Täydennysosia postista

1) Kesällä Stenfeltin kuvitusta etsiessäni Wikipediassa tuli vastaan yksi matkustukseen käyttämänsä laiva postimerkissä. Näistä vuonna 2015 käyttöön avatuista postimerkkikuvistahan tein tuoreeltaan hutkimuksen, mutta vaikka tarjoaisivat mainiota blogikuvitusta niin ovat käytettävyyssyistä unohtuneet. Kirjan kuvitukseksihan tiedostot ovat aivan liian pieniä.

2) Postimerkkien jälkeen Postimuseo avasi verkkoon kiertokirjeet ja kirjelmät, joita en ole blogissa saanut kai koskaan mainituksi. jostain kopsaamani esittelyn mukaan “Liitteet sisältävät paljon Postin palveluksessa olleiden henkilöiden nimitys- ym. tietoja. Sivulla näkyvä Google-haku osaa hakea sisällöstä.”

Edellisen testaamiseksi hain Ulla Ijäksen blogissaan esittelemää Suomen ensimmäistä postineitiä Elisabeth Rönnholmia sukunimellään. Käyttöliittymään tuli tulokset nätisti aakkosjärjestyksessä, mikä nimeämistavan takia tarkoitti myös aikajärjestystä. Tämä oli kätevää, mutta se, että näkyvillä ei ollut tekstisisällöstä leikettä ei houkutellut tiedostojen avaamiseen. Siirtyminen varsinaisen Googlen puolelle paljastikin, että osumat käsittelivät muita Rönnholmeja. Ilmeisesti nimitys- ym. tiedot alkavat aikaansa myöhemmin.

3) Postin varhaisista naistyöntekijöistä tuli mieleen tekstini Forstenin sisaruksista. Postiin päätyneen Rosa Forsténin koulunkäynnistä oli lyhyt täydennys Naisten äänen 18/1913 kirjoituksessa: "Rosa pantiin luutnantinrouva Schlüterin kouluun, ainoa sellainen tyttöjä varten silloisessa Joensuussa ja 14 vanhana oli hän sen jo läpikäynyt ja opintonsa päättänyt." Tällainen koulu on siis ollut olemassa vuoden 1855 tienoilla.

4) Stenfeltiin palatakseni, kyseiseen projektiin liittyen kyselin Postimuseolta keväällä (vihdoin) tulkinta-apua digitoitujen sanomalehtien osumiin usein tulevien postiin jääneiden kirjeiden ilmoituksille. Sain "karkealla tasolla" monipuolisen vastauksen, josta m.m. selvisi termistöstä, että

... postimerkit oli otettu käyttöön Suomessa 1856. Lisäksi ns. frankeerauspakko lopetettiin yleiseurooppalaista linjaa seuraten 1862, eli sen jälkeen kirjeen saattoi lähettää ilman postimaksua vastaanottajan lunastettavaksi. Myös lähtevän postin jättämiseen tarkoitettuja kirjelaatikkoja alkoi noihin aikoihin ilmestyä katukuvaan, mutta käsittääkseni Turussa vielä 1860 ei ollut kirjelaatikkoa muualla kuin postikonttorin ulkopuolella.

Noista mainituista lähetyslajeista Bref med lösen viittaisi lähetyksiin, joissa on vaillinainen postimaksu. Ennen frankeerauspakon loppumistakin on toki ollut mahdollista, että kirje on vaillinaisesti frankeerattu. Postitaksat olivat tuolloin monimutkaisempia, painon lisäksi kuljetusmatkasta riippuvaisia.

Betalte on luultavasti täysin frankeeratut tavalliset kirjeet, mistä vastaanottajan siis ei tarvitse maksaa lunastusmaksua. Rekommenderade on kirjatut kirjeet. Rahakirjeet piti vakuuttaa (assurera), mutta kirjatuissa on voinut olla asiakirjoja tms. tai lähettäjä on muusta syystä halunnut lähettää sen kirjattuna. Tällöin piti maksaa ylimääräinen maksu ja kirje kirjattiin yksilöidysti ns. kirjekarttaan. Sitä ei myöskään ollut lupa luovuttaa muille kuin suoraan vastaanottajalle. 

Miksi matkustajatietoja julkaistiin sanomalehdissä?

Ei, en edelleenkään tiedä varmaa vastausta kysymykseen. Mutta reflektoidaan kuitenkin hieman ja kronologisesti.

1600-luvun ruotsalaisssa sanomalehdissä julkaistiin tietoja (kauppa)laivoista, erityisesti Juutinraumassa ja muistaakseni jossain vaiheessa myös Tukholman satamassa. Tietojen voi ymmärtää palvelevan kaupankäynnistä kiinnostuneita ja kun kaikki olivat siitä jossain määrin riippuvaisia, niin tiedoilla voi nähdä olevan yleistä arvoa. (Joskaan sanomalehdet eivät tähän aikaan kovin suurta yleisöä tavoittaneet.)

Pian Inrikes tidningarin julkaisun alettua vuoden 1760 lopulla, siinä alkoi suht säännöllisesti olla tietoja (henkilö)liikenteen solmukohdista. Ahvenkoskelta oli välillä pari nimeä, kuten yllä (IT 13.4.1761), ja välillä pidempi rimpsu. Nämäkin henkilöt olivat laivojen tapaan liikkeellä, joten palstan täytteen voi ymmärtää aiemman laajentumana. Sitä ilmestyi lehdessä ainakin 1800-luvun alkuun asti.

Vuonna 1769 aloittanut ja monimuotoisesta sisällöstään tunnettu Dagligt allehanda julkaisi alkuaikoinaan pitkiä listoja Tukholmasta matkapassin saaneista henkilöistä (esim. 6.2.1770, 21.6.1771) ja otsikon Följande Resande äro nyligen ankomne alla viimeistään 3.4.1769 listasi Tukholmaan majoittuneet henkilöt, joista kerrottiin tulosuunta ja yöpymisosoite. Jälkimmäinen käytäntö jatkui pidempään.

Rajanylityksistä ja kotimaanpasseista pidettiin viranomaisten puolesta tietenkin tarkkaa kirjaa. Majoittumisilmoituksia täytämme hotelleissa edelleen ja Stenfeltin kertomuksessa moinen oli Tukholman poliisin vaatimuksena 1861. Mutta oliko jo 1700-luvulla? Pitikö kotimaan passin kanssa mennä määränpäässä ilmoittautumaan jollekin tiskille ja samalla ilmoittaa paikallinen osoite? Ruotsissa julkaistiin viime vuonna kirja matkapasseista, joka toivottavasti vastaa tähän, kun sen joskus saan eteeni. (Omat hutkimukseni 1700-luvusta: Iisakin lomalupa ja pari muuta matkapassia, Matkapassi Kauttuan ruukille, Passilla isoavihaa pakoon?)

Mutta miksi tiedot julkaistiin sanomalehdessä? Dagligt allehanda ei ollut virallinen lehti, joten kyse ei voi olla lain vaatimuksesta.

Kesällä läpikäymässäni sanomalehtitutkimuksessa vilahti mahdollinen vastaus. Tiedot saattoivat palvella niitä, joilla oli tarvetta saada tietoja Tukholman ulkopuolelta tai Tukholmasta. (Ja vastaavasti muilla ilmestymispaikkakunnilla.) Jos Matts Svensson halusi tietää mitä serkulleen Viipurissa kuului ja sanomalehti kertoi jonkun juuri tulleen rajan yli, niin ei kun kysymään. Tai ehkä realistisemmin hieman ylempi säätyinen Matts Berggren halusi välittää Tukholmasta viestin Viaporiin ja lähti pyytämään palvelusta joltain sieltä tulleelta.

Oli syy mikä tahansa, käytäntö omaksuttiin suomalaisiin sanomalehtiin, joissa 1800-luvulla listattiin sekä julkaisupaikkakunnalle majoittuneita että höyrylaivan tuoneita. Näiden yhdistelmä Helsingfors Tidningarissa 25.7.1846 ei edusta tavanomaista formaattia. Lista jatkuu seuraavalla sivulla.

Sukututkijat, yhdistykset ja vapaaehtoinen työ

Siitä, kun lähdin ovet paukkuen Suomen sukututkimusseurasta sekä jäsenenä että hallituksen jäsenenä taitaa olla jo 10 vuotta. Hiski-tallennusta ei olla sinä(kään) aikana saatu toimimaan eli täydennyksiä kantaan on saatu mitättömän vähän ja puhtaaksikirjoitusta tehneet eivät ole välttämättä verkossa työtään nähneet. Muistakaan SSS:n tarjoamista uusista materiaaleista ei ole sellaisia kehuja kuulunut, että olisin hinkunut takaisin päästäkseni jäsenille nykyään rajattuun hakupalveluun.

(Jos halua muistella vanhoja, niin lokakuussa 2011 olen koonnut linkit vanhoista valituksista, joista itseäni harmittaa eniten Satakunnasta työstetty aineisto, jota ei käsittääkseni koskaan julkaistu. Aninkaisen 4/2006 päivitys jäi viimeiseksi

- Turun ja Porin läänin lainhuutokortisto (tallennus L-kirjaimessa 2006)
- Hakutietokanta Turun ja Porin lääninhallituksen anomisasiain diaareista, lääninkonttori (valmis 2006)
- Hakutietokanta Turun ja Porin lääninhallituksen anomisasiain diaareista, lääninkanslia 1773-1900 (alkuvaiheessa 2006))

Sinisilmäisesti ajattelin, että toimintamuodoltaan yksinkertaisemmassa Suomen sukuhistoriallisessa yhdistyksessä asiat pysyisivät paremmin järjestyksessä. Olen toki ollut huolissani siitä, että vastuuhenkilöt ovat pysyneet lähes samoina alusta asti. Jos useampi heistä lopettaisi yhtäaikaa, mitä sitten?

Mutta en ole osallistunut yhteenkään yhdistyksen kokoukseen, enkä ole ollut vapaaehtoisena edes messuständeillä vuosiin. Olen vaan käyttänyt sellaisia kuvia, joita olen tiennyt hakea.

En siis ole kokenut tarpeelliseksi tarkkailla uusien kuvien listaa, joten minulle tuli täytenä yllätyksenä tuttavani alkukesästä kertoma: että vapaaehtoisten ottamien kuvien julkaisussa on huomattava viive eli julkaisettomia kuvia oli paljon. Tämä palasi mieleen kun heinäkuun alussa jotain blogitekstiä tehdessäni eksyin erään sukuseuran sivulle, jossa kerrottiin yli vuosi sitten Ruotsista kuvatusta arkistomateriaalista, joka oli annettu SSHY:lle julkaistavaksi. Enkä sitä sivuiltaan löytänyt.

Laitoin viestiä toiminnanjohtajalle, joka vakuutti, että "vapaaehtoistyö on SSHY:n toiminnan perusta" ja selitti julkaisuviiveen johtuvan "taannoisesta pitkittyneestä palvelinuudistuksesta, jonka toteuttamisessa tuli yllättäviä teknisiä mutkia matkaan".

Unohdin asian jälleen, kunnes äskettäin alkaneessa keskustelussa kävi ilmi, että julkaisemattomia kuvia on satoja tuhansia, mitä en ollut aiemmin ymmärtänyt. Keskustelun piirissä oli niin monia sukututkijoita, että katsoin tarpeelliseksi viestiä seuralle uudelleen, todeten, että "Uskottavat selitykset ja toimintasuunnitelma tilanteen korjaamiseksi välttämättömiä yhdistyksen maineen ylläpitämiseksi."

Mahdollisesti tämän takia tai sattumalta vähän tämän jälkeen seuralta tuli hallituksen nimissä tiedote Kuvatietokannan tilanteesta. Se, ovatko selitykset uskottavia, tuntuu riippuvan lukijasta.

Olen edellä mainitun vastuuhenkilökysymyksen ohella pelännyt SSHY:n lopun alkavan kun Kansallisarkisto aloittaa vapaaehtoisdigitoinnin, joka voisi mahdollisesti rajoittaa SSHY:n vapaaehtoisten toimintamahdollisuuksia KA:n toimipisteissä. Mutta kun selvisi, että KA:n partnerina on SSS, niin pelko helpotti. Siihen asti kunnes alkoi näyttää siltä, että vapaaehtoiset voivat uudessa kuviossa olla varmempia kuvien esille tulosta kuin SSHY:n piirissä. (Ihan oma asiansa on sitten se, tulevatko KA:ssa "väridigitoidut" aineistot värillisinä verkkoon.)

Suomen yhteydet ulkomaailmaan

Palataan yhteen lukion oppikirjasta esittämääni kommenttiin. Sivulla 21 kuvateksti viikinkien kulkureittejä ja Suomen asutusta viikinkiajalla esittäneeseen karttaan kuului kokonaisuudessaan "Suomen rannikkoa osittain myötäilevää idäntietä pitkin kulkeneita viikinkejä kutsutaan varjageiksi. Suomea asuttaneiden ihmisten ensimmäiset yhteydet muuhun maailmaan tapahtuivat varjagien välityksellä."

Tätä kommentoin twiitillä "Oppikirja on oppikirja ja konteksti on rautakausi, mutta kyllä tästä voi mielestäni ymmärtää, että Suomen asukkaat elivät ilman ulkoisia kontakteja ennen viikinkejä. (Koska aiempaa aikaa kirjassa ei ole, väestön muodostuminen jää varsin hämäräksi.)" Katri Issakainen kysyi (blogitekstin julkaisun jälkeen): No minkälaisia kauppa- ja tutkimusmatkoja maailmalle sinun mielestäsi sitten "suomalaiset" tekivät 800-, 1000-luvuilla, mikäli kirjassa on virhe. Eli millaiseksi sinä piirtäisit suomalaisen kaupankäynnin reitit ennen kristinuskoa?

Sen paremmin oppikirja kuin minä ei käyttänyt käsitettä suomalaiset. Enkä ainakaan minä tarkoittanut ulkoisilla kontakteilla (välttämättä) sitä, että Suomesta olisi lähdetty ja palattu. Olennaista (minusta) oli se, että Suomen alueella asuneet ovat läpi esihistorian saaneet vaikutteita toisaalta eli todistettavasti olleet "yhteydessä muuhun maailmaan" kauan ennen varjageja.

Ainakin näin opin vuosi sitten Suomen ja lähialueiden arkeologiakurssilla Helsingin yliopistossa. Kurssiin kuuluneessa ryhmätyössä luin Esa Hertellin ja Miikka Tallavaaran artikkelin High Mobility or Gift Exchange – Early Mesolithic Exotic Chipped Lithics in Southern Finland (Mesolithic Interfaces. Variability in Lithic Technologies in Eastern Fennoscandia. Monographs of the Archaeological Society of Finland 1. 2011, 10–41), jossa hyvin perusteellisesti käytiin läpi kivikautisilta asuinpaikoilta tehtyjä piikivilöytöjä, joiden maantieteellinen alkuperä on materiaalin ominaisuuksien perusteella määritettävissä.

Ryhmätyöhön kuului vierailu Kansallismuseoon, jossa piti etsiä artikkeliin liittyvää sisältöä. Joku toinen ryhmäläisistä löysi ylle liittämäni sitaatin. Itse kiinnitin huomiota siihen, että kivikauden vitriinistä ei käynyt ilmi, että piikiveä ei löydy Suomen alueelta eli jokainen kappale kertoo kontakteista toisaalle. (Samoin meripihka, mistä syntynyt ahaa-elämys on jäänyt mieleen joltain arkeologiselta retkeltä. Ilmeisesti Liedossa 2008. Meripihka on tosiaan pysynyt mielessä, sillä olen maininnut sen 2012 ja syksyllä kirjoittamassani esihistoriatiivistelmässä, Yhteydet eivät rajoittuneet etelään: meripihkaa on löytynyt myös Kierikistä.)

Kansallismuseon esihistorianäyttelyn toisesta huoneesta löysin sitten vitriinin, jossa selkeähköllä kartalla esitettiin erinäisten esineiden alkuperä kaukana Suomesta. Kalvolle läiskimistäni kuvista ei saa enää selvää yksityiskohdista, mutta rautakaudelta näyttää. Korostaakseni kulttuurivaikutteiden jatkuvuutta kävin kuvaamassa museon kirkkointeriööristä pari ulkomailta keskiajalla tuotua pyhimyspatsasta.

Eli ulkomuistista kulttuurikontakteista nykyisen Suomen rajojen yli kivikaudella kertovat edellä jo mainittujen piin ja meripihkan lisäksi vasarakirveskulttuuriin yhdistettävät piirteet, pronssikaudella mikä tahansa pronssinen esine ja skandinaavistyyliset röykkiöhaudat sekä rautakaudella ennen viikinkejä Suomeen päätyneet roomalaisesineet ja permiläiset soljet.

Ja rautakauden osalta kontakteista kertoo myös muuttuva kieli, joka kyseisessä oppikirjassa (s. 9-10) hieman mystisesti "leviää", mutta maalaisjärjellä ajateltuna vaatinee ihmisten välisiä yhteyksiä.

Karkasiko hollantilainen kokki Turussa?

Aittaan 12/1927 haastateltiin konserttimestari Kerttu Wannetta ja toimittaja nosti otsikkoon sukutarinan:

Kyllä minä uskon, että se hollantilainen kokki, jonka sanotaan sukuumme tuoneen soitannolliset taipumukset 4-5 miespolvea sitten

Kuulusteltuna Wanne lisäsi, että

hän karkasi laivastaan Turussa, jäi tänne pelimanniksi ja meni naimisiin Briita Kaalepintyttären kanssa, jota elätti soittelemalla häissä ja haut... Jaa, en tiedä mahtoiko soittaa hautajaisissa.

Caleb on Suomessa ollut harvinainen etunimi, joten en yllättynyt, kun sopivaa vihkimistä ei Varsinais-Suomesta Hiskillä löytynyt. Uteliaisuudesta lähdin seuraamaan Wanteen isän mieslinjaa, jonka ajattelin todennäköisimmäksi tarinan lähteeksi. Isän nimi Karl Konstantin Wanne oli näkyvillä esim. Kuka kukin on -kirjassa ja syntymäpäivänsä sekä paikkansa muistokirjoituksessaan Talonomistajain lehdessä 1/1928.

Kasteen ja rippikirjan avulla selviää, että Kerttu Wanteen isoisä Karl Henrik Johansson oli syntynyt Naantalissa isänään Johan Gustaf Henriksson Nedergård Wengan kylässä. Jompikumpi on Kerttu Wanteen "Isoisäni Henriksson Naantalin maaseurakunnasta oli myös sellainen kyläpelimani, joka soitti viulua ja puhallussoittimia, kuten isänikin".

Vastuuttomilla loikilla Naantalin rippikirjoissa täältä tuonne ja sitten Hiskiin selviää, että Johan Gustafin vuonna 1773 syntyneen Henrik-isän vanhemmat olivat Luolalan rusthollari Jacob Jöransson ja vaimonsa Maria Frisia (s. 1744). Vaimon sukunimessä on ensimmäinen häivähdys Hollannin suuntaan ja turvauduin verkkohakuun. Joko löytyy hollantilainen kokki?

Ei. Blogissa Esi-isää etsimässä on asiallisen oloisesti esitelty suku Friis - Frisius, joka haaroihin lukeutuu Naantalin Luolalan perinyt Hauhon vt. kirkkoherra Laurentius Johannis Raumoensis/Frisius. Kun Luolalaa 1740-luvulla isännöi kuolinikänsä perusteella vuonna 1700 syntynyt auskultantti Lorentz Frisius, jolla on vuonna 1744 syntynyt tytär Maria, näyttää siltä, että Kerttu Wanteen juuria voidaan jäljittää Naantalin pormestariin 1450-luvulla. Ties vaikka tämä Magnus Friis on hypännyt hollantilaisesta laivasta?

Voi tietenkin olla, että salaperäinen hollantilainen löytyy ajallisesti lähempää, jostain muusta Kerttu Wanteen esipolvihaarasta. Mutta hollantilainen kokki kuullostaa vieraan nimen selitysarvaukselta, joka on jäänyt elämään.

Ensimmäisen pomologimme perheestä

Alexandra Smirnoff 1860-luvulla
Valokuva M. Seifert
Museovirasto, CC BY 4.0

Matrikkelien biografioissa polttopisteessä pitää olla yksi henkilö, mutta toisinaan näin elämästään syntyy vinoutunut tai puutteellinen kuva. Esimerkki tästä on omenien viljelyä tutkinut Alexandra Smirnoff (1839-1813), joka Tiedenaisia-sivuston tekstiä lukien muutti Vaasasta "vanhempien kuoltua" "Viipurin lähistölle, Saarelan tilalle". Verkossa tietoa jakanut sukututkija kertoo Alexandran isän kuolleen vasta vuonna 1888. Eli O.L.:n kirjoittamat muistosanat lehdessä Finska trädgårdsodlaren 10/1913 ovat tarkemmat, Alexandra muutti 14-vuotiaana menetettyään kotinsa Vaasan palossa 1852 ja tämän jälkeen äitinsä.

Mutta keitä olivat tiedenaisille epärelevantit pojat, joiden kanssa Alexandra O. L.:n mukaan reippaasti hiihti ja luisteli? Ja oliko isänsä "alun alkaen venäläinen maaorja, joka osti itsensä vapaaksi ja päätyi lopulta Vaasaan kauppiaaksi", kuten Tiedenaisia-sivusto väittää?

Vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on ei, jos uskoo Aila Pesosta (*). Alexandran isän vanhemmat Aleksander Andrejevitch Smirnoff (1778–1830) ja Nadescha Grigorjevna (o.s. Schukoff, 1776–1830) olivat "Venäjällä syntyneet ja Vaasassa kuolleet". Ennen Vaasaan tuloa "Aleksander Smirnoff oli saavuttanut työllään hyvän taloudellisen aseman ja ostanut itsensä vapaaksi maaorjuudesta. Muotokuvassaan hän pitää kädessään vapautuskirjaa."

Kun Alexandran Pietarissa syntynyt isä Mikael Aleksandrovitch (1807–1888) ei vaimonsa kuoleman jälkeen pystynyt huolehtimaan lapsistaan, näiden tukena oli ainakin veljensä Alexei Aleksandrovitchin (1812–1847) leski Maria Margareta Smirnoff (o.s. Rosendahl).

Jotain tukea Alexandralla, isoveljellään ja neljällä pikkuveljellään on täytynyt olla. (Kahdesta pikkusiskosta tiedetään vain nimet ja he ovat kuolleet ennen vuotta 1866, todennäköisesti aivan lapsina.)

Sillä jokuhan järjesti oppimisesta ja puutarhasta kiinnostuneen Alexandran toiselle puolelle maata kreivitär Helena Alexandra Stewen-Steinheilin luo.

Alexandraa kaksi vuotta nuorempi  Georg Smirnoff (1840–1896) kirjattiin yliopistoon 1859, opiskeli lääkäriksi ja pääsi kovan yrityksen jälkeen professoriksi. Rahaa riitti myös Mikaelin (1846-1901) yliopistokoulutukseen, jonka hän hyödynsi opettamalla venäjää.

Välillään syntynyt Wasili Smirnoff (1842–1932) piti Pesosen kokoamien tietojen mukaan "50 vuoden ajan apteekkia Lontoossa ja lahjoitti Pohjanmaan museon perustamiseen ja kokoelmiin 200 000 markkaa" eli on saanut jotain koulutusta hänkin.

Alexandra ei siis Ruotsissa kouluttautuessaan ollut pisimmälle lähtenyt sisarus, mutta sitä ei ollut myöskään Wasili. Sillä merille lähtenyt 17-vuotias Wladimir kuoli Alexandriassa eli Egyptissä huhtikuussa 1866. Tämä kerrottiin Vasabladetissa 26.5.1866.

Isoisän nimen saanut perheen vanhin poika Alexander muutti edellä linkitetyn sukutaulun mukaan Yhdysvaltoihin vuonna 1857 (ollen siis varhainen Amerikan siirtolainen) ja kuoli Illinoisin vapaaehtoisten joukossa Chickamaugan taistelussa 20.9.1863 osana Yhdysvaltain sisällissotaa. Tämä tiedettiin Vaasassa, kun Vasabladetissa 22.7.1865 julkaistiin ilmoitus.

Kiitos avoimen yliopiston kurssimaksun minun oli mahdollista avata artikkeli (**), josta selvisi lisätietona/vahvistuksena, että

"In Cincinnati, in Louisville, and finally in Elizabethtown, Kentucky, the regiment nursed its wounds and received new munitions and recruits. Among the latter there was a certain Alexander Smirnoff of Ottawa, Illinois, who had enlisted on September 25. [1861, ***] A Russian, judging by his name, he was perhaps attracted by his compatriot's fame and wished to serve under him while fighting for the Union." [...] It was at Chickamauga, on the second day of the battle, that Alexander Smirnoff was killed. In the two years since his enlistment this Russian soldier had been promoted to corporal and sergeant, all in the same Company C, Nineteenth Illinois, which at Chickamauga fought outside Turchin's brigade but close by.

Vasta kahdeksan vuotta myöhemmin Alexandraa emännöinyt kreivitär kuoli ja tämän tahdon mukaisesti Alexandra Smirnoff lähti Ruotsiin opiskelemaan puutarhanhoitoa. Hän erikoistui omenapuihin ja oli näin ollen maamme ensimmäinen pomologi.

(*) Aila Pesonen: Kauppaa ja kulttuuria Nikolainkaupungissa - venäläisyys Vaasan historiassa. Vaasa kieliyhteisönä. Näkökulmia kaksikielisen kaupungin monikielisyyteen. Vaasan yliopiston tutkimuksia 304. 2015
(**) Parry, Albert. "John B. Turchin: Russian General in the American Civil War." The Russian Review 1, no. 2 (1942): 44-60. doi:10.2307/125202.
(***) J. Henry Haynie, ed., The Nineteenth Illinois; a memoir of a regiment of volunteer infantry famous in the Civil War of fifty years ago for its drill, bravery, and distinguished services, Chicago, 1912, s. 93

Hesperian puistossa 1884-1892

Vuonna 1884 alkoi Frithiof Forströmin kausi Hesperian puiston vuokraajana. Yrjö Weilin muisteli aikaa myöhemmin:

Oikealla puolen tietä oli Hesperian varietee ja ravintola, joka nähtävästi on antanut Santeri Ivalolle aiheen esikkokirjaansa »Hellakseen». Mitä varieteehen tulee, soudimme me joka kesäiltana Hesperian rantaan ja saimme veneestä ilmaiseksi katsoa, mitä oli tarjottavana. M. m. Blondin, silloin noin 62-vuotias mies, joka useampaan kertaan oli nuoralla kävellyt Niagaran yli, esiintyi siellä. Suurta huomiota herätti muuan autsraalialainen neekeri, joka heitti bumerangia. Oli vallan hämmästyttävää nähdä, kun hän linkosi aseensa puolivinoon ylöspäin noin satakunta metriä, ja kun ase sitten muutti suuntaa ja tuli takaisin niin lähelle häntä, että hän tavotti sen ilmasta liikahtamatta paikaltaan.

Australian aboriginaalit, joiden kulusta ympäri maailman on kirjoitettu kokonainen kirja (Leila Koivusen esityksessä aikanaan kuullun perusteella), tosiaan esiintyivät Hesperiassa vuonna 1886.

Vuonna 1887 puistossa otettiin käyttöön kesäteatteri. Kuvat HKA ja Jul-Blad

Ja Santeri Ivalo kirjoitti romaanissaan Hellaassa m.m.

Hellas oli kapakka Helsingissä. Vaikka ei se juuri Helsingissäkään ollut, olihan vain paraiksi sen verran ulkopuolella, että siellä vielä aamupuoleenkin ja lauantai-iltoina saivat ulko-ovetkin olla auki ja että siellä vieraat vapaammin ja äänekkäämmin voivat elellä, kuin jos keskikaupungissa olisi ollut. — Eikä se Hellas oikeastaan ollut kapakkakaan; huvila se oli, johon kesäkuumasta kaupungin tomusta saattoi vapaasti tulla ruumistaan ja sieluaan vilvoittamaan, mutta jossa tietysti ei kuivin suin tarvinnut istua. Ja sai sinne tulla talvellakin, ja olikin varsin sopivata, kun ajeli ulos kaupungista, pyöräyttää pieni mutka Hellaaseenkin päin, tai syksyisin ja keväisin tehdä tuonne pieni kävelymatka, — hyvinhän se on terveellistä, — ja vain sivumennen poiketa sisään lämpimikseen juomaan lasillisen kuumaa totia… Isot oli suojat ja paljon väkeä mahtui.

Oulun lehteen 14.9.1887 kirjoitti Esa kesäkokemuksistaan:

Kun aurinko alkaa mennä "maillensa" taikka oikeammin "mereensä", ja kello 1/2 8 j. p. p. alkaa vasta ihailemissamme Hesperian "yrttitarhoissa" teaatteri-näytäntö, kapakkaliike ja kansanhuvit, niin kentiesi tahtoisitte seurata minua sinne tutustumaan siihen elämään, jota siellä näemme, ja oppimaan oloja helsinkiläisessä ihmislämässä. Jos niiden ominaisuus, luonnon ihanuuden vastakohtana olo, oikeuttaa meitä niitä tarkemmin tähystämään, jota oikeuttamme vahvistaa ja tukee se seikka tanakasti, että ne ovat maamme pääkaupungin oloja.

Kun tulemme puutarhan suurelle veräjälle, on siinä muudan pöksä semmoinen, josta markalla saat pääsölipun, mikä oikeuttaa meidät nauttimaan kaikkia huvituksia — silmillä ja korvilla; suun ja muun ruumiin huvit omat erittäin maksettavat. Edessämme on isonlainen, tasainen ja hiekoitettu piha eli kenttä, jonka perällä on pienoinen, laudoista rakennettu ja sähköllä valaistu näyttämö. Pihalla on pöytiä paljon ja istuimia niiden ympärillä. Katsojia on koko joukko. Istuudumme. Pian vedetään esirippu pois ja näyttämölle leijuelee olento, jota äkkinäinen maan-moukka ensi hämmästyksessä luulisi taivaan enkeliksi. Vaan pian huomaa erehdyksensä. Kun tarkemmin katsoo, huomaa nimittäin tällä olennolla hiukan vaatteita päällä, — ja niitähän ei liene enkeleillä ollenkaan; vaikka totta on, ettei niitä tuollakaan olennolla tuossa näyttämöllä ollut, — kuinka sanoisin — eipä juuri sanottavasti enempää kuin alkuäidillämme hiukan omenan-syönnin jälkeen, ja kumminkin hän oli — nainen; ja katselijat kaikki — miehiä. Kyllällän ihmisen ruumis on mestariteos, jota voi kaunotaiteellisesti ihailla, on kyllä; vaan: "hyvin vähän puettu nainen kapakan pihalla laulamassa konjakkia juoville herroille" ei enää minun mielestäni ole kaunotaiteellinen ihanne, olkoon hänellä vaikka kuinka pyöreät käsivarret ja — kintut! Kun laulajattaren ääni sen ohessa on hiukan reunasta haljennut, niin semmoista naista ei saa konjakin paljoudellakaan kaunotaiteelliseksi ilmiöksi. Kyllästyneinä käymme sen vuoksi katsomaan kansanhuveja.

Toisessa päässä puistoa on korkea soittolava. Sen yhdellä puolella tavallinen karuselli ja toisella puolella avara tanssi-lava. Hiukan etäämmällä alasin ja moukari voimankoetuksia varten. Tanssilavan vieressä lautavaja, jossa on olutta, viiniä, paloviinaa (aivan todella: oikeata "suomen ehtaa"), voileipiä, y. m. Puiston tuuheat lehtipuut estävät kokonansa kuun kumottamasta näille seuduille, joille ainoastaan moniväriset paperilyhdyt levittävät salaperäisen, hyvin himmeän valon.

Soittokunnan suuri messinkinen rumpu pamahtaa, sydämmet alkavat pamppailemaan ja joukko nuoria naisia ja miehiä (parittain tietysti,) syöksee hurjalla vauhdilla tanssi-lavalle, — toinen samallainen joukko tunkeutuu karuselliin. Ja nyt on kansanhuvin niin sanoakseni virallinen puoli täydessä vauhdissa. Tanssi on raivoisaa ja karusellissa olijat — no, niin, tiedetäänhän tuo asia kaikilta markkinoilta. Vaan soitto taukoaa arvaamatta; lavat tyhjennetään, odottamaan uutta soittonumeroa ja uusia tanssijoita ja tätä onnea odotellessa, vietetään huvin, (en uskalla enään sanoa "kansanhuvin") niin sanoakseni yksityistä puolta, vaikka kentiesi oikeampi nimitys olisi kaksinaispuoli.

[...]Käännymme poliisin puheille kysyen, josko elämä täällä joka ilta on samanlaista?

Ei, vastaa hän, nyt on täällä, näinä arkipäivinä vain neljättäsataa henkeä; vaan sunnuntaisin on tavallisesti toista tuhatta hyvä määrä.

Ja ainako näin on ihmiset rakasluontoisia?

Aina ! ! — toisinaan mielä enemmän.

Täysin asiallisesti puolestaan Emil Fredrik Nervander vuonna 1889 ilmestyneessä käsikirjassa Helsinki ympäristöineen

Jos Henrikinesplanaadeista lähdetään pitkin läntistä viertotietä, tullaan rouva Karamsinin komean huvilan Hagasundin ohi, jota pieni, Töölön lahteen saakka ulottuva puisto ympäröi, ja saavutaan kohta sen jälkeen pienen puisto-istutuksen keskellä sijaitsevalle Hesperian ulkoravintolalle, joka pienois-Tivolina kokee suurelle yleisölletarjota kaikenlaisia huvituksia (keilarata, karuselli, tanssilava, leikkipaikkoja kiipeemistankoineen, voimankoettajineen j. n. e.). Hyvällä paikalla olevan ja laveilla verandoilla ympäröidyn ravintolan edustalla saapi säännöllisesti joka ilta kuulla sotilassoitantoa, usein varieté-näytäntöjen, ilotulitusten ja juhlavalaistusten yhteydessä. Pienet höyrypurret, jotka välittävät kaupungin ja Kaisaniemen välillä liikettä, kulkevat aina tänne saakka. Myöskin soutuveneitä on saatavissa näiden puutarhojen laitureilla.

Lähteet:

• Sven Hirn: Kaiken kansan huvit. Tivolitoimintaamme 1800-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 443. 1986 s. 64-73
• Sven Hirn: Huvia ja herkkuja. Helsinkiläistä hotelli- ja ravintolaelämää ennen itsenäisyyden aikaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1120. 2007, s. 69-78
• Hesperia (Tölö Tivoli). Lördagsqvällen 30/1889
• V. P-n: Tölö trädgård och Hesperia (Tölö Tivoli). Ett bidrag till folknöjenas historia i Helsingfors.  Jul-Blad för ung och gammal 1911
• Y. Weilin: Muistelmia Helsingistä vuosilta 1885-1888. Finlandia 1924
• Matti Liski, Eeva Ruoff ja Jere Saarikko: Hakasalmen ja Hesperian puistot. Puistohistoriallinen selvitys. Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisut 2010:10 (pdf)