Äideillä ei ole merkitystä. Piste.

Kannoin tällä viikolla kirjastosta Charlotta Wolffin uutuuden Edelläkävijät. Neljän suurkauppiassuvun tarina modernisoituvasta Suomesta. Olisi ollut tilaisuus nähdä miten historiantutkimuksen ammattilainen kääntää sukuhistoriaansa totiseksi yhteiskuntahistorialliseksi tutkimukseksi, mutta jämähdin alkusivuille ja ikivanhoihin fiksaatioihini.

Sivulla 33 Wolff esittelee yhden tarkastelemansa suvun alkuhenkilön:

Carl Magnus Dahlström (1805-1875) itse oli Borgströmin tavoin syntynyt Loviisassa, jonne hänen puutarhurina toiminut isänsä oli muuttanut Ruotsista. Isä kuoli...

Isä oli toisaalta tullut, joten eikö olisi ollut mielekästä tarkastella tai edes mainita äidin mahdollisesti vahvemmat paikalliset verkostot? Ilmiselvästi ei, sillä Wolffin tekstissä äiti ja kaksi nuorempaa sisarta olivat todennäköisesti 12-vuotiaan pojan taloudellisen avun tarpeessa ja muuta heistä ei selviäkään. Samalla linjaa on vedetty Kansallisbiografiassa, jonne artikkelit (2 kpl) kirjoittanut Veli-Matti Pussinen aloittaa 

Carl Magnus Dahlströmin isä, puutarhuri Abraham Dahlström oli muuttanut 1700-luvun loppupuolella Ruotsista Elimäelle ja sieltä edelleen Loviisaan. Isänsä kuollessa 1817 Carl Magnus oli vasta 12-vuotias.

Kuten arvata saattaa, Pussisen artikkeli oli Wolffin kappaleen lähteenä. Lähdepohjaa hieman laajentamalla olisi voitu todeta, että Carl Magnuksen äidinäiti Sofia Helena From oli syntynyt Ruotsinpyhtäällä 1.8.1751 räätäli-posteljoonin tyttäreksi. Ei ihan virkamiestausta, mutta yhteys kirjalliseen kulttuuriin ja mahdollisuus liikkeeseen ja kontakteihin. Sophia Helena meni vuoteen 1779 mennessä naimisiin Strömforsin ruukin vasarasepän Johan Tolletin kanssa ja tämän kuoltua vuonna 1781 avioitui toisen vastaavan (Johan Holmberg) kanssa. Sophia Helena oli siis integroitunut ajan korkeinta tekniikkaa edustavaan liikelaitokseen, joka minitaajamana ja todennäköisesti epävirallisena kauppapaikkana päätien varrella tarjosi runsaasti ihmiskontakteja. Tämän kulttuuriperinnön sai ensimmäisestä avioliitosta syntynyt Anna Sofia Tollet, joka vuonna 1805 avioitui puutarhuri Abraham Dahlströmin kanssa. Sophia Helenalla oli myös mahdollisuus välittää elämänkokemuksensa suoraan Carl Magnukselle, sillä Sophia Helena Fromin kuollessa tyttärenpoika oli 36-vuotias. (Hutkimuksen "lähteinä" Geni ja Hiski.)

Vastaavasti Wolffista on merkityksellisempää esittää arvelu, että Carl Gustaf Wolffin (1800-1868) isänisä oli ollut kauppias Hannoverissa (s.39), kuin kertoa äidin Brita Fellmanin taustasta.  

Carl Gustafin vanhemmat menivät naimisiin 13.10.1795 Tukholmassa, jossa Johan Diedrich Ludwig Wolff oli Södermanlannin herttuan kamarimuusikko ja Brita Fellman naisille tavalliseen tapaan elinkeinoa paljastamaton "jungfru". Syntymävuotensa stemmaa Piittimessä 17.6.1764 syntyneeseen Brita Fellmaniin eikä ole mielestäni syytä olettaa, etteikö kyseessä olisi sama henkilö. Vanhempansa Anders Fellman (s. 29.10.1732) ja Rebecca Hjellman kävivät papin edessä 12.1.1761. Isä kuoli 13.12.1767. Valitettavasti Piittimen kirjauksissa ei ole titteleitä, mutta jostain yksi sukututkija on keksinyt kutsua Britaa porvarin tyttäreksi ja tämä näyttää mahdolliselta. Isäpuolensa Jonas Sundström oli yhtä epävarman tiedon mukaan porvari Piittimessä.

On siis yhtä mahdollista, että Carl Gustafin äidinisä oli kauppias Piittimessä kuin että isänisänsä oli kauppias Hannoverissa. Mutta vain jälkimmäinen tieto on relevantti selite hakeutumiselle kauppiaan uralle ja menestymiselle sillä.

Paitsi, että... Brita Fellman itse kertoi kesäkuusta huomattavasti poikkeavaksi syntymäpäiväkseen Porin kirkkoherralle 20.7.1767 (RK 1803-08 s. 231). Ja ArkivDigital ilmoitti eilen ilmaisviikonlopusta, joten käytin perukirjahakemistoaan ja varmistin Anbytarforumillakin kerrotun. Rebecka Hjellmanin perukirjassa (Piteå stad Rådhusrätt och magistrat (BD) FIIa:1 (1786-1819) Bild: 531 Sida: 189) ainoa rintaperillinen on toisesta avioliitosta syntynyt tytär. Tukholman kautta Suomeen vuosikymmeniä aiemmin lähtenyt Brita on tietenkin voitu strategisesti unohtaa, mutta varsin mahdollista on myös, että hänet on yhdistetty väärään perheeseen. Valitettavasti AD:n hakemisto ei tarjonnut Anders Fellmanin perukirjaa. 

Lisää historiaa Journal.fi:ssä

Ensimmäisestä Journal.fi-katsauksestani (Journal.fi:n historiallinen anti, Kurkistus uskontotieteeseen, Musiikkia ja amatöörejä, Avoimista lehdistä) on jo pari vuotta ja olen ehtinyt sitä täydentääkin. Mutta julkaisut ovat sittemmin lisääntyneet, joten päivitys paikallaan.

Aiemmista listoista näyttää puuttuvan Suomen Sotatieteellisen Seuran julkaisema vuosikirja Tiede ja ase, josta on sivustolle tuotu arkistoa pitkältä menneisyydestä. Esimerkiksi isoisäni sotapolun esittämistä olisi auttanut Santavuoren, Savolaisen ja Kilkin Suomen ratsuväen ja Hämeen ratsurykmentin - Hämeen ratsujääkäripataljoonan - vaiheet vuodelta 1967. Sisältö näyttää painottuvan 1900-luvun sotahistoriaan, joka ei minua laajemmin kiinnosta, mutta muita käsittääkseni kylläkin. (Joten jakoon Mikko Karjalaisen terveiset: "Suomen Sotahistoriallisen Seuran kotisivuilta https://sshs.fi/aikakauskirja/ löytyy nyt Sotahistorialliset aikakauskirjat v. 2011-2019 digitaalisessa muodossa. Antoisia lukuhetkiä!". )

Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteet ovat olleet saatavilla seuran sivuilla, mutta tuonti Journal.fi-alustalle voi saattaa ne laajemman yleisön eteen. Ainakin osuivat haravointihakuihini.

Suomen lääketieteen historian seuran vuosikirja Hippokrates on tätä kirjoittaessani vielä kokonaan lukkojen takana, mutta artikkeleita tuli hakuun, joten ehkä tulevat muutenkin näkyviin. Toivottavasti, sillä julkaisun läpikäynti on ollut turhan pitkään työlistallani ja tulisi helpommin hoidettua kotikoneelta kuin kökkimällä Kaisan K4:n käytävällä.

Historiallisia artikkeleita on tietenkin muissakin julkaisuissa. Esimerkiksi Jaakko Suomisen artikkeli Digitaalisen pelaamisen historiantutkimus Suomessa Lähikuvassa, Marianne Ahmaojan artikkeli Viisijakoisuus suomalaisuussymbolina suomalaisessa virsikirjassa 1800-luvulla Suomen musiikkitieteellisen seuran Musiikissa ja Marianne Vasaran artikkeli Oikeustiedettä ulkomailla – suomalaisten opintomatkat 1600- ja 1700-luvuilla Helsinki Law Reviewssä. 

Kulttuurintutkimuksesta on saatavilla vain pari vuosikertaa. Kiinnostava artikkeli on Katja Hyryn Toisen elämästä kirjoittamisen vaikeus. Mitä kirjeet, päiväkirjat ja valokuvat yhdessä luettuina kertovat (ja mitä ne eivät kerro). 

Yllättävämpi oli Agricultural and Food Science (AFSci), jonka varhaisissa numeroissa on selvällä suomella esimerkiksi Jaakko Mukulan ja Anneli Mäkelän artikkeli Lyötistä Lyöttiläksi erään kaakkois-hämäläisen kylän vanhinta asutushistoriaa ja Arvo M. Soinisen Vanha maataloutemme: Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle.

Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirjaa on digitaalisessa muodossa vuodesta 2006. Mukana esim. Jaakko Häkkisen artikkeli Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. Kotikielen seuran aikakauslehti Virittäjässä on tuoreempaa kielihistoriaa kuten Veikko Ruoppilan Purjehdussanastoa Viipurin ja Käkisalmen Karjalasta ja Taru Nordlundin 1800-luvun itseoppineet kirjoittajat kielellisillä markkinoilla. Pari tuoreinta vuosikertaa ovat saatvailla vain lehden tilaajille.

Sama rajoite koskee Sananjalkaa, josta optimisesti keräsin jokin aika sitten lukulistan. Jäänyt suorittamatta niin pitkäksi aikaa, että lienee parasta julkaista pelkkänä listana. Iloisessa sekasotkussa.

• Kirsi-Maria Nummila: Suomen keskiaikaisten kadunnimien kaupunkihistoriallinen kulttuuritausta ja esikuvat
• Kirsi Niukko: Rintamamiestalo jälleenrakennuskauden tyyppitalokulttuurin ilmauksena
• Kirsi-Maria Nummila: Kurkunkuristaja, jäsenkolottaja ja rinnanpistäjä. Eräiden eläviksi olennoiksi käsitettyjen tautien nimityksistä suomen kielessä
• Johan Schalin: Ahuenmaa ja Alandh
• Marketta Wall: Hyvon Kudeneule Oy valloitti Hangon
• Katri-Agnes Motuste: Semmosta joutilaan työtä ku ei olis ollu muuta pirtanauhojen – kudontaa ja kutojia Itämeren alueella
• Kalevi Koukkunen: Kaikki sen tietävät – G. E. Eurenin Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan (1860) synnyttämä polemiikki
• Kaisa Häkkinen: Nestor Eemil Setälän kouluaikaiset kieli- ja kulttuuriharrastukset
• Taina Ukkonen: Turkulaisten telakoiden arki telakkatyöläisnaisten muistoissa
• Petri Kallio: Kalja
• Mikko Kero: “Viinalla ajaminen” – omavaraistalouden vaihdantaperinne ja sen katoaminen
• Kaisa Häkkinen: Suomen lukusanasysteemin historiaa
• Eeva Kangasmaa-Minn: Suomalais-ugrilaisia aikasuhteita
• Risto Känsälä: Sivukamaritupa
• Leena Hilpinen: Pihtirasvaa ja vetolaastaria – Suomen teollisuustyöväestön tulokastavoista 1900-luvun ensimmäisella puoliskolla
• Päivikki Suojanen: Veisuuaktien antropologiaa
• Tuula Leimu: Tehdastyöläisten työpaikkaruokailusta
• Tuula Leimu: Suomen teollisuustyöväestön työvaatteista
• Bertel Fortelius: Turunmaan ruotsalaisperäistä ja suomalaisperäistä paikannimistöä
• Toivo Tikkanen: Rannikkokalastuksemme koneellistumisesta 1870-luvulta 1920-luvulle
• Unto Salo: Merikarvian tonttukivet
• Martti Rapola: Anonyymi Eurén
• Veikko Anttila: Rymättylän talvinuottakalastus muuttuvana elinkeinona 1885–1967
• Tuuli Åkerman: Satakuntalaisen ruokatalouden muuttumisesta 1900-luvulla
• Jukka Eenilä: Lautojen ja lankkujen käsinsahaus Suomessa
• Kerttu Tanner: Kehtolaulut suomalaisessa lyriikassa
• Mauno Koski: Kylien ja maatilojen nimien vaihtumisesta ja muuttumisesta eräissä Lounais-Suomen pitäjissä

Lykkypotut 1600-luvulla

Väikkärin takia olen yrittänyt löytää tietoa 1700-luvun raha-arvonnoista, mutta menestys on ollut niukkaa. Missään tapauksessa teksteissä ei ole annettu ymmärtää, että arvontoja olisi ollut edellisillä vuosisadoilla. Vaikka tietenkin oli.

Tämä selvisi Annika Sandénin kirjan Fröjdelekar. Glädje, lust och nöjen under svensk stormaktstid sivulta 285, jossa keskellä markkinahuveja tulee esiin rahan ansaitseminen onnella. Ensinnäkin nopanpeluulla, jota en ole koskaan selvitellyt (toisin kuin korttipelejä: Suomessa 1600-luvulla maaseudulla, maalla ja kaupungeissa vuosisadan vaihteessa, 1770-luvulla Viipurissa, 1700-luvun lopussa Turussa, 1800-luvun alkupuolella Helsingissä, Naantalissa 1840-luvulla ja vuosisadan lopulla Pohjanmaalla.)

Mutta kun nuoren piian piti selittää uusien veitsien alkuperää hän saattoi vuonna 1647 väittää voittaneensa ne Skänningen markkinoilla "på lekepottan". Turussa kulkija anoi vuonna 1635 lupaa pitää lykkypottuja läänin markkinoilla. Luvan pyynti todennäköisesti liittyi siihen, että samana vuonna oli maaherroja kehoitettu valvomaan ja rajoittamaan tätä uhkapeliä. Loppua siitä ei tullut vaan Sandénin keräämien tietojen mukaan Tukholmasta tullut piti Turussa lykkypottua kaksi viikkoa vuonna 1667. Ja turkulainen ylioppilas oli vuonna 1672 menettänyt kaikki rahansa käymällä lykkypotulla.

Ja mikäkö oli lykkypottu? SAOB:n mukaan lyckpotta oli uurna, josta nostettiin arpa, jolla saattoi jotain voittaa. Suomennos lykkypottu on vanhan kirjasuomen sanakirjassa selitteenä "onnekkuudesta, menestyksestä". Tätä en pidä kovin onnistuneena, kun esimerkissä pottu voisi hyvin olla fyysinen esine vaikkakin kuvainnollisesti:

Sill säästä suus säkiäs myöden!
Kukkaros korwalle lyöden,
lykky pottu on kumos me täällä uhmos,
Sill Herran korwat on lumos

Ja pottejahan ovat lottovoitot edelleen. 

Sandén mainitsee noppapelin ja lykkypottujen ohella 1600-luvun markkinahuvina "att spela på oxen". Tässä joku tai jotkut ostivat härän ja myivät sitten arpoja, joista yhdellä onnekkaalla sai eläimen kotiinvietäväksi markkinoiden päättyessä. Muut saattoivat mutista Gananderin sanakirjan esimerkkilausetta "lyckys on kuin rattan pyörä, kuin meit ylös alas fyörä".

Kuvitus: "The myths and fables of to-day;" (1900)

Suomalaisille sopimaton elokuva vuonna 1923

Filmiaitta kertoi marraskuun lopulla 1921, että "A. B. Svensk Filmindustrin kuvaamossa Hellerupissa Kööpenhaminan läheisyydessä on näyttämöohjaaja Benjamin Christensen" työstämässä elokuvia, joista hän oli lausunut

»Se. minkä olen tehnyt, sisältyy vaatimattomasti sanoen siihen, että olen sommitellut inhimillisten erehdyksien historian, syventynyt siihen niin hyvin kuin olen voinut asiantuntemattomalla ymmärrykseliäni ja poiminut näkyville jonkun aikakauden, joka on saanut sielussani niin voimakkaan vastakaiun, että minusta on tuntunut ikäänkuin minulla olisi jotain sanottavaa muille ihmisille. Olen koonnut kaiken rohkeuteni ja antanut toiselle filmeistäni nimen: »Kulttuurihistoriallinen koe filmillä esitettynä». Toisessa filmissäni koetan esittää kantaani erääseen ajan »probleemiin» nähden. Olen asettanut itselleni suuren tehtävän, tahdon näyttää, että elävillä kuvilla voi kahdessa tunnissa kertoa jostain aiheesta enemmän kuin minkään muun ilmaisukeinon kautta». (Filmiaitta 7/1921)

Toinen noista elokuvista on ollut Noita, joka oli puoli vuotta myöhemmin vielä viimeistelemättä, mutta mainoskuvia oli jaettu. Tuolloin Christensen hehkutti

Minulla ei ole ollut tarkoituksena ylimalkaisesti kuvata noitatuomioita dramaattisessa muodossa, s. o. että olisin ottanut esimerkkiä jostakin noitatuomiosta ja rakentanut sen ympärille aiheeni, — ei siis filmin tavallisen mallin mukaan. Filmissäni ei ole mitään yhtenäistä toimintaa, vaan voi sitä paraiten pitää elävin kuvin esitettynä sivistyshistoriallisena esitelmänä. Päämääränä ei ole ainoastaan ollut noitatuomioiden kuvaileminen puhtaasti ulkonaisina tapahtumina, vaan myöskin sivistyshistoriallisesti valaista näiden noitatuomioiden sielullisia syitä osoittamalla niiden sisäinen yhtenäisyys ihmissielussa löytyvien epänormaalisuuksien kanssa, epänormaalisuuksien, joita on löytynyt kaikkina aikoina ja joita yhä löytyy meidänkin keskuudessamme. 

Keskeisintä filmissäni on tosin keskiaikainen usko noituuteen, mutta se, mitä minä tahdon esittää, ei tarkoita tämän uskon ulkoisten esiintymismuotojen dramaattista kuvausta, vaikkakin tämä olisi hyvin houkuttelevaa. Fiiniini on sarja erikoisseikkoja, osaksi tämän noitauskon syistä ja niistä eriskummallisista muodoista, joihin tämä henkinen kulkutauti pukeutui »noitien» ja heidän aikansa mielikuvituksessa, heidän unelmissaan ja jokapäiväisessä elämässään. Tämän jälkeen alan seurata noitatuomioiden ulkonaisia ilmenemismuotoja sellaisina, joiksi niitä dominikaanimunkit Jakob Sprenger ja Heinrich Institor kuvailevat paraimmassa ja uskottavimmassa lähdekirjassani Malleus Maleficorum'issa eli »Noitakammarissa»; tällä en suinkaan halua väittää, etteivätkö muutkin käyttämäni lähteet ole uskottavia; esim. olen saanut ehkä paraimmat kuvaukset asian sielullisesta puolesta Charcot'in ja hänen oppilaittensa hysteriaa koskevista tutkimuksista. Mielipiteeni mukaan ei kenelläkään ole syytä ihmetellä, vaikkakin tämän filmin valmistamiseen on kulunut runsaasti aikaa. Filmissä ovat kaikki pikkuseikatkin uskollisesti muovailtu historiallisissa lähdekirjoissani löytyvien kuvausten johdolla. (Filmiaitta 9/1922)

Kun luvassa oli "esim. eräs noidanratsastus pirun luo. Noin 75 noitaa ratsastaa luudillaan erään keskiaikaisen kaupungin yli — tämän esittäminen ei muuten ollut mikään helppo teknillinen tehtävä —. Mutta se onnistui, vaikkakin meidän täytyi käyttää 77 eri negatiivia yhdestä ainoasta kuvasta." oli ymmärrettävää, että juttu loppui toiveeseen nähdä "tämä omituinen filmiruno" Suomessakin.

Odottamaan jääneet odottivat turhaa, sillä elokuva ei päässyt läpi Suomen filmisensuurista. Päätös oli tehty ennen kuin Hufvudstadbladetissa tehtiin 6.6.1923 katsaus edellisten vuoden sensuuriin. Vuonna 1922 viranomaiset olivat katselmoineet 583 elokuvaa (630 filmikilometriä) ja kieltäneet 23 (42,7 km). Useimmiten syynä oli rikollinen sisältö, sillä erotiikka oli harvinaista. Yksi Neuvosto-Venäjää positiivisessa valossa esittänyt elokuva ei saanut jakelua poliittisista syistä. Taide-elokuvana Noita oli kiellettyjen joukossa erikoisuus. Sitä ei päästetty levitykseen raakojen kidutuskohtauksien takia. Sanomalehdessä Nya Tidning käytiin päätöksestä kirjeenvaihtoa (21.1.1924, 28.1.1924, 4.2.1924) ja asia muistettiin vielä seuraavana vuonna kun Norjassa ei päästetty teattereihin suomalaista elokuvaa Myrskyluodon kalastaja (Filmrevyn 2/1925). 

Se, jolla on tunti ja kolme varttia aikaa, voi nykyään tutustua elokuvaan verkossa. Valitettavasti paperilla elokuvateatterissa jaettu lähdeluettelo taitaa odottaa digitointia jossain KB:n pienpainatteiden pinossa.

9-vuotiaan Suomen sota

Karstulan kappalaisen poika Victor Emanuel Waldén (s. 21.5.1799) muistelmat jatkuvat kesästä (?) 1808 (Kyläkirjaston kuvalehti 2/1901)

Jonkun aikaa Mattilassa elettyämme ja kun sota oli poistunut yhä kauemmaksi Pohjanmaalle, muutimme takaisin kappalaistilalle, sillä kirkonkylässä oleva kotimme oli ollut venäläisten haavoitettujen hallussa. Täällä ollessamme sai isä kirjeen eversti Fieandtilta, että hän oli saanut isälle pataljoonansaarnaajan viran, jota isä heidän erotessaan oli häneltä pyytänyt, ja että isän oli nyt kiiruusti saavuttava paikalle. Isä päätti lähteä — erämaitten halki, sillä maanteihin ei ollut hyvä kulkea. Itkien saattoi koko perheemme häntä rantaan, kun hän läksi. 

[Seuraava on melko sekavasti kerrottu] Mutta muutaman päivän kuluttua hän suureksi riemuksi palaa takaisin ja kertoo, että kun hän, lihava mies, oli soita ja nevoja rämpimään, oli hän tavannut entisen sotamies Hjerpen, joka nyt oli kerjäläinen, ja hänet oli isä saanut hyvällä palkalla viemään kirjeen Fieandtille; mutta se oli varoitus, ettei joutuisi venäläisten joukkoon, sillä silloin kävisi isälle ja hänelle huonosti. Ukko oli lähtenyt kontti selässä ja tuohikerä kontissa. Hjerpeä odotettiin kaksi viikkoa, mutta häntä ei alkanut kuulua. Vaan eräänä kirkkaana iltana näki isä neljä miestä soutavan Pääjärvellä ja veneen likemmäksi tultua näkyi veneessä venäläinen upseeri, kaksi sotamiestä ja talonpoika. Isä luuli, että Hjerpe oli joutunut kiini ja että hän nyt lietsasi noita muita pappilaan. Isä sulkeutui kamariin, jonka ovesta avain otettiin pois, ja äidin piti ottaa vastaan tulijat ja jos vaara oli tarjolla antaa merkki isälle, että hän tietäisi ikkunasta kapaista metsään. Kun sitten peljättyjen vieraitten tultua äiti antoi merkin, ettei vaaraa ollut, tuli isä pahasti ontuen kepin nojassa esille. Venäläisten tuoma mies oli yksi Karstulan isäntiä, jota oli epäilty vakoojaksi. Kun tuojat nyt saivat tietää asianlaidan, ettei hän mikään vakooja ollut, jättivät he miehen ja läksivät tiehensä. Isäntä kertoi silloin, että hän oli Hjerpen kanssa maannut neljätoista päivää yksillä tulilla venäläisten leirissä Lintulahdessa, jonne palavat nuotiot olivat houkutelleet Hjerpen poikkeamaan. Fieandtille vietävän kirjeen oli Hjerpe ehtinyt niellä, joten häneltä ei löytynyt mitään, vaikka kaikki hänen repaleessa ja tuohikeränsä tutkittiin. Seuraavana päivänä tuotiin Hjerpe samassa asiassa kuin edellinen isäntä pappilaan ja pääsi samalla tavalla vapaaksi, sai palkkansa ja läksi tiellensä.

Vietettyämme sillä tavoin kymmenen viikkoa, jolla aikaa ei mitään jumalanpalvelusta seurakunnassa pidetty, muutimme jälleen kirkonkylään, jonne muutkin asukkaat toinen toisensa jälkeen palasivat. Kodissamme olivat ikkunat rikkiammutut ja kuulia seinissä ja laattioilla olkia ainakin kyynärän vahvuudelta. Niitä siivottaessa oli löytynyt sormia, varpaita ja hyytynyttä verta, sillä talo oli ollut sotalasarettina. — —

Talvella majoitettiin meille kaksi kasakkaa, joiden toimena oli kuljettaa käskykirjeitä milloin Kalmariin milloin Möttölään, sillä kylässä ei siihen aikaan nähty yhtään hevosta. Isällä tosin oli kaksikin hevosta, mutta niitä pidettiin piilossa navetan nurkassa. Kasakat kyllä tiesivät sen, mutta väittivät, ettei papilla ollut hevosia, kun niitä usein käytiin vaatimassa. Kuriirit ja upseerit saivat kulkea jalan. Eräänä iltana 1809 vuoden alussa tuli muuan venäläinen upseeri ja aseillaan uhitellen vaati hevosta, jota hän kuitenkaan ei saanut, kun kasakat vakuuttivat, ettei hevosia ollut. Seuraus tästä pelotuksesta oli, että äitini kuoli jättäen jälkeensä muutaman vuorokauden ikäisen lapsen. [Kuolinpäivä haudattujen listassa on 18.2.1809.]

Kerran taas seuraavana syksynä poikkesi meille muuan venäläinen lääkäri. Hän tunsi meidän koiramme Bakkuksen, joka edellisenä syksynä oli silmäpuolena ja ontuvana palannut kotia teiltä tietämättömiltä. »A sabak», sanoi lääkäri ja kertoi, että venäläiset sotamiehet olivat kotimme aittoja penkoessaan tavanneet Bakkuksen aittain solasta, jonne se kahlehdittuna oli unohdettu, ja pajunetilla pistäneet koiralta toisen silmän puhki, kun koira puolusti talon omaisuutta. Sitten oli muuan haavoitettu majuri tuotu Pohjanmaalta samoihin aittoihin, niissä hän liikkumatta oli maannut 8 päivää. Hän oli käskenyt »dentshikkansa» ruokkimaan koiraparkaa. Parannuttuaan oli majuuri vienyt koiran muassaair Hämeenlinnaan asti. Siellä käski majuuri laskea koiran irti, koska se muka jo oli uuteen seuraansa suostunut. Bakkus käytti vapauttaan lähteäkseen paikalla takaisin Karstulaan, jonne tuli kurjassa tilassa. Vasta v. 1811, muuttaessamme Hauholle, kuoli uskollinen koiramme suureksi suruksemme.

Toisen kerran näinä samoina aikoina tuli 200:n jauhomaton kuormasto Karstulaan matkalla Pohjanmaalle. Hevosten puutteessa täytyi kuormaston viipyä Karstulassa ja jauhomatot pinottiin talteen muistaakseni Muholan taloon. Kuormaston varjelusväkenä oli ainoastaan kaksi sotamiestä. Sunnuntaina läksi isä jumalanpalvelusta pitämään kirkkoon, mutta yhteensoitettaessa tuli ainoastaan muutamia akkoja kirkkoon, vaikka kirkonmäellä oli suuri kansankokous. Itkien ja ruikuttaen kertoivat ämmät, että muu väki oli lähtenyt .Unholaan väkivallalla anastamaan jauhovarastoa. Sattumalta oli pitäjän toinen säätyläinen, pormestari Gadd, kirkolla ja yhdessä läksivät pappi ja pormestari ilkitekoa estämään. Toinen vartiosotamies oli pötkinyt metsään ja toisen oli kansa jo sitonut köysiin. Isäni oli selittänyt mitä seurauksia ilkiteolla olisi, etenkin kun maa jo oli Venäjän vallassa, ja siten oli hänen onnistunut saada väkijoukko hajautumaan. Mutta iltapuolella kello 4 ajoissa oli saaliinhimoinen väkijoukko vihoissaan taas palannut Muholaan. Nyt pysyi metsästä palannut sotamies paikallaan, mutta toinen vuorostaan kipasi pakoon. Vahtiin jäänyt sotamies otettiin kiini ja sidottiin. Akat lennättivät taas sanan papille, mitä oli tekeillä, mutta isäni sanoi, ettei hän nyt enään uskaltanut lähteä väkijoukkoa hajoittamaan. Raivostunut väkijoukko oli sanonut, että »tulkoon nyt pappi ja pormestari, nyt se tehään«. Jauhomatot ryöstettiin, vangittu sotamies vietiin metsään, sidottiin mäntyyn ja ammuttiin.

Noin parin viikon perästä marssi pataljoona venäläisiä Karstulaan. Miehistö pysähtyi Tolpilan eteen ja venäläisten päällikkö tuli muutainain miesten ja tulkin kanssa isääni tavoittamaan. Päällikkö antoi tulkin sanoa: »Sinä p...leen pappi käskit ottaa pois meijän ransportin.» Isäni selitti asian laidan, mutta venäläinen majuuri ei ottanut häntä uskoakseen, vaan jätti aliupseerin ja kaksi sotamiestä porstuaan vahdiksi, pajunetit kivääreissä. Sitten läksi majuuri tapahtumapaikalle kylään, antoi miestensä ottaa kiini kylästä paenneita ihmisiä, jotka ijästä ja sukupuolesta huolimatta raahattiin esille ja tutkittua saivat niin sanottua »rokshia» eli raippoja, joita oli koottu suuria kimppuja paikalle. Kahdeksan päivää kesti rankaisua ja joka päivä vietiin isäni piiskauspaikalle kuulusteltavaksi kuka oli syyllinen ja kuka ei. Vaikka isäni vakuutti syytettyjen viattomuutta, ei siitä huolittu, vaan jokainen sai raippoja, yksi enemmän toinen vähemmän, majuurin mielivallan mukaan. Suuri itkuja parku oli silloin kylässä, niinkuin kyllä arvata voi.

Kahdeksantena päivänä saapui metsään paennut sotamies pelastavana enkelinä takaisin ja kun hän oli saanut kertoa tapauksen, sai isä suureksi iloksemme ilman vartijoita palata kotiin. Väkivallan tekijät kuuluivat olleen, niinkuin myöhemmin tiedettiin kertoa, Saarijärven ja Kivijärven asukkaita ja ehkä kaukaisempiakin, vaan tuskin karstulalaisia. Venäläiset läksivät Pohjanmaalle vieden viisi kirkonkylän isäntää vankina mukaansa. Kuortaneella tai Lapualla oli heitä rangaistu kujanjuoksulla. Viikon kuluttua heidän kotiapalattuaan kuoli heistä kaksi; muitten kolmen kohtaloa en tunne.

Karstulan tappelun kestäessä olivat venäläiset lähettäneet osaston erään everstin johdolla kahden pienen järven välissä olevalle salmelle luultavasti saartaakseen ruotsalaisia. Mutta eversti von Fieandt oli saanut siitä tiedon ja oli myöskin lähettänyt sinne väkeä. Samalla syttyi tappelu, jota oli kestänyt kauan. Venäläinen eversti oli useita kertoja koettanut ratsain päästä yli salmesta, mutta aina palannut takaisin. Eräs Savon jääkäri oli pitänyt häntä silmällä, mutta kun ei ollut saanut ammutuksi häntä, oli pannut viisi luotia kivääriinsä ja sanonut: »eikö hän sitten p....le kerran kuole», tähdännyt ja ampunut. Eversti putosi paikalla salmeen; paljon venäläisiä oli rientänyt hänen avukseen ja saanut saman lopun. Kun olimme palanneet kirkonkjdään, oli siellä aidalle heitetty verinen cambridge-paita, jossa oli viisi luodinläpeä. Ammutut sotamiehet ajautuivat myötävirtaan ja seuraavana vuonna ne Vaasan maaherran käskystä osaksi haudattiin osaksi poltettiin. Jokaisesta siten haudatusta luvattiin ruplan palkinto. Näin haudattiin niitäkin, jotka olivat kaatuneet pitkin tietä Möttölään päin.

Tappelun kestäessä kahdessa paikassa oli Humpin tai Kierämäen taloon tullut suurempi venäläinen joukko. Talon isäntä oli silloin lähettänyt vanhimman poikansa viemään pikasanaa eversti Fieandtille, että venäläisillä luultavasti oli aikomus sieltäpäin saartaa ruotsalaisia. Poika teki niinkuin oli käsketty, jonka jälkeen Fieandt oli komentanut joukkonsa peräysmatkalle ottaen pojan mukaansa. Kun he olivat tulleet sille kohdalle maantiellä, josta venäläisten olisi pitänyt ilmestyä, ei heitä ollut näkynytkään, minkä vuoksi Fieandt oli käskenyt sitoa pojan ammuttavaksi puuhun, kun oli väärän tiedon tuonut. Poika oli pyytänyt ampumista viivyttämään ja hetkisen kuluttua olivat venäläiset alkaneet paukuttaa metsästä. Poika pääsi vapaaksi ja sai palata kotiinsa.

Tällä paikalla syttyi verinen taistelu; venäläiset olivat vallanneet ruotsalaisen kanuunan, mutta savolaiset ottivat sen pajunettirynnäköllä takaisin ja kun hevoset olivat kaatuneet, vetivät sen lähimpään paikkaan, luullakseni Oikariin asti.

Isälläni oli kaksi riihtä ahdoksessa, jotka piti seuraavana maanantaina puida, mutta puimamiehinä olivat luultavasti venäläiset, sillä sinä vuonna ei isäni saanut jyvääkään pellostaan enempää kuin muutkaan kirkonkyläläiset. Käsittämätöntä on miten saatoimme toimeen tulla sen vuoden.

Isäni niinkuin muutkin, jotka olivat sodan aikana kärsineet, saivat tehdä luettelon vahingoistaan. Isäni luettelo nousi 800 riksiin riikinvelkarahaa, mutta siitä ei hän saanut äyriäkään.

Kerran uhkasi kuriiri, joka ei saanut meiltä hevosta, ampua isän, mutta onneksi pistooli naksahti. Kerran taas oli venäläisellä ulaaniupseerilla tulkkina ulaani, joka puhui latinaa. Hän oli puolalainen ja sanoi: »oranes sutnus nobiles» (me olemme kaikki jalosukuisia). Sellaistakin tapahtui monen muun muassa.

Sitten vuoden 1811, jolloin muutimme Hauholle, en ole ollut Karstulassa.

 Kuva Carl Theodor Staaffin kirjasta Taflor till Fänrik Ståls sägner (1884) 

8-vuotiaan Suomen sota

Karstulan kappalaisen poika Victor Emanuel Waldén (s. 21.5.1799) muistelee lapsuuttaan (Kyläkirjaston kuvalehti 2/1901)

Isäni oli jonkun aikaa ennen 1808 vuoden sodan alkua ostanut kirkonkylässä Tolpilan talon maantien varressa päästäksensä asumaan lähemmä kirkkoa, kun kappalaistilalta oli vaikea pääsy kirkonkylään.

Tammikuussa 1808 alkoi kulkea huhuja, että venäläiset olivat tulossa Saarijärven kirkolle, ja nämä huhut saattoivat vanhempani sellaiseen pelkoon, ettei heillä ollut malttia tehdä työtä, vaan opettivat minunkin ajan kulukseen pelaamaan kanssaan »Myllymattia» erään ikkunan ääressä, josta jo pitkästä matkasta saattoi nähdä vihollisen tulon. Näin kului ainakin pari viikkoa. Mutta eräänä aamuna, kun isä on lähdössä aamukäynnilleen, palaa hän juoksujalassa ja pukeutuu papilliseen pukuunsa sanoen kuulleensa etäältä kavioiden kopsetta pakkasessa. Meidät kolme lasta suljettiin pieneen kamariin ja varoitettiin pysymään hyvin hiljaa, josta minun, vanhimman lapsen, piti pitää huoli. Jonkun hetken kuluttua tulikin komennuskunta kasakoita välkkyvine piikkeineen, mutta vaikka Tolpila oli ensimmäinen talo kylässä, ajoivat kasakat koreasti meidän ohitsemme naapuritaloon Krookiin. Luultavasti mielissään kasakkain ohimenosta unohtivat vanhempamme meidät vankilaamme, josta vasta pitkän ajan päästä tulivat meitä päästämään. 

Sitten tuli jalkaväkeä joukko joukon perään. Heidän päällikkönsä, muistaakseni nimeltään eversti Turshaninoff, ja hänen tulkkinsa, jonka nimen kuulin olleen luutnantti Thesleff, tulivat asumaan meille. Ohikulkevat sotamiehet, joita minä jo rohkeasti katselin likeltä, kuuluvat tervehtineen minua ja sanoneen »malinki jägeriksi» (pikku jääkäriksi), kun minulla oli viheriäiset vaatteet. 

Kesällä palasivat venäläiset Pohjanmaalta Saarijärven kirkolle, jonne pysähtyivät. Ruotsin armeijan päällikkö, eversti von Fieandt, oli luultavasti ajanut takaa heitä, mutta hän pysähtyi Möttölän kylään kuuden pitkän virstan päähän Karstulasta. Melkein joka toinen päivä tuli Kalmarista venäläisiä tiedustelemaan vihollisen asemaa ja samoin tekivät Fieandtin vakoojat, mutta onneksi eivät he joutuneet toistensa kimppuun. Eräänä aamuvarhaisena tuli meidän ruotusotamies Kalm isäni luokse ja pyysi häntä tulemaan vänrikki von Fieandtin puheille, joka oli asettunut kirkonkylän läpi juoksevan joen toiselle puolelle, ehkä noin Venäjän virstan päähän meitä. Isäni suostui heti tulemaan. Perille päästyä tervehtivät ystävykset toisiaan, sillä he olivat vanhoja ryyppyveikkoja. Fieandt oli maannut pyörtänöllä joen varrella, missä hänen 30 sotamiestään olivat levänneet. Ja kun ystävykset olivat hyvän aikaa haastelleet kaikenlaista, oli Fieandt näyttänyt veljensä, everstin, käskyä vangita isän ja viedä hänet heti mukaansa. Isäni oli luvannut lähteä, mutta pyytänyt ensin päästä käymään kotona; mutta Fieandt oli sen kivenkovaan kieltänyt. Vaan kun oltiin lähdössä, oli hän laskenut isäni kotona käymään. »Olen kuullut käytöksestäsi, enkä pelkää laskea sinua», oli sanonut.

Jonkun aikaa tämän jälkeen marssi eversti v. Fieandt väkineen, jota kuului olleen 1,200 miestä, Kalmariin ja pysähtyi sinne, mutta kuinka kauan hän siellä oli, en voi sanoa. Tällä aikaa olimme me ruotsalaisten suojeluksessa. Mutta myöhään eräänä lauantai-iltana elokuun lopussa, kun olin raajarikkoisen rengin kanssa ongella Pääjärvellä ehkä noin virstan päässä kotoa, kuulimme pyöräin ratinaa ja puhetta maantieltä, joka ei ollut kaukana järvestä. Renki tahtoi meitä lähtemään maantielle, että pääsisimme rattailla kotia, mutta kun pääsimme maantielle, näimme rattaiden ja kuormavaunujen suurella kyydillä palaavan Kalmarista, ja niiden ajajat sanoivat, että vihollinen oli kinterillä, ja kielsivät meitä menemästä kotiin. Me kuitenkin palasimme soutaen. Kotona oli talo täynnä sotamiehiä ja eversti v. Fieandt puhui huoneessa isäni kanssa. Isältä kuulin, että eräs hänen entinen oppilaansa, tohtori Hahl, oli luvannut viedä äidin ja siskoni, joka sairasti rokkoa, kappalaistilalle, ja koottuaan kalleimmat tavarat nyyttiin ja sairas tyttö sylissä olivat he rientäneet matkalle eivätkä olleet enään kotona. Eversti anasti meidän onkimamme ahvenet ja sotamiehet pitivät huolen perunamaasta. Isä käski meidät heti palaamaan veneellemme, jonne minulle annettiin kannettavaksi seinäkello. Rannasta oli meidän veneemme kadonnut, mutta hetken kuluttua saatiin suurempi vene, johon kotoa kannettiin sänkyvaatteita ja jolla me läksimme kappalaistilalle. Sinne saapuivat yöllä isäni ja hänen naimaton sisarensa. Eversti oli hyvästijättäessään sanonut isälle, että hän aikoi koetella ryssää peruukista.

Suuremmalla veneellä piti meidän vielä palata kotoa pelastamaan mitä voitiin, mutta kun olimme vähässä matkassa, kuului laukauksia kotoa, jonne oli asetettu vartiosto, niinkuin myöhemmin syksyllä kyllä saimme havaita. Silloin oli käännyttävä ja kiiruussa kuormittiin veneeseen pelastettuja tavaroita ja niin lähdettiin soutamaan Unikonsaarelle, perässämme joukko kirkonkylästä paenneita ihmisiä. Veneet vietiin saaren korkean kallion suojaan. Varhain aamulla laski tänne vene toisensa jälkeen, jotka olivat kirkkomatkalla kaukaisista paikoista ja nyt odottivat taistelun päätöstä noin kello 4:ään saakka iltapuolelle, jolloin taistelu loittoni kamppailupaikalta.

Kuten mainittu juoksee kirkonkylän läpi joki, jonka yli kävi silta. Kun ruotsalaiset olivat päässeet sillan yli, polttivat he sen ja asettuivat jokivarteen tasahkolle maalle, jotavastoin venäläiset jäivät toiselle puolelle. He veivät 6 ja 12-puntaiset kanuunansa mäelle, josta saattoi nähdä Unikonsaarenkin ja siellä vilisevän väen. Kun me vielä olimme saarella, tuli muuan ruotsalainen sotamies, joka luultavasti oli eksynyt Fieandtin pakomatkalla, vastapäätä olevalle niemelle ja antoi merkkiä päästäkseen saarelle. Hänet haettiinkin niemeltä. Nyt päätti seuramme paeta Pääjärven rannalla olevaan etäiseen ja yksinäiseen Mattilan taloon, jossa luultiin oltavan viholliselta turvassa, etenkin kun sinne ei päässyt muuten kuin veneellä. Ettei veneitä jäisi venäläisille, upotettiin kaikki tarpeettomat veneet kivillä järveen ja samoin vajoitettiin eräs suurempi vene Mattilan lähellä olevaan leveään jokeen. Mutta eräänä iltana, kun kaikessa rauhassa asuimme talossa, tuli sanoma, että muutamia kymmeniä venäläisiä oli nähty vetämässä maalle venettä, jonka kokka oli jäänyt näkyviin. Tämän tähden me pakolaiset pimeässä jälleen kannoimme tavaramme veneisiimme ja soudimme kaukaiseen, minulle tuntemattomaan saareen, missä vietimme yön sateessa ja vilussa uskaltamatta virittää valkeaa. Surkein oli pikku siskoni tila; hän oli pieni ja niin kovassa rokossa, että häntä kannettiin lakanassa korennolla, joka sitten asetettiin kehdoksi kahden puun väliin. Seuraavana päivänä, kun tuli tieto, etteivät venäläiset olleet yrityksessään onnistuneet, palasimme takaisin Mattilaan, jossa sitten asuimme muutamia viikkoja niin hyvin kuin taisimme.

Kerran saapui taloon muutamia ruotsalaisia sotamiehiä, ehkä päälle parinkymmenen miehen, jonkun aliupseerin johdolla matkalla Ruotsin armeijaan. Heillä oli mukanaan venäläinen välskäri ja muutamia sotamiehiä vankina. Ruokailtuaan läksivät he taas matkalle yön selkään erämaahan.

Mattilassa ollessamme pyysi isäni tätiämme kätkemään kotimme vähäiset hopeat metsäjärveen. Täti ja talonisäntä upottivat ne viinapannussa järveen — minkä jälkeen isäntä sairastui ja kuoli. Muut kuin he hahden eivät tienneet mihin aarre oli upotettu. Kaksi päivää sai täti ahkerasti etsiä, ennenkuin viimein onnistui löytämään viinapannun vanhempaitnme suureksi iloksi.

Kuva Carl Theodor Staaffin kirjasta Taflor till Fänrik Ståls sägner (1884) 

Leena Eurasta

Leena Rebekka Östlund syntyi Eurassa 29.12.1862. Mitä lie lapsena ehtinyt elämälleen haaveilemaan? Kotiliedessä 21/1923 toteuneesta kirjoitettiin seuraavasti

Hän on uurastanut saman perheen taloudenhoitajana Souppaan sukutilalla Euran pitäjässä jo kahden miespolven ajan. Hän on syntyjään Euran kuuluisan kätevän, ruotsalaissyntyisen sepän, Östlundin, tytär ja tuli jo neljäntoista vuotiaana tyttönä Souppaalle lastenhoitajaksi. Suurilukuisen lapsiparven hän hoiti vanhimmasta nuorimpaan. Tilan nykyinen haltija oli kapalossa Leenan taloon tullessa. Ja taas hänen lapsensa on Leena taloudenhoidon ohella saanut kaikki hoitaa. 

Kun lapset kasvoivat ja nuori Leena oli »tottunut talon tavoille«, siirtyi suuren talouden huolenpito yksinomaan hänen hartioilleen. 

50 vuotta on kohta vierinyt ja — yhä on Leena paikallaan. 50 vuotta hän on väsymättömänä valmistanut suuren, vierasvaraisen kodin lukemattomat arkiset, ja juhla-ateriat. Hän on leiponut leivät, makeat ja happamet, keittänyt maukkaat »ohraryynivellut«, kirnunnut voit, juoksuttanut juustot, pannut kaljat ja oluet, suolannut ja palvannut vuotuiset lihat ja makkarat. Niin, liki puolen vuosisataa yhtä työtä ja aherrusta arjesta arkeen, pyhästä pyhään. Ja kuitenkin nousee jalka vielä yhtä kevyesti, yhä on työnilo yhtä suuri. 

Kun Leenalle tarjotaan kesälomaa, vastaa hän rauhallisesti torjuen: »Mitäs minä kesälomalla, työhän on minun iloni.« 

Viimeksi tavatessamme tarinoimme Leenan elämäntyön vaiheista. Kun koetin huomauttaa sen suuresta merkityksestä suvulle, sanoi hän myhäillen herttaiseen tapaansa: mitäpä minun työstäni, enhän minä mitään ole tehnyt, — mutta kahvia olen sentään suurella myllyllä jauhanut niin paljon, ettei se taitaisi mahtua koko talon puitteisiin! 

Niin, Leena ei tunnusta mitään tehneensä. Mutta kukapa voisi luetella kaikki kotoiset askareet ja laskea ison keittiön ja ruoka-aittain sekä meijerikamarin välillä astutut askeleet! Kuka voisi laskea valvotut yöt pienoisten kehtojen ääressä raskaan päivätyön päätyttyä! Kuka voi arvioida hiljaisen, rauhallisen, uskollisen palvelijan siunauksellisen läsnäolon merkityksen, palvelijan, joka on seisonut suvun tukena monina raskaina murheenkin aikoina. Hän ei ole silloin pysynyt syrjästäkatsojana. Hän on nostanut murheitten ja koettelemusten taakan omille hartioilleen.

Kirjoitus on allekirjoitettu "L. A-a". Kun tietää Lempi Ahlan kirjoittaneen Souppaan talon historian on johtopäätös kirjoittajan henkilöllisyydestä helppo tehdä.