Perjantai Hämeenlinnassa (2/2)

SKAS:n syysseminaarin lounastauolla oli yhdistyksen kokous, joten ei-jäsenelle jäi aikaa tutustua Hämeen linnan uudistuneisiin näyttelyihin. Tosin idioottimaisesti en tarttunut Hintsalan Karin hihasta kiinni ja näin jäi näkemättä uudistunut asehuone ja Maskun alttarivaatteen ennallistuksen uusi koti, joista on esittelyä Karin blogitekstissä.

Minä tutustuin vain entisen lippumyymälän tilaan rakennuttuun kokonaisuuteen Rikkauksien Häme & Linnan historia. Ensiksi mainitusta muistelen nähneeni kriittistä mutinaa somessa metallipaljastinkäyttäjien ja muiden harrastajien toimesta ja täytyy sanoa, ettei huone oitis tehnyt vaikutusta eikä varsinkaan vaikutusta rikkaudesta.

Alkuvaikutelma ei parantunut siitä, että aloitin Janakkalan miekkamiehestä, jonka löytöjen asetelma ja esitys vaikutti huomattavasti epäinformatiivisemmalta kuin taannoisessa Vapriikin Pirkkala-näyttelyssä. Ärsytys lisääntyi erittäin lyhyen esittelytekstin avoimesta lopusta "Mikä tämä erikoiskäsittelyn saanut vainaja oli miehiään?", vaikka näin jälkikäteen ajateltuna olen kyllä monesti tainnut nimenomaan toivoa tällaista ajatusaktivointia.

Sen tueksi löytyi sitten tietoa pieneltä kosketusnäytöltä ja vastaavilta aukesivat myös - erittäin niukat - esinetiedot. Jos Hämeen paikannimet eivät ole valmiiksi kartalla, niin sopii tarttua kännykkään. Vitriinien teemoittelusta syntyvä toiminnallisuus oli varsin minimaalista, joten kuva Hämeen rautakaudesta jäi otsikosta ja yksittäisten esineiden komeudesta huolimatta köyhäksi.

Huomattavasti enemmän pidin Linnan historiasta. Sillä kronologia ja biografia. Pientä huonetta kiersi vuosisadoille omistetut osiot, joissa oli henkilönosto ja muutama esine kurkistusaukossa. Kaikissa esineissä ei ollut edes ajoituksia, joten ne toimivat lähinnä historian kuvituksena. Hienoin oli puinen lusikka, josta Kari Hintsala onnistui ottamaan lasin läpi hyvän kuvan. Minä en.

Henkilönostoista ensimmäinen oli Birger jaarli, mutta muut eivät olleet niin ilmeisiä ja tuttuja - ainakaan minun osaamisellani. Tanskalainen ritari Anders Munck edusti 1300-lukua, Ingeborg Aakentytär Tott 1400-lukua ja Hämeen linnan vouti Isak Nilsson Banér 1500-lukua. Ilmeisesti talonpoikaiset Esko ja Urbanus Niilonpoika Hauhon Miehoilasta odottivat helmikuusta 1665 linnassa kuninkaan päätöstä käräjäoikeuden noituudesta langettamaan kuolemantuomioon. Toukokuussa 1665 saatiin tieto armahduksesta ja Urbanus pääsi lähtemään kotiin mukanaan vankeudessa kuolleen veljensä kalmo.

Hämeen linnan linnoituksia suunnitellut Axel Magnus von Arbin edusti 1700-lukua, vankilan naisia opettanut (aatelinen) Alma Sofia Schulman (1865-1943) 1800-lukua ja vangittuna ollut, parhaillaan elokuvista tuttu Ida Maria Åkerblom 1900-lukua. Aika aatelisvaltainen valikoima siis, mutta ehkä linnan kontekstissa puolustettavaa.

Perjantai Hämeenlinnassa (1/2)

Viime viikon perjantaina Suomen keskiajan arkeologian seura järjesti Hämeen linnassa syysseminaarin otsikolla Penninkejä, punasavea ja purjehdusta - nakökulmia elinkeinoihin ja talouteen. Aina rahasta kiinnostuneena lähdin tietenkin kuuntelemaan.

Rahaa, erityisesti penninkejä, edusti Frida Ehrnstenin esitys, joka oli makupala seuraavana päivänä hyväksytystä väitöskirjastaan Pengar för gemene man? Det medeltida myntbruket i Finland. Avoimen yliopiston opinnoissa minulla ollut tilaisuus kuulla pari Ehrnstenin luentoa ja ilmeisesti oppi oli mennyt sen verran perille, että suurin osa kuullosti tutulta. Hätkähdyttävin oli aloitus, jossa arkeologisten löytöjen kontekstoimiseksi Ehrnsten mainitsi vuoden 1521 tileissä (muistaakseni Hämeen linnassa) Tukholmaan kuljetusta odottaneet rahat. Arkussa, lippaassa ja tinakannuissa! Siis oikeasti oli arkkuja täynnä kolikoita!

Riikka Alvik irrotti meidät keskiajasta, mutta puhui historiallisen ajan arkeologiasta kertomalla väitöskirjatutkimuksestaan 1700-luvun hylkyjen tavaroiden parissa. Osa kulutustavarasta, joka maissa katosi arkeologista jäännettä jättämättä on säilynyt Itämeressä vähintäänkin säilytysastian muodossa. Sekä maista että hylyistä löytyy liitupiippuja, jotka ovat puolestaan esimerkki kulutustavarasta, jota ei Juutinrauman tullissa listattu.

Erot asiakirjalähteiden ja arkeologian välillä olivat vahvasti mukana myös Hanna Kivikeron tutkimuksessa, jossa hän tarkastelee eläinesiintymiä Raaseporissa ja Kastelholmassa. Vaikka linnat sisämaassa kasvaneen silmin ovat samantapaisessa ympäristössä, Kivikeron mukaan eläinten käytössä oli merkittäviä eroja. Ja eroja oli (tietenkin) myös siinä mikä näkyy tileissä ja mikä luissa. Luista on tulkittavissa tarkka laji, kun tileissä lukee vain vesilintu tai lintu. Kalojen luut säilyvät heikommin ja vain tileistä selviää kalojen alkuperä. Jollain tarkkuudella. Kastelholmaan tuotiin lohta "Porista", mutta kalat taitavat kyllä olla ylempää Kokemäenjoesta. Esimerkiksi Kokemäeltä.

Kun eilen tuli kuulutettua avoimempaa arviointia, niin lienee sanottava suoraan, että Jenni Lareksen esityksestä Olut ja paloviina uuden ajan alun maaseudulla en saanut mitään erityisempää irti. Tämän tekstin lopussa on linkit kahteen blogiin, joissa sisällöstä muiden kuulemaa.

Ilkka Leskelä tarjosi uuden näkökulman Turun porvariselämään Danzigissa 1460-70 -luvuilta säilyneistä paaluluetteloista. Listossa on harmittava ajallinen aukko, mutta Leskelä oli saanut huomattavan paljon irti. Liikennettä Turun ja Danzigin (nyk. Gdansk) välillä oli samassa mittakaavassa kuin Tukholmasta ja Tallinnasta. Erityistä huomiota Leskelä oli kiinnittänyt Skalm suku- tai lisänimeä käyttäneisiin, sillä nämä olivat käytännössä ainoita, jotka ovat tunnistettavissa. Vastaava tuurihan kävi minula Olof Ångermanin kanssa, kun moni muu vouti patronyymeineen olisi ollut lähteistä mahdoton tunnistaa.

Muistiinpanoissani lukee "Pärkele tämä olisi ollut porvari+rälssi -keissi", sillä Leskelä mainitsi yhden Turun porvarina olleen Skalmin hankkineen rälssioikeuden maaomaisuudelleen Paraisissa. Vuosi sitten kurssiesseetä kirjoittaessani tuskailin vastaavan tyypin kanssa kun myöhempien aikojen sääntöihin tottuneena oli vaikea ymmärtää yhdistelmää. (Kyseisestä esseestä sain nelosen ja kommentin, että tekstin pointti oli hukassa, joten siksi en ole sitä blogiin kopsannut. Mutta ehkä joku päivä kun aiheet loppuvat.)

Kurkkasin DF:ään, jossa Danzigin raadilta kaksi kirjettä vuodelta 1491 ja kaksi vuodelta 1494. Onko raadin oma arkistoa tallella? Onko sitä käyty läpi? Kuuluisiko paalurahaluettelo DF:ään? Olen istunut ties kuinka monta tuntia DF-esittelyissä ja perusteet ovat edelleen hukassa.

Päivän lopetti keskiajan elävöittämisryhmä Iloinen Joutsen, joka oli tauoilla jo "esiintynyt". (Tarkistin, että kuvaaminen ja kuvien jakaminen oli OK.) Tämä on juuri se porukka, jota olen vuosien varrella eniten ihaillut. He suhtautuvat tietoon ja tutkimukseen innolla ja intensiteetillä ja ovat eliitin ja/tai sotaväen sijaan valinneet identiteetiksi käsityöläisyyden. Esityksessään he määrittelivät oman harrastustyylinsä "lähteisiin perustuvaksi historian elävöitykseksi".

Lukuisten ammattiarkeologien edessä he profiloivat itsensä tiukasti tieteen hyödyntäjiksi eivätkä sen tekijöiksi. Mutta katsoivat olevansa hyödyllisiä ammattilaisile kertomalla kokeiluista saadusta kokemuksesta, tekemällä museoissa yleisötyötä ja niiden käyttöön esinekopioita. Yleisölle he tarjoavat tarkempaa historiakuvaa ja jakavat tieteellistä tietoa. Merkittävä kontribuutio koruttomasti listattuna.

P. S. Paikalla oli myös Kari Hintsala, joka kirjoitti blogitekstinsä heti. Eilen ilmestyi Tia Niemelän katsaus Glossan blogissa.

Historiantutkimuksen kritiikin näkyvyydestä

Piirros: Anders Forsberg

Viimeksi puolitoista vuotta sitten Marjo Liukkosen väitöskirjan yhteydessä ihmettelin sitä, miten ja miksi toisten historiantutkijoiden esittämä kritiikki ei näy valtamediassa. Tyypillisestihän kaikki tutkimus esitetään mediassa sellaisenaan ja varsin harvoin otetaan mukaan jo käytyä keskustelua puhumattamakaan, että siitä tehtäisin jälkikäteen juttu. Missähän suhteessa tämä on siihen, että usko tieteeseen on vähentynyt?

En ole mielipiteineni yksin. Tällä viikolla nimittäin syntyi Twitterissä keskustelu, johon osallistui useita historiantutkijoita. Se lähti liikkeelle journalisti Oskari Onnisen twiitistä, jossa tämä vetosi Mirkka Lappalaisen kirjaan lähteenä pohjoismaiseen noituuteen. Tähän tarttui Lauri Uusitalo, joka kaivoi esiin Alustassa joulukuussa 2018 julkaistun kriittisen kirja-arvion, jonka kirjoittivat Jenni Lares, Maija Ojala-Fulwood ja Mari Välimäki. Muistan sitä lukiessani miettineeni, että tarvittiinko kolme naista toisiaan tukemaan, että uskallettiin arvostella useasti palkitun ja kiitetyn historiantutkijan työtä.

Lares tiivisti Twitterissä kirjan merkittäväksi puutteeksi, että "Lappalainen käyttää noitakirjassaan tosi valikoivasti aikaisempaa tutkimusta ja joskus jopa kirjoittaa suoraan sitä vastaan perustelematta sen selvemmin, miksi". Alan ulkopuolinen Onninen kysyi "Onks Lappalainen koskaan kommentoinut näitä asioita missään, koska tää on hyvinkin kiinnostavaa". No eipä tietenkään, aika harvoinhan kritiikkiin vastataan ja kuten case Liukkonen osoitti, moinen on harvoin arvostellulle eduksi.

Onnisen mielestä "Tässä ois kiistatta ollut tiede-/kulttuurikeskustelun paikka". Lares vastasi "No näinhän se on. Tutkijoiden perusteltukin kritiikki vaikuttaa vaan kateudelta ja lillukanvarsilta. Samahan pätee myös Teemu Keskisarjaan, jota arvostelevia puheenvuoroja ei ole myöskään missään näkynyt, vaikka hän esittäisi kuinka poskettomia väitteitä."

(Keskisarjan suhtautumisesta kritiikkiin oli Onnisella omakohtaista kokemusta: "Just mainitsin toisaalla, miten Lappalaisen muualtakin nyt kuulemani kritiikki tuo mieleen sen, kuinka hän kirjoitti taannoin Keskisarjan Kongo-väitteistä HBL:ään. Kun sen jälkeen haastattelin Keskisarjaa ja kysyin näistä, Keskisarja oli lol ei kiinnosta höpsis en lue." Uusitalo kommentoi "Keskisarja on luonut itselleen ihan brändin tästä. Hän esiintyy kansanmiehenä, jota ei toisten tutkijoiden höpinät kiinnosta. Akateemisessa maailmassa uskottavuus on jo mennyt, mutta julkisuutta tulee. Ja kaikki perusteltu kritiikkikin on helppo leimata kateudeksi.")

Pia Koivunen yleisti: "Keskustelua saisi tosiaan olla nykyistä enemmän. Nyt historia tieteenä näyttäytyy kummallisen yksimieliseltä ja kaiken maailman argumentit menevät suodattamatta liian usein läpi valtamediassa." Ja minä kommentoin "Ulkopuolisen silmin taas näyttää siltä, että historiantutkijat ovat arkoja arvostelemaan toistensa töitä. Sivusta olen kuunnellut keskusteluja, joissa suunnitellaan pehmennettyjä kirja-arvosteluja ihmissuhteiden ylläpitämiseksi." Koivunen kuittasi "On varmaan sitäkin. Minusta kritiikkiä ei pitäisi vältellä, mutta sen esittämistapaa voi aina miettiä. Asiat voi sanoa niin monella tavalla." Mihin Juho Saksholm huomautti, että "Korostetulle kohteliaisuudelle on varmaan ollut aidosti myös tilausta, ei ole kamalan kauaa siitä kun esim. HAIK oli mukana aika suoraan henkilöön menevää, ankaraakin arvostelua."

Raisa Toivo totesi, että "Voi myös olla, että keskustelua ja kritiikkiä on, mutta se on historiantutkijoiden keskinäisillä forumeilla, joilta valtamedia ja suuri yleisö eivät sitä löydä. vaikkapa konferensseissa, tai testissä osana asia-argumenttia niin, että henkilönnimiä ei näy". Ja jatkoi "Tai kritiikki kohdistuu asioihin, jotka ovat historiantutkijille tärkeitä, mutta joita muut eivät heti huomaa: lähteiden luonne, edustavuus, metodi, kattavuus, jne. Niiden tärkeys ei itsestään avaudu, ja suurelle yleisölle usein kirjoitetaan tavalla, joka ei sitä myöskään osoita."

Tämä oli keskustelulle oiva lopetus. Toivon huomioista tuli oitis mieleen tapaus Lepola, jossa ainakaan arvostelun kohteena ollut ei vaikuttanut ymmärtävän sitä, mikä työssään oli historiantutkijoiden näkökulmasta täysin päin mäntyä.

Ihan toinen asia on sitten se, että historiantutkijoiden keskenkään ei ole yhteisymmärrystä kaikista hyvän historiantutkimuksen tunnusmerkeistä. Tai ainakin tähän lopputulokseen tulin viime viikolla palauttamassani esseessä suomalaisen historiantutkimuksen normeista. Sitä ei ole vielä tarkastettu ja pidän kuitenkin täysin mahdollisena, että tekstin luettuaan professori alkaa etsiä klausuulia, jolla myönnetty ja vastaanotettu jatko-opinto-oikeus saadaan peruutettua. Tai järjestää minut kiinalaistyyliselle uudelleenkoulutusleirille, josta ulospäästyäni näen historiantutkimuksen ja historiantutkijat virheettöminä ja täydellisinä. Ihan niinkuin valtamedia.

Saksalaisen taiteilijan matkasta 1791

Yksi lukuissta Suomen läpi Tukholmasta Pietariin (tai toisinpäin) matkustaneista oli Brandenburgin portin päällä olevat hevoset muotoillut Schadow. Taidehistorioitsija Onni Okkonen on elämäkerrastaan poiminut tiedot matkasta ja artikkelinsa julkaistiin Aitassa 3/1928. Seuraava siitä lyhennellen muokattua kuvausta matkasta syyskuussa 1791. Dagligt Allehandasta löysin Schadowin saapumisilmoituksen 27.8.1791, mutta en sanomalehdistä mainintaa lähdöstä enkä rajanylityksestä.

Schadowilla oli mukanaan vaunut, jotka saatiin kuljetettua avoimessa purjejaalassa. Ahvenanmaan läpi ajettiin ja Schadow kehuu paikallisten hevosten nopeutta.

Saavutettu aikahyöty kuitenkin menetettiin, kun Bomarsundista jatkettiin jälleen purjehtien. Schadow ja kumppaninsa nukkuivat läpi yön olkien päällä laudoista kyhätyssä matalassa hytissä. He heräsivät aamulla rytinään ja huutoon. Myrsky oli noussut ja alus törmäämässä kallioon.

Jaalamiehet eivät hätääntyneet vaan pidättivät aaltojen voimaa kekseillään sen aikaa, kun matkustajat siirtyivät pienelle asumattomalle luodolle. Sinne pelastatutuivat myös kuljettajat ja Schadowin vaunutkin saatiin siirrettyä eli vaikka alus menetettiin, kyse ei ollut yhdestä rysäyksestä. Miksi Schadow meni nukkumaan oman kertomuksensa mukaan katajapuskaan eikä vaunujen alle, jää ymmärtämättä.

Vasta iltapäivällä sade lakkasi ja saatiin sytytettyä nuotio. Jaalamiehet olivat saaneet mukaansa jotain syötävää ja viinaa, joita nautittiin. Ja melko pian luodolle tuli kolme kalastajavenettä, joiden kyydissä Schadowin toverit pääsivät pois. Mutta kalastajaveneisiin ei saanut vaunuja, joten Schadowin piti jäädä odottamaan. Jaalamiehet jäivät seurakseen, mutta he hävisivät Schadowin nukkuessa.

Kymmenen maissa aamulla tuli alus, johon vaunut saatiin mukaan ja illalla yhdeltätoista mies oli vihdoin Turussa. On kai jäänyt yöksi eikä lähtenyt pimeydessä tien päälle?

Myöhään llalla Schadow tuli myös Kymijoelle. Rajan ylitettyään, Okkosen sanoin

Siellä oli ryssiä komennuskunta linnoitustöissä; vanha korpraali oli majapaikan pitäjänä. Saapuen myöhään illalla, vilusta ja nälästä jäykistyneenä, osasi matkalla oleva kuvanveistäjä aito preussilaiseen, lyhyeen ja nopeaan tapaan hankkia itselleen ruokaa ja yökortteerin. Hän astui korpraali majoittajjin eteen sanoen yksinkertaisesti saksaksi nimet: Tottleben, Tschernytschew, Kalmin, mihin venäläinen vastasi yhtä lyhyesti: Belling, Zieten, Fridericus Rex, paimen kohta hänen eteensä teetä ja syötävää ja luovuttaen hänelle vuoteensakin, »ainoan tässä seudussa», kuten Schadow arvelee.

Passi tarkistettiin vasta Haminassa, joka oli varsinainen rajalinnoitus. Tiet eteenpäin olivat vetiset ja liejuiset. Viipuriakaan Schadow ei matkakirjeissään ole ilmeisesti maininnut vaan valittanut yöpymisistä "savutuvissa talonpoikain ja karjan seurassa." Pietariin mies pääsi 23. syyskuuta.

Jalkapuussa istunut Liisa

Liisan päivänä Liisasta, joka syntyi 21.10.1691 Vetelissä Johan Virkkalan tyttäreksi. Hän meni Antti Virkkalan sotilaana olleen Johan Perssonin kanssa naimisiin 21.2.1714. Liekö tämä kaatunut jo suuren Pohjan sodan aikana? Avioliitossa syntyi ainakin vuonna 1718 tytär Karin, joka Svartlock-sukunimellä vihittiin 12.10.1740 Erkki Ollinpoika Ahon kanssa (RK 1737-42 s. 104).

Tätä ennen Liisa oli Johan Svartlockin leskenä mennyt 12.4.1732 naimisiin Hannu Erkinpoika Puusaaren kanssa. He asuivat Puusaressa vuoteen 1740 ja muuttivat sitten Liisan vävyn taloon Aholle (RK 1738-1742 s. 82). Kirjoitussarjassa Vetelin pitäjästä vanhan ajan muistoja kerrottiin Liisan ja Hannun loppuelämästä Vaasan sanomissa 31.3.1879 seuraavaa

He riitaantuivat v. 1742 ja siitä pitäin ei Liisa enää tahtonut elää yhdessä miehensä kanssa, vaan puolusti itseänsä [kirkon] neuvoskunnassa Paavalin sanoilla että "Se on oikea leski, joka on yksinänsä". Turhaan selitettiin että Paavali noilla sanoilla kehoittaa leskiä turvaantumaan Jumalaan, eikä ihmisiin. Ei Turun konsistorionkaan päätös asiassa auttanut. Liisa väitti että hän leskenä tekisi kuolettavan synnin jos rupeisi miehensä kanssa yhdessä elämään. Nyt koitettiin häntä luovuttaa tuumistaan useilla raamatun lauseilla: 1 Kor. 7 l. 39 v., 3 ja 8:s v. sekä 1 Tim. 4 l. 1 ja 3 v., uhkaamalla rangaistusta avioliiton rikkojana. 

Kun myöskin oli saatu tietää että hän piti sukkaa nurin vasemmassa jalassaan, eikä hän sitä kieltänytkään, lähetti neuvoskunta hänen ulos sukkaa vaihettamaan Juha Virkalan ja Matti Kattilakosken läsnäollessa. Sitten häntä varoitettiin taikauskosta Ilmestyskirjan 21 l. 8:nen värssyn johdosta ja lykättiin laillisesti tutkittavaksi mistä hän oli sen konstin oppinut ja mitä hän sillä tarkoitti. 

Oikeudessa hän lupasi elää sovussa ja rakkaudessa miehensä kanssa, mutta unohti kohta lupauksensa. Samallaisella lupauksella pääsi hän jalkapuusta, johon kirkkoherra hänet tuomitsi. Mies vaan aina valitti neuvoskunnalle että Liisa ei pidä lupaustansa kotiin tultua. 

Nyt hän tuomittiin istumaan sunnuntain jalkapuussa, mutta häntä ei löytty sunnuntain tullessa. Neuvoskunta taas haastoi Liisan luoksensa, uhkasi jalkapuulla tulevaksi pyhäksi, jos ei suostunut mieheensä. Liisa lupasi, mutta oli taas kotona entisellään. 

Nyt istui hän pyhän jalkapuussa, mutta kun hän sittenkin vakuutti ettei hän koskaan aio suostua mieheensä, niin sulki kirkkoherra hänen v. 1747 pyhästä ehtoollisesta. Sittemmin ei asiasta mitään kuulunut.

Rippikirjassa 1743-1748 s. 62 Liisa on anoppina Ahossa ja aviomiehensä on kaukana alapuolella olevalla rivillä. Liisa haudattiin 9.12.1750. Hannu kuoli 92-vuotiaana Ahossa vuonna 1764 (RK 1755-1764 s. 70).

Kuva Carl Larssonin kuvitusta kirjaan Fältskärns berättelser.

Käytin taas Finnaa

Lähtökohtaisesti on hieno ja ihana asia, kun sunnuntaiaamuna tekee seuraavalle päivälle kirjastoon työlistaa ja huomaa Finnasta, että kaivattu kirja onkin digitoitu ja oitis tarkastettavissa.

Mutta. Oli silkkaa sattumaa (tai minulle näkymättömän ja tuntemattoman algoritmin tulosta), että hakutuloksieni päällimmäisenä oli tietue Kansallisarkiston Erkki-tietokannasta ja avasin sen eteenpäin jatkamisen sijaan.

Miksi ja missä vaiheessa tietueeseen oli liitetty linkki digitoituun julkaisuun on käyttäjänäkökulmasta mysteeri. Digitoitu kappale on Kansalliskirjaston hallinnoimassa Doria-julkaisuarkistossa SKS:n osion alla Suomen Historiallisen Seuran julkaisuissa. En enää muista minkä tahon/tahojen toimesta niitä melko äskettäin digitoitiin, mutta Kansallisarkistolla tuskin oli osuutta asiaan.

Finnalle ominaiseen tapaan yhdestä ja samasta kirjasta on useita erillisiä tietueita, joihin löytyy linkkejä esimerkiksi oikeasta alakulmasta. Jos olisin turkulainen ja olisin rajannut hakuni paikallisen yliopiston kirjaston tietokantaan, digitoidun version olemassaolo olisi todennäköisesti jäänyt havaitsematta. Eduskunnan kirjastolla puolestaan on melkein - mutta ei ihan - samanlainen linkki kuin Kansallisarkiston kirjastolla.

Hieman yllättävästi Kansalliskirjaston fyysisistä kirjoista kertovassa tietueessa ei ole digitoidusta versiosta jälkeäkään. Dorian rakennetta on siis tulkittava niin, että vastuussa on SKS, joka onkin luonut digitoimalleen versiolle ikioman tietueen.

SKS:n kirjastossa oleva fyysinen kappale on Helka-tietueessa, jossa EI näy linkkiä digitoituun versioon, jos URL:n alku on finlit.finna.fi eli ollaan SKS:n omassa Finnassa. Kun alkuun vaihtaa www:n, niin linkki ilmaantuu! Ja jos aluksi vaihtaa helka:n, linkki häviää!

En väitä ymmärtäväni käyttöliittymäsuunnittelusta mitään, mutta ihan on kuin olisin joskus kuullut, että käyttäjät arvostavat johdonmukaisuutta. Minä ainakin arvostan.

Jätetään kotitehtäväksi kokeilla, kuinka helppoa olisi havaita digitoidun kappaleen olemassaolo lähtemällä haussa liikkeelle siitä, että Salokankaan väitöskirja on sarjan Historiallisia tutkimuksia osa 116.

Viikon piispat: Bero ja Ragwald

Tuomasta seuranneet niin sanotut kansleripiispat eivät näytä innoittaneen historiallisen fiktion kirjoittajia. Eikä Paavali Juusteenkaan kahdesta ensimmäisestä pitkällisesti kirjoita

Herra Bero, syntyään länsigöötalainen, kuningas Eerik II:n [oik. IX:n] kansleri ja sukulainen. Hänet haudattiin Räntämäen kirkkoon.
Herra Ragvald, syntyjään itägöötalainen, aikaisemmin herttua Birgerin, jaarliksi kutsutun kansleri. Hänen toimestaan alettiin kantaa ruokalisää. Hän kuoli Herran vuonna 1266 ja hänet haudattiin Räntämäen kirkkoon.

Beron sinetti vuodelta 1253
R. Hausen: Finlands medeltidssigill
Wikimedia

Sekä Beron että Ragvalduksen väitetään olleen kanslereita Ruotsin vallan huipun läheisyydessä, mutta todennäköisesti roolinsa on ollut lähempänä hovikappalaisen ja sihteerin yhdistelmää. Vastoin kanonisen oikeuden määräyksiä Bero ja Ragvald valittiin piispoiksi Ruotsin maallisen vallan eikä hiippakunnan papiston toimesta. Edelleen muodostumassa olevaa maallista valtaa on varmasti miellyttänyt se, että molemmat kunnostuivat varojen keruussa. Bero järjesti hiippakunnassa kirkollisen verotuksen ja Ragvald liitti siihen kymmentyksiä täydentävän, papille maksettavan ruokalisän.

Verotettavia oli entistä enemmän, sillä tähän aikaan liittyy nyky-ymmärryksen mukaan muuttoliike Ruotsista Suomen rannikoille. Kehitysten samanaikaisuushan näkyy siinäkin, että ruokalisän veroparselin eroa on käytetty kylien ajoitukseen (suomalainen ja ruotsalainen oikeus).

Vielä vuonna 1248 piispanistuin oli eronneen Tuomaksen jäljiltä tyhjä, mutta Bero lienee nimitetty pian tämän jälkeen. Hänen aikanaan yhteys Ruotsiin tiivistyi merkittävästi. Mutta asiakirjalähteet kertovat hänestä varmasti vain kerran. Helmikuussa 1253 hän vahvisti maavaihdon Birger jaarlin ja Varnhemin luostarin välillä yhdessä neljän muun piispan kanssa Valbyssä, joka lienee sijainnut jossain Nyköpingin lähistöllä.

Piispankronikassa Beron hautapaikaksi ilmoitetulla Räntämäen kirkolla tarkoitetaan tuomiokirkkoa Koroisten niemellä. Samalla paikalla hän oli hoitanut virkaansa noin kymmenen vuotta

Beron kuolinvuosi oli todennäköisesti 1258 eli hän lienee ehtinyt kuulla novgorodilaisten 1256-57 tekemästä sotaretkestä Hämeeseen. Ties vaikka ryntäsi Tuomaksen tapaan tappelemaan vastaan ja kuoli tantereella? Jos kuolinvuosi pitää paikkansa on paavin helmikuussa 1259 päiväämä kirje tarkoitettu seuraajalleen, jota ei kirjeessä nimetä. Palola kutsuu kirjettä suomen vanhimmaksi anekirjeeksi ja epäilee sen tulojen tarkoitetun Koroisten kohennukseen.

Beroa seurannut Ragvaldus esiintyy asiakirjoissa ensimmäistä kertaa Suomen piispana, kun hän heinäkuussa 1261 todisti muiden piispojen ja aatelin kanssa Birger jaarlin Hampurin kauppiaille antamat oikeudet, jotka vastasivat jo aiemmin Lyypekin kauppiaiden saamia. Joitakin virkavuosia kertyi vielä tämän jälkeen.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Bero, Kansallisbiografia
Ari-Pekka Palola: Ragvaldus. Kansallisbiografia
Sten Engström: Björn. Svenskt biografiskt lexikon

Anders Winroth: Ragvald. Svenskt biografiskt lexikon Wikipedia: Bero, Ragvald I
DF #103, #118 #123