Kaupunkien asutuksen yleisluettelot

Suljetussa FB-ryhmässä ystävällisesti tiedotettiin/muistutettiin, että "SAY:ssa on Turun kaupungista jaksot 1722-1741 ja 1742-1760. Ensimmäisestä näkyy myös hakemisto". Itselleni tämä oli uusi tai perusteellisesti unohtunut tieto.

Hakemiston näkymisellä ei toki tarkoitettu nimihakemistoa, kuten ehdin ruusunpunaisin silmälasien läpi ajatella, vaan maantieteellistä jakoa. Tästä olisi ollut vuosien varrella kyllä hyötyä. Tosin ainakin akatemian osalta kokoaja on säästänyt paperia niin, että esivanhempani ovat kolmessa eri rivissä samalla aukeamalla, mikä ei ole luettelon perusmallin mukaista.

Tonteittain esitetyn tiedon kohdalla rivit näyttävät suoremmilta.

Sinänsä hoopoa, etten ole tullut tarkistaneeksi asutuksen yleisluettelon olemassaoloa muista kaupungeista, sillä Helsingistä olen näitä

• Helsingin kaupunki 1720-1739
• Helsingin kaupunki 1740-1759
• Helsingin kaupunki 1760-1779
• Helsingfors stad 1780-1799

kyllä ahkerasti käyttänyt. Rippikirjan aukkojen kanssa kun on elettävä.

Silmäilyn perusteella ainoat muut kaupungeista tehdyt asutuksen yleisluettelot ovat

• Uusikaupunki 1634-1713
• Uusikaupunki 1720-1779

Suomi ja viikingit - tulkinta vuodelta 2012

Eilen paperikasasta löytämäni kirjoitus oli kai jäänyt odottamaan kuvitustaan. Kyseistä postikorttia en muista viime aikoina nähneeni, joten julkaistaan ilman. Päivitykset hakasulkeissa.

Birkan museokaupassa myytiin viikinkien maailmankartaa postikorttina. Keskustelussa myyjän kanssa selvisi, että kuvan oli piirtänyt Historiska museetin pitkäaikainen museopedagogi.

Oleellistahan on, että miltä Suomi näytti siinä. Tältä:

[Puuttuva kuva]

Tyhjää täynnä. Ja informaatioköyhäähän näkemyksemme Suomen viikinkiajasta on, kunnes tekeillä oleva arktikkelikokoelma valmistuu. [Ei se siitäkään paljoa rikastunut. Varsinkin kun kirjasta on suurin osa edelleen lukematta.]

Sitä odotellessa tai paremminkin museokaupassa seisoessani [ulkona muistaakseni satoi] kehittelin seuraavan tarinan.

700-luku. Proto-viikinki Östen tulee kotiin meriretkeltä ja klinkkaa jalkaansa. Vaimo kysyy, mitä sattui ja Östen selittää lyöneensä varpaansa kiveen Suomen rannoilla.

800-luku. Pikku-Östen ehdottaa isälleen, että matkalla itään voitaisiin poiketa Suomeen. Isä-Östen sanoo, että ei tule kuuloonkaan. Esi-isä Östen oli maan mahtavin mies, jolle ei kukaan mahtanut mitään, mutta Suomesta hän tuli klenkaten. Sinne ei mennä.

900-luku. Östenin tytär kysyy isältään: "mikset hae turkiksia Suomesta, ovatko ne huionoja siellä?" Östen vastaa: "Ei sinne ole menemistä, siellä on noitia, jotka tekevät rammaksi."

1000-luku. Östen opettaa pojalleen maatietoa. "Venäjälle mennessä vasemmalla on Suomi, jossa on noitia. Oikealle jää Viro, jossa on helpommat rannat."

1100-luku. "Hei! Nyt olemme kristittyjä emmekä pelkää noitia. Lähdetään pojat Suomeen!"

Kuvat kirjasta A child's book of warriors (1907)

Ranskalainen jätti Turun ja turkulaiset naiset

Åbo Underrättelser julkaisi 24.8.1909 tekstimainoksen, jossa mukamas haastateltiin turkulaisen kielikoulun johtajaa Mr Warrenia. Toimittaja toivoi herra Nadaudin palaavan kouluun ranskan kielen opettajaksi, sillä "sehän olisi välttämätöntä rouvien ja nuorien neitien vuoksi".

Pariisilainen J. Nabaud palasi Turkuun viimeistään syksyllä 1910, jolloin hän avasi Uusien kielten opiston (Turun Sanomat 2.9.1910, 12.10.1910)

Kielikoulun toimittua kolme lukukautta Åbo Underrättelser juoruaa 23.12.1911, että Nadaud oli ennakkovaroituksetta lähtenyt Turusta maksamatta opettajiensa palkkoja. Yksi opettajista oli saanut häneltä jo kirjeen Moskovasta.

Tällaista sattuu, Turussakin, eikä tapaus olisi ollut mainitsemisen arvoinen ellei turkulainen Tuhkimus olisi numerossaan 6/1912 julkaissut kahta mainiota kuvaa.

Paperikasasta

Kirjahyllyssä pisti silmään "jotain" odottava paperikasa. Onko siinä blogimateriaalia? Toki. Roikkumaan oli jäänyt m. m. kokonainen mediakatsaus keväältä 2015.

Hesarista 3.5.2015 olin repinyt talteen Miska Rantasen kolumnin, jossa hän antaa (syystä) kehoituksen

Kuvatkaa ympäristöä sellaisena kuin se on, vaikka se tuntuisi oudon arkiselta. Kuvatkaa työtoveireitanne rutineissaan: työpisteellä, kahviautomaatilla, palavereissa.

Tulevaisuuden historiankirjoittajat kiittävät teitä.

Anssi Miettinen oli Hesariin 3.5.2015 kirjoittanut ajattelun muutoksesta. SKS:n vuonna 1986 julkaisemassa koululaisille suunnatussa vitsikirjassa Kilon poliisi ja muita koululaisjuttuja "käytettiin huolettomasti n-sanaa. Ja juutalaisten kansanmurhasta oli vitsejä, joissa puhuttiin kaasusta ja uuneista". Miettinen epäili, että vastaavasta nyt "seuraisi epäilemättä kaikkien some-kohujen äiti, vaikka kuinka selitettäisiin, että kyse on vain kansanperinteen tallentamisesta". (Pari päivää aiemmin (30.4.2015) Hesariin oli haastateltu SKS:n arkiston Juha Nirkkoa, muttei kysytty tämäntapaisesta.)

Tekniikassa&taloudessa 17.4.2015 Kari Kortelainen kirjoitti virtuaaliturismista. Hänestä verkon taidekokoelmien etuna on se, että "kotikoneella niihin voi perehtyä kaikessa rauhassa ja sellaiseen tahtiin, ettei infoähky iske. Museossa turistiparka muuttuu jo parin tunnin kiertämisen jälkeen zombiksi, joka laahustaa taululta toiselle kykenemättä enää ottamaan vastaan uusia vaikutelmia."

Uteliaisuudesta olin ostanut Hus&Hem Retro-sisustuslehden numeron 5/2013, josta oli kai pitänyt kirjoittaa jotain syvällistä. Jäänyt tekemättä, joten jääköön. Lehti ilmestyy edelleen tai ainakin näin hyvin samannäköisen kannen ruokakaupassa käydessäni joko Helsingissä tai Tukholmassa.

Retro-lehden välissä oli Hesarin NYTistä 10.1.2014 repäisty Tuomas Enbusken kolumni Aikakoneella helvetiin. Taloustutkimuksen gallup-tutkimuksen "mukaan 80-luku oli suomalaisten ehdoton suosikkivuosikymmen". Enbuske muistuttaa, että "Rikkainkin suomalainen oli 80-luvulla paljon nykyistä köyhempi ja sairaampi."

Retroilu ja nostalgia oli tuolloin ilmassa, sillä lehden välissä oli myös Suomen Kuvalehden 50/2013 artikkeli Ihana menneisyys ja Hesarista 18.12.2013 juttu vanhoja matkailuesitteitä tutkineesta Tuomo Hiippalasta. Kokonaisuus taisikin olla tallessa, jotta kirjoittaisin nostalgiasta, josta taitaa olla linkkivarastossakin vielä jotain. Ei taida tulla koskaan valmista. 

Myös BBC Historia i focus oli numero 5/2013 eli mahdollisesti tuliainen samalta Ruotsin reissulta. Olin liimannut merkkilapun artikkeliin, jossa puhutaan saksalaisesta ylellisyysverotuksesta, juttuun keskiajan turismista, vanhempien surusta 1600-luvulla, työläisten omaelämäkerroista 1800-luvulla, historiantutkijoista oikeuden todistajina, viikingeistä ja naisista kaivostyöläisinä. Taidanpa laittaa tämän takaisin hyllyyn ja yritän tosissani muistaa hakeutua johonkin kirjastoon, jossa on englantilaisia ja ruotsalaisia historialehtiä luettavana.

Lisäksi löytyi muistiinpanot kuuntelemastani dosentuurin opetusnäytteestä, jossa oli hyvää asiaa museokokoelmista kansatieteen lähdeaineistoina, mutta en enää muista dosentiksi pyrkivän nimeä, enkä pysty muistiinpanoista tekstiä kirjoittamaan.

Kasassa oli myös kirjani Hohenthalit painomusteessa kirjallisuusmuistiinpanot. Vähäisyydessään. Ei syytä säilyttää.

Elokuussa 2012 olin tulostanut artikkelin skotlantilaisesta Finnfolk-kansanperinteestä. Löytyy edelleen verkosta ja kun ei ole tullut kirjoitettua aiheesta niin paperia on turha säilyttää.

Vuodelta 2012 on alunperin myös Benjamin Filenen artikkeli Passionate Histories: "Outsider" History-Makers and What They Teach Us. Olin tehnyt korostuksia, joten yksi lainaus muistiin:

The broad messages of outsider history - history happened; ordinary people experienced it; everyone can interpret the past; history is a constructed narrative - are so fundamental to professional historians that we rarely feel the need to address them directly. But the fact that these assumptions are bedrock for professionals suggests the potential of bridging divisions between "outsider" and "insider", "buff" and "historian", "popular" and "professional," and the possibility of shared conversations.

Ja olipa yksi lappu, jossa on melkein valmis blogiteksti, jonka aihe on myös vuodelta 2012. Naputtelempa sen seuraavaksi joskus myöhemmin (!) julkaistavaksi.

Taitteista avautuva historia

Viimeisenä kohteenani Tukholmassa viime perjantaina oli Historiska museet ja sen näyttely History unfolds. Olin tullut katsomaan tätä historiaa nykytaiteella kommentoivaa näyttelyä jo keskiviikkoiltana arkistopäivän jälkeen, mutta pitkien videoteosten katsominen vei niin paljon aikaa, että piti tulla uudestaan.

Näyttelyn kymmenestä teoksesta eniten puhuttelivat ja mietintää vaativat kaksi viimeistä. Näyttelykierros päättyi huoneeseen, jossa Minna L. Henriksson esitti yhdessä Historiska museetin Fredrik Svanbergin kanssa tekemäänsä tutkimusta pohjoismaiseen rotututkimuksesta (Unfolding Nordic Race Science). Prosessia ja työtä valottavassa haastatteluvideossa Henriksson totesi, ettei hän halunnut tuoda esille tutkimuksessa kerättyä materiaalia eli pääkalloja vaan niistä tehtyjä teoksia. Seinillä ja pienessä vitriinissä oli piirroksia ja mallinukkeja.

Seinälle Henriksson oli käsin piirtänyt ihmisten, laitosten ja tapahtumien verkoston. Kokonaisuutena siitä saa irti ainakin sen, että kyse ei ollut marginaalisesta ilmiöstä. Tutkimuslaitosten lisäksi Henriksson oli ottanut mukaan taidekouluja, mikä oli mielenkiintoinen ulottuvuus, kun kyseessä oli taideteos.

Voisiko "oikea" tutkija esittää tuloksensa tällaisena graafina?

Henriksson totesi videolla myös, että hän uskoo ihmisten ottavan esittämänsä tiedon totena kun se on esillä Historiska museetissa eikä taidegalleriassa. Epäiliköhän joku Epäihmisyyden museon tietosisältöä? Tuottiko pelkkä museo nimessä luotettavuutta?

Toinen mietityttänyt teos oli Dušica Dražićin 10 Tons of Dust, jossa oli nostettu esille Historiska museetin arkeologisten kokoelmien maanäytteitä muutamaan vitriiniin. Jokaisesta oli kokoelmanumerot ja kontekstitietoja kaivauksen luonteesta ja paikalta löydetyistä esineistä.

Pienten multakasojen katsomisen ei pitäisi olla kovin mielenkiintoista täysi-ikäiselle ihmiselle. Mutta kontekstitiedot tekivät näytteistä yllättävän mielenkiintoisia. Tuntui kuin esineet ja aika olisivat olleet myös läsnä ja muistiinpanoihini runoilin "maan muisti?" ja asiallisemmin, että maa sekä sisältää tietoa että ympäröi tietoa.

Enkä ollut tiennyt kuinka erilaiselta maa voi näyttää - yhdessä maassa. Taitelijan yksi pointti liittyi juuri nationalismiin.

Kahdeksan muuta teosta (ylimmässä kuvassa Elisabeth Buchtin Möte med Lejon) olivat myös kokemisen arvoisia. Näyttelyyn liittyvä reflektiotila "kertomuksista ja näkökulmista, jotka eivät ole ennen saaneet tilaa" sen sijaan oli pettymys. Ajatukset olivat enimmäkseen tuttuja.

P. S. Kävellessäni satamaan ohitin puistoalueen, jossa lumella (tai keinolumella?) hiihdettiin melko pientä rinkiä. Elävää kulttuuriperintöä vai niin kaukana menneisyyden tarveliikunnasta, että kyse on aivan eri asiasta?

Hermostuin etnografisessa museossa

Perjantainen museokierrokseni Tukholmassa jatkui Sjöhistoriskasta Etnografiskaan (aivan kuten 2011). Edellisestä käynnistä muistin erityisesti Beninin aarteet, jotka olivat edelleen herättämässä keskustelua siitä kenelle kulttuuriperintö kuuluu.

Mahdollisesti Magasinet-osa oli uudempi? Kokoelmakeskusta muistuttaen siinä on esillä runsaasti esineitä, joiden tiedot ovat verkossa. Olisi ollut kiva kierrellä ja katsella, mutta kello.

Ja varsinainen syyni tulla tähän museoon tällä matkalla oli vaihtuva näyttely Playground, jonka "poliittisuus" oli käsittääkseni osa viime syksyistä keskustelua

Ruotsissa museolla voi olla agenda. Hyvä vai huono juttu? (Tämän aamun Svenska dagbladet) pic.twitter.com/5E2QecwaW4

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) September 29, 2016

ja nostettiin Helsingin Sanomissakin esille taannoin. Luvassa normeja ja niiden kyseenalaistusta.

Vartaloihanne, ihon väri, sukupuoli-identiteetti, ... blaa-blaa oli fiilis alakertaa kiertäessäni. Näyttely jatkui yläkerran perusnäyttelyn lomaan pystetyillä tauluilla, joiden piti (?) olla kyseenalaistuksia. Minusta nämäkin näyttivät itsestään selvyyksiltä ja näyttelyn loppuarvosanaksi oli muodostumassa "mitään sanomaton".

Kunnes viimeiseksi (!) tulin shamanistista uskontoa esittelevän vitriinin. Teksti sen luo pystytetyssä taulussa alkoi

Människor med funktionsnedsättningar har sedan länge varit utanför och inte kunnat delta i olika aktiviteter i samhället. En människa som inte klarade av vissa strapatser lämnades kvar, ibland att dö.

Eli väitettiin, että (ilmeisesti) maailmanlaajuisena normina "jo kauan" ihmisten historiassa on ollut toimintarajoitteisten ihmisten jättäminen yhteiskunnan ulkopuolelle ja toisinaan kuolemaan kyvyttömyyteensä.

Hengitin syvään ja vedin samalla herneen nenään - syvälle. Alakerrassa oli  todettu, että normit ovat erilaisia eri yhteisöissä ja muuttuvat ajan myötä. Blaa-blaa -kamaa, mutta nyt näyttelyn käsikirjoittaja oli vastakkainasettelua luodakseen esittänyt yksinkertaistuksen, jota en voinut hyväksyä. Tietämykseni on rajallinen, mutta joskus olen kuullut arkeologisista löydöistä, joiden luut todistivat rampautuneen elämisestä ja hoidosta pitkään tapaturman jälkeen. Ja Jenni Kuulialan keskiaikaa käsittelevän väitöskirjan tiivistelmä päättyy lauseeseen "Fyysinen poikkeavuus itsessään ei kuitenkaan johtanut lapsen hyljeksimiseen tai irrallisuuteen perheestään tai yhteisöstään, vaan he toimivat sen osana mahdollisuuksiensa mukaan." Ja tänne blogiin kerämäni maininnat menneisyyden vammaisista eivät myöskään todista normatiivisesta yhteiskunnan ulkopuolisuudesta.

Olettaen nämä tosiasioiksi on täysin harhaanjohtavaa esittää, että shamanismi muodosti vammaiset-jätettiin-aina-sivuun -normiin ikäänkuin ainoan (?!) poikkeuksen, sillä shamaaneina toimivat toisinaan mielenvikaiset. (Äskettäin opin Silvia Tomáškován luennosta Wayward Shamans: The Prehistory of an Idea, että Siperian shamanismista on loppujen lopuksi minimaalisesti luotettavaa tietoa, eli en tätä mielenvikaisuuttakaan niele, mutta jätetään se sivuseikaksi.)

Jätin museon laatikkoon palautteen kehnolla ruotsillani ja täynnä kiukkua marssin kohti päivän viimeistä museota.

Vanhoja ja uusia sukututkimusblogeja

Viime aikoina on tullut tietooni useita aloittaneita sukututkijoiden blogeja, joten on sopiva aika katsaukselle. Vaikka sitten juhlistaakseni sitä, että blogini FB-sivun tykkääjien määrä on (toistaiseksi) ylittänyt 300. (Hieman anakronistinen kuva Fyrenistä 6/1902.)

Pitkäaikaisista blogeista säännöllisimmin päivittyvä taitaa olla Annelin ajatuksia, jossa on tehty mainioita nostoja Kansallisarkiston digitoimista aineistoista. Tämän blogin oikeasta reunasta löytyy myös hyvä lista sukututkimusblogeja, joista osa ei ole päivittynyt aikoihin. Ja osa on kadonnut tai laitettu lukkojen taakse.

Muista vanhoista blogeista Tyrvääläinen sukua harrastamassa on edelleen sitä, mitä nimi lupaa. Ilpo Aholan Tuohijärvi liikkuu laajemmalla ja vaikeammin määriteltävällä alueella. Anun Kirjava historia usein Haapaveden ympärillä. Sukupuuni juurella pohjoisessa? Oton ja Idan sukua lähinnä Hämeessä. Satu Kantojärven sukutarinat eivät ole päivittyneet vuoteen, mutta toivottavasti jatkuvat.

Heikki Rantalan Aapelin henki löytyi seurantaani vasta äskettäin, vaikka se on yhtä pitkäikäinen kuin oma blogini.

Uusista (tai uudemmista) blogeista Tuija Wetterstrandin ei ole profiloitunut sukututkimukseen, mutta on toistaiseksi jakanut kertomuksia isoenon elämästä Helsingissä 1915-1917. Vasta kaksi tekstiä julkaissut Juuristotarinat on vaikeasti profiloitavissa, mutta kun satun tuntemaan nimimerkin taakse piiloutuvan kirjoittajan, tiedän, että laadukasta tekstiä on luvassa. Terho Asikaisen blogi on viimeisin tietooni tullut aloittaja.

No, ei noita uusia nyt niin hirvittävän montaa ollutkaan. Puuttuuko joku uusi tai vanha edelleen päivittyvä sukututkimukseen liittyvä blogi listasta? Ja onko jollain jo sukututkimukseen keskittyvä YouTube-kanava?

Lisäys viisi tuntia myöhemmin. Unohdin uutuuksista Ira Vihreäluodon blogin Kadonneen suvun metsästäjä. Kommenteissa mainittiin JP:n blogi Esi-isää etsimässä, jossa onkin sukulaisia heti päällimmäisenä! 

Merihistoriallista antia

Perjantaina jätin Tukholmassa arkistot rauhaan ja suuntasin museoihin ennen kotimatkaa. Aloitin Sjöhistoriskasta, joka avasi ovensa jo klo 10. Aikataulun lisäksi sinne houkutteli näyttely Resenärerna, joka kertoo Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian matkoista. Heti aluksi sanottiin, ettei komppaniasta ole suuremmin asiakirjalähteitä, mutta esineiden, autenttisen kuvamateriaalin ja päiväkirjasitaattien avulla oli luotu varsinainen aikamatka Göteborgista Cadizin, Kapkaupungin ja Jaavan kautta Kiinaan.

Monet päiväkirjalainaukset ovat nykysilmin rasistisen oloisia ja ruotsalaiseen tapaan niitä kyseenalaistettiin virikekysymyksin.

Näyttelyarkkitehtuurissa suorakulmainen tila edusti elämää laivalla, josta tehtiin sivutiloihin koukkaukset edellä mainittuihin satamiin ja lopuksi suorakulman päädystä avautui Kiina.

Sisällön omaksumista auttoi vähän ennen matkaa kuuntelemani museon podcast, josta opin, ettei komppanian matkojen päätarkoituksena ollut tuoda Ruotsin aatelisille posliiniastiastoja, vaan teetä, joka salakuljetettiin Englannin markkinoille.

Toinen vaihtuvan näyttelyn tila oli suljettu ja muu osa museosta näytti tutulta aiemmilta vierailuilta (ainakin 2011). Kierrellessäni puolihuolimattomasti sattumalta ja onnekkasti kiinnitin huomioni pienoismalliin ja luin kyltistä sen olevan "Roslagsskutan", jonka mallia tehtiin 1600-luvulta 1900-luvun alkuun. Tällaisia siis oli käytössä Petter Sundin ympäristössä pakolaisvuosina. Ja kuutin omisti Petterkin, sillä edellisinä päivinä lukemissani oikeusjutuissa mainittiin varkaus kajuutasta. Jos (kuten oletan) ihmishahmot pienoismallissa olivat samassa mittakaavassa kuin aluskin, ei paatti ollut ihan pieni. Olisiko sillä voitu tehdä paluumatka Helsinkiin rauhan tultua?

1802-projektin alkuvaiheessa visioin, että kuninkaallisia kuljettaneet jahdit olisivat olleet museon ala-aulassa esillä olevan Amphionin kaltaisia. Museoon lähettämäni tiedusteluun sain vastauksen, joka tuotti pettymyksen. Jahdit olivat pienempiä. Mutta tein silti kunniakierroksen Amphionin ympäri.

Onnistunut arkistomatka Tukholmaan

Alku ei ollut lupaava. Olin toki ottanut opiskseni viime vuoden erehdyksestä ja nyt katsoin huolellisesti NAD:ssa, että missä arkistossa minulle merkitykselliset käräjäpöytäkirjat olivat. Tukholman kaupunginarkistossa (joka toimii myös alueellisena arkistona). Tarkistin heidän sivunsa ja varasin matkan niin että olisin Tukholmassa pitkän aukiolon päivänä ja olin hyvin tyytyväinen itseeni.

Kunnes muistin tarkastettavan viitteen toisen kihlakunnan käräjiltä ja ihmettelin, ettei kyseistä vuotta ollut kaupunginarkiston luettelossa ollenkaan! Lähetin oitis tiedustelun ja sain vastauksen, että on todennäköisesti käytetty Riksarkivetin puhtaaksikirjoitettuja pöytäkirjoja. Auts! Ihan sama juttu kuin Suomessa, mutta kun renovoiduistakin saan heikosti tolkkua ei alkuperäisten olemista ja tutkimista ole tullut ajatelleeksi. (Varsinkin kun ne eivät ole Helsingissä.)

Koska oletin saavani renovoiduista pöytäkirjoista enemmän/jotain irti matkan pääkohde vaihtui Riksarkivetiin ja huolellisesti mietitty aikataulu oli pilalla, sillä sen pitkä päivä ei osunut matkalleni.

Tällä mielellä lähdin viime tiistaina kohti Tukholmaa. Laivaterminaalista siirryin metrolla Riksarkivetille, jossa olin klo 11. "Huolellisesti" kokoamastani muistilistastani puuttui arkistonmuodostaja kokonaan ja eka tilaus meni mönkään kaksoisnumeroinnin tulkinnan vuoksi, mutta melko pian istuin ihmettelemässä 1700-luvun alun käsialaa. Suoraan paperilta. (Hieman aikaa olisin säästänyt tekemällä tilauksen etukäteen spostilla. Maksimimäärä 5 yksikköä.)

Artikkelissa mainittu juttu löytyi ja Petter Sund ei pettänyt odotuksiani vaan ramppasi käräjillä pakolaisaikanaan yhtä usein kuin Helsingissäkin. Jaksoin tavata tekstejä melkein neljään asti.

Palasin Riksarkivetiin torstaiaamuna tarkoituksenani kaikessa rauhassa käydä läpi jo löydetyt keissit ja saatuani palautettua jonkun niteen tilata vihoviimeisen listaltani.

Sen viimeisen, jossa mainittiin Petterin veli! Josta en ollut koskaan kuullutkaan. Spontaanisti elehdin iloani istualtani niin, että naapuri kääntyi katsomaan.

Saatuani renovoiduista käräjäpöytäkirjoista yllättävän paljon tolkkua (lue: melkein joka 3. sana) ja huomattuani niiden kattavuuden merkittävän aukollisuuden rohkaistuin siirtymään kaupunginarkistoon, jossa oli tänä iltana edellä mainittu pidempi aukiolo, ja tilaamaan sen säilyttämät käräjäpöytäkirjat.

Osittain alkuperäiset pöytäkirjat täyttivät odotukseni sotkuisuudellaan ja rennommalla käsialalallaan. Mutta onneksi en jättänyt yrittämättä. Ensinnäkin puhtaaksikirjoitetussa pöytäkirjassa sanitoitu erimielisyys pitäjän papin ja Sundin vaimon välillä oli kirjoitettu auki todistajanlausuntoa myöden. Toiseksi alkuperäisissä oli mukana käräjiä, jotka puuttuivat puhtaaksikirjoitetuista.

Monia jäi puuttumaan molemmista, mutta kaupunginarkiston kappaleista löytyi Petterin huoli veljensä (toinen!) pojan perinnöstä ja lainhuudot, joilla Petter osti sisaruksiensa (!) osuudet Mörtsundasta. Mies, joka tätä ennen oli ilmestynyt tyhjyydestä Helsinkiin vuoden 1680 paikkeilla onkin nyt osa monilapsista perhettä ja mahdollisesti hakeutui pakolaisena entiseen kotipitäjäänsä. Harmittavasti paikkakunnalta ei ole henkikirjoja vuotta 1708 edeltävältä ajalta eli perheen aikaisemman elämän paikantaminen on melko mahdotonta.

Mutta tähän tulokseen täytyy olla erittäin tyytyväinen. Sopivaksi lopuksi aivan viimeisenä selaamani vuoden 1708 pöytäkirjan viimeisellä aukeamalla oli kuva miehestä, jonka voi myös tulkita päiväänsä tyytyväiseksi.

Kevennys

Sakar Vaapsahainen saapuu turkki päällä ja huovikkaat jalassa lääkärin kabinettiin.
- Mänkääpäs, isäntä ensin riisuutumaan eteiseen

- Käski riisuutumaan, muuten ei sanona ottavansa vastaan

- Tässä minä nyt oisin, mutta ei miulla ois ollu muuta asiaa, kun että se meijän herra käski tohtuoria käymään tänä iltana luonaan.

Ampiainen 3/1910