Miten lukkariksi päästiin 1840-luvulla (1/2)

Nimimerkin M. P. kansan suusta kuulema kertomus julkaistiin Uudessa Kuvalehdessä 19/1901 ja kuuluu näin:

Lukkarin virka oli joutunut avoimeksi K:n pitäjässä Karjalassa. Se tapahtui noin 60 vuotta takaperin, jolloin lukkarilta ei vaadittu virkaan pääsyä varten suuriakaan tutkintoja ja opinnäytteitä, kunhan vaan omasi heleän äänen ja veikeän veisuun mahdin ja kunhan oli hyvissä väleissä seurakunnan rovastin ja muutamien muitten pomomiesten kanssa, niin muuta ei tarvittu.

Niin, no, lukkaria tarvittiin K:n seurakuntaan. 

Antti Myllys oli muuan niistä kokelaista, joka halusi päästä lukkarin lehterille. Kukako Antti oli? Pienen talon omistaja ja laiskanlainen ruumiillisen työn tekijä. Perhe hänellä oli suuri. Ja jos mieli sitä elättää, piti Antin joko jättää laiskuus pois tai päästä johonkin sopivaan virkaan. Se pani Antin miettimään. Nimismieheksi tai papiksi hän ei ehkä kelpaisi ja silta- ja susivoudin virkoja ei ollut avonaisena. Seurakunnan lautamiehetkin olivat vielä niin reippaissa voimissa, ettei heidän paikalleen näyttänyt pian pääsevän. 

Antin ollessa näissä mietteissä levisi yhtäkkiä nuolennopeudella huhu kylästä kylään ja talosta taloon, että lukkari Lujanen oli kuollut halvaukseen. Antti Myllys tämän kuultuaan tuumi eukolleen : 

— Eukko, kuulehan! Se Lujanen, kuulemma, on kuollut. Niin ... tuota ... toisen kuolo, toisen leipä ... Mitähän jos ... tuota ... minä pääsisin tästä sen Lujasen jälkeläiseksi. Kelpaisi sinunkin muorikulta lukkarin matamina leiskua. 

— Sinäkö lukkariksi! Voi poloisen poika, joka et ole ijässäsi leukoja avannut virren veisuuta varten. Ja äänikin sinulla on kuin mullikalla.

— Niin, mutta voisihan pitää apulaista, kuten rovastikin, tuumi Antti.

Mitäpäs tuosta. Antti meni rovastin puheille. Hän polvilleen lankesi ja hattu kainalossa rukoili kuin vaivainen syntinen lukkarin virkaa. Sitä ennen oli hän muuten käynyt kyökin puolella viemässä ruustinnalle pari härän kinkkua, voipytyn ym. pötyä.

Minä vaivainen syntinen, huokasi Antti, olen suuren perheen isä. Terveyteni on, hän piteli sydäntään, niin huono, etten jaksa työtä tehdä. Lapseni ovat nälkään nääntymässä. Eikö rovasti voisi ottaa minua sen Lujasen jälkeläiseksi.

Rovasti oli hyvänahkainen mies. Hänen hellää sydäntään liikutti tämän polvillaan olevan syntisen valitus. Rovasti käski Antin istumaan. Sanoi menevänsä tuumimaan asiasta ruustinnan kanssa. Sivumennen sanoen tuumi rovasti aina kaikki asiat ruustinnan kanssa valmiiksi, ennenkuin mihinkään päättävään toimeen ryhtyi. 

Hyvillä mielin istuutui Antti, sillä hän tiesi, että ruustinna pitää hänen puoliaan tai oikeimmin ruustinnalle lahjoitetut lihakimpaleet, voit ym. pitävät puolensa. 

Pian rovasti Antin luo hymyillen saapuu ja lupaa toimittaa hänet vaaliin. Antin piti kuitenkin hankkia jonkinmoinen todistus laulutaidostaan. Mitäpäs siinä muuta kuin ruustinna kahvikultaakin Antille tarjoaa ja maailma näyttää taas niin valoisalta häämöittävine lukkarin saatavineen.

Yhtä ja toista puheltua ja tiedusteltua jo valmiiksi senkin, että mikä piti hänen vaalivirtenä laulaa kaijuttaa, lähtee Antti kotiin.

Kovasti tekee Antti valmistuksia. Hän harjoittaa vaalivirttä niin että karstat katosta kaikkoaa.

— Ole siinä, senkin karhu, mörisemättä! kieltelee muija.

Antti ei kielloista välitä. Ikävä vaan, että todistuksen hankkiminen laulutaidosta tuntui vaikealta. Ja sellainen todistus piti hänellä välttämättömästi olla, muuten ei voinut tulla vaalissa kysymykseenkään. Onneksi tuli eräs repaleinen kulkuri eräänä iltana Antin luo. Sillä maailman rannan kiertäjällä oli kaunis ääni. Antti antaa hänelle muutamia ryyppyjä miestä väkevämpää, työntää hänen kouraansa setelin, puettaa hänet pyhätamineisiin ja lähettää Antti Myllyksen nimellä Viipuriin. Tämä uusi Antti Myllys laulaa kaijuttaa kuin enkeli Viipurin korkeaarvoisan ja hyvässä maineessa olevan kanttorin edessä. Kanttori antaa laulajalle todistuksen, kehuvan ja koreasanaisen.

Laulaja palaa matkalta, tuo oikealle Antti Myllykselle todistuksen ja Antti on autettu.

Takaisin Tallinnaan - suomeksi ja ruotsiksi

Seikkaillessani virtuaalisesti Tallinnassa jokin aika sitten mielessäni saattoi käydä mahdollisena lähteenä Viron digitoidut kirkonkirjat. Mutta tiesin Tallinnassa olevan useita seurakuntia, enkä tiennyt mistä aloittaa. Vasta kun myöhemmin kirjoitin blogitekstiin koottuja tietoja Petter Sund -käsikirjoitukseen, huomasin yhdessä kohdassa lyhenteen Mich. Onko Tallinnassa Pyhän Mikaelin seurakuntaa?

Onpa hyvinkin. Tallinna Soome-Rootsi Püha Mihkli kogudus vahvisti päivämääriä ja antoi uuden komean rivin lähdeluetteloon. Vaikka olin perehtynyt Riian vastaavaan seurakuntaan, suomalais-ruotsalaisen seurakunnan olemassaolo tuli yllätyksenä. Olisinhan suunnannut hakuni heti siihen, sillä tutkimuskohteeni ja aviomiehensä olivat Tallinnaan toisaalta tulleita.

Suomenkielisten seurakuntien vaiheet Tallinnassa olivat verkossa hajallaan, joten kokosin oman versioni. Viron evankelisluterilaisen kirkon sivulla selitetään, että Tallinnan varuskunnassa palvelevia suomalaisia ja Toompean virolaisia varten oli viimeistään vuodesta 1636 alkaen pidetty jumalanpalveluksia Toompean linnansalissa. Puinen Kaarlin ristikirkko Toompealla otettiin käyttöön vuonna 1670. Georg Luther mainitsi Genos-artikkelissaan Notiser ur Revals och Narvas kyrkböcker että Karlskirchessä toiminut virolais-suomalainen seurakunta lakkautettiin vuonna 1717.

Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa kirkkoa käyttänyt seurakunta tunnetaan nimellä "Tallinnan suom.-virol. tuomiokirkkoseurak". Tuleeko tuomio-alku sijainnista Toompean mäellä? Matrikkelista löytyivät kirkkoherrat

• Jakob Cupraeus 1667-1674.
• Henrik Elosinius 1675-1685.
• Nils Indraeus 1686 (virkavahvistus 1688)-1707.

Johannes Källström opinnäytteessään ”Vi vilja vara svenskar!”Ecklesiologi och historik från Svensk-finska St. Mikaels församling i Tallinn 1919 – 1944. kertoo, että Gustaf II Adolf antoi 1631 aiemman Pyhän Mikaelin luostarin ruotsalaisen (ja ruotsinkielisen) seurakunnan sekä lukion käyttöön. Seurakunta menetti tilan vuonna 1716, mutta piti nimensä. Vuonna 1733 seurakunta sai käyttöönsä vanhan Johanniittisairaalan, joka löytyy nykyisestä katuosoitteesta Rüütli tänav 9.

Matthias Bolliger, Wikimedia. CC BY-SA 3.0

Källström ei sano sanaakaan suomalaisen (eli suomenkielisen) seurakunnan yhdistämisestä ruotsalaiseen Ruotsin menetettyä Tallinnan eikä nykyisen seurakunnan historiasivulla mainita suomen kieltä ollenkaan. Källström antaa yhdessä kohdassa ymmärtää, että seurakunnan virallinen nimi hänen tutkimusajallaan - Svensk-Finska St. Mikaels kyrkan i Reval - selittyisi sillä, että useimmat kirkkoherrat olivat suomenruotsalaisia. Aivan puskista tulee sitten tieto, että vuonna 1929 uutta kirkkoherraa valitessa vaadittiin suomen kielen taito.

En tiedä olivatko useimmat kirkkoherrat suomenruotsalaisia, mutta ainakin Turun akatemiassa ja Helsingin yliopistossa opiskelleista saa kokoon melko täydelliseltä näyttävän sarjan.

• Petter Herlinus 1709-1710
• Matias Simolin 1710-1753
• Johan Roos 1753-1789 
• Reinhold Johan Böning 1790-1821
• Henrik Johan Holmberg 1821-1840
• Nils Aejmelaeus 1842-1853.
• Lars Erik Mozelli vt. kirkkoherra 1858, vakinainen 1859-1886
• Johann Alexander Collan 1886-1890
• Johan Waldemar Gustavsson 1890-1914
• Arno Sonck 1914-1917 (matrikkelitiedot pdf:ssä)

Villi veikkaukseni on, että papit rekrytoitiin tai rekrytoituivat Suomesta osaksi siksi, että seurakunnassa oli säännöllisesti suomenkielisiä jumalanpalveluksia. Ihan mielenkiintoista, miten ruotsalaiset tämän ohittavat.

Nanoserkun mekko ja toisen muotokuva

Olen tänään vihdoin alkanut siivota Petter Sundin jälkeläisten tauluja julkaisukuntoon ja kuten arvasinkin, yhdessä päivässä eteneminen oli marginaalista. Voimat loppuivat Petterin pojan Isakin pojantyttären taulun kohdalla. Pojantyttären lapsista on aiemmassa tekstissä vilahtanut Kirkniemen kartanon omistanut Karl Ulrik ja Beata Carolina, jonka lapset vaikuttivat Venäjällä ja todennäköisesti kokivat olevansa venäläisiä.

Lisäksi olen maininnut heidän sisarensa Ulrica Charlotan, josta sattui tulemaan Munkkiniemen kartanon rouva. Mutta kirjaprojektini profiilia hieman nostaakseni "paljastan" nyt, että hänen tyttärensä (eli edelleen Petterin jälkeläinen) oli Amalia Kiseleff, joka Helsingin kaupunginmuseon tietojen mukaan tässä puvussa

Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

"osallistui Valtiopäivätanssiaisiin 18.9.1863 keisarinna Maria Aleksandrovnan seurueessa. Tanssiaiset järjestettiin Helsingin tuolloin uudessa asemarakennuksessa." Amalian aviomies Feodor Kiseleff muistetaan Albergan nykyisen kartanorakennuksen rakennutajana. Ja Albergasta tulee aina mieleen Gallén-Kallelat...

Gallén-Kallelan vaimolle Marylle Amalia Kiseleff oli isotäti eli myös Mary (ja tietenkin lapsensa) ovat Petter Sundin jälkeläisiä! Alla Petteri Summasen valokuva Gallén-Kallelan maalauksesta Madonna, jonka Gallen-Kallelan museo on jakanut Wikimediassa vapaasti käytettäväksi. 

Viimeksi Tarvaspään maisemissa kävellesäni ajattelin Munkkiniemeä ja Petter Sundia, mutta ei tainnut tulla mieleeni, että häneen liittyy myös Tarvaspään emäntä. Tai oikeastaan kaksi Tarvaspään emäntää, sillä Tarvaspään kahvilana nykyään toimiva huvilarakennus tehtiin alunperin Amalia Kiseleffille huvilaksi. 

Kaikenlaista löytää, kun lähtee hakemaan, mutta täydellistä jälkipolviselvitystä Petter Sundille en tee enkä julkaise vaan tytärten lapset jäävät tauluitta. Joskus pitää tulla valmistakin.

Karamellihistoriaa 1915-1916

Maailmansodan ensimmäisenä vuonna sokeria riitti vielä karamelleihin? Silmiin pistävästi kahdella ensimmäisellä Fazerin rekisteröimällä karamellilla on englanninkielinen nimi. Dreadnought (Registeringstidning för varumärken n:o 566) ei ole ilmasta nykäisty nimi vaan brittien taistelulaivatyyppi.

Yksinkertaisesti pakattu Cream Toffee (n:o 576) taisi olla mitä nimensä lupasi. Tipperary (n:o 581) tuo mieleen brittien ensimmäisen maailmansodan taistelulaulun, jonka sanat julkaistiin monessa suomalaisessa sanomalehdessä vuoden 1914 lopussa. Käärepaperi näyttää viittaavan brittien siirtomaiden sotaan liittymiseen (hatuissa lukee S. Africa, Canada ja Australia).

Tipperary-karamellin kanssa mainostettiin toisena uutuutena Bobsleigh-konvehtia (n:o 601, Naisten ääni 14/1916). Sen kanssa samaan aikaan rekisteröitiin yksikertaisen graafisen asun saanut Aprikos.

Graafiseksi voi kutsua myös Da-Capon (n:o 610) ulkoasua, mutta nykypäivään asti selvinneenä tuotteena on esittelemisen arvoinen. Jotain tuttuahan tuossa on. Fazerin sivujen mukaan "Da Capo tuli markkinoille 1916 ja vuoteen 1939 asti sitä myytiin paperipäällysteisenä konvehtikaramellina. "

Huhtikuussa 1916 rekisteröitiin Kalevala-aiheinen Aino (n:o 610).

Toukokuussa rekisteröitiinminimalistinen ja vaihteeksi ranskankielinen Couleur (n:o 613). Tämän jälkeen Fazerin karamellien tavaraleimojen rekisteröinteihin tulee muutaman vuoden tauko.

Kevään merkkejä Helsingissä 1898-1900

Niin pian kuin lumi oli sulanut talojen reunamilta ja yksikin hiekanjyvä näkyi, alkoivat kundit pelata nappia (Fyren 11/1900)

Taitavat pojat koottujen kevätmerkkien kuvassa olla samassa puhhassa  (Fyren 8/1898)

Jäätelönmyyjä vielä lähikuvassa:

Toinen näkemys jäätelönmyyjästä (Fyren 17/1899)

Kevät aloitti myös pyöräilykauden (Fyren 10/1898)

(Fyren 21/1900)

Katselin neulapaitoja

Tammikuisessa esityksessään 1800-luvun konferenssissa Marketta Luutonen vinkkasi kirjasta Lankapaitoja ja muita asusteita. Sana siitä on levinnyt, sillä saaminen kirjastosta kesti aikansa.

Kyseessä on mielenkiintoinen yhdistelmä. Osa sivuista on museoiden käsitöiden ja niiden tekijöiden esittelyä ja loput käsityöohjeita, jotka enemmän tai vähemmän seuraavat vanhoja malleja. Pidin ideasta, joka elävöitti (ellei jopa pitänyt elävänä) kulttuuriperintöä. En kylläkään innostunut kaivamaan esiin omaa virkkuukoukkuani.

Kauniit ja isot kuvat vaikeuttavat kirjan rakenteen ymmärtämistä, mutta sisällysluetteloa tuijottaen lyhyen neulomisen ja virkkauksen historian esittelyn jälkeen on kolme (varsinaista) lukua villapaidoista: Kornäsinpaidasta, Vöyrin ja Pirttikylän kirjoneuleista sekä Jussinpaidasta. Viimeksi mainitun suhteellisen lyhyt ja alultaan epäselvä historia oli mielenkiintoista luettavaa.

Huittisissa asunut Siina Rinne (s. 1859) on saanut oman lukunsa, jonka lomassa on myös kuva Vöyrin kotiseutumuseon värikkäistä virkatuista alushameista. Luvussa Neulottuja ja virkattuja muistoja on Hilda Orren neulottu jakkupuku, jurvalaisen (?) Serafia Rinteen (s. 1862) virkkaamat laukku, lapaset ja rannekkeet, iniöläisen Fina Johanssonin vuonna 1869 virkkaama paita, virkattu miehen liivi Marttilasta sekä laukkuja ja sormikkaita.

Viimeisessä luvussa sukkien raidoituksista on saatu inspiraatio villapaitoihin. Sukat on kirjasta rajattu pois, vaikka tätä ei erityisesti perustella. Ehkä kirjan rakenne oli vaikea hahmottaa myös siksi, että periaatteessa oli lähdetty tekemään kirjaa villapaidoista, mutta haluttu ottaa mukaan muutakin.

Toisinaan tulet sinä kylmänä, niin kalseana ja harmaana,...

Kuva yllä Fyrenistä 18/1899. Akseli Salokangas kirjassaan Kanervaisilta kankahilta 1. Kertomuksia ja kuvauksia.

Sinä olet jo vanha tuttavani Vappu.
Monet kerrat olet vastaani tullut ja ohikulkeissasi tupaani poikennut…
Hyvin sinut tunnen, näkemättäkin muotosi muistan, — vaikka erilaisena usein luokseni palajat.
Toisinaan tulet sinä kylmänä, niin kalseana ja harmaana, että ihan sydänvereni hyytyy ja paksuksi käy.
Likaiset hanget usein liepeissäsi makaavat, laine kahleissasi itkee ja puro ei piilostaan lähteä uskalla.
Toisinaan olet sinä märkä ja liejuinen, näytät niin alakuloiselta ja synkältä, etteivät uskalla linnutkaan laulaa.
Mutta taas toisinaan sinä ihanasti hymyillen luokseni palaat, otsaltasi päivä lämpimästi paistaa, ja on kuin suuri enkelien parvi mukanasi seuraisi.
Silloin ei sinua kukaan pelkää!… Kilvan, käyvät kaikki lempeitä kasvojasi näkemään, kilvan tahtovat läsnäolollaan tuloasi kunnioittaa, ja tuoksuville rinnoillesi kilvan nousevat…
Likaiset hanget eivät jaksa paikoillaan pysyä, pukua muuttavat ja kirkkaina, lorisevina puroina syleilyihisi juoksevat — sitte suurempiin alavesiin painuvat ja mennessään nuorta ruohoa suutelevat.
Silloin se laine kahleensa katkoo, ja vapaudestaan iloissaan, se voimakkaana, vastustamattomana yli rajojensa ryntäilee, pellon nuorta laihoa syleilemään käy — ja sen sitte mukanaan omille mailleen kantaa…
Kaikki sinua lähentelevät!
Metsän puissa riemu soi, laulu kaikuu ja salo helkkyy, leivo livertää ilmassa ja hyttysparvet tanssiksi pistävät… Lehtisilmutkin mieliänsä rohkaisevat… käyvät suuremmiksi, pitenevät, paksunevat, ja kuin salaa, kenenkään huomaamatta, pistäytyvät kirkkaat hiirenkorvalehdet ihanuuttasi katselemaan…
Keväistä tuoksua on ilma täynnä, se hiipii sinne, tänne, täyttää koko maani ja oven täydeltä tupaani tulvehtii.
Armas Vappu, sinä keväinen kulta, sinä suvisen mielen tuoja, sinä nuoren lemmen ja iloisen laulun luoja!
Tule millaisena tuletkin, yhtä uusi, yhtä kallis ja aina armaampi vieraani olet.
Entistä tervetulleempana sinut tupaani kutsun, peräpenkille istutan ja haarikat täyteen lasken.
Silloin ei tuvastani ilo lopu, ei laulu lakkaa eikä soitto sammu.
Kilvan silloin karkeloimme, kilvan kisailemme ja yhdessä maljojasi maistelemme…
Ja voi, jospa sinä sitte oikein kauvan, kauvan luonani viipyisit!…
Vaan ethän sinä viivy… jo iltahämärissä luotani lähdet ja hiljaa hiipien tupani takalistolle painut…
Sinne sitte ihana Vappu sinun saatan, ja vielä kauvan silmilläni menoasi seuraan, kunnes vihdoin taivaanrannalta mulle viimeisen suudelmasi, punertavilta huuliltasi heität… ja sitte hämärään kevätyöhön vaivut… hiljaa, mutta varmasti vaivut… toisaalta taas luokseni tullaksesi — —
Mutta onko se sanottu, että minua silloin tapaat?
Tupani saattaa olla tyhjä, akkunani laudoilla peitetty ja veräjäni seipäillä lukittu…
Tai on sinne vieras asuntonsa ottanut ja isännyyden itselleen hankkinut — mutta minua et sieltä tapaa…
Siksi armas Vappu, kevätystäväni, kun luotani jälleen lähdet, tupani takalistolle painut, siksi silmääni kyynel nousee, siksi kaihoten jälkeesi katson ja alakuloisia laulujani sinulle laulelen.

Kun hyväntekeväisyyttä arvostellaan

Usein, kun ryhdytään tukemaaan asiaa A tai tekemään jotain sen hyväksi, joko valtamedian kolumnistit tai vähintäänkin sosiaalisen median kommentoijat toteavat, että ensin olisi pitänyt hoitaa asiat B, C, ja D. Tämä ei tietenkään ole yksin oman aikamme ilmiö.

Eläinten ystäväin yhdistys vietti 10-vuotisjuhlaansa 14.11.1902 ja seuraavan päivän sanomalehdet (Päivälehti, Hbl) raportoivat ohjelmasta. Siinä rouva Hamfeldtin, joka oli juuri saanut Norjan eläinsuojelusyhdistyksen hopeamitalin, ilmoitettiin lahjoittaneen 1000 markkaa käytettäväksi kodin hankkimiseksi kodottomille koirille. Laitoksen nimeksi tulisi "Constance Ullnerin koirakoti".

Fyren nappasi tästä aiheen 22.11.1902 ilmestyneen numeronsa kanteen. Koirat ovat pöydässä ja surkeat lapset ovensuussa.

Neljä päivää myöhemmin Hbl julkaisi Ullnerin ystävän Eva Ljungbergin Fyrenin toimitukselle osoittaman vastineen. Tämä todistaa, että Constance Ullner on työskennellyt köyhien hyväksi, juutalaislapsien hyväksi, järjestänyt opetusta köyhille lapsille maaseudulla, tehnyt kaikkensa kaikille, jotka ovat apua pyytäneet.

Kolme päivää myöhemmin julkaistussa Fyrenin numerossa kansikuva on otsikoitu Constance Ullneria koskevaksi oikaisuksi, joka on omistettu Eva Ljungbergille.

Ainakin sana juutalaislapsi oli toimituksessa siis huomioitu.