Lehtileikekasasta

Hesarissa 7.5. oli juttua vanhojen suomalaisten elokuvien restauroinnista ja nettiesityksistä. Johtaja Jukka Liedes OKM:stä lupaili, ettei "kaukana ole se päivä, että kaikki suomalaiset elokuvat ovat netissä, osa maksullisina ja osa ilmaiseksi". Kuinka kaukana voi olla päivä, joka ei ole kaukana

Suomenlinnan lähellä avautuu tänä kesänä Lonnan saari (HS 11.5.2014). Puuhamiehet "uskovat, että saaren erikoinen sotahistoria houkuttelee turisteja". Infolaatikon mukaan saarella neuvoteltiin 1808 Suomenlinnan antautumisesta, 1830-luvulla alettiin ruudin säilytys ja 1800 merimiinojen kokoaminen. Vetoavaa?

Poleemissa 2/2014 graduntekijä on törmännyt arkistossa elektorineseen aineistoon: "Muovitaskuun säilötyssä levykkeessä lukee ELÄMYS(WP51)." Samassa lehdessä professori Seppo Hentilän haastattelu ja varjopääsykoeopas, jossa on löydetty kirjan Suomen poliittinen historia 1809-2009 mielenkiintoisimmat palat. Tarvitseeko enempää tietääkään?

Kansalaisjärjestö Oranssi ry digitoi OKM:n tuella fanzineja vuosilta 1977-1982. Projektissa myös haastatellaan pienlehtien tekijöitä. (HS 21.5.2014)

Vantaan pappilan kaivaukset saivat näkyvyyttä m.m. Hesarissa 22.5.2014. Paikka oli muuttunut niityksi vuoteen 1699 mennessä. Ilmaisessa verkkomediassa samasta: MTV, Vantaan sanomat, Vantaan Lauri. Lisäksi kaivauksista kerrottiin Ylen Tiedeykkösessä.

Leppävaarassa "kansalaismuistipiiri tutkii paikallishistoriaa" kokoontumalla "parin viikon välein keräämään talteen Leppävaaran alueen historiaa kuvien, karttojen, lehtileikkeiden ja tarinoiden muodossa". (HS 28.5.2014) Hienoa.

Eilisessä (13.6.2014) Hesarissa kerrottiin, että ahvenanmaalainen panimo on teettänyt 2000 pullon erän kopiota 170 vuotta sitten uponneen laivan lastin oluesta. Sellaista olisi voitu juoda tykkisluupissa, jonka kopion valmistumisesta kerrottiin lehden toisella sivulla. "Ensimmäiset turistit pääsevät sen kyytiin vasta vuoden 2015 toukokuussa." Soutavatkohan Lonnaan?

Saarnatauti Suomessa

Ernst Jakob Valdemar Bonsdorff mainitsee kirjassaan Elämäni varrelta (1933, 2p.) käsittääkseni lapsuutensa aikana eli 1840-luvun loppupuolella tai 50-luvun alussa  Hartolassa esiintyneen saarnataudin. (Bonsdorffin isä kuoli vuonna 1859 eli sitä myöhemmästä ajasta ei voi olla kyse.)

"Siihen sairastui, mikäli muistan, vain naisväkeä, tavallisesti nuoria tyttöjä. Niitä tuotiin usein pappilaan, koska arveltiin, että sielunpaimen parhaiten voisi niitä parantaa. Sairas heittäytyi äkkiä pitkäkseen ja tuli aivan tiedottomaksi, ruumis tavallisesti jäykistyi ja kasvot tulivat kuolonkalpeiksi. Sitten alkoi saarna, jota kesti usein neljännestunnin. Isäni kuunteli tuota saarnaa ja selitti, että se oli seurakunnan papin pitämä saarna, johon oli lisätty omia mietteitä. Kun tuo kohtaus oli ohi, nousi sairas vuoteeltaan ja oli taas entisissä voimissaan."

Samaan aikaan esiintyi vastaavaa Ruotsissa. (Opinnäyte aiheesta.)

Termi saarnatauti on saattanut tarttua Bonsdorffin sanavarastoon vasta myöhemmin. Vielä Uudessa Suomettaressa 14.10.1886 tavallisena "saarnaamistautina" pidetään vastustamatonta halua saarnaamiseen. Tästä erillään lehtijuttu esittelee nukuksissa eli maatessa saarnaamisen. Tämä "saarnatauti on säännöllinen, josta omistajalla on jo edelläpäin kaukainen aavistus". Ruotsalaisesta sanomalehdestä lukemansa tapauksen lisäksi kirjoittaja on Suomesta kuullut kolmesta samankaltaisesta tapauksesta. Hän ei näistä ole kertonut kuin itse todistamastaan.

"Kesällä Kuopiossa saimme kuulla, että siellä on monta vuotta eräs Karolina Utriainen pitänyt aamusaarnoja säännöllisesti eri aineesta joka päivä alkaen k:lo 5, ja jokaisena pyhä- ja juhlapäivänä saman päivän Evankeliumin johdosta. Eräs asuintoverimme herätti meidät jo k:lo 4, kuulemaan Tuorstaipäivän (1 p. Heinäk.) "aamusaarnaa", jota hän jo eilisaamuna oli käynyt kuulemassa, ja siis taisi olla oppaanamme. Lähemmäksi tultuamme saarnaaja-naisen asuntoa, tulvaili sinne henkilöitä erihaaroilta kaupunkia. K:lo 1/2 5 oli huone jo väellä täyttynyt, eikä aikaakaan, niin nainen laskeutui vuoteelle, siveli kämmenillään käsivarsiaan alaspäin, ikäänkuin silittämällä, sulki silmänsä, koski oikealla kädellään huuliinsa, jonka jälestä veti kätensä oikealle sivulleen, ikäänkuin olisi jotain suurta kirjaa avannut. Sen jälkeen alkoi hän kaikuvalla äänellä saarnata Vapahtajan sanain: "Isä, kussa minä olen" j. n. e. johdosta. Saarna kesti 50 minuuttia. Loppu oli, kuten ainakin saarnan, virren värsy: "Armostas o Isä lainaa", "Isä meidän" ja "Herran siunaus" olivat viimeiset osat hänen saarnassansa. Kokoontunut yleisö veisasi virren, johon ei saaranaaja itse yhtynyt." 

Saarnataudista ilmiönä Suomessa en löytänyt verkosta valmista tietoa, mutta selvisi, ettei Karolina Utriainen ole unohtunut. Hänellä on perusteellinen Wikipedia-sivu - saksaksi!

Kesäkuuta

30.5.

• WTF?! Olutkellarin romahtaminen hääti asukkaat Raaseporin linnasta | Yle Uutiset | yle.fi

1.6.

• BBC:n radio-ohjemassa Sinuhesta Waltarin versio on "awful Finnish novel" 

2.6.

• @KirsiMariaH väittelee naisten sota-ajan työn muistoista 
• The Tallinn Collector, where you are invited to discover Tallinn like a tourist back in the USSR.
• Digihumanisti aukoo uusia uria
• Tiedetoimittajat ovat listanneet tiedeblogeja

 3.6.

• Urheilumuseon blogissa kerrotaan varhaisista naispyöräilijöistä
• Väitös: Whose memory in Finland shall not pass away
• Koiramuseo Helsinkiin!
• Mailman ainua meänkielen ja pohjoissuomen murtheitten tietokanta 

4.6.

• Pitkästä aikaa Hulda Huoleton arkiston aukiolotsekkaus ja turha ryntäily Krunikassa. Onneksi törmäsin arkistonjohtajaan jo puolimatkassa.
• Jälleen uusi sukupolvi saa omaksua oikean historiatiedon. Haikarin Kuninkaantie tarkastelussa.

5.6.

• "Eik oo aika viehkee paikka?" – Ruissalon telakan historia halutaan avata yleisölle | Yle Uutiset | yle.fi
• Ja metsäkanatkin ne pauhaa – muutama sana linnustomme haastelusta

 6.6.

• Kansallisarkisto julkaisee jatkosodan partisaani-iskuissa menehtyneiden suomalaisten siviilien nimitiedoston
• Täh? Libris @kungbib linkittää @NatLibFi digiaineistoihin. Yhteisen kulttuuriperinnön hengessä? Esimerkki.

7.6.

• Nollavaimo purki lapsuuden varastolaatikkoja  
• Mitä mieltä pitäisi olla maailmanperintökohteen tuhoamisesta? Brittipohdintaa. 
• 1920-luvun kirkonkirjoissa listattiin srk:n "huoripukit". Syytös ei ole totuus, pitäisikö lista tuhota vai näyttää?  

8.6.

• Jyväskylässä yhdistetty taide ja kulttuurihistoria hyvältä näyttävällä ratkaisulla
• Ruotsalainen museo kotiuttaa perulaista esineistöä 

 9.6.

• Kyllä Suomessa osataan keskustella historiasta...  

10.6.

• Olavi Virran henkilökohtaista perintöä lojuu varastossa Seinäjoella | Yle Uutiset | yle.fi
• Veikkaus/toive: Arkistolaitokselta tulee #Helsinki -päivänä tiedote äskettäin digitoiduista kartoista
• @HonkasaloLaura : "esi-isien ja -äitien kokemukset muovaavat ihmistä yllättävän paljon" 
• "Kotipiirissä" suunnitteilla Kajaanin linnan uudelleen rakentaminen

 11.6.

• Arkistolaitoksen verkkopalvelut trendaa ylöspäin ja blogini alaspäin. Vuosikertomuksissa ei digitaaliarkistoa?!

 

Ei kovin totinen Suomen historia

Kevään uutuuslistoilta bongaamani Eero Ojasen Totinen Suomen historia. Miten kaikki varsinaisesti tapahtui herätti toiveita. Nytkö olisi saatu kansiin Suomen historiaa kaipaamallani kepeysasteella?

Ei. Totisesti totisesta historiasta Ojasen kirjassa ei ole kyse, mutta ei myöskään tarpeeksi totisesta. Mutta kylläkin hauskasta ja ajatuksia herättävästä. Ojanen on kääntänyt historian syyt ja seuraukset nurinkurin.

Jäänmurtajien rakentaminen on ollut Suomelle tärkeä ala, ja suomalainen osaaminen sillä alalla maailman huippua. Siksi oli tarpeen valita ilmasto, jossa Suomea ympäröivät meret tai ainakin rannat jäätyvät jokseenkin kauttaaltaan jokseenkin joka vuosi. (s. 15)

Mikään ei ole varsinaisesti fiktiota, mutta myöskään totta. Paitsi kun on. Kuten kun Ojanen rinnastaa entisajan näkillä pelottelun nykynäkkeihin: "taantumaan, lamaan tai peräti ylikuumenemisen pelottavaan kurimukseen" (s. 166).

Tai huomaa (Ilkka Malmbergin taannoisen Kuukausiliitteen artikkelin tapaan), että suomalaiset ovat yhteisöllisiä. Rakkaimmat kirjamme (joista kumpaakaan en muuten ole lukenut) Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas kuvaavat porukkahenkeä. "Meillä ei ole semmoista suomalaisuuden merkkiteosta, joka kertoisi vain yhdestä ihmisestä tai päähenkilöstä." (s. 74) "Moni suomalainen on haaveillut luonnonläheisyydestä ja jopa metsäläisyydestä siksi, että se ei juurikaan ole ollut suomalaisten arkitodellisuutta." (s. 75)

Vai oliko nämäkin käännetty jotenkin nurinpäin?

Kuvitus Heino Aspelinin piirros, Tuulispää 24-25/1910

Paha mieli digitoiduista sanomalehdistä

Sunnuntain Hesarissa Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm haikaili 1900-luvun sanomalehtien digitointia Suomen satavuotisjuhlien hankkeeksi. Epätoivoiselta vaikutuskanavalta vaikutti. Mahdollisuudet ja ongelmat ovat samat vanhat tutut. Tekijänoikeuskysymysten ratkaisuksi Ekholm esittää "keskitettyä rahoitusta ja yhteiskuntasopimusta".

Kirjoitusta (tietenkin) jaettiin sosiaalisessa mediassa, Jessica Parland-von Essen kirjoitti aiheesta blogiinsa ja Hesari julkaisi lisää yleisönosastokirjoitukia. Niistä tänään julkaistu sai minut erittäin ikävään mielentilaan. (Tämän tekstin alkuperäisessä versiossa oli useita kirosanoja.)

Päivälehden arkiston johtaja Pekka Anttonen nimittäin paljasti, että heidän tutkijasalissaan

"voi lukea sähköisesti digitoituja Helingin Sanomia (1904-) ja Ilta-Sanomia (1932-) lehtien koko ilmestymisajalta lehtien synnystä tähän päivään. Lehtien tekstiaineistosta on mahdollista tehdä vapaita sanahakuja."

Ihanko totta! Ei lämmitä hiukkaakaan maaseutua tutkivia, mutta olisi auttanut viimevuotista talohistoriikkiäni merkittävästi. Visioin sitä tehdessäni, että kyseisessä arkistossa voisi olla jotain käyttökelpoista ja kävin muistaakseni pari kertaa tarkistamassa arkiston kuvauksen verkkosivuilta.
Missään tapauksessa en saanut käsitystä digitoidun tekstin hakumahdollisuutta, sillä olisin varannut tutkijapäätteen oitis.

Tarkistus vielä nyt. Arkiston kokoelmat-sivulla on pitkä lista kuivan näköistä tavaraa. Sanomalehdet mainitaan, mutta syntyy (ainakin minulle) mielikuva, että kyse on niiden toimittamisesta syntyneen materiaalin arkistoista. Ajankohtaista-sivulta selviää, että

Sanoman vuosina 1957-1986 julkaiseman Kansa Taisteli – Miehet kertovat -aikakauslehden vuosikerrat ovat nyt kattavasti sähköisessä muodossa ja luettavissa arkistomme tutkijapäätteeltä. [...] Sanoman henkilöstölehtiin kuuluvia Hesa-lehteä (1938-2004) ja Sanomia-lehteä (2005-)

Missään en näe mainintaan Hesarin ja Ilta-Sanomien käytöstä tutkijapäätteiltä. Kuinka lukutaidoton olen? (Pöllämystynyttä oloani kuvaamassa kanadalainen pienokainen. Musée McCord Museum, Flickr Commons)

Fiksummat, pliis kertokaa kommenteissa sivu, jolta tieto löytyy. Niitä muita varten, minulle nyt myöhäistä.

Kadonneita tavaroita

Melko usein päivitellään varsinaisessa mediassa ja etenkin sosiaalisessa mediassa kadonneita tavaroita. "Nuoriso" ei tunnista korppuja, eikä tiedä c-kasetin ja lyijykynän olennaista yhteyttä. Tilanne on niin paha, että tarvitaan testauksen lisäksi opetusta:

• Mixtapes Explained to Modern Kids 
• Video Stores Explained To Modern Kids 
• Film Photography Explained To Modern Kids 
• Record Stores Explained To Kids 
• How to Explain Cassettes to Kids - Now & Then
• Things Modern Kids Won't Recognize
• Young Kids and "Old" Technology: A Parent's Retrospective
• Kids react to rotary phones 
• Kids of Today vs 1980's Technology

Mutta on sitä tavaroita kadonnut ennenkin. Ainakin kävelykepit ja silinterihatut. Taskukellot ja kellonperät.


Sanomalehti Hämäläisen takasivulla 11.12.1889 oli W. C. Wilhelmssonin korutavarain kaupan ja korutehtaan tuotelistaus kahdella kielellä. Vieressä suomenkielinen osuus, josta löytyy varmasti kävelykeppien ohella muitakin "kadonneita tavaroita". Alfenidi teoksia, Bahyttejä, Etulatinkeja, Madapolamia, Raksiloita, Pistooli nyörejä ja Miekan kannattamia en muista Stokkalla nähneeni. Ehkä en ole vaan tunnistanut?

P. S. Selvitä sukupolvikokemuksesi -kone rakentuu vahvasti kulutuksen ympärille.Tutkimus Tietokonekerhoista blogosfääriin, pöytäkoneista älypuhelimiin - kokemuksia tietokoneharrastamisen arkipäiväistymisestä kertoo siitä, mitä otsikko sanookin.

Kampasin, karstasin, kehräsin ja kudoin

Kiitos Jenni Sahramaan mainostuksen pääsin viime lauantaina Sommelon järjestämään tekstiilityöpajaan Pukkisaaren rautakautisessa ympäristössä, jossa pyörähti välillä muitakin vierailijoita (katso kuva yllä). Tarkoituksena oli päästä kokeilemaan rautakautisia käsityötekniikoita käytännössä ja tämä toteutui osaltani täysin.

Aamupäivän aiheena oli kehräys, joka ei alkanut värttinästä, vaan villan käsittelystä. Opin, että karstat otettiin käyttöön vasta keskiajalla ja sitä ennen villaa kammattiin. Kammat vaalean villan keskellä kuvan yläreunassa.

Kampaamiseni jäi puoliväliin, mutta karstaamisesta sain otetta. Aiemmat yritykset museoissa tms. ovat tainneet kariutua turhan voiman käyttöön. Kuin lapsen hiuksia harjaisi, kuten ohjaajamme opasti. Ja yksinkertaisuudessaan kuin lasten leikkiä ja oli kuulemma aikanaan lasten työtä. Karstaukseni tuloksia tummasta villasta kuvan keskivaiheilla.

Enemmän aikaa meni siis valmistelutöihin kuin varsinaiseen kehräämiseen, jossa en ollut niin toivoton kuin olin pelännyt. Mutta kaukana sujuvasta, tietenkin. Värttinäni kuvan alareunassa. Jenni Sahramaan blogista voit tarkistaa miltä se näytti kädessäni.

Valmistelutöihin meni aikaa myös kankaankudonnassa. Vaikka sen ohjaaja toi paikalle valmiit loimet, kului lounasta edeltävä aika kapeahkon palttinaloimen niisimiseen. Tavallaan harmitti, etten ollut työssä mukana, mutta kun olen kuitenkin samaa tehnyt moderneissa kangaspuissa... Alla olevassa kuvassa nelivartisen toimikkaan niisimistä, joka ei tullut lauantaina valmiiksi.

Olin kokenut pystypuut jotenkin mysteeriseksi välineeksi, mutta saatuani palttinapuissa vihdoinkin ymmärryksen siitä, miten viriö aukeaa, ei kutomisen mekaniikassa ollut oikeastaan mitään outoa. Huvikseni kudoin viitisen senttiä jatkoksi kuvassa näkyvään.

Käsitöistä tutkittua:

• Sandra Magnusson: En naken forntid? - om textilforskningens roll i den övergripande arkeologiska diskussionen
• Talvela, Nina: Kerä vieri, keträ vieri : Naisten tekstiilityöt Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan uskomus- ja runolauluperinteessä  
• Kouhia, Anna: Käsityö kulttuuristen merkitysten kantajana 
• Mäkinen, Pirita: Käsityö kokemuksena. Matka käsityön somaestetiikkaan
• Uotila, Outileena: Ajan kokemisesta  

Kuvanoroja

Ei tätä kuvatulvaksi voi kutsua, mutta Kulttuuridata-mestarikurssi on innostanut viime päivinä useampia laitoksia avaamaan kuvakokoelmiaan Flickrissä:

• Yle Arkisto
• Suomen Urheilumuseo
• Aalto yliopisto
• Suomen merimuseo

Lisäys 14:56 18.6.2014: Täydellinen lista Avoin GLAM -blogissa.

Ja tästähän on kammottavia seurauksia aivan kuten museoihmiset ovat aina pelänneet. 

Kaltaiseni henkilö voi jäädä tuijottamaan valokuvaa ja ihmettelemään...

@K_KM_K Aika ahtaalta tosiaan näyttää, kun ei tuolta kohtaa ole juuri täyteltykään. En tiennyt, että tuossakin on joskus ollut huoltoasema.
— Niko Lipsanen (@nlipsane) June 9, 2014

Miehet tiellä, Kuninkaantiellä

Carlos da Cruzin (piirrokset ja käsikirjoitus) ja Janne Haikarin (teksti) kirja Kuninkaantie - matka historiasta nykyaikaan muistuttaa ulkoisesti lasten kuvakirjaa. Isokokoinen ja kapeaselkäinen. Takakannen tekstin mukaan se "sopii erityisesti kouluikäisille" eli on tarkoitettu (?) omatoimiseen lukemiseen. Tämän tavoitteen realistisuutta en osaa lasten maailmasta vieraantuneena arvioida.

Kyse on ainakin aivan erilaisesta historian esityksestä kuin esimerkiksi Terry Dearyn suosituissa Horrible Histories -kirjoissa, joita on omassa hyllyssäni. Ne kulkevat tekstin voimalla ja lineaarisesti. Kuninkaantiellä lukijan katse saa hakea tekstinpalasia ja kuvia isolta aukeamalta. Viiden sentin matkalla saatetaan siirtyä tuhat vuotta tai enemmänkin. Minä pysyin (mielestäni) mukana, mutta mitä saa irti historian opintojaan aloittamaton? Kun samalla sivulla Eckerön postitoimisto on Venäjän keisarikunnan läntisin piste ja Kastelholman linna vahvistaa Ruotsin kuningaskuntaa?

Suurin osa tekstistä on puhekuplia, joilla on todellinen tai keksitty sanoja. En päässyt kirjassa kovinkaan pitkälle, kun huomasin, että suurin osa (noin 90%) puhujista on miehiä. Koska mukana oli lukuisia geneerisiä hahmoja, olisi heistä monet voinut korvata naisilla ja tasapainottaa jakaumaa. Mutta ei ollut tullut (mies)tekijöille mieleen. Sukupuolisilmälaseilla huomioin myös esihistorian aukeamalla miesten olevan "metsästäjiä" kun taas "nainen" ja "nuori neito" lienevät sekatyöläisen synonyymejä?

Fyysisen Kuninkaantien luontainen kaksiuloitteisuus on levitetty ajan lisäksi teemoihin, joilla avataan m.m. tiedonvälityksen, suomalaisuuden, koulunkäynnin, terveyden ja rajojen historiaa aikojen alusta nykypäivään asti. Jokainen aukeama vie Kuninkaantiellä länteen päin ja teemat on istutettu niille sopivaan maantieteelliseen paikkaan. Tästä pidin. Mutta tarinaksi (kuten takatekstissä lukee) tätä ei mielestäni voi kutsua. Kylläkin esimerkki ei-narratiivisesta historiasta.

Palkittuja opettajia vuonna 1902

"Anna Liisa Granroos, synt. helmik. 9 p. 1827. Omassa mökissään Laitilan pitäjän kirkonkylissä on Anna Liisa Granroos yli 30 vuotta opettanut pieniä lapsia lukemaan ja jatkaa yhä vielä tätä työtään voimainsa mukaan, noin 6 — 10 oppilasta vuodessa. Itse hän aina on elänyt sangen vaatimattomasti."

Anna Liisa Granroosin vanhemmat, suutari Samuel Andersson Granroos ja sotilaan tytär Johanna Henriksdotter Nätt vihittiin Laitilassa 28.11.1824.

"Loviisa Ottiliana Kaivola, synt. elok. 6 p. 1828. Yli 30 vuotta on Loviisa Kaivola erittäin hyvällä menestyksellä opastanut Kokemäen pitäjän lapsia lukutaidossa ja kristillisyyden tiedossa. 73:n vuotisena hän yhä vielä jatkaa koulunpitoaan. Silmien heikkouden ja muun sairauden tähden alkaa jo nyt hänen opetustyönsä, samoinkuin aineellinen toimeentulonsa, käydä vaikeaksi."

Loviisa Ottililiana syntyi aviottomana lapsena. Äitinsä Ester Erikintytär oli Tulkkilan torpparin tytär, joka sai hovioikeudessa tuomion Loviisan nuoremman sisaruksen kuolemantuottamuksesta vuonna 1833. Loviisa Ottiliana muutti vuonna 1844 Köyliöön ja palasi Tulkkilaan vuonna 1850. (RK 1823-1830, 1831-1838, 1839-1846, 1847-1854, 1855-1861, 1862-1868, 1869-1879)

"Gustaf Wiksten, synt. toukok. 22 p. 1829. Wiksten tuli Perniön pitäjän Yliskylän saarnahuonekunnan lukkariksi v.1859. Vuodesta 1863 alkaen on hän aina viime vuoteen saakka innolla ja kristillisellä uhrautuvaisuudella toiminut samassa pitäjässä myös kiertokoulunopettajana. Niukasti ja vaatimattomasti on hän aina elänyt ja kaikki työnsä ovat tarkottaneet lähimmäisten, etenkin lapsien parasta."

"Jaakko Pekuri, synt. maalisk, 18 p. 1835. Vuodesta 1862 alkaen on Pekuri toiminut sunnuntai- ja kiertokoulunopettajana useammissa eri pitäjissä, viimeksi Limingalla. Uskollisesti ja uutterasti on hän kuluttanut voimansa ja toimintakykynsä nousevan nuorison hyväksi."

Verkkosivun (Tähystäjä 30.9.1955?) mukaan “Typerän mökissä on asunut Antti Härmä, jolla on ollut neljä tytärtä: Maija, Liisa, Anna ja Miina sekä Antti-niminen poika. Kaikki nämä asuivat myöhemmin Rantakylässä. Tyttäristä Maija meni naimisiin koulumestarin (kiertokoulunopettaja) Jaakko Pekurin kanssa, Liisa Hirvelän – etunimeä en muista –, Anna Aaro Ollilan ja Miina haudankaivaja Aappo Ahtolan kanssa.”

Tekstilainaukset: Päivälehti 14.1.1902
Kuva Kokemäeltä skannattu mummoni albumista
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto