J. S.:n koulumuistelmassa saa rehtoria enemmän tilaa Käkisalmen alkeisopiston vahtimestari.
Syksyllä pelasimme palloa koulun pihapermannolla ja sotkimme vahtimestarin potattihalmeen semmoiseksi, ett'ei sitä maksanut vaivaa paljon kuokkiakaan. Vahtimestarina oli meillä vanha, väkäleuka eukko, joka oli kyllä hyvä muuten, mutta ei antanut oikein telmää. Poikien kesken häntä kutsuttiin "Säpsykäksi." Nimi johtui varmaan siitä, että tuolla ämmällä oli tapana hyvin äkisti, säpsähtämällä, rynnätä esille, milloin haukkumaan, milloin torumaan ja räyhäämään niin tuiki tuiman näköisenä, että luuli itse paholaisen eukon olevan edessään.
Emme me sentään kovinkaan peljänneet tuota ämmää, vaikka se niin itseänsä pörhisteli ja lupasi mennä rehtorille kaipaamaan. Sitä enemmän teimme vaan kiusaa ja huusimme: "hei, pojat, katsokaa kun vahtimestari nousee messuamaan". Kun vahtimestari aina rappusilta tuli huutamaan: "pois pojat potattimaalta," niin me huusimme: "kas johan se taas vahtimestari alkaa messuta.“ Tuo sitä vähän pisti vihaksi, sillä kohta hän vetäysi koikkaansa ja tirkisteli ikkunansa läpi poikien hommia.
Voimistelutunnilla kun oikein "virallisesti" löimme palloa voimisteluopettajamme johdolla, niin sattui usein että pallo singahti akkunaan, joka tietysti meni tuhkan hienoksi. Kerrankin sattui niin mukavasti, että pallo singahti läpi vahtimestarin akkunan ja päälle päätteeksi vielä vahtimestaria otsaan. Silloin se vahtimestari sai tuoliltaan sellaisen keikauksen lattialle, ett'ei sitä toistakaan samanlaista liene sittemmin enää saanut. Kaksi päivää oli ämmä raukka maanut vuoteen omana, niin oli säikähtänyt. Tuo keikaus kun meitä sitten nauratti. Siinä olisi voinut huonostikin käydä meille, jos se olisi sattunut muuna aikana, mutta "virallisena" ei siitä sen kummempaa tullut.
Kun vahtimestari toipui, niin oli sitten meille niin kovin äkänen, että oli silmät repiä päästä. Hän luuli nimittäin, että me koiruuksissamme heitimme pallon hänen otvaikka se meiltä meni aivan vahingossa
Eikä tässä kaikki.
Alkoivat päivätkin tulla jo kovin lyhkäisiksi, ettei ollut paljon päivää ollenkaan.
Näinä pimeinä aikoina me pelottelimme vahtimestariamme, milloin milläkin.
Kerrankin menimme kouluun hyvin aikaseen aamusella, muistaakseni kello 7.
Koulukartanomme vinnillä kuin tiesimme olevan vahtimestarin miesvainajan vaatteita, hattuja y. m., niin päätimme tehdä pienen kepposen.
Kaksi tovereistamme meni vinnille ja pukivat päälleen vahtimestarin miesvainaan housut ja palttoon, sekä ottivat kepin käteensä kumpikin. Näissä pukimissa he tulivat alas ja näyttivät niin hullunkurisilta tuossa aamuhämärässä, että olisi toista voinut luulla „Hopergin“ äijäksi ja toista hänen palvelijakseen.
Toisella — tuolla "Hopergin" äijän kaltaisella — oli hyvin korkea, pölystä likaantunut ja kymmeneen sykkyrään rutistunut vanha sylinterihattu päässä, toisella oli tavallinen hattu, niinkuin palvelijalla tuleekin olla.
Näissä tamineissaan saatoimme toverimme luokkaan ja aloimme tuumia, kuinka tuo kepponen on pantava toimeen.
Päätettiin pyytää vahtimestaria sytyttämään lamppuja luokkaan, kun oli vielä kovin pimeä. Yksi pojista meni vahtimestaria noutamaan, toiset menivät piiloon, kuka mihinkin, paitsi noita kahta noissa hullunkurisissa tamineissaan, jotka kävivät luokkaan istumaan.
Hetken kuluttua tulikin vahtimestari kynttilä kädessään, mutta huomattuaan nuo oudot miehet alkoi vahtimestarin polvet tutista ja kyntteli putosi lattialle, joka sekin puolestaan peljästytti häntä, niin että ämmä pahanen alkoi huutaa ja voivotella: „joko nyt paholaiset ovat vallalla, vai mitkä kummitukset ne tuolla penkillä istuvat. Voi, voi! Herran jesta, hyi, kuin ovat ilkeän näköisiä." Karkuun ämmä yritti lähteä, vaan kaatui lattialle ja alkoi huutaa peljästyksissään niin paljon, kun vaan jaksoi.
Nyt tuli jo meillekin hätä käteen ja hiivimme ulos yksi toisemme perästä, ett'ei vahtimestari kerkeäisi nähdä. Nuo tuntemattomatkin toverimme näkivät parhaaksi pötkiä tiehensä.
Kadulle päästyämme nauroimme niin makeasti, että oli vatsa haljeta.
Vahtimestari loikoi vaan lattialla ja päivitteli, mihin ne tuntemattomat miehet joutuivat, kun niitä ei näkynytkään.
Viimein tuli vahtimestari siihen luuloon, että hänen silmänsä olivat pettäneet, eihän niitä tainnut ollakkaan vaikka se ihan näytti, että tuolla penkillä istui kaksi pahan näköistä miestä.
Laitoimme toverimme, sen saman pojan, joka kävi vahtimestaria tulta sytyttämään pyytämässä, tiedustelemaan, minkälaisella tuulella eukko on; mutta ei tuo eukko ollutkaan enään millänsäkään äsköisestä säikähdyksestään, vaan sanoi silmänsä valehdelleen ja pettäneen häntä.
Kumminkin näki vahtimestarin kasvoista, että oli sillä ollut jommoinenkin hätä.
Kun toverimme palasi luoksemme tuolta tarkastusretkeltään, niin läksimme aivan uusina miehinä kouluun.
Nuo mustatkin „paholaisen kalttaiset“ körtykset olivat muuttuneet kahdeksi koulutoveriksemme ja kaikki oli taas ennallaan.
Vaatteet veimme vinnille entisille paikoilleen, joten kaikki oli järjestyksessä, niinkuin piti ollakin. Kauan aikaa muistelimme vielä tuota somaa kepposta ja nauroimme vahtimestarille, kun hän selitteli, minkälaisen ihmeen hän näki. Me vaan sanoimme: „kyllä se oli itse paholainen palveliansa kannsa, joka tuli ottamaan vahtimestaria valtakuntaansa, mutta kun vahtimestari alkoi siunailla itseään ja huutaa avukseen ihmisiä, niin paholaisen täytyi lähteä karkuun“.
Lieneekö vahtimestari uskonut selitystämme, tahi epäilikö hän meitä tuon kepposen tekijöiksi, oli meidän vaikea tietää, mutta hyvin totisen näköiseksi vaan vahtimestarimme sittemmin muuttui; eikä enään meitä haukkunutkaan niin paljon, kuin ennen tuota tapausta hänellä oli tapana tehdä.
Nöyrästi kuletteli „Säpsykkä“ meille juomavettä, näyttäen juurikuin olisi pelännyt, että jos tuo paholainen tulee toisen kerran, niin se sukkelaan viepikin hänet mukanaan.
Leukakin näytti vahtimestarilta pidenneen jotakuinkin tuon tapauksen jälkeen.
(*) Hajanaisia pätkiä kouluajoilta. Itä-Suomen Sanomat 6., 8. & 11.6.1895
