36. kuukausi jatko-opiskelijana

Yritin tehdä väitöskirjaa eli itkin useita päiviä. Siitä ei ole mitään opittavaa, joten puhutaan ensin muusta. 

Alkukuusta tuli vastaan muistinpanot Hanna Hodacsin esityksestä SLS:n reseptisivuston avajaisissa. Korvikkeista 1700-luvulla oli tietenkin tullut mieleen väikkärini aineisto, joten tarkistin muistiinpanoni ja lähetin Hodacsille sen yhden sanomalehtijutun, joka tuntui relevantilta. Sain ystävällisen vastauksen, jossa Hodacs totesi muistavansa nimeni (ja jopa tutkimusaiheeni?) FB: 1700-talsforskare-ryhmästä. Taas esimerkki siitä, että jos ei huolehdi siitä, mistä ja miten ihmiset muistavat, niin metodeita huomionherättämiseen kyllä löytyy. (Samaisessa FB-ryhmässä eräs ihana ihminen pystyi selvittämään vastauksen kysymykseeni "tuntisiko joku 40 vuotta parsaa viljelleen Måns Månssonin Fellingsbrosta?" ja sain väikkäriin vielä yhden muu-kuin-pappi-kirjoittajan. Historiantutkimusta 2020-luvulla, tämäkin.) 

Teemoissa kiinnipysyen 5.12.2022 ilmestynyt katsaukseni Ennen ja Nyt:ssä oli esimerkki siitä, että markkinoimalla saavuttaa isomman ryhmän kuin markkinoimatta. Länttäsin itse linkkejä joka paikkaan eli Twitteriin, blogin FB-sivulle ja blogiin. Anu Lahtinen ja Jessica Parland-von Essen ystävällisesti vahvistivat viestiä ja Opinahjon viestintäharjoittelijat nielivät syöttini ja jakoivat sen FB:ssä. Tällä aktiviteetilla viikossa saatiin 188 ihmistä avaamaan tiedosto.

10.12.2022 klo 12:23

Kytätessäni etusivun lukuja seurasin tietenkin myös "kilpakumppaneita". Sekä Kansalliskirjaston että Kansallisarkiston edustajien artikkelien avausmäärät alkoivat kasvamaan, kun kyseiset instituutiot olivat tehneet markkinointia sosiaalisessa mediassa.

 

12.12.2022 klo 10:35

Teemasta jatkaen ja vuoden lopun hengessä tämän vuoden julkaisuideni listaus:

• Istutuspäällikkö Gaddin julkiset matkaraportit 1763–1765. Auraica
• Antero Warelius ja 26 pääkalloa. Kalmistopiiri
• Mitä sanomalehdestä luettiin 1600-luvulla? Kalmistopiiri
• Toimittiko Anders Lizelius Tieto-Sanomat? Pohjolan historiankirjoitus
• Valtakunnalliset kuninkaallisten sanomakellot. Kalmistopiiri
• Historiantutkija verkon ääressä : hakee, hakee ja soisi löytävänsä. Ennen ja nyt
• Uhritukkeja ja fatipyssyjä – rahankeräyslippaiden varhaista historiaa. Kalmistopiiri

Olisi pitänyt kirjoittaa väikkäriä, mutta ks. aloitus. 

Ongelmana ei ole se, etteikö käsis "näyttäisi" väikkäriltä. Ongelmana on (muutaman muun asian ohessa) se, että se näyttää Eino Suovan väitöskirjalta Aurora-seuran sanomalehti 1771–1778: sanomalehtiopillinen tutkimus. Kyseisestä vuonna 1952 hyväksytystä väitöskirjasta Tarmo Malmberg toteaa artikkelissaan Suomalaisen mediatutkimuksen historiaa 2: Sanomalehtiopillista mediahistoriaa, m.m.

Nykytermein Suovan väitöskirja edustaa laadullista sisällön erittelyä. Ylivoimaisesti suurimman osan 250-sivuisesta työstä vie lehden vuosikertojen sisällön suorasanainen kuvailu ja luokittelu, joka tapahtuu kronologisesti ja temaattisesti. [...] 2000-luvun tiukoilla mittapuilla arvioituna Suovan väitöskirja on vaatimaton. Suova oli sanomalehtien suurkuluttaja ja siksi omimmillaan referoidessaan lehtien sisältöä. [..]

Viljanen puolsi ”empimättä” painatuslupaa, kun taas Jäntere ei katsonut ”voivan[sa] olla puoltamatta sitä”. Juva sen sijaan totesi arvoituksellisesti: ”Mahdollista on, että tekijä olisi voinut [työtä] vielä kypsyttää, mutta kun hänellä on periculum in mora [”viivytyksellä vaara”, ts. on vaarallista viivytellä], katson tarpeettomaksi enää siirtää luvan myöntämistä.” (Turun Yliopisto 1952–1953, kokous 21.5.1952.) Ehkä Juva tarkoitti, että jos Suovalta olisi vielä vaadittu lisämuutoksia käsikirjoitukseen, työ ei olisi koskaan valmistunut.

Törmäsin ennen ja jälkeen joulun kaupungilla taas kerran ihaniin tuttaviin, jotka kiltisti ja nyökytellen kuuntelivat valitustani. Toinen neuvoi pyytämään tuttavilta käsiksestä palautetta, mutta enhän minä uskalla vaivata ihmisiä edes lounaskutsuilla, avun pyytämisestä puhumattakaan. 

P. S. Väitöskirjantekijöiden blogistaniasta Michael Halilan kirjoitus Farewell to my so-called academic career, jossa hän reflektoi historian väitöskirjan teon lopettamista. Lainaus loppupuolelta:

What I expected from academia was a place where I could do work that was meaningful, and where my career prospects would largely depend on the quality of that work. What I found was a system where, unless you know the right people and they're willing to open the right doors for you, it simply doesn't matter what you do, because no-one gives a shit.

Eero Järvisen lapsuus (6/6)

Päätän Eero Järvisen muistelman lainauksen kouluunpääsyynsä, suunnilleen 13-vuotiaana.

Jopa saatiin pitäjään kiertokoulukin. Oliko se rautatien tai jonkun asianharrastajan ansio, että suureen pitäjäämme saimme semmoisen opinahjon, kuin mainittu koulu, en tiedä, mutta koulu vain saatiin. Monet siitä kyllä arvelivat, että »turhaan se koulu tuli». »Laiskoja herroja siellä vain opetetaan», sanoivat toiset. Ja varsinkin köyhälistö oli tällaisen harrastuksen oikein vihollinen. Mutta kiertokoulu alkoi kun alkoikin toimintansa vastustuksesta huolimatta. Piirit kyllä olivat ylen laajat, mutta oppilaitta ei koulu jäänyt, vaikka etupäässä varakkaimmat sinne lapsensa panivat. Näet köyhä kansa oli vielä silloin niin köyhää, ettei se voinut lapsiansa evästää pitkien matkojen taakse, jos olisi tahtonutkin. Ja siitä se lienee johtunut heidän vastenmielisyytensä ehkä koko koulua kohtaan.

Mutta »maisteri», joksi koulun opettajaa yleensä kutsuttiin, ryhtyi innolla toimeensa. Ja siihen hän olikin altis ja kykenevä. Muuten musikaalisestikin oppineena miehenä laulatti hän oppilaillansa virsiä, sekä »Koska meitä käsetään, / mielessämme pitämään, / Neuvoa ja opetusta, / joista saamme valistusta, / Niin me kaiken ikämme / mielessämme pidämme j.n.e.» 

»Maisterimme» todellakin kylvi innolla valonsiementä aivan perkaamattomaan erämaahan. Minäkin, joka kaiken ulkonaisen kurjuuden ohella olin erittäinkin äidiltäni saanut sieluuni tiedon ja taidon janon, pyrin hänen kouluunsa. Ja vaikka ei ollut tiedossa, millä siellä koulussa elää, ja vaikka kaikki sinne menoa vastustivat ja jo edeltäpäin »maisteriksi» pilkkasivat, menin sinne kuitenkin. Ja vastaan otettiinkin. 

Minussa oli jo jonkun verran aikaisemmin herännyt halu oppia kirjoittamaan ja yleensä oli minussa aivan itsestään syntynyt polttava tiedonjano. Höylä, saha ja muut puusepän työvälineet ja ne tuotteet, joita isäni kanssa jouduin valmistamaan, eivät tyydyttäneet sisäistä ihmistäni. Ei äitini jo käytännössä vanhentunut raamattu, virsikirja, »Genoveva» ja »Huutavan ääni korvessa» y.m., ja arkkikaupustelijain rekiveisut, jotka löysivät tiensä T—n mökkiinkin, tyydyttäneet henkeni kaipuuta. Päinvastoin Raamattu, jota säännöllisesti piti lukea, virsikirja, jota äidin johdolla piti veisata joka päivä aamuin illoin, äidin selitykset Jumalan suuruudesta luomakunnassa, ihmiselämässä ja maailmankaikkeudessa, vaikuttivat yhä suurempaa sielun nälkää. Halusin tulla tuntemaan yhä enempi kaikkeuden Luojaa. 

Ja tämä nälkä ilmeni sellaisena tyydytystä kaipaavana haluna, että piti saada kirjoitusvehkeet, mustetta, paperia ja kyniä. Ja vaikka täällä »Pimennon puolella» elämä edelleen oli ahdasta, täytyi kun täytyikin hankkia näitä haluni tyydykkeitä. Kirjoitin vihkoset täyteen yhden toisensa perään, vaikka en osannut piirtää ainoatakaan kirjainmerkkiä, eikä siis kukaan osannut kirjoituksiani lukeakaan. Naulasin täyteen raapustellut vihkoni seinään, jotta vieraatkin näkisivät miten »taitava mestari» olin. Silloin eräs pitkäpartainen, jostain Inkerinmaalta kotoisin ollut laukkuryssä sattui astumaan sisään. Hän se kiitteli kirjoitukseni vihkosissa seinällä »selviksi» ja erinomaisen taitavasti piirretyiksi »mestariteoksiksi», ja kehoitti, että menisin kiertokouluun. 

Ja siitä kehoituksesta innostuivat vanhempanikin niin, että jo seuraavana päivänä sain lähteä sinne. 

Täytyy heti tunnustaa, että olin huonoin muiden kouluun tulleiden oppilaiden rinnalla. Ylläni oli isäni suuri repaleinen takki ja vanhat maata laahaavat housukulut. Kengät, äidiltä lainaksi saadut, jo aikansa eläneet nekin. Lakki viheliäinen resu, hullumpi kuin jollain kerjuupojalla. Kaikki muut oppilaat olivat siistissä uusissa pukineissa, varta vasten tehdyissä, varakkaampien talollisten ja torpparien lapsia kun olivat. Köyhyyden leima, jota olentoni kantoi, pani pilkkahymyn oppilastovereittani suuhun. Aniharvoin sain kuulla omaa nimeänikään mainittavan koulussa ollessani. »Maisterikin» oli huomannut, että olin kurjin ja joutavin olento joukossa. 

Hän näet, otti minut erityiseen suojelukseensa siten, että käytti minua »metsästyskoiranansa», toisin sanoen; »metsästysapulaisenaan», mies kun oli innokas metsästäjä, viritti laajalti metsiin loukkuja ja satimia sekä ampui lintuja kuvilta. Ja minä sain seurata hänen apunaan näillä eräretkillä, myös piti ajaa lintuja kuville. Tämän tähden oppilastoverini kutsuivatkin minua »Maisterin koiraksi». Palkkioksi »toimestani» sain ruuan.

Mitä kaikkea saapi köyhän lapsi kokea köyhyytensä tähden, osoittaa eräskin tapaus täällä »Maisterin» koulussa, jota tuskin semmoisenaan voi paperille piirtää. Eräänä päivänä katosi lakki-reuhkani eteisen naulakosta. Etsin sitä ja kyselin oppilastovereiltani. He vain nauraa tirskuttelivat. Silloin tuli eräs tyttöoppilas luokseni, vei minut talosta kaukana olevalle hiekkakuopalle ja melkein itkussasilmin näytti, että kaipaamani esine oli siellä, ja - täynnä ihmisulostuksia! Tyttö kertoi lisäksi, että näin oli tapahtunut »Maisterin» toimesta ja erään jo tuonen tuvilla olevan rikkaan tekemänä.

Mieleni masentui paikalla niin, että huudahdin; »Ah, Herra Jumala!» Juoksin täyttä karkua sisään kouluhuoneeseen ja itkien sivalsin kirjani ja tauluni kainalooni ja nyt kotiin minkä jaloista lähti. Päätin etten enää ikinä kouluun mene. Ja siinä mielessä heitin kirjatkin metsään.

Mutta se päätös ei pitänyt paikkaansa, sillä kun »Maisteri» seuraavana päivänä saapui nöyränä ja alakuloisena vanhempieni luo, mukanaan minulle uusi lakki, ja pyytäen anteeksi tekoaan sekä että tulisin kouluun, kävin noutamassa kirjat metsästä ja seuraavana päivänä jo taas olin koulussa »Maisterin» johdolla laulamassa m. m. »Ahkerat ja siivot me, / Aina olla tahdomme, / Nöyrät ja myös kuuliaiset, / Jumalaamme luottavaiset, / Joka aina armostaan, / Valmis ompi auttamaan.» 

Tässä »opinahjossa», tämän »maisterin» koulussa sittenkin istutettiin suuren pitäjämme silloisiin asukkaisiin niitä tiedon ja taidon jyväsiä, jotka sittemmin kasvavalla voimalla ovat tulleet siksi johtotähdiksi, jotka lopultakin ovat vieneet valon lähteille, jos monta on myöskin horjahtanut pimeyden teille. (Keski-Uusimaa 26.7.1924)

Olen itsekin nyt aikaisempana ihmetellyt, että tällaisissa oloissa vastustamaton tiedonjano syttyi sieluuni ja ettei se jo heti alussa tukahtunut. Vastukset olivat suuret tuolla »maisterin» koulussa, ei vain köyhyyden tähden, mutta myös varakkaampien pilkan tähden. Varakkaampien mielestä ei näet tuollaisen huonon »resuteenin» olisi pitänyt yrittääkään mitään koulun käymistä. Ja erittäinkin lähimmät sukulaiseni, varsinkin heistä enoni, joka osaksi oli syypääkin kotini suureen kurjuuteen, pilkkasivat minua ja vastustivat opiskeluani. Sillä kun heidän mielestään kerran koulut olivat rikkaita varten, ei sinne sopinut köyhän pyrkiä.

Perustettiin sitten kansakoulukin kuntaan, U—lan kylään, jonne toivottiin opinhaluisia pitäjän joka puolelta. Kuulemani mukaan tämän koulun piti istuttaa oppilaisiin laajempia tietoja, antaa suurempaa opetusta kuin tuon »maisterin» koulun. Sinnehän minunkin piti siis välttämättömästi päästä. Ja vaikka elinehdot eivät lainkaan olleet parantuneet kodissa eikä ollut tietoa, millä siellä koulussa eläisi, ei kouluinto ollut vaimentunut. Ja vaikka vanhempani puutteen ja köyhyyden nimessä vastustivat kansakouluun menoani, menin sinne kuitenkin. Äitini kyllä olisi tullut tyydytetyksi, mutta se köyhyys - se oli poikkiteloin edessäni kaikkialla. 

V:na 1875 helmikuun 15 p:nä nousin aikaisin ylös. En ollut koko yönä saanut nukutuksi. Tuo mainittuna päivänä alkava »isokoulu» josta voisi tulla ehkä herrasmieheksikin, ehkä kyllä vaikka papiksikin, kuten useat pilkkakirveet olivat sanoneet, se oli koko yön mielessäni. Kysymys: »pääsisinkö tuonne suureen kouluun laisinkaan», ja »kuinka sitten kävisi, jos en pääsisi»; polttivat yökauden mieltäni niin ettei uni silmiin tullut.

Äitini oli illalla vuoteeseen laskeutuessani kuiskannut korvaani erään sanan, joka antoi paljon toivoa pääsemisestäni. »Jos E.-siskoni, joka palvelee siellä U:lassa P—län talossa, auttaisi sinua, niin —».

Tuon kuultuani kirkastui minulle koko asia. Heti päätin, että ensin taivallettuani U—lan kylään, jossa koulu oli, menen mainitun siskoni luo, pyydän, että hän avustaisi minua kouluun. Mutta kun ei minulla vielä ollut pukua, jolla sellaisilla ilmoilla, jotka helmikuun »helistäessä» tavallisesti kysymykseen tulevat, jotta kylmän pahoinpitelyltä säästyisi, piti äidin ensin aamuvarhain pistäytyä naapuritalossa tietämässä, josko saisi lainata sikäläiseltä renkipojalta erään lammasnahkanutun, joka tiedettiin hänellä olevan. Rajaton oli iloni, kun näin »sonnustettuna» pääsin lähtemään sitä »isoa koulua» kohden. Leivänkannikka eväänäni olikin matka pian suoritettu ja kaikki meni niinkuin olin toivonut ja ajatellut. 

Mutta tuo puutteen leima koko olennossani merkitsi minut täälläkin muiden »silmätikuksi», sillä olin köyhin joukossa nytkin. Pilkan ja ivan nuolet, joilla minua alituiseen, varsinkin oppilastovereitteni keskuudessa, ammuskeltiin, haavoittivat kovasti sydäntäni. Opettajasta en voi sanoa, että hänellä tähän nähden olisi ollut ansiota, sillä kyllä hän arvosteli kaikkia oppilaitaan, kuten tuleekin, toistensa rinnalla yleensä saman arvoisiksi, ja opetti sekä rankaisi heitä saman arvoisina. Tästä kuntamme »ison koulun» ensimäisestä opettajasta on sitäpaitsi jäänyt mieleeni, että hän oli toimessaan vakaumuksellisesti etevä ja oppilaittensa parasta tarkoittava. Mutta yksi sellainen ominaisuus, joka saattoi tehdä monelle koulunkäynnin vastenmieliseksi, kuten ainakin minulle kävi, oli se, että tämä meidän parastamme tarkoittava opettaja oli - ehkä ajankin tapoja noudattaen - liian ankara opetuksessaan sekä rankaisutavoissaan. Ei paljoa tarvinnut ennenkuin hän tarttui ruoskaan t.m.s., melkein irvissä-ikenin heilutellen sitä oppilaan takalihaksilla. Ja yhtäkkiä voi hän olla valmis kaksinkäsin tarttumaan oppilaan tukkaan ja »jauhamaan» siitä niin että vaahto tirskui hänen hampaittensa raoista.

Kertoessani hänen melkein epäinhimillisistä rankaisutavoistaan, muistuu mieleeni tapaus, joka sai kylmät väreet kulkemaan läpi ruumiini. Oli ankarasti kielletty koskemasta luokalla olevaan urkuharmoonioon, t.s. soittamasta sitä. Kieltoa vastaan rikkoi eräs oppilas välitunnilla niin, että soittokoneesta pirahti vähän ääntä. Opettaja, kuultuaan sen, tulee julmistuneena luokalle ja näkee »rikollisen» itse teossa. Eikä nyt muuta kuin pojanvekaraa, ensin tukasta kiinni ja sitten tuomio selkäsaunasta, joka uhattiin antaa seuraavalla välitunnilla. Ja tuomio pantiinkin täytäntöön siten, että joku märkä vaate oli kierretty n. k. patukaksi, jolla opettaja, pitäen oppilasta kauluksesta, olkansa takaa veteli tämän selkäpuolelle.

Miten henkilömme ankaruudellaan tunki taitoa oppilaittensa päihin, osoittaa seuraava tapaus, joka tapahtui jo koulun alkaessa, ensiviikkoina; Annettiin läksyksi kertomataulu määräyksellä, että se on osattava jo seuraavana päivänä. Mutta vain joku joukosta ehti toteuttaa määräyksen. Ja muut, lähes neljäkymmentä poikaa seisomaan nurkkaan ja luokkasalin seinille tunnin ajaksi, seisten vain yhdellä jalalla ja kädet ojennettuina sivuille vaakasuoraan asentoon. Ja mikäli joku tällaisessa luonnottomassa asennossa alkoi sortua, sai hän tuntea opettajan rautakouraisuutta voipuvissa käsivarsissaan ja potkaisuja väsyneissä polvissaan.

Kuten sanottu, näytti koulunkäynti minun, kuten monen muunkin mielestä, tässä valossa katseltuna, aivan tympäisevältä, jopa saattoi monen vähempilahjaisen peloitella kokonaan pois tästä »isosta koulusta». 

Osaksi tämä oli vaikutteena, jos toiselta puolen yhä ijän karttuminenkin, että pyrin korkeampaan oppilaitokseen Helsingissä, sillä olin kaikista vastuksista huolimatta saanut ajatuksen ryhtyä yrittämään papiksi, jota sekä kurjuudesta kylläinen kotini, että muut lähimmät omaiseni kannattivatkin. Ja niin keskeytyi lukuni kansakoulussa tuskin puoliväliin päästyäni. (Keski-Uusimaa 2.8.1924) 

Eero Järvisen lapsuus (5/6)

Nälkävuosien jälkeen Eero Järvisen perheen piti löytää uusi koti. Heistä tuli itsellisiä Nummenpään kylään eikä rippikirja kerro kotinsa tarkempaa sijaintia (RK 1863-1874 s. 520, 484, 392).

Äitini, joka alkuaan oli vähävaraisen talon tytär, sai nyt veljeltään pienen töllin ja sen ympäriltä tarvittavan maan peltomaaksi. Ja tämän kaiken saimme vielä maksamatta olevasta äidin perinnöstä, sen korvaukseksi.

Uusi koti oli siis tiedossa ja pian saimme sinne muuttaa. Tölli oli tosin pieni ja sen nurkat enimmäkseen lahonneet. Mutta se oli järvenrannalla, ja mikä ennen muuta paras: oli se ikuisesti oma maineen päivineen. »Lahonneet nurkat voidaan korjata, maa voidaan tehdä pelloksi, ja niin voimme tässä odottaa sitä viimeistä pois muuttoa kuolemaa», sanoi isäni tyytyväisenä käsiään hykerrellen. Ja niin siinä sitten kato- ja nälkävuosien jälkeinen elämä tyytyväisin mielin ja onnellisin tuntein alettiinkin, toivoen Jumalalta voimia ja siunausta.

Elämä tosin tässäkään kodissa ei ollut ruusujen ja kukkasten päällä kävelemistä. Toimeentulo meille neljälle henkilölle oli näet aivan sattuman varassa. Maa töllin ympärillä oli aivan raivaamatonta, joten se ei, perunakasvullisuutta lukuunottamatta, voinut elättää asukkaitansa. Ansiotöihin oli ryhdyttävä samalla kun maakin oli pelloksi raivattava. Ja isäni, joka ei milloinkaan itseänsä säästä, kun työnteko tuli kysymykseen, raatoi öisin pellon rakentamisessa, päivin satunnaisissa ansiotöissä. Kannot ja kivet, kuinka suuret ja itsepintaiset ne olivatkin, nousivat kuin taikavoimalla maan uumenista, isäni niitä sieltä vääntäessä. Ei tosin ollut herkkupaloja, ei aina edes välttämättömintäkään suuhunpantavaa, mutta peltoviljelykset enenivät karuperäisyydestään huolimatta, kunnes ne rehevinä ja toivoa herättävinä alkoivat kasvaa niihin kylvettyä viljaa, siten ennustaen köyhän kodin asukkaille lupaavaa toimeentuloa. 

Mutta silloin eräänä heinäkuun ihanana ja kirkkaana sunnuntaiaamuna, kun perheemme vielä oli yölevollaan, ilmestyy tilanomistaja peltomme ja niittymme veräjille, aukoo ne ja päästää ensin joukon hevosia ja sitten myöhemmin muunkin karjansa hävittämään kaiken rehevästi kasvavan viljan, elämämme ilon ja toivon. Koitimme kyllä häätää pois eläimet viljelysmailtamme ja sulkea veräjät, mutta hetken kuluttua repi tiluksen haltia auki aidatkin, ajaen eläimensä uudelleen viljojemme hävitystyöhön. 

Isäni ja äitini itkivät katkerasti. Ja me lapsetkin itkimme, sillä hyvin jo ymmärsimme, mitä tuollainen hävitystyö merkitsi. Ja kun vanhempaini taholta siitä tilanomistajalle huomautettiin, että oli epäinhimillistä, oli hävitöntä noin menetellä, saimme vastaukseksi: »En tunne teitä, enkä tiedä millä oikeudella asutte tiluksillani ja viljelette maitani». 

Turhaa oli selitys, että asunto ja viljelysoikeus oli saatu äitini vielä maksamattomana olleen perinnön suoritukseksi äidin veljeltä, sillä viimeksi mainittu myydessään vieraalle tiluksensa, ei ollut tehnyt laillisella tavalla ostajalle selväksi asian todellista laitaa, eikä taasen vanhempaini puoleltakaan oltu valvottu asuntoetujen laillistuttamista, eikä siis ollut olemassa mitään pätevää kirjallista näytettä kotimme omistusoikeudesta. Sekin siis oli nyt menetetty. Äitini koitti vedota Jumalan ikuisesti pysyvään rakkauden lakiin, joka suo jokaiselle ihmiselle elämän ja sen ylläpitämisen oikeudet, mutta turhaan. Tilanomistaja oli vienyt köyhältä perhekunnalta kodinoikeudet, saattanut sen jäsenet suoraan maantielle.

Karua, kivikkoa ja kovaa tosin oli se maaperä, josta tässä kodissa oli leipä särpimineen otettava, ja ennenkuin sen täydelliseen toteutumiseen olisi päästy, olii ehdottomasti isäni raadantavoimain täytynyt uupua. Mutta katkeralta tuntui sittenkin luopua tästä kodista, katkeralta vääryyden edestä väistyä.

»Miksi ihmisten yhden osan elämä on niin kovaa? Miksi niin monen täytyy elämän kovuuden puristuksessa sortua ja ennen aikojaan?» kyseli isäni murheiden ja jo saavuttaneiden kivullisten ruumiillisten tuskien rusentamana.

Vihdoin kuitenkin monien rukousten ja pyyntöjen jälkeen suostui tilanomistaja siihen, että saatiin mökissä asua toistaiseksi, vaikka maat olivat otetut pois. »Samahan se, vaikka ei enää maita ollutkaan, sillä nythän saatiin kaikki työvoimat kohdistaa ansiotyön raadantaan, kun päinvastoin siihen saakka oli pitänyt jakaa nämä voimat maanmuokkauksen ja ansiohommien välillä, joten molemmat siitä kärsivät ja elämä yleensä sentähden oli tuntunutkin niin tukalalta ja puutteelliselta», puheli isäni. 

»Niinpä niin, mitäs noista maista ja pelloista. Paljon olisivat vielä työtä vaatineet ennenkuin olisivat kuntoon tulleet ja leipää antaneet. Se varmaankin oli Jumalan tahto, että niin piti käydä. Hän varmaankin siten käytti pahaa ihmistä asiaansa palvelemaan. Jumalan hyvä ja armollinen tarkoitus oli pelastaa meidät ja sentähden Hän antoi ottaa nuo maat pois meiltä. Kun vielä toki katto on päämme yllä ja seinät suojanamme, niin kiitetään siitä Jumalaa, että Hän tämän hyvän vielä suo meille». 

Näin puheli äitini isälle vastaukseksi, sitä kiivaammin polkien rukkiansa, »Minäkin koitan tässä ansaita ja tuo poikakin jo voi sinua auttaa noissa puusepän hommissa, niin että ehkä Jumala meistä huolen pitää kun me vaan luotamme Häneen ja koitamme puolestamme minkä voimme», saneli hän edelleen.

Innostuksen hehku nousi isän kalpeille, väsymystä osoittaville kasvoille. »No eihän tässä hätää, sanoi hän ja työntyi ovesta ulos, otti porstuan nurkasta kirveen olalleen ja meni järven rannalla olevan saunan luo, alkaen siellä veistää tukkeja. Ensin tuntui veistos niin kevyeltä. Tuntui niinkuin voimat olisivat vielä aivan vetreät ja alkuperäiset. Kirveen iskut puun kylkeen tuntuivat taas niin joustavilta ja notkeilta. Ajatukset tekivät työtä uusissa suunnitelmissa eikä hän huomannut sentähden ennenkuin koko tukki oli veistetty. Kääntäessään tukkia sen toisen puolen veistoa varten, tunsi hän käsissään ensin ja sitten koko ruumiissaan vähäistä herpautumista. Ja kun tuo herpautuminen jatkuvasti työtä tehdessä ei tuntunut jättävän häntä, täytyi hänen antaa väliin kirveen pysähtyä ja huoahtaa, jotta ruumis sillä aikaa saisi lepoa. (Keski-Uusimaa 19.7.1924) 

Niinä aikoina alettiin tehdä rautatietä (vv. 1872—1873) Hyvinkäältä Hankoniemeen. [...] Niinä aikoina riitti ansiotoimintaa T—n mökkiläisillekin. Metsiä ostaneilla oli tarjolla työtä metsissänsä ja rautatiepomoilla rautateillä. Isäni ja minä kyllä koitimme mikä ala olisi tuotteliain, mikä antavin. Halkometsän valitsimme ensiksi. Kun näet kaikki muu kelvollinen metsä oli myyty, jäi jälelle vielä haloiksi kelpaavia puita, joita isännät rupesivat - kaukonäkiösesti kyllä - hakkauttamaan heloiksi, kuljettaakseen ne sitten rautatien valmistuttua myyntipaikalle. Ja kun he lupasivat kokonaisen yhden markan hakkauspalkkaa syleltä, niin olihan se silloisissa oloissa hinta jota sopi yrittää. Isäni, jonka kädet ylenpalttisesta raatamisesta olivat jo alkaneet arveluttavasti vavista, arveli että me kahteen mieheen - minä olin mies kolmannellatoista vuodella - voitaisiin ehkä kaksi markkaa päivässä ansaita, ja olisihan se jo koko semmoinen raha, jolla perhe voisi paremmin toimeentulla, kuin tähän asti, sillä siihen astiset ansiot supistuivat vielä vähempään. Näet kun näin metsänkorvessa tehdyt puuteokset, joita näinä aikoina oli koetettu tehdä, pääasiassa sängyt, olivat ensin vuokrahevosella kuljetettava noin 60 virstaa myyntipaikalle ja siellä saatiin kuormasta, joka oli kestänyt tehdä noin kolme viikkoa, kolmekymmentä markkaa, ja ensin ostettu puut metsästä, sahattu laudoiksi, j. n. e., niin katseltua mitä jäi käteen ansion nimellä, huomasi useinkin jääneen päiväpalkaksi ehkä kaksikymmentäviisi penniä, tai ei ollenkaan mitään, niin ihmekös se että erittäinkin halonhakkuu nyt houkutteli puoleensa. 

Ja jos suunnitelmat olisivatkin pitäneet paikkansa ja tuo kaksi markkaa tullut päivän saaliiksi, niin eipä hätää. Mutta suunnitelmat useinkin pysyvät suunnitelmina. Ne eivät aina toteudu, eikä toteutuneet nytkään. 

Tammikuun pakkanen oli sinä aamuna tulisemmillaan, kun minä kuutamon niin kaameasti ja kylmästi valaistessa päreillä paikatun ikkunan ehyistä lasien sirpaleista sisään valaistessa, äidin herättämänä, hieroen unisia silmiäni, nousin olkivuoteeltani. Isäni oli jo silloin melkein tamineissaan, lähtövalmiina, vielä vain odottaessaan minua tarkasteli uutta halkosahaansa, jonka hän jollain tavalla oli saanut kauppiaasta hankituksi. Äiti oli keittänyt sikurista kahvia, jota hapanleivän kera, sokeritta, sai hörppiä aamutuimaan. Aloin minäkin - saatuani unen pois silmistäni - valmistautua lähtöön isän kera halontekoon. Muut rääsyt saatuani äidin avulla ylleni, vedin viimeksi jalkoihini kengät, joissa oli yhteensä kahdeksan reikää, muuten vettyneet, jonkun naishenkilön kengät, joista lisäksi kantavuorit olivat reunoiltansa rikkinäisestä vuorista irtaantuneet. Töintuskin sain ne jalkoihini ja niin olin minäkin lähtövalmis - halkomies. 

Kun ei ollut kelloa eikä kukkoa, ei voitu silloin tietää, mikä aika aamua oli kulumassa, mutta ovesta painuttiin umpeen tuiskeutunutta, vähän kuljettua tietä halkometsiä kohden, kuun yhä valaistessa talvista, pakkasen paukuttamaa tannerta. Ja olisikin mukiinsa mennyt koko taivallus, mutta kovettuneeksi kuivunut kantavuorin syrjä kengissä alkoi kaluta jalkojani, ja reijistä sisään tuppautunut lumi kylmentää niitä ja houkutteli pakkastakin niihin käsiksi käymään, jotta perille päästyä, lopputaipaleen umpihangen, läpäistyämme olin kuin tulessa. Silloin olivat kantapäät verillä ja niitä kirvelöi jotta sydäntä kouristi. Niin, osa jaloistani oli pakkasen turtuttama kuin eivät enää omaa ihoani olisi olleetkaan. 

Mutta en saattanut virkata isälle asioistani mitään, sillä olihan päämääränä kaksi syltä halkoja ja siitä kaksi markkaa rahaa perheolojen kohottamiseksi. Toivoin että kun pääsee työn vauhtiin ja ruumisriepu siitä lämpiää, katoaa kylmän voima, ja mitä kengät ovat jalkoja särkeneet, ne haavat kyllä aikanaan paranevat.

»Paleltaako jalkojasi?» kysyi isä tuon tuostakin.

»No eipä niin», vastasin. »Ja mitäpä sille, jos paleltaisikin», jatkoin.

Ja siinä se päivä meni, vaikka puhdetta illasta päivän jatkoksi pantiin. Mutta turhaksi kävi toivo kahdesta markasta ensipäivänä. Puoleentoista piti tyytyä. Enempää eivät yrittäjät jaksaneet eivätkä lyhyenä talvipäivänä ehtineetkään.

Mutta minusta ei tullut enää »halkomiestä» toiseksi päivää, sillä voimat jo ensimmäisenä loppuivat tuiki loppuun. Isä, joka tamineittensa huonosta varustuksesta myöskin kärsi tuskia, kumminki jatkoi halontekoa, jatkoi, kunnes siitäkin tuleva ansio näytti mahdottomalta perheen pystyssäpitämiseksi.(Keski-Uusimaa 23.7.1924) 

Eero Järvisen lapsuus (4/6)

 Eero Järvinen vanhempiensa ja pikkusisarensa kanssa päätyivät nälkää paetessaan Helsinkiin.

Mutta oli vielä eräs toinenkin suurhyväntekijä. Hän asui maan pääkaupungissa, Helsingissä, nim. leskirouva Karamsin. Vaikka hän syntyperältään olikin vieras maallemme ja kansallemme, pelasti hän kuitenkin tuhansittain kansamme lapsia nälkäkuolemasta. Talvella 1867, ellen erehdy, perusti hän Helsinkiin useampia ruoanjakelupaikkoja, joissa nälkäiset - keitä olivatkin - saivat käydä syömässä. Ensin oli vain noudettava n. k. ruokalappu erikoisesti sitä varten asetetuista jakelupaikoista kaupungissa ja niillä sitten saatiin annos ravitsevaa keittoruokaa leivän kera varsinaisista keittiöistä. Sitäpaitsi kun silloin myöskin raivosi jonkunlainen kuumetauti (lavantautiko, vai mikä) niin että sairaalat olivat äärimmilleen täynnä, eikä kaikkia potilaita voitu ottaa vastaankaan niihin, perusti mainittu hyväntekijä omin varoinsa useampia kuumetautisairaloita, joihin otettiin varsinkin lapsia ja heidän äitejään hoidettavaksi. 

Kun tämän kirjoittaja vanhempiensa ja siskonsa kera, monia nälkäkuolemia ja nääntymyksiä silmästä silmään katseltuaan, vihdoinkin oli myös saapunut pääkaupunkiin, oli siellä melkein kaikki paikat kerjäläisiä niin täynnä, ettei missään ollut mitään mahdollisuutta edes yöpymiseen. Täytyi silloin etsiä suojansa mistä kukin parhaiten luuli löytävänsä. Minä vanhempineni ja siskoineni löysimme Tölön kaupunginosasta erään huvilan puuvajarivistä tyhjän isohkon puuvajan, jonne jo meitä ennen oli ottanut asuntonsa noin satakunta henkeä käsittävä keräläislauma. Sinne erääseen nurkkaukseen tunkiokasan päälle, muiden onnettomien lomaan, oli minunkin kyyristyminen. Päivät kulutettiin kaupungilla kerjuulla ja rouva Karamsiinin ruokajakelupaikoissa. Öiksi vain keräännyttiin tuohon puuliiteriin, jossa moni sairastui, kylmän ja muidenkin kärsimysten seurauksista, moni myöskin heitti henkensä. Mutta sitten häädettiin meidät pois tästäkin »kodista». Eräänä aamuna mursi poliisi liiterin oven auki, kun ei hyvällä avattu, ja yhdessä talonmiehen kanssa tyhjensi liiterin kaikista elossa olevista, mutta kolme ruumista jäi sinne muista jälkeen.

Tällöin olin minäkin sairastunut, etten enää jaloilleni kyennyt. Jotain kuumetta tuokin sairauteni oli. Sen muistan, että kun sairaalassa tulin tajuihini, tunsin äärettömiä tuskia vatsassani ja huomasin jonkun toisen pojan kanssa makaavani samalla vuoteella ja käytävän toisella puolella olevassa vuoteessa näin isäni makaamassa ja kiemurtelemassa kovissa tuskissa. Pian minä kuitenkin paranin täällä sairaalassa niin, että sanottiin »suurimman vaaran olevan ohitse». Silloin eräänä kevätaamuna, jolloin aurinko paistoi niin kirkkaasti ja ihanasti akkunasta sisään, löysin itseni makaamassa hyvällä pehmeällä vuoteella rouva Karamsiini toipilassairaalassa, ja äitini seisoi vuoteeni vieressä hoitamassa minua sekä sisartani lähellä olevassa vuoteessa, jossa hän oli saanut paikkansa. Sairaskumppanini siellä yleisessä sairaalassa oli eräänä yönä tietämättäni kuollut viereeni. Ja se sitten toisessakin sairaalassa oli tullut uniini, niin että itkien kerroin äidilleni, että kuolleen vieressä oli nukkuminen. 

Muuten oli mieleni täällä Karamsiinin sairaalassa niin iloinen. Sillä siellä oli otettu yltä pois vanhat, likaiset ja haisevat rääpäleet, sekä puettu uuteen, aivan puhtaaseen lapsen pukuun. Samoin olivat sisareni ja äitinikin saaneet uuden puvun. Äitini ei ollut sairas, mutta hän oli otettu sairaalaan hoitamaan ensin toista omista lapsistaan, ja toiseksi hoidokikseen sai hän sitten minutkin. Miten paljon yleensä näissä »Karamsinskan sairaaloissa», joiksi niitä kansan kesken kutsuttiin, oli potilaita, en koskaan saanut tietää, mutta suuri luku niitä oli. Ja kun sairaaloiden omistaja kävi hoidokkejansa usein katsomassa, levisi kirkas, säteilevä valo hänen kasvoillensa, nähdessään potilaansa hyvinvoiapisina, puhtaina ja ehyissä tamineissa, annettuaan ensin heille kaikki, mitä sellaisiksi tullakseen tarvitsivat.

Potilaat yleensä, jotka hyväksyttiin Karamsinskan hoitolaan, olivat niitä, jotka pelastettiin sinne aivan nälkäkuoleman partaalta, taudin ja muun kurjuuden uhatessa. Ja päästettiin pois sieltä vasta täysin hyvinvoipaisina, vieläpä eväillä varustettuna. Kun minunkin äitini läksi tästä kodikkaasta hoitolasta syksyllä 1869, evästettiin hänet matkaan 200 markalla rahaa, paitsi ruoka- ja vaatetustavaroita.

Äidin lähdön jälkeen saimme me lapset pieneksi aikaa vielä jäädä hoitolaan, sillä isästä, joka minusta oli jäänyt yleiseen sairaalaan, ei ollut meillä kenelläkään mitään tietoa. Ja oli äidin nyt lähdettävä häntä etsimään. Ja kun emme tienneet, oliko isä-parka enää elävien joukossakaan, antoi suuri hyväntekijättäremme äidille sen määräyksen, tai sanoisinko: lupauksen, että hän saisi, ellei isää löytyisi, palata jälleen lastensa luo hoitolaan, siellä työllään toistaiseksi hankkimaan itselleen ja lapsilleen toimeentulon.

Äiti kiitti ja läksi matkaan. Ja pitkien etsiskelyjen jälkeen hän etsittävänsä löysikin. Ja pian siitä sanoman tultua hoitolaan, me lapsetkin saimme lähteä rakkaittemme luo. (Keski-Uusimaa 16.7.1924)

[...] Juoksujalassa ja leikkiä laskien kului taival Helsingistä Nurmijärvelle, Klaukkalan Metsäkyiään. Siellä näet olivat vanhempamme pysähtyneet kotimatkallaan. Isä oli tämän kylän N—lan talossa ottanut suorittaaksensa rakennusurakan, talon asuinrakennuksen, josta meidän saavuttua jo puolet oli pystyssä. Tämän hän oli tehnyt toivossa saada varoja millä alkaa elämää taas kotiin palattua.

Kun siskoni kanssa eräänä kauniina syyspäivänä reippain mielin ja iloisin tuntein saavuimme vanhempamme luo mainittuun taloon, olivat äiti ja isä, nähtyään jo kaukaa meidän tulevan, meitä vastassa talon uuden rakennuksen nurkalla. Äiti sulki meidät syliinsä ja siunasi meidät. Isäkin oli tullut alas telineiltään ja kirkas kyynele kimalteli hänen silmänurkassaan kun hän veti vasten rintaansa meitä molempia. »Jumalan hyvyys vetää meitä puoleensa», sanoi hän vapisevalla, liikutuksesta itkun sekaisella äänellä.

Sitten juoksimme äidin jälkeen alempana olevan saunan eteiseen, jossa »raakun» koukussa tulella kiehua poreili pata, tosin musta ja ruma, mutta täynnä suloiselta tuoksahtelevaa maitovelliä. 

Nyt näytti todellakin elämä hymyilevän meille täysin määrin, minun »silmälasieni» kautta katsottuna. Mutta isän ja äidin kasvoilla värähteli jonkunlaista murheensävyä. Mikä sen aiheutti, saimme pian tietää.

Eräänä päivänä oli isä käynyt U—lan kylässä tiedusteluretkeltä miten oli laita kotimme, jonka nälänhirmua paeten olimme pakotetut jättämään talvella 1867. Ja vaikka ikkunoihin oli lyöty lautoja ja oven eteen tukeva puukanki sieltä lähtiessä, olivat nämä kaikki irroitettu pois ja uudet asukkaat vallanneet kotimme. Maanomistajan luvalla olivat kertoneet sen tehneensä, saman maanomistajan, joka oli alunpitäin antanut luvan isälleni rakentaa tämän kodin aivan alusta aikain asumattomalle aholle. Isäni, joka tällaisissa asioissa oli ujo ja myötäantava, ei saanut rohkeutta irti itsestään sanoa maanomistajalle mitään oikeudettomasta ja epäihmisellisestä teostaan. Isäni, näet, oli luonteeltaan pehmeä ja haluton minkäänlaisiin rettelöimisiin. Ei hän edes väärintekijälle voinut sanoa; »Miksi teet vääryyttä?» 

Mutta äiti oli käynyt mainitun maanomistajan puheilla ja oli hän äidille jyrkästi väittänyt omaavansa sellaisen omistusoikeuden kotiimme että hän luovuttaa sen kenelle katsoo itselleen edullisemmaksi. Ja siihen oli tyytyminen. Ei ollut oikeutta, kenellä ei ollut, rahaa. Köyhän täytyi olla niinkuin oletettiin. Ja siihen sitä tyydyttiinkin.

Kun äiti kävi asiasta puhumassa paikkakunan lainvalvojalle, nimismiehelle, sanoi tämä: haastattakaa hänet oikeuteen! Ja sen pitemmälle ei asiassa päästy. Koti, toinen vanhempaini tuskalla ja hiellä aikaansaama koti, oli mennyttä kalua. (Keski-Uusimaa 19.7.1924) 

Eero Järvisen lapsuus (3/6)

Nälkävuodet saivat Eero Järvisen perheen jättämään Kyrön torpan Nurmijärven Otbyn eli Uotilan kylässä.

Pian olivatkin kaikki vähäiset hynttyyt koolla lähtöä varten. Pian oli isäkin naulannut muutamia laudanpätkiä ikkunoihin peitoksi pahanilkisten särkemishalun estämiseksi. Pian myöskin oli hevosluuska, luiksi laihtunut kaakki, valjastettuna reen eteen portaan vieressä, muuan sylillinen jotakin pahnan sekaista rehua reessä. Tuon rehun sisään peittivät äiti ja isä meidät siskokset. Ja kun ovi oli lukittu ja tukeva puukanki lyöty poikkipuolin sen eteen, läksi luuska horjuen astumaan äidin ja isän kävellessä kahdenpolin rekeä. Lähellä porttia pysähti luuska horjuen astumaan äidin ja ikäänkuin pyytäen ettei häntä enää vaivattaisi, vaan että hän saisi jäädä kotiin kuolemaan. Hetkisen siinä vielä katselimme taaksemme jokainen. Äidin ja isän siinä pyyhkiessä kyyneleitä, kuului tuvan takaa parkaiseva, valittava ja vihlova ääni. Samassa juoksi samalta suunnalta esiin surkeasti volisten lasten lemmikki, kirjava kissa. Sillekin mahtoi elämä yksin aavistaen sen, suljetun kodin ulkopuolella tuntua tukalalta ja tuiki mahdottomalta, jonka vuoksi senkin mieli oli suuntautunut pois, pois pelastuksen etsintään. Äiti antoikin mirrin minun kainalooni ja läksi luuska taas eteenpäin.

»Minne mennä?», sitä kyselivät äiti ja isä vielä maantielle päästyäkin. Mutta mentiin kuitenkin. Ja juuri kuin joku vaistomainen aavistus siitä, mihin oli kulku suunnattava kuljettiin suurta valtamaantietä eteenpäin, sitä kohden, jonka päätepaikka oli pääkaupunki. Useita ihmisiä sekä edellä että jälessä näkyi jo kulkevan samaan suuntaan. Ensimäisessä tienristeyksessä kohtasimme sinnepäin pyrkimässä myöskin kokonaisen perhekunnan, mies ja vaimo sekä kolme lasta. Isä ja äiti vetivät yhdessä perässään kelkkaa, jossa istui nuorin lapsista, kahden vuotias, sekä vanhimman lapsen kuollut ruumis. »Se kuoli nälkään vähän tuonnempana, ja varmaan kuolemme kohta jokainen», valittain puhelivat vanhemmat. Kelkan jälessä kävellä taaperteli viidennellä oleva rääsyihin kääritty tyttönen, kompastelle nurin epätasaisella tiellä tuon tuostakin. Äitini nosti lapsen meidän seuraamme kuormalle. 

Tien varrella olevassa kylässä poikettua erääseen taloon, möi isäni hevosen rekineen, valjaineen, kuormineen päivineen talon isännälle, saaden hintana kaksi puhtaasta ruisviljasta leivottua reikäleipää. »Muuten olisi pitänyt pian jättää kaikki maantielle», sanoi hän. 

Mutta nyt oli meidän jokaisen turvauduttava jalkoihimme, päästäksemme eteenpäin. Tyttönen, joka oli otettu maantieltä levähtämään kuormallemme, sairastui, saatuaan vähän leivästämme nälkänsä vaimentamiseksi ja kuoli äitinsä syliin ylempänä mainitussa talossa, jonne lapsen vanhemmat jo perästä olivat ehtineet.

Kuten sanottu, eteenpäin oli mentävä. Koleana tuiverteli tuuli pohjoisesta. Mielellään olisi pysynyt huoneessa, sillä jalkineista ei ollut paljon mitään tietoa ja vaatetuksesta oli tuskin lainkaan apua pohjoista vastaan. Maantien varrella joka mökki, torppa ja talo olivat täynnä nälän ja kylmän uuvuttamia kulkioita, niin ettei juuri missään ollut tilaa uusille tulijoille. Ja sitäpaitsi ei alituiseen ahdisteleva ja mustana peikkona väijyvä nälkäänkään nääntyminen siihen tilaisuutta antanut. Kun melkein kaikissa ihmisasunnoissa oli jokaisella taistelua oman hengen eteenpäin viemisestä, ei monikaan voinut toisilleen avuksi olla, ei vaikka olisi tahtonutkin. Ja päinvastoin niillä jolla vielä olisi ollut leipää ja sen särvintä nälkäisille jaettavaksi, ei taasen ollut siihen tahtoa eikä halua.

Yleensä rikkaat ovat aina olleet kitsaampia kuin vähemmissä varoissa olevat. Jopahan siitä todistaa Raamattukin. Turhaan ei Jeesuskaan huuda: »Voi teitä rikkaita!» Niin oli laita näinä koettelemusten vuosinakin.

Mutta jo silloinkin löytyi joku Nikodeemus ja Joosef Ariamethilainen. Yksi sellainen oli talokas H—la Helsinkiin menevän tien varrella Helsingin pitäjässä. Hänellä oli ehkä kymmenien vuosien takaa koottua viljaa suurten aittojensa suuret jyvähinkalot täpöytäynnä. Heti suurimman hädän rynnistäessä ja nälkäisten ilmestyttyä hänen kynnyksellensä, sanoi hän emännälleen: »Kuules Henriikka, minua niin säälittää nuo ihmiset, joita täällä käy aina lisääntyvässä määrässä pyytelemässä. Ne ovat niin kuihtuneita ja nälkiintyneen näköisiä, että heitä pitäisi ryhtyä auttamaan». 

»Samaa minäkin, että niitä pitäisi auttaa. Meillehän on Jumala antanut millä auttaa», sanoi Henriikka, ja liikutuksen kyynel kihosi hänen silmäkulmaansa sekä äänensä vapisi. 

Isäntä Heikki H—la painoi lakin päähänsä ja läksi ulos. Häntä vastaan tuli pihalla joukko kerjäläisiä, noin kymmenkunta henkeä, aikuisia sekä lapsia. Useat tulijoista olivat niin kalpeita ja väsyneen näköisiä. H—län säälivä sydän alkoi rajusti sykkiä. Hän nosti heidän »hyväänpäiväänsä» lakkiaan ja kehoitti heitä astumaan vain tupaan. Itse hän meni leipäaittaan tarkastelemaan miten pitkälle jaettavaksi olisi valmista. Kun renki-Matti oli parallaan menossa pihan poikki, huusi H—la hänetkin aittaan.

»Otahan tuosta vartaan päästä kiini, viedään se tupaan, niille nälkäisille täytyy nyt antaa. Nehän ovat ihmisiä niinkuin mekin, ei niitä saa nälkään tappaa. Ja kun nähtävästi valmiit leipävarat loppuvat pian, on sinun Matti, nyt meneminen myllyyn. Pannaan niin suuri kuorma kuin hevonen voi vetää. Ihmisillä on nyt kovat ajat käsissä».

H—la huokasi syvään ottaen olallensa toisen leipävartaan pään Matin toisesta kantaessa. Kun he tulivat tupaan, ladottiin leivät vartaasta kasoihin pöydälle. Sitten isäntä nouti toisesta aitasta suuren kalakulhon, täynnä suolatuita silakoita. Istui sitten pitkän honkapöydän taakse rahille ryhtyen särkemään kovettuneita leipiä. Neljään osaan hän ne särki, latoen kunkin palasen päälle muutamia hopealle hohtavia silakoita, jakaen jokaiselle tuvassa olevalle käypäläiselle tuollaisen annoksen kullekin. Tätä tehdessään veisasi hän liikutuksesta vapisevalla äänellään: »Sä runsaast, ratki ravitset, Elävät einehellä», j.n.e. (Keski-Uusimaa 12.7.1924)

H—lan sydämellistä rakkautta ja siitä johtuvaa anteliaisuutta saivat sittemmin lukuisat joukot mieroa kiertäviä katovuosien uhreja kokea. Mutta kymmenittäin henkensä heittäneitä saivat hänen isällisestä hyvyydestään myöskin sen viimeisen palveluksen, jolloin maa saa omansa takaisin. Kun näet lopen nälkiintyneet saivat H—lassa tuntuvan annoksen ravintoa, eivät he voineet sitä kestää, vaan kovia tuskia kärsien vetivät viimeisen henkäyksen, muuttaen pois sinne, jossa ei enää ole katovuosia, eikä nälän ja vilun kärsimyksiä. Mutta H—lakin katovuosien jälkeen oli melkeimpä kuitiksi kulunut mies, ja hänen emäntänsä väsynyt ja lopen kuihtunut. Molemmat hekin, muine väkinensä saivat nälkää ja puutetta kärsiä. Mutta he ottivat nuo kärsimykset vastaan ilolla, Jumalaa kiittäen. Eipä suotta ollut sepitetty se kiitoslaulu, jota vielä nykyisenkin ihmispolven vanhimmista kiitollisina hyräilevät:

»Meidän isäntämme on oiva hyvä,
Etumies juuri etevä;
Joka holhoo köyhää kansaa,
Niinkuin isä lempeä.
Isäntämme sydän huokaa:
Nälkää näkeväiset tänne tulkaa,'
Leipää saatte kylliksenne
Syökää aivan tarpeeksenne.
Pirtti täynnä käymäkansaa
Lännest', pohjast', etelästä,
Hyväntekijän maine kaikoa
Auttain runsahasti pälkähästä».

Tämä runo, jota silloin laajalti laulettiin, sisälsi noin parikymmentä säkeistöä, mutta on sittemmin, nykyisen ihmispolven mielestä jo pois unhottunut. 

Minäkin, vanhempaini ja siskoni kera, sain nauttia noin kolmen vuorokauden aikana tämän hyväntekijän antimista. Ja mikäli silloin kansan kesken kerrottiin, oli H—lan isäntä pitänyt huolta nälkäisten ravitsemisesta niin kauvan, kunnes hänen monivuotinen viljavarastonsa oli kokonaan loppunut, ja hänen itsensäkin täytyi emäntineen lähteä avun etsintään. 

Harvinaista oli tällainen uhrautuvaisuus niinä kauhun aikoina talonpoikaisen kansan keskuudessa. Leipäainetta kyllä varakkaimmilla maanomistajilla oli silloinkin, ja kuntien viljavarastot, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olisivat voineet monta ihmistä pelastaa nälkäkuolemasta, mutta täytyy sanoa; he eivät tahtoneet! (Keski-Uusimaa 16.7.1924) 

Eero Järvisen lapsuus (2/6)

Eero Järvisen lapsuusmuistelma on edennyt nälkävuosiin.

Kun talvi tuli keskellä kesää ja teki tyhjäksi kaikki satotoiveet, eikä sentään edellisen vuoden antimista ollut kuin tyhjä kourassa, ja kun yleensä näin oli asianlaita, muutamia äveriäämpiä viljeliöitä mainitsematta, niin kaikki keinot elämän säilyttämiseksi tässäkin kodissa tyystin loppuivat.

Olin silloin seitsemän vuoden vanha ja nuorempi siskoni neljän. Vanhemmat siskokset, kynnelle kyenneinä olivat jo ennemmin antautuneet vierasten armoille, menneet taloihin palvelijoina itseänsä elättelemään. Mutta me kaksi vanhempinemme jouduimme nälkähirmun hätyytettäviksi. Ei olisi tehnyt enää mieli jättää kotia. Tehtiin mitä voitiin sen estämiseksi. Mutta tämä kutsumaton vieras oli voittamaton. Se painoi meidät nuorimmat ensiksi nälkätaudin uuvuttamina vuoteeseen. Sitä sydämen tuskaa ja hätää mitä äitiraukka silloin tunsi ei voi sanoin kuvata. Hän itkien kiersi kylät ja talot, rukoillen leipäpalaa meille lapsillensa ettemme nälkään kuolisi. Kaikki mitä taloudessamme oli kelvollista, kantoi hän varakkaimmille leivän eteen. Monella silloin oli vielä viljaa, vaikka kenelläkään ei ollut rahaa sitä ostaa.

Muistan sen elävästi kun äitiparka viimeksi vei isän ainoan kirveen Jussilan taloon, jossa oli kyllin viljaa, tarjoten sitä pantiksi saadakseen edes muutaman leipäpalasen meille lapsillensa, mutta ei annettu leipää muruistakaan, korttelin verran viinaa, jota oli vielä silloin kotipolton jäliltä, luvattiin ja kehoitettiin antamaan meille lapsille nälän poistamiseksi. Mutta tästä »avusta» ei äiti huolinut. Sydän täynnä tuskaa ja ääneensä itkien hän jätti talon, jonka suuri katto oli täynnä meheviä leipiä, saamatta hiventäkään nälän näännyttämille lapsilleen.

Muistan vielä senkin hetken jolloin äiti kirvestä kantaen saapui Jussilasta yhä vain itkeä hyrskien. Tullessaan jostain seinävieriltä ja ojan pengermiltä, josta aurinko, hiukan pilvien lomista paistaen, oli sulattanut lumen pois, oli hän poiminut nuoria nokkostaimia ja toivoen niistä jotain apua, keitti niitä suolan kera vedessä ilman mitään muuta höystettä. Seoksen valmistuttua söi jokainen perheenjäsen sitä, toivoen siten apua nälän aiheuttamien tuskien lieventämiseksi.

Yli ensimäisen katokesän jotenkuten vielä päästiin, sillä kuten edellä viitattu, oli silloin vielä varakkaimmilla talollisilla viljaa ja jonkun vähän kuntakin avusti köyhimpiä, mutta talven kynnykselle tultua oli enää harvoilla mitä leiväksi tehdä. Kunnankin viljavarastot olivat jo silloin pelottavasti kohden loppuansa huvenneet. Pidettiin silloin eräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen päätyttyä kirkossa kokous, jossa kirkkoherran johdolla neuvoteltiin miten nyt oli ryhdyttävä nälkäkuolemaa vastaan taistelemaan. Mitään päteviä keinoja ei kuitenkaan keksitty. Kirkkoherran kehoituksesta kuitenkin turvauduttiin petäjän kuoriin, joita kuivattuina ja jauhettuina laitettiin leiväksi, vähän ruis-, kaura- tai ohrajauhoja siteenä, jotta leipä koossa pysyisi. Varakkaampia kehoitti pappi auttamaan köyhiä, erittäinkin lapsia, joiden oli ollut, nälkäkuolemaa välttääkseen, pakko lähteä mieroa kiertämään, siten, että varsinkin kun harvoilla oli vaatettakaan kylmää vastaan, hevosillaan rekeen peitettyinä kuljettaisivat näitä onnettomia talosta toiseen sekä antamaan heille tarpeellista ravintoa.

Semmoiselle retkelle oli minunkin, sisareni kera, hengen pitimiksi antauduttava ja kodin ovi jälkeeni kiinni painettava. Mutta vaikka puolialastomina, joulukuun tuulien tuivertaessa oli alkutaival omin neuvoin suoritettava, omin jaloin liikkeelle lähdettävä, emme sortuneet. Äiti itki ja isä itki, kun heitimme heille jäähyväiset. »Voi lapseni, kun Jumala kurittaa meitä», sanoivat he molemmat, sulkien meidät syliinsä nyyhkytyksen valtaamina. Ja sitten täytyi lähteä. 

Mutta papin neuvot ja kehoitukset oli otettu vastaan. Jo ensimäisestä talosta saimme hevoskyydin toiseen taloon. Meidät peitettiin rekeen lampaannahkavällyillä y. m. Ja päivän oltuamme talossa, kyydittiin siitä samaa menettelytapaa noudattaen eteenpäin. Ja niin elettiin ja pääsiin ensimmäisen nälkävuoden talvi jälleen puoliväliin, kunnes eräs vapaakyyti suuntautui jälleen kotia kohden. Äiti oli kalpeana ja luiksi laihtuneena jo ulko-ovella vastassa. Itkien taaskin kertoi hän että viimeinen lehmä, mikä vielä oli jälellä, oli pitänyt rehun puutteen tähden teurastaa, ja oli siihen pakottavana syynä ollut sekin, että piti saada vähän jauhoja petäjäisen siteeksi. Mutta sydämellisellä ilolla otti hän meidät vastaan kotiin jälleen, melkein alastomat pienokaisensa, joilla ei enää ollut yllä kuin osa likaista ja rääsyistä hurstipaitaa. Hän sulki siunaten meidät syliinsä ja rukoili, että hyvä Jumala armossaan tulisi avuksemme ettemme ajattomaan kuolemaan nääntyisi. (Keski-Uusimaa 5.7.1924)

Samassa tuli isäkin, laihtuneena, kalpeana ja nokisena sisään. Hän oli ollut riihessä survomassa huhmareessa petäjäistä leivän tekoa varten. Hänkin liikutuksesta hyrskien kietaisi meidät nokista rintaansa vasten, voimatta kuitenkaan sanoa mitään. Mutta vaikka ei hän suullaan voinut mitään sanoa, sanoi sitä enempi hänen rakkaudesta sykkivä sydämensä, jonka rajuja lyöntejä saimme kuunnella siinä hänen rintojansa vastaan maaten.

Muutamia viikkoja elettiin siinä sitten pettua purren ja lehmän lihoista säästyneillä jäännöksillä, kun paras osa oli vaihdettu jauhoiksi. Mutta sitten oli taasen aivan musta seinä vastassa, seinä, jonka yli kiipeäminen näytti aivan mahdottomalta. Ei ollut keinoa enään saada kourallistakaan jauhoja petäjäisen siteeksi. Silloin sanoi isä eräänä aamuna, jolloin tiukemmillaan oli kysymys siitä, miten sinäkin päivänä läpäistäisiin nälän hirmukourista.

»Kun meillä on vielä jälellä tuo vanha hevosluuska, joka sekin aivan pian kuolee käsiimme, täytyy meidän jokaisen lähteä - lähteä jonnekin. Mihin menisimme, en tiedä, mutta voisihan olla mahdollista, että jossain muualla saavuttaisimme ehkä jonkun avun. Näiden seinäin sisällä saavuttaa meidät kuitenkin nälkäkuolema. Paljon nälästä hoippuvia, elämän ja kuoleman rajalla olevia ihmisiä kyllä on kaikkialla liikkeellä, mutta kyllähän mekin sinne maantielle vielä sovimme, joko sitten siellä elämme vaiko kuolemme.» 

»Niin katkeraa on kodistaan lähteä, mutta mikäpä muukaan tässä neuvoksi», äiti vastasi pyyhkien kyyneleitänsä poskiltaan.  (Keski-Uusimaa 12.7.1924)

Eero Järvisen lapsuus (1/6)

Eero Järvinen (1860-1927) kuuluu 1800-luvun lopun luokkaretkeilijöihin. Wikipedia-sivunsa kertoo yhteiskunnallisesta toiminnasta ja muistelmassaan hän mainitsee useamman lapsensa suorittaneen ylioppilastutkinnon ennen vuotta 1918. Lapsuutensa, josta Keski-Uusimaassa 5.7.-13.8.1924 julkaistu muistelma Pimentojen puolella. Työtä ja taistelus tositapahtumain valossa enimmäkseen kertoo oli kuitenkin aivan muuta.

Järvisen vanhemmat menivät naimisiin Nurmijärvellä 7.7.1844. Sofia Wilhelmina Gadd (s. 26.1.1821) oli Nummenpään Tuomistonojan isännän tytär ja Erik Abraham Abrahamsson (s. 1823) saman tilan renki. Kyseessä oli ajolähtö, esikoistytär Carolina Vilhelmina syntyi 4.11.1844. Pariskunta asui vuoteen 1850 Tuomistonojalla: 7.9.1847 syntyneen tyttären Fredrika Charlotta kastemerkinnässä Erik on muonatorppari ja 16.6.1850 syntyneen Edla Gustavan kastemerkinnässä talollisen vävy.

Nurmijärven rippikirjan (1842-51 s. 254) ja Järvisen muistelman perusteella perhe muutti vuonna 1850 Lepsämän kylään Norrkullan torppaan. Muistelmaa kirjoittaessaan Järvinen asui Nurmijärvellä, joten hänellä on ollut mahdollisuus tarkistaa ajoitus kirkonkirjoista, mutta muistelmansa tieto ei ole asiakirjoista. Ei kyllä myöskään omasta kokemuksestakaan, sillä Järvinen syntyi juuri ennen poismuuttoa Norrkullan torpasta.

Leikattiin vuosiluku 1850. Kylän peltojen keskellä N—ven pitäjässä oli pieni kivikkoinen mäennystyrä. Peltojen takaa yhdellä puolen avautui katsojan silmäin nähtäväksi kivikkomäkiä, soita ja kunnaita, toisella puolen vaivaista kuusikkoa sekä kolmannella puolella, mäen rinteellä ylen taajaan rakennettu kyläryhmä. Tuonne kivikkoiselle mäkinystyrälle sai isäni maanomistajalta luvan rakentaa itsellensä ja perheellensä pesäpaikan. Rakennusaineet sai ottaa talon metsästä omistajan osoituksen mukaan. 

Ja niin alkoi pesänteko. Läheisen torpan riihessä sai perhe tyyssiansa niin kauvaksi kuin oman katon piti valmistua asuttavaan kuntoon. Mutta rakentaminen tuli kysymykseen vain yöaikoina, sillä leivän eteen piti isän raataa päivisin, jotta perhe eläisi odottaessaan asuttavakseen uutta kotia. Hyvin sentään kaikki menestyi ja työ edistyi, vaikka pitikin osittain kiristää nälkävyötä. Äidin avustamana kohosivat mökin seinät harjahirteen saakka, mutta sitä mukaa läheni myös syksy tuulinensa, myrskyinensä ja juuri silloin tarvitsi mainittu torppari myös riihensä omiin luonnollisiin tarkoituksiinsa, ja siksipä siellä asuntoa pitäneet saivat häätökäskyn. Mennä piti vaikka ei ollut muuta mentävää kuin nuo kattoa vailla olevat mökin seinät.

Muutettava oli, eihän siinä auttaneet pyynnöt eikä itkut. Olihan nyt kyllä minne muuttaa, vaikka ei ollutkaan suojaa sateelta, oli kuitenkin myrskyn pieksämältä seinät verhona.

Mutta sattui lisäksi, että isää auttaessaan rakennushommissa, pudota paukahti äidin selkään hirrenpölikkä, turmellen äidin niin, että oli antauduttava parannustoivossa vuoteen omaksi pitemmiksi ajoiksi. [...] 

Vihdoin valmistui ihmeellisestä Jumalan johdatuksesta, majamme pienoinen, jossa sitten oli suojaa niin sateita kuin myrskyjäkin ja muuta kylmyyttä vastaan. Mutta nälän kovilta koettelemuksilta ei sekään suojannut. Ei auttanut isän raadanta päivätyöläisenä kylässä, ei äidin ponnistukset kotona rukkinsa ääressä. Paljon tarvittiin suuhun pantavaa ja ylle puettavaa perheen luvun tuon tuostakin lisääntyessä, sillä työnteolla ja voimain ponnistuksilla ei ollut hengissä pysymisen arvoa. Elämä vaati paljon enempi kuin se tässä tapauksessa voi antaa. Lisäksi oli paikkakunta köyhälistöä suurimmalta osalta, joten eivät toisiaan paljoa auttaa voineet. Oli rikkaitakin joukossa, mutta vähän heitä köyhyyden kärsimykset liikuttivat. Puoli-ilmaiseksi kun työnsä tehdyksi saivat, mitäpä sitä sitten köyhästä. Työn kysynnän ja sen tarjonnan välillä oli voittamaton juopa. Eikä sitä vastaan nureksittukaan. Tyytyväisiä oltiin vaikka elämä tuntui kahleelta. Nurkumatta tuli näitä kahleita kantaa. Niin ajateltiin ja siten sekin Jumalan kädestä otettiin. (Keski-Uusimaa 5.7.1924)

Norrkullassa 37-vuotias perheenäiti synnytti 19.4.1857 tyttären, joka sai nimen Henrika Josefina ja 26.6.1860 Eric Johaniksi kastetun pojan, joka myöhemmin tunnettiin Eero Juho Järvisenä. Tämän jälkeen perhe päätti lähteä Nurmijärven Lepsämän kylästä hakemaan vihreämpää oksaa. Eero Järvisen muistelman sanoin

Mutta kymmenisen vuotta täällä elämän ja kuoleman rajalla taisteltua, piti vanhempieni jättää kovin koettelemuksin saatu kotimme. Oli samassa pitäjässä avautunut heidän mieliinsä toinen kylä, jossa ehkä elämä heille ja lapsillensa myötätuntoisemmin hymyilisi, kylä, jossa ehkä olisi suurempi mahdollisuus elää, olisi enemmän ansiota ja toimeentulomahdollisuuksia, jossa ihmiset olisivat hellämielisempiä köyhiä kohtaan, rakkautta ja avulaisuutta elämän varjopuolilla asuvia kohtaan.

Eikä aikaakaan, niin jo häälyili isäni työteliäs vartalo H-n kylän takalistolla erään kivisen ja kannoista rikkaan ahon laidassa uutta kontua taasen rakentamassa. Työ sujuikin nyt täällä kaksinkertaisella joutuisuudella. Isän kyllä nytkin piti ensin ansaita leipä mitä syötiin uutta kotia rakennettaessa, mutta tuntui siltä kuin tuo »voimien antaja» täällä todellakin olisi löyhemmässä kuin siellä L—män kylässä. Ja vajaassa parissa vuodessa oli taas toinen uusi katto pään päällä, uudet seinät ympärillä. Pystyssä olivat karjahuoneet, oli lehmille ja hevoselle, lampaille ja kanoille. Elämä todellakii täällä avasi rakkautensa sylin oikein myötämielin, perheellemmme onneksi ja menestykseksi.

Isäni mieltä tosin vähän kaiveli se seikka, että sinne L-män kylään oli rakentanut kodin ja siinä hikeänsä turhaan vuodattanut, kun koti kuitenkin oli jätettävä ventovieraiden hyväksi, saamatta siitä keneltäkään edes kiitosta työnsä korvaukseksi, mutta tyytyi kumminkin ja kiitti Jumalaa siitä että oli parempia toiveita elämältä tässä U—lan takamaille nyt saadussa kodissa. 

Ja hyvinhän sitten päivästä toiseen päästiinkin. Perhe kyllä oli yhä jäsenlukuansa lisännyt, mutta elinmahdollisuudetkin sitä mukaa lisääntyivät. Eivät siinä kyllä herkut pöytää koristelleet ja makuaistiamme liiaksi kehittäneet, eikä osattu enempää vaatiakaan kuin mitä tarvittiin nälän loitolla pitämiseen. 

Perheen jäsenlukua lisäsi 24.9.1863 syntynyt tytär Ida Sofia, jota synnyttäessään perheen äiti Sofia Wilhelmina Gadd oli jo 43-vuotias. Sekä Ida Sofian kastemerkinnästä että Nurmijärven rippikirjasta näkyy, että perhe oli Lepsämästä muuttanut Otbyn eli Uotilan kylän maille perustettuun Kyrön torppaan (1853-62 s. 496, 1863-74 s. 520).

Mutta lyhytaikaista oli tämäkin elämän myötämielinen kohtelu. Tuli sitten, näet, koko Suomen kansaa ankarasti koetteleva aika. Kato ja tautivuodet 1867—1868 toivat silloin mukanaan kurjuutta ja kuolemaa, monilukusille perhekunnille toivat kodin häviön, eroittaen lapsia vanhemmistaan ja vanhempia lapsistaan. Nälänhirmu astui silloin minunkin armaan kotini kynnyksen sisäpuolelle, keskeyttäen sen onnen ja tyydytyksen, jota jo hiukan oli saatu maistaa. (Keski-Uusimaa 5.7.1924)