talonpoikaisissa yhteisöissä jo 1700-luvulla vastoin yleellisyysmääräyksiä, mutta tämä puoli unohtuu, kun korostetaan yksinkertaisuutta ja kotikutoisuutta.

Huivien käyttötapaa ei tarvinnut jäädä arvailemaan, sillä vieressä oli kirkkoasuun puettu mallinukke. Mutta milloin Pudasjärvellä (vielä) kuljettiin näin, jäi arvoitukseksi.

Mitään ajoitusta ei ollut myöskään rahapulkassa, joka englanninkielisen tekstin mukaan oli tarkoitettu plooturahojen kuljetukseen.

Myöskään komean matkalaukun iästä tai käyttötarkoituksesta en saanut tietoa.

Marjapoimureista isoimman kerrottiin (jälleen vain englanniksi) olevan vuodelta 1892.

Tämän hakkausalustan käyttötarkoitus taas oli hämmästyttävän rajattu. Lappunsa mukaan se on ispinätalin hakkausruuhi. Minä en tiedä ispinätalista mitään (eikä googlekaan), mutta englanninkielisen tekstin mukaan käsiteltävä aine on eläinten sisäelinten rasvaa, josta tehtiin keittoa. (Kännykkäni päätti omatoimisesti kuvaa ottaessani vaihtaa asetukseksi "gourmet".)

Keittoa saatettiin sitten syödä tälläisen korokkeen päälle asetetusta padasta. Tai ainakin hämärästi muistan kansatieteellisen tekstin, josta moisesta käytännöstä (lapsille?) mainittiin.

"Kauppavene Soho"

Jostain kohtaa museota löysin tämän minimalistisen kirjahyllyn.

Ja minimalismissa jatkaakseni. Kuvassa etualalla oleva rakennus, joka on merkitty numerolla 22 on museokartan mukaan "ruotusotamiehen torppa". Luin sanat toiseenkin kertaan, sillä rakennus on pikkuriikkinen. Taustalla oleva aitta on länsisuomalaisittain lähes normaalin kokoinen, mutta ei mitenkään iso.

Mihin lie sitten perustuu sisustus tässä ehkä 4 neliön miniasunnossa? Museoesitteestä asiaa tuntematon saattaa jäädä käsitykseen, että sotamies asui täällä yksin, mutta hänellähän piti olla vaimo ja lapset torppaa viljelemässä.

Mistä päästään aiheeseen, jonka alusta unohdin. Tämä torppa ei ole oikeassa kontekstissa, sillä eihän se olisi toisten asuinrakennusten vieressä. Kai? Ja sillä olisi sauna ja ehkä aittakin? Museoalue ei käsittääkseni pyrkinyt esittämään yhtä kokonaisuutta vaan oli enemmänkin kokoelma erilaisia rakennuksia. Mukana oli myös 1900-luvun metsätöitä ja asumista, jotka eivät otoksiini tarttuneet.

Mainoslauseet eivät olleet aiheettomia. Jos yhteen kotiseutumuseoon matkallaan haluaa mennä, niin Pudasjärvi on hyvä valinta. Mutta aikaa menee ainakin tunti.

AS11: Mietteitä Kainuun museossa

1. Perusnäyttelyn arkeologiaosuus ei varsinaisesti näyttänyt oudolta, mutta oli silti hauska huomata tuttuna asiana, että täältä Kajaanista oli löytynyt se 536-2 jaa ajoitettu raudanvalmistusuuni, jonka kokeellisesta arkeologiasta kuulin vuosi sitten Joni-Pekka Karjalaisen esityksen.

2. Esihistorian loppupuolelle kuuluvat hopeiset kaularenkaat, jotka löydettiin Puolangasta vuonna 2010. Tästä minulla ei ole mitään muistikuvaa. Samantapaisia on seinätekstin mukaan löytynyt "Luoteis-Venäjältä Atlantin rannikolle ulottuvalta pohjoiselta vyöhykkeeltä".

3. Apropoo, seinätekstit. Viereisellä sivulla sellaisen aloitti otsikko Kohti uutta aikaa ja ensimmäiset lauseet kuuluivat

Esihistoriallisen ajan lopulla Kainuun paikallinen väestö oli lappalaisia, joita eränkävijät verottivat matkoillaan. Lappalaiset saattoivat olla omaisuutta, jota myytiin ja jätettiin perinnöksi.

Täh-mitä-häh? Tarkoitetaanko lappalaisilla saamelaisia vai jotenkin muuten määriteltyä ryhmää? Mistä kaukaa (kaskiviljelyksiltään?) eränkävijät tulivat, kun he eivät olleet paikallisia? Mitä (arkeologisia?) todisteita voi olla tällaisille väitteille?

Jaoin tekstin kuvana oitis Twitteriin, jossa m.m. Virpi Kivioja reagoi "Kuvaannollisessa merkityksessä??" ja Jenni Lares totesi "No nyt on kyllä sakeaa tekstiä. Tuskin lappalaisia/saamelaisia omistettiin, vaan kyse on verotusoikeudesta?"

4. Perusnäyttely jatkui numeroiduin osioin (kiitos!) seuraavassa huoneessa tiiviinä kronologiana 1600-luvulta 1900-lukuun esittäen vain oleellisimman. Mieleen jäi lähinnä raudan valmistus suo- ja järvimalmista edellisestä majoituspaikasta pohjoiseen jatkuvana teemana.

Seuraavassa huoneessa oli sitten erilaisia toimia kuten metsästys, kalastus, kotiteollisuus, naisten työt,... Naisten työt?! Vähän niinkuin käsityömuseossa oli totisen käsityön joukossa "Äijien puuhastelu". Melko kookas vitriini oli omistettu pienelle koti-interiöörille ja tekstiilityöstä kertoville esineille. Vaikka vitriinin teksti alkoi maininnalla karjataloudesta, esimerkiksi kirnua ei oltu tuotu sotkemaan naisten töitä langan käsittelyä monipuolisemmaksi. (Tietenkin jo pelkkä langan teko, käsittely ja käyttö ovat vaativia toimia, mutta kävikö se esityksestä ilmi?)

Karjatalous sai toki myöhemmin numeerisessa etenemisessä oman osionsa, jonka taustakuvassa lehmän luona seisoo pariskunta. Jonka naisen kasvot on peitetty tekstikentällä.

Tämän nähtyäni pyörin kuin väkkärä ja totesin näkeväni enimmäkseen miehiä. Naiset eivät näkyneet edes viljaa korjaamassa, eikä missään puhuttu (mielestäni) ruuanlaitosta, joten arvatenkin kainuulaiset miehet popsivat rukiinjyvät raakoina suuhunsa.

Näyttelyn lopun 9 historialliseen julkkikseen oli löydetty kaksi naista: Isa Asp ja Hilja Gestrin (o.s. Kainulainen). 

5. Yläkerran vaihtuva näyttely kertoi matkailun historiasta luonnollisesti keskittyen 1900-lukuun. Varhaisinta aikaa käsittelevästä tekstistä luin, että "1860-luvulla Suomessa alkoi rautatieliikenne, mikä omalta osaltaan lisäsi mahdollisuuksia matkailuun". Ei sanaakaan kanavista ja höyrylaivoista, jotka olivat edellisen päivän kanavamuseon jäljiltä tuoreessa muistissa. Laivoilla tehtiin "hupimatkoja" (lustresa) jo 1800-luvun alkupuolella ja vaikka en Itä-Suomeen ole varsinaisesti perehtynyt, niin mielestäni sielläkin höyrylaivoilla järjestettiin ryhmäretkiä. Mutta oliko Kajaanissa höyrylaivoja? Ainakin linnalla käydessäni näin viitan nykyään nähtävästä ja ehkä liikkuvastakin. 

AS10: Aamukävely Kajaanissa

Jyrkkäkoskelta ajelin (vielä auringonpaisteessa) Kajaaniin, jossa en ole ollut aiemmin kuin kerran pikkulapsena. Kaikki oli siis minulle uutta ja ihmeellistä. Kuten kirkon yksityiskohdat, jotka eivät muistuttaneet mistään tutusta.

Sitten törmäsin mielestäni rajuun funktionalismiin. Rakennuksessa toimii nyt taidemuseo, jonka henkilökunnalta kuulin, että 1930-luvulla valmistuessaan siinä oli poliisilaitos.

Kuution takaa pilkottaa vuonna 1831 valmistunut sympaattinen puinen raatihuone, jonka kuvasin myös etupuolelta. Mitenköhän tämä on selvinnyt läpi laajennushaaveiden ja purkuintojen? Tästä ei infokyltti kertonut vaan selosti Raatihuoneella järjestettyjä juhlia, joissa Elias Lönnrotkin oli ahkerasti tanssinut.

Patsaassaan Lönnrot kuitenkin istuu, aivan kuten Paikkarin torpalla ja Helsingin keskustassa. Eikö missään ole vaeltavaa ja energistä Eliasta?

Elias katselee Kajaanissa Ämmäskoskea ja ehkä vähän linnanrauniotakin. Jollain esittelysivulla korostettiin sen olevan pohjoisin kivilinna Suomessa vai oliko koko maailmassa, mutta eiköhän se Suomessa ole enimmäkseen tunnettu ainoana linnanrauniona, jonka päältä on rakennettu tie.

Esittelykyltissä linnasta annetaan minusta epärealistisen fiini kuva,

mutta kyllähän rauniosta romantiikkaa löytyi. Sillä paikalliset graffiittitaiteilijat olivat toistaiseksi rajoittaneet työnsä vasta melko pienelle alueelle.

AS9: Jyrkkäkosken ruukilla

Keskiviikkoiltana päädyin Jyrkkäkosken ruukille, jossa testasin toista ja viimeistä kertaa tällä matkalla "kartano"majoitusta. Tällä kertaa kartanoksi kutsuttiin ruukin patruunan asuintaloa, joka on valmistunut vuonna 1840.

Ympäristö on aidosti historiallinen ja varustettu itsensä Museoviraston tietotauluilla, joiden teksti oli kyllä siinä määrin haalistunutta, että kaipaavat piakkoin uudistusta. Kylteistä ja verkkosivuilta voi lukea, että järven rautamalmia jalostava ruukki aloitti vuonna 1831 ja toimi 1900-luvun alkuun asti.

Siellä oli työväkeä 116 henkeä - ilmeisesti aina ja jatkuvasti kun kyltti ei mitään aikamäärettä antanut. Nykyisessä hiljaisuudessa vaikea uskoa. Autoreitilläni paikka tuntui olevan keskellä ei mitään.

Vanhemman masuunin jäännökset on suojattu katoksella.

Uudempi, joka valmistui 1870-luvulla, on vastarannalla

Ja sitä pääsee katsomaan läheltä

Raudanvalmistukseen linkittyen ympäristöön on siirretty "Kurkisten suvun savolainen kyläpaja" Ulmalanmäeltä.

Komean hirsirakennuksen alkuperäinen käyttötarkoitus ei käynyt ilmi mistään tutkimastani taulusta.

AS8: Asutusmuseossa

Jossain vaiheessa aamupäivää tuli mieleen, että Asutusmuseo taisi olla jossain täällä päin. Ajatus katosi ennen googlausta, joten onneksi Pöljän pysäkillä Aira Roivaisen kanssa istuessani hän tuli Asutusmuseon maininneeksi. Se oli aivan lähellä, menosuunnassani ja vielä muutaman tunnin ajan auki, joten menoksi.

Asutusmuseo oli jäänyt mieleeni Hurmioituneen Hietzun bloggauksista kesällä 2011 eli blogin pidolla on merkitystä museomarkkinoinnissa. Taisi kyllä mennä jonkun aikaa, että ymmärsin mistä asutuksesta oli kyse. Karjalan evakkojen.

Asutusmuseo ei ole eri puolilta haalittujen rakennusten kokoelma eikä lavastettu kokonaisuus vaan asukkaiden kuoltua sellaisenaan museoitu pihapiiri. Esillepanossa on joitakin museoelementtejä, kuten suojalaseja, mutta periaatteessa tämä on yksi autenttisimmista kotimuseoista koko Suomessa. Jopa kauan sitten kuolleen hevosen jätökset ovat edelleen paikallaan ja rotanloukun saalis myös.

Museossa kiersin aivan erinomaisen oppaan kanssa. Hän sai melko tavalliset elementit mielenkiintoiseksi ja kuunteli sujuvasti ajatusteni harhailut. Kysyin lopuksi, ovatko kävijät kauhuissaan asuinolojen primitiivisyydestä. Eivät, vastasi hän. Esineissä ja rintamamiestalossa on niin paljon tuttua, että kävijät lähinnä nostalgisoivat.

Kouluaikainen ystäväni asui rintamamiestalossa, jossa ei ollut sisävessaa, ja peseytyi saunalla. Häntä muistaen nostalgia väisti minut (kuten muutenkin). Ihmettelin (oppaan vinkkien mukaisesti) modernisti muotoiltua puuhellaa vanhemman sähköhellan vieressä...

... parsinlaitetta NOPE, joka vaikutti pienoiskangaspuilta,

... kanansulkien käyttöä pullasutina ja paperirullasta muotoiltua henkaria, joka on kuvan taustalla

Oppaan ohjeesta pysähdyin lähdettyäni ennen valtatietä Alapitkän Pyhän Kolminaisuuden tsasounalla, jossa on Veikko Vennamon näköisyys vuonna 2010 paljastettuna muistomerkkinä.