Garibaldi-tuoli?

1869, kun kuvat sanomalehtien mainoksissa olivat vielä harvinaisuuksia, Hagnäs mekaniska verkstad esitteli rautasänkymallejaan yllä näkyvällä ilmoituksella Helsingfors Dagbladissa 3.6.1869. Ilmoituksen alariviltä selviää, että yrityksellä oli tuotteistaan kuvitettu katalogi, joten kuvien käyttö oli kustannustehokasta. 

Tosin, jos tarkoitettiin vuonna 1868 ilmestynyttä katalogia, jonka Kansalliskirjasto on digitoinut, niin siinä ei ole aikaisemman (6.4.1869) ilmoituksen kuvituksen "S. k. Garibaldistolar" eli niin kutsututtuja Garibaldi-tuoleja. 

Garibaldi-paidasta olen kuullut, mutta tuolista en. Internetkään ei tiennyt tuolista paljoa ja jää mahdolliseksi että malli tai ainakin sille annettu nimi olivat pohjoismaisia erikoisuuksia. Varhaisin löytämäni maininta on Nya Dagligt Allehandan 25.8.1864 ilmoitus, jossa on myynnissä "Garibaldistolar af jern".

Helsingfors Dagbladin ilmoituksessa 30.12.1873 Garibaldi-tuoli ei ole enää "niin kutsuttu", mutta on saanut lisäselostusta sanoin "tuoli, sänky, lepotuoli". Onko tarkoitettu, että yksi malli taipuu kaikkiin tarkoituksiin, vai, että oli kolme eri mallia? Valitettavasti Kansalliskirjaston digitoimat Osberg & Bade hintaluettelot eivät käsittele huonekaluja.

Sukututkijan sivulla on valokuva tuolista osana olohuoneinteriööriä. Tuolissa istuva mies on itse rauta-alan kauppias, joten kyseessä on voinut olla oman valikoiman tuote.

Suomessa Garibaldi-tuoleja oli kaupan vielä turkulaisen liikkeen loppuunmyynnissä syksyllä 1900. Tämän jälkeen sana esiintyy (suomeksi ja ruotsiksi) käytettyjen huonekalujen myynti-ilmoituksissa. Viimeisen esiintymän löysin vuodelta 1928.

Finnan 1800-luvun nojatuolien kuvien selailu ei tuonut esiin yhtään Garibaldi-tuolia. Ovatkohan ne täysrautaisina tulleet kaikki kierrätetyiksi? 

Häpeällinen paluu Pietarista

Samuli Suomalaisen jutelmakokoelmassa Kevään ajoilta on jakso, joka paljastaa, etteivät Pietarissa olo ja Pietarista lähtö olleet aina omasta tahdosta kiinni.

— Jaa, se on yks merkillinen ihme ja kumma sen juomisen kans. Ja kuulittaks työ kuin se käi sen Viitasen Vanjan kans? 

— No? 

— Suomeen lähetettii. 

— Onkost se mahlolliist'? 

— Yökvist isse kuulutti viime pyhän', mie olin kirkoss'. Huonon käytöksen tähe, sanoi, Suomeen lähetetty sananvalaja [kirjasinvalaja] Johannes Viitanen. 

— Voi kuitenkin! Mitähä se vanha äite rukkakih ny' sanoo? 

— Käihän se meill' täss' toiss' päivän'. Itki muori rukka nii, ett' olj siihe paikkaa sullaa, ja valitti, ett'ei oo häll' olt' illoo pojastaa. 

— Vai Suomeh vain, vai Suomeh! — huokaili matami Kaulio.

Tätä "Suomeen lähetystä" pidetään Pietarin Suomalaisten kesken mitä suurimpana häpeänä. Alkusyynä siihen on kaikkein useimmissa tapauksissa juopumus. Juomari sanotaan ennen pitkää irti työpaikastaan. Siitä seuraa taloudellinen rappio. Pianpa puuttuu häneltä varoja asunnon ja ravinnon maksamiseen. Ei aikaakaan, niin käy passikin yliaikaiseksi, eikä ole millä sen uudistaisi. Suomen Passitoimistosta eli, niinkuin sitä useimmin sanotaan, Suomen Passikonttorista, saadaan pari kertaa "kontramarkka", s.o. parin kuukauden pitennetty ololippu, mutta pian käy sekin voimattomaksi. Vakinaista asuntoa ei sellaiselle henkilölle kukaan uskalla antaa. Hän rentustelee milloin missäkin, kärsii kurjuutta, näkee nälkää, mutta — juopottelee, näin toteuttaen tuota vanhaa sananpartta: viinaa aina saa, mutta vaikeampaa on se leivän saanti. Päihtyneenä hän joutuu vihdoin pölisin käsiin. Ruvetaan tiedustelemaan miehen asuntoa. Ei ole sellaista. Silloin on laki lyhyt ja selvä: mies lähetetään kruununkyydillä kotipitäjäänsä tai isänsä tai vaikkapa vaarinsa kotipitäjään, jossa hän itse kenties ei ole milloinkaan käynyt, mutta jonne hän nyt viedään nimismiehen ja vaivaishoidon lähemmän käsittelyn alaiseksi.

Tuskin lienee Suomessa, ainakaan Itä-Suomessa, pitäjää, jossa ei nimismiehet ja vaivaishoidon esimiehet olisi olleet tekemisissä tällaisten lähetettyjen kanssa. Nimismies tarkastaa hänen vankipassinsa ja päästää hänet vapaaksi, neuvoen ensi työksi vaivaishoidon esimiehen puheille. Tämä toimittaa hänelle sopivaa työtä tai jättää hänen oman harkintansa varaan "vapaan elinkeinon" harjoittamisen. Harva noista lähetetyistä kumminkaan pysyväisesti kotimaahansa jää. Kaikkein useampain mieli palaa yhä takaisin Egyptin lihapatain ääreen. Osoitettuaan nuhteetonta käytöstä jonkun aikaa, saavat he työkirjan, vaeltavat sen kanssa muuanne ja hankkivat itselleen vihdoin matkapassin Venäjälle. Sinne he taas rientävät, mutta usein, hyvin usein käy niin, että he joutuvat entiseen kurjuuteen ja — lähetetään uudestaan Suomeen.

Astia herättää tunteita

Olen ollut runsaan viikon niin intensiivisesti väikkärin parissa, etten ole vielä joutunut konkreettisesti kokemaan aikaa jDa (jälkeen digitaaliarkiston). Uuden elämän realiteetit tulivat kuitenkin vastaan Twitterissä, jossa Aira Roivainen pari päivää sitten totesi "Ymmärränkö minä oikein, että Sotasammon linkit joukko-osastojen sotapäiväkirjoihin eivät enää toimi? Kun tuli uusi Astia. Ja miten niitä sotapäiväkirjoja nyt etsitään?" Niin, siis siinä Sotasammossa, johon Kansallisarkisto on sotkemassa tietokantansa ja jolla ei ole (tietääkseni) ylläpitohenkilökuntaa. 

Eikä tässä (tietenkään) kaikki. Historiantutkija Ulla Ijäs kommentoi jatkoksi "Tänään taistellut uuden Astian kanssa. Narvan kämnerioikeuden renovoidut tuomiokirjat eivät löydy, jos laittaa täpän "vain digitoitu ainesto". Vaikka ovat digitoituja. Ilman täppää löytyy." Toisessa keskustelussa ammattilaiset harmittelivat Astian vaatimia merkin tarkkoja hakutermejä. Joillekin aineistoille on annettu vaihtoehtoisia sanoja ja joillekin ei.

Kurkistus SukuForumille paljasti useita esimerkkejä aineistoista, jotka olivat Astiassa käyttörajoitettuja, vaikka tälle ei ollut mitään ilmeistä syytä. Huolestuttavampi oli kommentti siitä, että oli onnistuttu hävittämään kokonainen 1600-luvun tuomiokirja.

Useampi oli nyt herännyt itkemään sitä, että vanhoista URL:eista edes numero-osa ei stemmaa nykytilaan. Toivottavasti jää mieleen se, että nykyistenkään URL:ien pitävyyttä ei ole luvattu.

Positiivinen uutinen oli, että Kari Kujansuu sai koodattua uuden version digihakemistosta ja Suomen sukututkimusseura tarjosi sille palvelintilaa. (SukuForumin hävitettyjä viestejä edelleen muistaen toivon, että nykyään varmennusprosessit ovat kunnossa.) Uusi versio ei ole yhtä yksinkertainen ja idioottivarma kuin vanha, mutta tämä ei ole Kujansuun vaan Astian rakenteen vika elikkä ominaisuus.

Tärkeintä on, että joukolla tehdyt hakemistotekstit ovat tallessa. Toistaiseksihan ei ole mitään havaintoa siitä mihin ja miten Kansallisarkisto aikoo esittää omat hakemistonsa SAY:hyn, tuomiokirjoihin ja henkikirjoihin. Ja ne ovat vain kalpea otos verrattuna digihakemistoon kirjattuun. 

Tuttava muuten kaipaili jokin aika sitten nykyistä Kansallisarkiston ratkaisua Valtiorikosylioikeuden aktien hakuun sukunimen tai aktinumeron perusteella. Kukaan ei tainnut osata vastata.

Kuten jo edellisessä päivityksessäni totesin, Kansallisarkiston maine digitaalisen tiedon säilyttämisessä ja esittämisessä on mielessäni niin alhainen, että Katihan siirtouutinen herätti ajatuksen "miten ne sen pilaa?" Vielä tästä ei ole varmaa tietoa, mutta SukuForumille kopsattu tiedoteteksti

Kansallisarkisto on vastaanottanut Karjala-tietokannan (Katiha) Karjala-tietokantasäätiöltä. [...] Tietokannan tiedot, jotka ovat nuorempia kuin 100 vuotta, ovat nyt käytettävissä Kansallisarkiston kaikissa toimipaikoissa Katiha Windows -tietokantaversiossa. [...] Katiha XAMK (https://katiha.xamk.fi) pysyy toistaiseksi käytettävissä kuten tähänkin saakka. Verkkopalvelussa näkyvät Karjala-tietokannan tiedot, jotka ovat vanhempia kuin 100 vuotta.

herätti sekä siteeraajalle että minulle ajatuksen siitä, että vapaata verkkopalvelua ei välttämättä ole ikuisesti. Sellaista se on, kun luottamus instituutioon menee. 

P. S. Tämän sarjan aiemmat osat:

• Ensi kosketus Uuteen Astiaan (14.1.2022) 
• Tieteiden yössä Kansallisarkistossa - virtuaalisesti (21.1.2022)
• Digihakemisto vs. Uusi Astia vs. Riksarkivet (24.1.2022)
• Miten haetaan isojakokartta (Uudesta Astiasta)? (11.2.2022)
• Miten henkikirjat haetaan Uudesta Astiasta? (14.2.2022)
• Lisää "uudistuksia" Kansallisarkiston verkkopalveluissa (16.3.2022)

Sivistystämme 1700-luvulla rahallisesti tukeneet (3/3)

Ekestubben ja Wahlin jälkeen Åbo Tidningar esitteli syksyn 1799 kirjoitussarjassa eversti Martin Segercrantzin testamenttilahjoituksen, jonka tämä kirjasi 28.1.1757. Siinä Turun akatemia sai 6000 kuparitaalarin pääoman Segercrantzin Lempäälässä sijainneista Sotavallan rustholleista, joihin stipendirahasto oli sidottu, omistajanvaihdoksista riippumatta. En ihan ymmärrä miten tämän oli tarkoitus toimia, eikä esimerkiksi julkaisussa Testamentariska författningar om stipendier för studerande vid Kejserliga Alexanders-universitetet i Finland (1832) oleva testamenttiteksti auta asiaa.

Evesti Segercrantz on saanut Yrjö Punkarin kirjoittamassa katsauksessa Pirkanmaan aatelisista merkittävän pätkän tekstiä. Mies ei ollut opiskellut Turussa, mutta kylläkin Tarton yliopistossa teologiaa. Ehkä juuri tästä syystä stipendinsä oli tarkoitettu ensimmäisessä osassa esitellyn Ekestubben tapaan taloudellisia ja hyödyllisiä asioita opiskeleville. Stipendin saajiin kuuluivat ainakin Emanuel Hyppén ja Johan Kreander, jotka molemmat kyllä päätyivät papeiksi. (Segercrantzin stipendikuulustelu mainitaan Kotivuoren yloioppilasmatrikkelissa useamman ylioppilaan kohdalla, mutta en tiedä miten tämä pitäisi tulkita.)

Neljäs 1700-luvun ylioppilaita muistanut lahjoittaja oli Anna Christina Wallman, joka oli kertaalleen leskeksi jäätyään vuonna 1712 solminut toisen avioliittonsa Claudius Hedmanin kanssa. Miehen saatua Vaasan kirkkoherran viran, täysin ruotsalaistaustainen pari muutti Pohjanlahden itärannalle. Avioliitto joko jäi lapsettomaksi tai lapset kuolivat nuorina. Parilla oli kasvatuslapsena sekä Turussa että Uppsalassa opiskellut Petter Hedman. 

Claudius Hedman kuoli Vaasassa 1.2.1765. Anna Christina Wallman teki ensimmäisen testamenttinsa 11.7.1765, korjasi ja täydensi 16.7.1765, kuin myös 14.11.1765 ja 16.4.1766. Omaisuutensa jaossa ei ollut kyse pikkusummasta vaan kuollessaan 23.4.1771 jaettavana oli 102949 kuparitaalaria sekä 10 äyriä. Sekä Uppsalan että Turun yliopisto saivat stipendirahastonsa, joista jälkimmäisen pääoma oli vuonna 1799 3074 riikintaalaria, 13 killinkiä ja 10 runstyykiä.

Stipendien alkuperäisenä tarkoituksena oli kohdistua ensisijaisesti sukulaisille, Turun osalta kasvattipojan jälkeläisille. Näistä löytyykin ainakin kahta seuraavaa sukupolvea Ylioppilasmatrikkelista. Uppsalassa stipendi on esillä yliopiston verkkosivulla, mutta vaadittu sukulaisuus on esitetty melko harhaanjohtavasti (Kinman (Wasa, Finland, 1765)). Todellisuudessa stipendiin ovat oikeutettuja Leonhard Kinmanin ja tämän veljen jälkeläiset eikä asialla ole mitään tekemistä Vaasan kanssa.

Sivistystämme 1700-luvulla rahallisesti tukeneet (2/3)

Vaasa 1750
Alvin

Toisena Turun akatemian opiskelijoita tukeneena Åbo tidningar esitteli syksyllä 1799 vaasalaisen raatimiehen lesken Brita Wahlin, joka teki testamenttinsa 20.10.1758. Siitä oli 15000 kuparitaalaria tarkoitettu rahastoksi, jonka koroista jaettaisiin stipendi kahdelle köyhälle opiskelijalle. Näiden piti olla joko Vaasan porvarin tai Mustasaaren talonpojan poikia ja Vaasan koulun kasvatteja, joilla oli rehtorin todistus älystään ja hyvistä tavoistaan.

Lahjoituksesta hyötyivät eli stipendit saivat ainakin Jonas Bergsteen, Gustaf Vilhelm Rydman, Karl Fredrik Thelin ja Arvid Adolf Arvidsson.

Hautausmerkintänsä perusteella Brita Wahl oli syntynyt vuoden 1684 paikkeilla. Muiden elämänvaiheidensa selvittelyä vaikeuttaa se, että elinajaltaan ei Vaasasta ole rippikirjoja eikä henkikirjoissa mainita vaimojen nimiä. Henkikirjoissa vuoteen 1744 (KA 9351:339) olleen kauppias Joachim Wahlin kohdalle tulee seuraavasta kirjasta (KA 9355:344) alkaen Madame Brita Wahl, , joka myöhemmin on myös "Rådman Wahls Enka" (KA 9409:842). On siis lähes varmaa, että Brita Wahl oli Joachim Wahlin leski ja tyttönimensä mahdollisesti jotain muuta kuin Wahl. 

Varsin todennäköisesti tyttönimi oli Holmberg, sillä Vaasassa syntyi 29.1.1723 tytär Christina Margareta vanhempinaan kauppias Joachim Wahl ja Brita Holmberg. On toki mahdollista, että Joachim Wahlilla oli useampi Brita-niminen vaimo. Henkikirjasta puuttuvien naisnimien takia selailu taaksepäin ei luotettavasti kerro avioliiton kestosta. 

Ilkka Mäntylän Yksimielisyydestä kauppiaiden valtaan. Raatimiesten vaalit 12 kaupungissa 1722-1808 (1977) kertoo sivulla 121, että kauppias Joachim Wahl oli Vaasassa raatimiehenä vuodet 1729-34. Todennäköisesti sama Joachim Wahl oli palannut kaupunkiin isonvihan jälkeen ja löytänyt tontiltaan vain yhden ladon (Wasa-Posten 1.11.1921). Hänet mainitaan laivojen rakennuttajana 1722 ja 1727 (Vasabladet 4.12.1935). 

Britan ja Joachimin ilmeisesti ainoaksi jäänyt lapsi Christina Margareta meni 19.10.1738 naimisiin Vaasan koulun rehtorin Esaias Fellmanin kanssa. Henkikirjoissa pari merkittiin Wahlien jälkeen, joten todennäköisesti kotinsa oli samalla tontilla tai sen naapurissa.

Joachim Wahlin hautausmerkintää en onnistunut löytämään. Todennäköisesti hänet haudattiin Vaasan kirkon lattian alle, sillä ennen vuoden 1749 korjausta Brita Wahl on hautojen haltijoiden listassa. Oheisessa kuvassa hauta on merkitty numerolla 5 ja se on keskikäytävällä neljäntenä alttarista. (Vasabladet 28.3.1908)

Brita Wahl jatkoi liiketoimintaa miehensä kuoltua apunaan Carl Calamnius (s. 1833), jonka Jacob-pojalle päätyi Kauppiaankadun varrella sijainnut Wahlska Stadsgård. (Wasa Tidning 28.1.1843)

Kaarlo (1733-1823) vaimot Sofia Jakobintytär Falander ja Katarina Törner 

Vävyn ura vei tyttären Liminkaan vuonna 1749, mutta hän palasi sieltä Vaasaan miehensä kuoltua 11.7.1756. Christina Margareta kuoli 34-vuotiaana 28.4.1758. Ei liene rohkea johtopäätös olettaa, että tähän kuolemaan liittyy Brita Wahlin tekemä testamentti 20.10.1758. Kun rintaperillisiä ei ollut, ei testamenttikaan vaatinut suuria perusteluja. Mahdollisesti lahjoituskohde liittyi edesmenneen vävyn ammattiin tai sitten vaan kaupunkielämän havaintoihin. (Teksti mm. julkaisussa Författningar om stipendier för studerande,... (1846).)

Vuonna 1759 Brita Wahl lahjoitti kotikirkkoonsa 24 haaraisen kynttiläkruunun, joka oli ainakin sata vuotta sitten edelleen Mustasaaren kirkossa (Husmodern 6-7/1926, Dagens tidning 23.11.1913).

Brita Wahl kuoli 77-vuotiaana 24.7.1761 Stipendirahastonsa jakoi vielä 1920 kaksi 250 markan stipediä neljäksi vuodeksi alkuperäisin ehdoin (Maatalous 1.9.1920) . 

Sivistystämme 1700-luvulla rahallisesti tukeneet (1/3)

Olen kirjoituksissa Joukkoyksikköjen stipendirahastot ylioppilaille ja Naisylioppilaita tukeneet tuonut esiin varhaisten stipendirahastojen perustajia, jotka eivät muuten verkkosivuilla ole näkyvissä. Samaa voi sanoa 1700-luvun lahjoittajista, jotka onneksi nostettiin esiin Åbo Tidningarissa syksyllä 1799.

Kuninkaalliset stipendit olivat Turun akatemian ensimmäisen sadan vuoden aikana ainoa taloudellinen tuki opiskelijoille. Tilanne muuttui luutnantti Eric Ekestubben 13.4.1745 tekemällä testamentilla, jota vastaan sukulaiset kylläkin nostivat oikeusjutun Ekestubben kuoltua vuonna 1745. Hovioikeuden ratkaisu 13.12.1748 myönsi sukulaisille tilat, joihin heillä katsottiin olevan sukuoikeus. Mutta Turun akatemia sai irtaimen jäämistön sekä maaomaisuudesta "största delen af Ericdals Säteri, jämte Åby Säteri, och et Frälsehemman i Skafwaböle af samma Borgå socken, 2:ne Frälsehemman Sillböle och Bondbäle i Tenala, samt 2 dito i Lievistuori by af Rautalambi socken" 

Testamentatun omaisuuden koroilla piti Turun akatemian "ikuisesti" antaa stipendejä mahdollisimman monelle köyhälle ja aateliselle opiskelijalle. Lisäksi tämän piti olla "af Finska nationen" ja "On tahtoni, ettei kenkään muu kuin yksin se, joka uutteruudella aikoo antautua harrastamaan maan taloudellisia olija sekä kaikenlaisten hyödyllisten kokeitten ja yritysten kautta tutkimaan ja oppimaan taitoa niitä oikein edistämään ja kohottamaan, on aina ja kaikkina aikoina muistettava ja huomioon tuliva ensiksi yliopistollista ja sitten tässä määräämääni matkastipendiä annettaessa.". Jos sopivaa aatelista opiskelijaa ei ollut, aatelitonkin saattoi stipendin saada. 

Testamentin teksti on
myös tässä
1770 julkaisussa

Ericin isoisä Henrik ja setä Lars saivat nauttia Turun akatemian opetusta, mutta Ericiä ei ylioppilasmatrikkelista löydy. Testamentinsa koko teksti on mukana julkaisussa Testamentariska författningar om stipendier för studerande vid Kejserliga Alexanders-universitetet i Finland.(1832). Siitä käy ilmi, että Eric Ekestubbe oli perheetön eikä nähnyt sukulaistensa tarvitsevan varojaan. Huomauttaen, ettei itse ollut kokenut opiskelun onnea, Ekestubbe näki stipendit järkevimpänä kohteena omaisuudelleen.

Julkaisusta Helsingin yliopiston rahastot ja lahjoittajat 2003 (pdf) selviää, että rahasto on edelleen olemassa ja stipendit on nyt ohjattu "ylioppilaille, jotka opiskelevat maanviljelystä, teknologiaa ja vuorityötä". Alkuperäisen määrittelyn Ekestubbe-suvun suosinta ja vaatimus aatelisuudesta löytyvät erillisestä faktalaatikosta, jonka suomennosta lainasin yllä.

Hietalahden torin laidalla 1860-luvulla

Tarttuikohan Georg Forsman (myöhempi Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen) tähän Helsingfors Tidningarissa 5.10.1863 julkaistuun ilmoitukseen muuttaessaan perheensä Yrjönkadun kulmasta länteenpäin? Kuten ilmoituksessa lukee, maisteri Anders Wilhelm Melartin talo ja tontti olivat Albertinkadun ja nykyisen Lönnrotinkadun kulmassa, korttelin 77 tontilla 6. 

Perheen pojan muistoissa (Eino Sakari Yrjö-Koskinen: Muistoja vanhasta kodista. Muistikuvia III. 1956, s. 155-156)

Rabben talosta muutimme Mélartin vastarakennettuun taloon Albertinkadun varrella, Hietalahden torin laidassa, joka silloin oli rakentamaton, osittain kituvaa nurmea kasvava hiekkakenttä, laaja kuin Sahara. Tämä kenttä korvasi täysin, mitä pihassa menetimme. Ukko Mélart oli näet siksi käytännöllinen mies, ette'ei ajatellutkaan puiden istuttamista, varsinkin kun hyvin tiesi, että runsasväkisessä talossa niiden suojeleminen vahingoittajilta käy varsin vaikeaksi. Oikeastaan piha olikin pienenlainen ja täynnä rakennuksia; muuten hiekkainen ja siisti. Piha oli myös sopiva kaikenlaisiin leikkeihin, varsinkin hippaan ja piilosilla oloon. 

Hietalahden toria vastaan oli korkea lauta-aita, katettu viistoon lyödyllä lautareunuksella, josta kohosi rautanauloja. Tämä ei kuitenkaan estänyt meitä käyttämästä aitaa varsinaisena kulkutienä, eipä edes istumapaikkana, josta katselimme toisten pallonlyöntiä tahi joutsilla ampumista, milloin emme itse näitä harjoittaneet, ja näimme kauas merelle saarineen, lentävine purjeineen.

Tätä on karttakuvasta vaikea hahmottaa, vaikka tietää, ettei Polia vielä 1860-luvulla ollut, eikä Mélartin tontin vieressä venäläistä teatteria. Onneksi on Helsingin kaupunginmuseon digitoimat Eugen Hoffersin otokset Sinebrychoffin tornista vuoden 1870 paikkeilla (siis tämä, tämä ja tämä). Käsittääkseni Mélartin talo näkyy oikeassa ruudussa.

Paljon asui talossa ihmisiä, jotka kyllä kukin rehtori Mélartista alkain ansaitsisivat eri kuvauksensa; mutta vanhaan kotiin ne eivät suorastaan kuulu. Yleensä saimme jokseenkin vapaasti seurustella toisten poikain kanssa, mutta havaitsin toki, että äiti piti meitä silmällä. Kun kerran piilosta leikkiessämme muutamat kiipesivät erään navetan ylisille, repesi veljeltäni housut ulospistävään naulaan. Siitä hän sai äidiltä selkäsaunan. Minun, vaikka "rääsyni" (kuten äiti tällaisissa tiloissa vaatteita nimitti) olivat ihan eheät, olisi käynyt samoin, elleivät muut olisi todistaneet, ett'en navetan ylisille, kaikista ponnistuksistani huolimatta, päässyt. Tuo vähän omituinen prosessi ynnä vapautus kaikesta vastuusta askartivat kauan ajatuksissani.