Muotihistoriaa

Luin eilisen aamun aluksi Reetta Eirasen konferenssiraportin, jossa huomioni kiinnittyi mainintaan ruotsalaisesta muotilehtitutkimuksesta. Tammikuussa krinoliiniesitystä tehdessäni nimittäin yllätyin näiden a) olemassaolosta ja b) varhaisesta kuvituksesta. (Oheinen lehdestä Veckoskrift för fruntimmer vuodelta 1824.)

Hypotisoin, että lehtiä varmaankin tilattiin Suomeen. Kuinka laajasti on mahdotonta sanoa, mutta kun nyt kokeilin sanomalehtihakua sanalla modejournal, huomasin, että lehtiin viitattiin hämmästyttävän usein jo/ainakin 1830-luvulla.

Esimerkiksi. Kirjakauppias kuullutti ulkomaisten muotilehtien tilaajia (Åbo Underrättelser 6.2.1833). Viimeksi tulleen ulkomaanpostin mukana oli tullut useita numeroita muotilehteä, joista referoidaan (ÅU 18.2.1837). Helsingfors Tidningar esittelee ulkomaisia lehtiä 20.1.1844 ja toteaa vanhanaikaiseksi lehden Magasin för konst nyheter och moder. Stockholms Modejournalin kuusiosainen vuosikertatilaus maksoi 2 ruplaa (HT 11.8.1847) . Vuotta myöhemmin 82 kopeekkaa enemmän (ÅU 12.12.1848). Helsingfors Tidningar paljastaa 28.12.1853, että Stockholms modejournalilla oli Suomessa 21 tilaajaa. Lukijoita varmaan moninkertaisesti.

Miettityäni hetken sitä, kuka tilastoi ulkomaisten lehtien tilaukset ja miten, sekä, sitä onko näistä tehty aikasarjoja, lähdin ulkoilmaan kohteenani Helsingin yliopiston tutkijakollegion tilaisuus, jonka aiheena oli muodin historiantutkimuksen uudet menetelmät.

Paula Hohti puhui sekä havainnoistaan Italian "tavallisten ihmisten" huomattavasti lisääntyneestä muodikkuudesta 1500-luvun lopulla että omasta tutkimushistoriastaan. Ensiksi mainitusta tuli mieleen edellisenä päivänä lukemani ruotsalainen kirja, jossa väitettiin sikäläisen talonpoikaiston alkaneen omaksua muotivaatteita 1700-luvun lopulla. (Voi pitääkin paikkansa, mutta perustelu ei ollut silmissäni pitävä.)

Hohti oli laajentanut taidehistoriallisia menetelmiään ensiksi taloushistorialliseen suuntaan ja sitten museoihin ja niiden esineisiin, joista oli syntynyt halu ymmärtää niiden tekemistä. Kokeellisista metodeistaan historiantutkimuksessa hän kertoi blogissaan, jota muistan lukeneeni. Viimeisenä ylitettävänä raja-aitana tuntui olevan harrastajat. Hohti oli jo lukenut historianelävöittäjien blogeja, mutta ei kysyttäessä vaikuttanut innostuneelta käyttämään itse ihmisiä tietolähteinä. Tavallista historiantutkijoille.

Kollegansa Jacqueline Spicer tutkii renessanssin kosmetiikkareseptejä ja aivan lopussa meillä oli mahdollisuus kokeilla tuloksia. Keskustelussa jäi epäselväksi miten kokeellisen toiminnan kokemukset saadaan ujutettua akateemiseen tutkimukseen.

@DrJackieSpicer making renaissance rouge @HCollegium pic.twitter.com/za9rD3pOQD

— Eva Johanna Holmberg (@EvaJohannaH) April 22, 2016

Tukholmassa ulkomaalaisena 1918-24

Tukholman kaupunginarkisto on avannut uuden digikokokoelman, joka esittelee 3038 Tukholmassa vuosina 1918-24 maahanmuuttaneena rekisteröityä. Ei ollut kovinkaan yllättävää, että täyttämällä syntymäpaikka-hakukenttään sanan Finland sai tuloksia. Kaikkiaan 253 kappaletta. Lisäys 23.4.2016: Vuokko Pärssinen-Tainion täydentävä kommentti FB:ssä "Kirjoitin perushakuun Finland ja sain 457 tulosta. Tarkennetussa haussa taas kansallisuudella 'finsk' tuli 784 osumaa. "

Selailun perusteella henkilöitä on jonkin verran vähemmän. Anomuksia on jo indeksoitu useampaan kertaan tai niitä on useampia yhdeltä henkilöltä.

Kuten esimerkkipätkästä näkyy monista henkilöistä on olemassa ja digitoitu valokuvat. Poikkeuksellisesti (itselleni, siis) hyppäsin ennen yhdenkään henkilön tietojen avaamista esittelysivulle, jossa kerrottiin kyseessä olevan passittomien ulkomaalaisten rekisteröintitiedot. Esimerkiksi ompelija Johanna Olivia Blom (s. 1.10.1877 Helsinki) oli tullut Tukholmaan jo kesällä 1909, ennen kuin passeja oli Ruotsissa vaadittu.

Pois revitty (tai repiytynyt) valokuva houkutteli avaamaan kutoja Anna Maria Schibortin anomuksen. Hän ilmoitti syntyneensä Tampereella 16.4.1886, olevansa suomalainen, mutta kotipaikkansa Minsk!? Onkohan syntymäpaikka ja kotipaikka menneet lomaketta täytettäessä väärin päin?

Suomalaisia paikanniemiä ei ole normalisoitu ja nimiä ei ole ollut kirjoittamassa suomen kieltä osaava. Eli selailua suosittelen jälleen.  Lisäys 23.4.2016: Pärssinen-Tainion huomautettua isommista määristä, tämä ei kuullosta enää hyvältä. Mutta en keksi parempaakaan, jos haluaa olla varma haun kattavuudesta.

Omalla kohdallani vihoviimeiseltä sivulla odotti "isoin osuma": Viktor Benjam Gestrin, joka oli ilmoittanut syntyneensä Kokemäellä 17.9.1892. Tosin paikkakunta oli varustettu kysymysmerkillä, mutta kastettujen listan tarkistuksen perusteella turhaan.

Gestrin, joka oli puuseppä Ulvilasta ilman kysymysmerkkejä, ilmoitti oleskelusyykseen "Politisk flykting" ja ilmoitti paenneensa Suomesta. Palasin toivorikkaasti hakulomakkeeseen, sillä ensi ajatukseni oli ollutkin, että joukossa olisi poliittisia pakolaisia. Mutta oleskelusyy ei ollut hakukriteerinä, joten todentaminen vaatisi kaikkien osumien läpikäynnin. Ainakin yksi toinen pakolainen oli hakutuloksissani: Lakitieteen opiskelija Mauno Johannes Heimo (s. 24.6.1894 Tampere).

Ja kun kerrankin ilman aasinsiltaa voi käyttää kuvan 1900-luvun Tukholmasta niin tietenkin valitsen Carl Curmanin suuren suosion saaneen otoksen, jonka RAÄ tarjoaa Flickr Commonsissa.

Digitoituja palovakuutuksia

Centrum för näringslivshistoria mainosti eilen illalla Twitterissä rakentaneensa rakennushistoriallisen tietokannan. Silkasta uteliaisuudesta klikkasin linkkiä. Se toi eteen sivun, joka kertoi kyseessä olevan vuonna 1782 perustetun palovakuutuslaitoksen asiakirjoja vuoteen 1951 asti. 84000 kappaletta.

Enemmistö materiaalista on tietenkin nykyisen Ruotsin alueelta ja tuoreimmilta ajoilta. Suomen läänien alta tietokannasta löysin 242 asiakirjaa - karttoja ja arviointeja. Vakuutettuja kohteita on ehkä sata. Pääosa näistä on isoja kartanoita, ruukeja, myllyjä, kirkoja ja pappiloita. Vähintäänkin paikallishistoriallista tietoa, jos sattuu siltä suunnalta olemaan.

Pääosa suomalaista vakuutuksista on Turun ja Porin läänistä sekä Uudenmaan ja Hämeen läänistä. Yksittäisten vakuutuksien kohdalla kirjoituasut ovat vähän miten sattuu, joten suosittelen käyttämään edistyksellisempää hakua ja sen maantieteellisiä valikkoja ja sitten selaamaan listan läpi.

Lähimmäksi sitä, mitä minun piti olla tekemässä tänä keväänä tulee Helsingin pitäjän Talin dokumentti vuodelta 1787. Joka on myös esimerkki kirjoitusasujen vaihtelusta, sillä tähän liittyvä arviointiasiakirja löytyisi hakemalla Thalia Talin sijaan.

Motiv-ID:DA-2015-002777-k00753003

Mätäjoki? Tarjolla on ripaus isompi kuva, mutta sekään ei ole niin tarkka, että yksityiskohdista saisi täysin selvää. Eikä sivustolla ole (minun nähdäkseni) sanaakaan käyttöoikeuksista tai mahdollisuudesta saada esim. ostamalla isompi kuvatiedosto. Lisäys 14:00. Twiittailtuani aikani Bernadottelandiaan huomasin, etten ollut huomannut linkkiä "Förstora bilden", joka tarjosi lähes lukukelpoisen näkymän kuvaan. Ei kuitenkaan korkealaatuista. (Ei, en kysynyt käyttöehdoista.)

Arviointiasiakirjat sentään ovat käyttöliittymässä, jossa (ainakin testaamani kappaleen) saa suurennettua lukukokoon. Esimerkkinä Espoon Albergan hellan kuvaus ja arvo vuodelta 1801 (Motiv-ID: DA-2015-005144-04000).

Huhtikuuta

11.4.

• Torsten Kälvemark kävi @SLSarkiv tutkimassa Mathilda Wreden työtä venäläismunkkien hyväksi.
• Dosentti Päivi Onkamo: Suomi-neidon geenit ennen ja nyt. Hyvä yleiskatsaus aiheesta

12.4.

• Euroop. elokuvan viikoilla tänään nähty Simon och ekarna (2011) ei tainnut olla Suomessa teatterilevityksessä? Hieno oli pienessäkin koossa.
• Lipun haun ja näytöksen väliin jääneenä tuntina ehdin jonottaa ilmaisen B&J-tuutin Espan auringossa. Erinomainen ilta. #Helsinki

13.4.

• Tanskan kulttuurimininsteriön tyyppi: Hackathonissa ruokapalkalla saa osaajien työtä. #teema #hack4fi (Konteksti löytyy Kasper Strömmanin blogitekstistä)

14.4.

• Vapaaehtoistyöhaastattelu @Kaupunginmuseo ja puhelinkeskustelu Ihan Oikean Historiantutkijan kanssa. Ja aurinko paistaa. Kiva aamupäivä. (Nämä esillä myös blogitekstissä myöhemmin samana päivänä)
• Jyväskylässä tulossa väitös aineettoman pääoman käsitteen historiasta
• Keskiajan ihmisissä riittää ihmettelemistä. Esim. miekkojen käytössä.

15.4.

• Pe 11h : @drsimonwoodward & Gambian kulttuuriperintö. @Kansallisarkist . Digihistoriasemma. @NatLibFi . Batman vs. Superman.

16.4.

• Onko tapa,että arvovaltaisen vieraan vaunut vedetään loppupätkä isäntäväen voimin joku "jo muinaiset roomalaiset" -juttu? Havaintovuosi 1802
• Pakkauslista kävelymatkalle v.m. 1891. Miehellä max 7kg ja naisella 5,5kg.

18.4.

• CfP pyytää "ideapaperia" ja tähän mennessä alan 2 oikeaa ihmistä ovat ilmoittaneet olevansa yhtä tietämättömiä konseptista kuin minäkin.
• Pari tuntia sitten lähetettyyn artikkelin ideapaperiin toimittajalta tuli vastaus "Aivan loistava aihe, joten mukaan vaan!" #löysäseula

19.4.

• Amerikkalaisten arvioita vaikutusvaltaisista suomalaispoliitikoista 1919 [Selailin kirjaa Eduskunnan kirjaston aulassa, enkä pannut ylös sen tietoja. Kuva hieman epätarkka, joten poimintoina, että K. J. Ståhlberg "Absolutely honest and straightforward" ja P. E. Svinhufvud "Dead politically".]

• "Moni miäs elläisäs ja koiranpoika kuallesas" Kryptistä on Kokemäellä kasvaneellekin.
• "Ei tupata konnei tykätä" Ohje, jota olen noudattanut - melkein aina. #Kokemäki
• "On ninko kaks katajanmarjaa villakoiran persees" Tiukasti kiinni? 5% vasta luettuna, tauon paikka. #Kokemäki

20.4.

• Women Try Vintage Period Belts Tulee mieleen ajat, jolloin terveyssiteet eivät olleet ohuita.

21.4.

• Tunkekaa heritage perseeseenne regeilee @ainolehti

• Ouluun ei ole ehtinyt viesti @suomenpelimuseo hankkeesta?

Miehet ulkomailla ja ulkomaiset miehet Suomessa

Kampintorin antikvariaatin hyllystä poimin mukaan Harry Halénin kirjan Kulkumiehiä. Suomalais-itämainen vieraskirja (1986), joka olisi saanut tulla vastaan aiemminkin. Miun-maun mukaisesti lyhyitä tarinallisia tekstejä varustettuna lähdeviittein. Aiheena Euroopan ulkopuolelta Suomeen tulleet tai Suomesta Euroopan ulkopuolelle lähteneet.

Varhainen matkailija, josta en ollut mitään kuullut oli Henrik Brenner (s. 1669), joka lähti kohti Persiaa vuonna 1697. Paluumatkalle hän lähti 1700 ja jäi Venäjälle suuren Pohjan sodan ajaksi vangiksi. En myöskään ollut tietoinen Suomen sodassa kunnostautuneen von Döbelnin matkasta Intiaan 1780-luvulla. Ja jos oli joskus kuullut suomalaisen Herman Diedrich Spöring nuoremman olleen yksi monista James Cookin Endeavour-laivalla menehtyneistä, olin tämän unohtanut.

Samuel Atkinsin maalaus. Wikimedia

Tutuinta ainesta kirjassa oli Pohjois-Afrikan merirosvojen vangeiksi jääneet suomalaiset, joista olen kirjoittanut tässä, tässä ja tässä. Halén esittelee 10.6.1797 kaapatut kaksi suomalaista laivaa. "Vaasalaisen kapteeni Olaus Stänken 13 hengen miehistöstä neljän oli jo onnistunut karata Maltalle anastamallaan turkkilaisella laivaveneellä. Toinen suomalainen kapteeni Anders Öhman oli kotoisin Porista."

Jutun varsinainen päähenkilö on "Kristiinankaupungissa 1785 syntynyt Johan Öhman, kapteeni Anders Öhmanin aluksesta". Tämä oli seuraavaan kesään mennessä kääntynyt musliminuskoon ja hänestä tuli
pašša Yusuf Qaramanlin mamelukki vuoteen 1820 mennessä. Tuolloin hän pakeni ja viimeinen tieto hänestä on kesältä 1832 konsuli Adolph Hahrin palvelijana.

Pääosassa kirjassa on itä, mutta aivan lopussa mainitaan, että "kamaripalvelijaksi ja hovimestariksi vapaaherra Knut von Troilin kotiin Turussa, ns. Brinkalan hoviin, tuli 1821 23-vuotias mulatti, Brasiliassa 1798 syntynyt Portugalin alamainen Jean (Johan) Perella". Tämä meni maaliskuussa 1825 Christina Wikholmin kanssa kihloihin ja heille syntyi tytär Maria Theresia 1.2.1826. "Lapsen synnyttyä isä lähti samana keväänä ulkomaille eikä enää palannut." (Oikea syntymävuosi on 1825 ja kasteen yhteydessä isän nimi Pereira.)

Myös ensimmäisen maailmansodan linnoituksia Helsingin ympäristöön rakentaneet kiinalaiset lähtivät kotiin. Halénin lainaama Wolf H. Holsti toteaa, että nämä "panivat täällä alulle melkoisen määrän vinosilmäisiä suomalaisia. Tunnen joitakin ja - vinot silmät tai ei - heistä kaikista on tullut oikein hyviä suomalaisia, niin myös heidän jälkeläisistään." Tätä aihetta käsitteli Raili Mikkanen romaanissaan Laulu Punaisesta huoneesta, mutta sukututkimuskeskusteluissa ei ole kukaan maininnut tällaisista juurista.

Kirjassa on monta muutakin mielenkiintoista ihmiskohtaloa, suosittelen lukemista lämpimästi.

Kulttuuriperintöä, viikot 5 ja 6

1) Viime viikolla Helsingin yliopiston verkkokurssissa esiteltiin kulttuuriperinnön instituutioita. En kuunnellut kovin keskittyneesti.

2) Omatoimiopiskeluna menin viime perjantaina yliopistolle kuuntelemaan Simon Woodwardin luennon Whose heritage is it anyway? Negotiating colonial histories in The Gambia. Mielenkiintoinen ja vaikea tiivistää. Erityisesti kiehtoi (sattuneista syistä) se, miten Gambiassa on muodostettu turistituotteita Alex Haleyn kirjasta Juuret, jonka totuudellisuus kyseenalaistettiin hyvin pian julkaisun jälkeen. Nyt turisteja viedään linnoitetulle saarelle kuvittelemaan sinne vangittuja orjia, joita todennäköisesti ei saarella koskaan ollut, ja käymään kylässä, jonka heimo on Haleyn kuvitellun esi-isän.

3) Sopivasti juuri turismilla aloitettiin verkkokurssin viimeinen varsinainen luentoviikko. Sen jälkeen yllättyin, kun Visa Immonen esitteli geeniperimän kulttuuriperintönä! Hän oli analysoinut (julkaissut?) geenitestejä käyttäneiden sukututkijoiden verkkokeskusteluja. Kolmantena aiheena oli digitaalinen kulttuuriperintö. Sen yhteydessä Immonen näytti kalvon

Tämä kuullosti tutulta.

4) Heti painettuani tämän aamuisen "määritelmä"postaukseni julkaistuksi lähdin yliopistolle, jossa EU:n tutkimusinfrastruktuurikonsortio DARIAH markkinoi itseään. (Suomi ei ole toistaiseksi jäsenenä.) Ennen sinänsä mielenkiintoinen mainoksen kuulemista esiteltiin Helsingin yliopiston ja Aallon tutkimustoimintaa, jonka kattoterminä on Digital Humanities. Tämän alla on m.m. aamulla mainitsemani digitaalinen historiantutkimus -hanke.

Yllätyin aika tavalla, kun Mikko Tolonen kertoi tässä yhteydessä sanojen Digital Humanities olevan "emerging field combining culture heritage research with contemporary information and communication". Jos tästä sanat "culture heritage research" korvaa kulttuuriperinnön tutkimuksella ja muistaa, että siinä Visa Immosen luentokalvoista kopioiden "Ei tutkita menneisyyttä ja sen jälkiä sinänsä", sillä näitä tutkii "arkeologia, historiankirjoitus, kansatiede, taidehistoria", vaan sitä "miten menneisyyttä arvotetaan, säilytetään, esitetään, käytetään?"...

Mitä humanistinen tutkimus olisikaan, jos käsitteet olivat yksiselitteisiä. Ainakin nyt ymmärrän, miksi viime perjantain seminaarin kahvitauolla yksi keskustelun aloitus oli "Mitä ymmärrätte kulttuuriperinnöllä?" Ja jos kuulen sen uudestaan, voin sujuvasti sanoa "Esimerkiksi geeniperimämme".

"Avoin GLAM ja mitä näitä nyt on?"

Otsikko on lainaus eilisestä lounaskeskustelusta, jota yllä oleva kuva (Nautelankosken museot via Suomi syö ja juo, CC BY 2.0) ei kuvaa. Lainaus ei taida olla sanatarkka, mutta sen hengessä ajattelin tehdä kenttäkatsausta historianharrastajan ja sukututkijan näkökulmasta. Sivustaseuraajan tiedoilla. (Vaikka itse olen käyttänyt internettiä syksystä 1990, heräsin (muistaakseni) sen sukututkimuksellisiin mahdollisuuksiin vasta HisKin myötä ja tosissani vuoden 2006 paikkeilla.)

Kuten Hack4fi-gaalan yhteydessä kävi ilmi, AvoinGLAM-toiminta on ollut Suomessa käynnissä neljä vuotta. GLAM on englanninkielinen lyhenne, joka kattaa galleriat, kirjastot, arkistot ja museot. Tarkoitus (minun ymmärrykseni mukaan) on saada näitä avaamaan aineistojaan verkossa mahdollisimman vähäisin käyttörajoituksin. Jotta insituutiot näkisivät tästä syntyvää arvoa ja toimintaa, on järjestetty m.m. hackathoneja. Mutta painopiste on nimenomaan mahdollistamisessa.

Suomessa toimijoista ovat korostuneet museot. Ilman AvoinGLAM-verkostoa meillä ei todennäköisesti olisi nyt verkossa niin paljon käytettävissä olevia valokuvia kuin on. Muut arkistoavaukset ovat toistaiseksi olleet pienimuotoisempia, kun Arkistolaitos oli avoimella linjalla digitaaliarkiston alusta asti (taiv. kiitos).

Aikaansaannokset ovat siis hyödyttäneet monia, jotka eivät ole edes tienneet, mitä työtä on tehty niiden eteen. Ja toisaalta aineistoja avanneilla ei ole täyttä näkyvyyttä siihen, kuinka hyödyllistä avaus on ollut. (Avoimuuden kautta Avoin GLAM linkittyy Wikipediaan ja Wikimediaan, jotka ovat sekä aineiston jakelu- että hyödyntämiskanavia.)

Myös (täälläkin) esillä ollut digitaalinen historiantutkimus on määrittelemätön käsite, kuten viimeviikkoisessa seminaarissa kävi (taas) ilmi. Onko se hienoja (laskennallisia) menetelmiä ja upouusia ideoita? Riittääkö piiriin pääsyyn haut digitoituun lehtiaineistoon tai pisteiden merkitseminen digitaaliseen karttaan? Tai digitoitujen aineistojen (perinteisempi) käyttö sekä tuotosten jakaminen verkossa? Jälkimmäistähän sukututkijat ovat tehneet jo vuosikymmeniä raapimatta suuremmin päätään, mutta akateemisilla tutkijoilla on omat ongelmansa.

Historianharrastajan kannalta ammattilaisten digitaalinen historiantutkimus -aktiviteetti tarkoittaa sitä, että esim. Arkistolaitoksella (mistä merkkejä Hack4fi-postauksen lopussa) on intressiä kehittää tutkimuksen mahdollisuuksia sekä uusilla verkkoaineistoilla että työkaluilla, joista harrastajatkin voivat hyötyä.

Toivottavasti toiminnan tuloksena myös joku päivä ammattilaisten tutkimuksissaan kokoamat tietokannat (esim. isonvihan pakolaisista, merimiehen vaimoista tai porilaisten sukulaisuussuhteista) saadaan yleisempään käyttöön. Sekä tuloksien luotettavuuden arvioimiseksi että uusien johtopäätösten mahdollistamiseksi. Ja laiskojen amatöörien avuksi.

(Asiallisempaa tekstiä digitaalisesta historiantutkimuksesta on Kenneth Nybergin ja Jessica Parland-von Essenin verkkokirjassa Historia i en digital värld, josta työstävät parhaillaan kakkosversiota.)

Sekä AvoinGLAM että historiantutkijoiden digitaalipohdinta ovat suhteellisen uusia hankkeita. Jo niitä ennen ja niistä riippumatta on aineistoja digitalisoitu, jaettu ja hyödynnetty. Erityisesti sukututkimuksen ja paikallishistoriaharrastuksen piirissä. Ja edelleen on hyviä ideoita toteuttamatta, kuten aprillipilani taustalla oleva ajatus isosta paikallishistorian portaalista.

Esteettömyyskuulutuksia 1810-luvulla

Ruotumerisotilas/ruotupursimies (?) Anders Billsjö pakeni Suomen sodan aikana Paraisilta Ruotsin puolelle ja oli jo keväällä 1810 aikeissa mennä naimisiin. Kuulutus sanomalehdessä Posttidningar 21.7.1810.

Entinen armeijan vapaaehtoinen Reinh. Nygren oli syntynyt Sauvossa. Suomen sodan jälkeen hän suunnitteli avioliittoa ja estettömyyttään kuulutettiin sanomalehdessä Posttidningar 26.1.1811.

Kemiössä 1786 syntynyt Carl Sundström siirtyi Ruotsin puolelle 1808 ja aikoi siellä avioliittoon. Esteettömyyskuulutus sanomalehdessä Inrikes tidningar 12.3.1812.

Suomen Myrskylässä syntynyt merimies Gabriel Nyberg aikoi Tukholmassa naimisiin. Kuuutus sanomalehdessä Posttidningar 20.3.1813.

Entinen Karjaan pitäjänsuutari Carl Carlsson Gran, joka oli syntynyt Kemiössä 1782 ja sieltä muuttanut 1812, ei pystynyt osoittamaan esteettömyyttään avioliittoon Blidössä. Ilmoitus sanomalehdessä Inrikes tidningar 29.12.1813.

Kemiön kirkonkylässä syntynyt Eric Sundberg asui vuodesta 1810 Hammarlandin pitäjässä Ahvenanmaalla. Hänen esteettömyyskuulutuksensa julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 17.2.1819.

Tuontitavaran määristä 1800-luvulla

Eilistä huuliharpputekstiä tarkistaessani tuli mieleen tammikuun krinoliiniesitykseen (viime tingassa) löytyneet tuontitilastot (*). Näkyisikö näissä huuliharppujen tulo? Ei, mutta muuta tuttua tavaraa kylläkin.

Äskettäin esillä olleet saagoryynit on eritelty vain varhaisimmassa tilastossa. Myöhemmin ehkä osana perl/helmiryynejä? Vuotuinen tuonti oli noin 2000 kiloa eli ihan joka mökissä näistä ei kokattu.

Viime viikolla kaverini hehkutti sanomalehtien katoamisilmoitusten hauskuutta. Tuli mieleen vanha sateenvarjotekstini, joten tilastoissa kiinnitin huomioni tähänkin kategoriaan. Se ilmoitettiin varhaisimmassa tilastojulkaisussa kappaleittain, mutta lukuisin alaviittein, jotka kertoivat alakategorioiden menneen toisinaan keskenään sekaisin. Yhtä kaikki, sateenvarjoa ei näiden lukujen perusteella ei tainnut olla edes jokaisella kaupunkilaisella ennen 1850-luvun loppua. Ja vuonna 1861 oli sateenvarjobuumi?

Useimmat kappaletavarat ilmoitettiin myöhemmissä tilastoissa käytännöllisemmin joko painolla tai raha-arvolla mitattuna. Erikoisen poikkeuksen tekevät sitrushedelmät, joiden laskemista jatkettiin melko pitkään. Määrät ovat tavallaan yllättävän suuria, mutta jaettuna väestömäärällä ei käteen jää montaa siivua sitrusta.

Toinen pitkään kappaleittain tai tarkemmin sanottuna pullottain pitkään tilastoitu tuontituote oli "Viinejä, sampanjaa ja muita vaahtoavaisia". Sampanjahan pääsi yllättämään Kuopion talvimarkkinakuvauksessa, joten paljonko sitä tänne tuotiin?

Laillista tietä ei kovin suuria, mutta erittäin vaihtelevia, määriä. Tätä pitäisi päästä vertailemaan talouden tilaan kokonaisuutena tai Euroopan viinisatojen tietoihin. Tosin silmämääräisestikin huomaa pienimpien määrien olevan 1860-luvun nälkävuosien kohdalla.

Juomissa jatkaen, tuontiteessä oli jännittävä aloitus tilastoinnissa. Graafissa pienet luvut eivät edes erotu. Alkoiko teen juonti Suomessa tosiaan ja tosissaan vasta 1860?

Kahvin kohdalla ei ole vastaavaa. Nälkävuosien aallonpohjakin erottuu vain kun sitä tietää etsiä. Vuonna 1880 tuonti oli jo 2,13 kiloa per kansalainen, mukaanluettuna imeväiset.

(*) Tässä blogitekstissä käytetyt tilastojulkaisut

• Öfversigt af Finlands sjöfart och handel åren 1856–1865: Andra häftet. (1866)
• Katsaus Suomen ulkomaiseen merenkulkuun ja kauppaan : vuosina 1866–1870 (1872)
• Yleinen katsaus Suomen ulkomaiseen merenkulkuun ja kauppaan vuosina 1871–1875: ynnä grafillinen esitys sahattujen puutavarain ulosviennistä vuosina 1864–1875 (1877)
• Yleinen katsaus Suomen ulkomaiseen merenkulkuun ja kauppaan vuosina 1876–1878. (1881)
• Yleinen katsaus Suomen ulkomaiseen merenkulkuun ja kauppaan vuosina 1879 ja 1880. (1883)

Huuliharpuista

Pixabay

Amerikkalainen podcast Stuff you missed in history class omisti yhden jaksonsa viime vuonna huuliharpulle. Sen jälkijunassa kuunneltuani ryntäsin tietenkin sanomalehtien kimppuun. Mutta ennen kuin aloin vääntää löydöksistäni blogitekstiä, tein myös tavallisen verkkohaun, jolla löytyi kirja-arvostelu Jantso Jokelinin Huuliharppukirjasta. 

Miksi tehdä työtä, jonka toinen on jo tehnyt, joten kirja varaukseen kirjastosta. Sen historiaa kuvaava "Huuliharppu Suomessa" -osio on lyhyt ja alkaa 1900-luvulta. Tekstissä vilahtaa sanomalehdessä julkaistu konserttiarvostelu vuodelta 1907, mutta 1800-luvun sanomalehtiä ei ole käytetty vaan Jokelin kirjoittaa, että "Ensimmäinen dokumentti huuliharpusta Suomessa on Melanin musiikkikaupan mainoksessa 1890-luvun alussa, mikä kertoo soittimen olleen kysytty viimeistään 1880-luvulla." (s. 153-154).

Huuliharppu (yhdellä määritelmällä) kehitettiin Saksassa 1800-luvun alkupuolella ja Jokelinin mielestä oli uskottavaa, että se tuli Suomeen vasta vuosisadan lopulla? Ehei.

Åbo Underrättelser 15.6.1852 mainitsee saksalaisen orkesterin, jonka instrumenttien joukossa on huuliharppu (munharmonika ruotsiksi). Isompia ja suurempia huuliharppuja markkinoitiin viimeistään jouluksi 1858 (Finlands Allmänna Tidning 10.12.1858 ). Saksassa oli tuolloin jo huuliharpputehtaita (Jokelin s. 31, 35).

Myöhemmin myynti-ilmoituksia on suomenkielisissäkin sanomalehdissä, mutta kuvauksia soittamisesta ei osu hakuuni. Soittimen hankkimisesta on väläys Eeron kertoelmassa Pikku Matin markkina retki (Aamulehti 17.12.1885), joka selvästi pyrki realistiseen kuvaukseen.

Hiukan päivällistä aterioittua läksivät markkinamiehemme vielä kaupungille. Nyt vasta oli Matilla aika ja tilaisuus kulkea kadut ja tori ympärinsä. Isä osti itsellensä pitkävartisen piipun ja Matti sai huuliharpun. Siinä kaikki ostokset ja nyt lähdettiin uudelleen katuja katselemaan, joiden varsilla kapakkojen kilvet loistivat, mitkä kultasilla, mitkä hopeaisilla tahi taivaan sinisillä osoitteilla ja kirjaimilla.

Villinä veikkauksena luulisin erilaisissa kansanperinnearkistoissa piilevän tietoa huuliharpun soitosta 1800-luvulla.

Jokelinin kiinnostus ja oma tietous koskee itse soitinta ja sen soittoa. Valitettavasti voin sieluni silmin nähdä esitelmäntekijöitä yms., jotka eivät huomaa, että kirjan tekijän innostus ei ole kohdistunut soittimen historian jäljitykseen Suomessa ja he tulevat toistamaan ajoituksen "1880-luvulta". 

Digitaalisen historiantutkimuksen mahdolliset tulevaisuudet

Onpa tullut viime viikolla rampattua tilaisuuksissa kun vieläkin on muistiinpanoja lojumassa pöydällä. Ne koskevat perjantaista seminaaria Digital History in Finland: Possible Futures, jonka järjesti projekti Towards a Roadmap for Digital History in Finland. Muistiinpanojen eka huomio on "ihan uutta porukkaa", mutta oli joukossa tuttujakin ihmisiä.

Ekana puhui Kari Uotila arkeologisten kaivausten uusista mittausteknologioista, erityisesti laserskannauksesta. Se mahdollistaa piirtämistä nopeamman dokumentoinnin, jota myöhemminkin on mahdollista tarkastella kolmessa ulottuvuudessa. Olettaen, että löydetään tavat säilyttää mittaustieto käytettävässä muodossa, mikä on toistaiseksi vielä haasteena.

Jukka Tyrkkö kävi läpi ditaalisten ja laskennallisten menetelmien kehitystä kielitieteessä viimeisen kahden vuosikymmenen ajalta keskittyen korpusanalyysiin. Mitä enemmän sanoja saadaan kokoon, sitä erilaisempia kysymyksiä voidaan esittää. Mainiosti hän totesi, että sekä data että menetelmät on kuvattava avoimesti ja selkeästi tulosten yhteydessä. Valitettavasti tarkentavaan kysymykseeni sain vastaukseksi, että näin ei läheskään aina toimita. Eli ei ole valmista mallia historiantutkimukseen, jossa toistaiseksi on "omasta tietokannasta" löydetty todisteita yleensä ilman pidempää selostusta sen paremmin tietokannan muodostamisperusteista kuin analyysimenetelmistäkään.

Jaakko Suominen väläytteli löydöksiään tietokoneavusteisen historiantutkimuksen historiasta Suomessa. Kun työnsä Anna Sivulan kanssa valmistuu on se varmasti mielenkiintoista luettavaa. (Varsinkin jos HAikin ynnä muiden julkaisujen haravointiin käytetään muutakin hakusanaa kuin tietokone. Reikäkortti ja tietokanta tulevat ainakin mieleen.)

Keskusteluosuudessa tuli terveellinen muistutus kontekstin huomioonotosta. Suominen tai alussa mainitussa projektissa työskentelevä Petri Paju (en muista kumpi) hypotisoi, että Pertti Huttusen väitöskirjaa ei hyväksytty Helsingin yliopistossa tietokoneen käytön takia. Yleisössä istunut Jyrki Ilva tarttui tähän ja huomautti, että Huttusen poliittinen ajattelu oli luonnollisempi selitys hylkäykselle.

Mikko Tolonen yritti kahvitauon jälkeen provosoida puheellaan aatehistoriasta ja data-analyysistä, mutta minä en ymmärtänyt mitään pointtia niin, että olisin saanut kynää paperille. Tutkimuksen vaikuttavuudesta oli ainakin kyse. Ja siitä, että datalla voidaan vahvistaa aiemmat teoriat muutoksista/käännekohdista.

Lopuksi Petri Paju esitteli lopuksi projektisuunnitelmaa ja piakkoin tutkijoille lähetettävää/jaettavaa/avattavaa kyselytutkimusta. Vedin herneen nenään syvään ja poikittain joko syystä tai väärinkäsityksestä ja väsymyksestä. Purin tuntemukset jo oikealle taholle, joten ei siitä sen enempää.

Mutta "digitaalista historiantutkimusta" sivuten vielä Tapio Salmisen torstaisen esityksen nostoista unohtunut pointti. Salminen nimittäin, kuvatessaan pitkäksi muodostunutta väitöskirjaprosessiaan, totesi, ettei olisi tarttunut lopulliseen aiheeseensa ja metodiinsa ilman digitaalisen kameran tuloa ja apua. Käsiala-analyysin tekeminen Tallinnan kaupunginarkiston aineistoista ei olisi muistiinpanojen varassa ollut mahdollista.

Kuvitus poimittu Flickr Commonsista, vaihteeksi tallentamatta tarjoajien tietoja ja kuvalinkkejä. Ja kertomatta edes hakusanoja. Niin ja yksi on kotimaisista digitoiduista sanomalehdistä. Onko sinulla kotonasi ajantietokone?