Kappalaisen saalis

Oulun Viikko-Sanomissa 4.5.1867 julkaistiin kasku

Muuan kappalainen Pirkkalassa, B—th nimeltä, oli jo monta vuotta avioliitossaan elänyt lapsitonna, jota hänen vaimonsa välistä oli nurkunut. "Älä ole milläskään," oli hänellä silloin tapana sanoa vaimollensa, "kun Jumala antaa, antaa hän kaksin kolmin." 

Ollen sangen harras kalastaja, oli hän kerran järvellä tässä huvitustoimessaan, kun sana tuotiin, että vaimonsa oli saanut lapsen. Ukko, jonka onkeen kalat silloin tarttuivat, ei hennonnut lähteä heti kotia, vaan pitkitti tointansa. Kohta tuli toinen sana, että vaimonsa oli synnyttänyt toisen lapsen. Ukko vastasi: "tulen paikalla;" mutta mitä tapahtui? tuli vielä kolmas sana, että frouva oli synnyttänyt kolmannen lapsen. Silloin ukko huoaten lausui: "Hyvä Jumala, pane jo laukkus kiini", ja niin lähti kiireellä kotiin.

Pirkkalan pappiluetteloa katsoen luulee, että on tarkoitettu kirkkoherran apulaisena vuosina 1847-53 ollutta Johan Oskar Bergrothia. Rippikirjaan kurkistus kuitenkin kertoo, että esikoisensa syntyi avioliittoa seuraavana vuonna, mikä ei sovi tarinaan. Ehkäpä siihen on lisätty harhauttavia yksityiskohtia tai keksitty koko juttu.

(Kuva on Anders Ekmanin 1850-luvun alkuun ajoitettu rantamaisema. Kansallisgalleria)

Historiska Museet - jälleen

Jälkimmäisen Tukholma-päiväni eli sunnuntain ohjelma oli selvä: Historiska museetin uusittu viikinkinäyttely. Astelin Narvavägenille suunnitelmana perusteellinen luuhaus viikinkiajalla. Mutta kuten monesti minulle käy, suunnitelmat jäivät toteutumatta.

Aloitin toki viikinkiajalta, mutta en uudesta näyttelystä vaan edelleen kesän jäljiltä sisäpihalla tarjotusta ohjelmasta. Sillä mikä olisi ihanampaa kuin toisten ihmisten työn teon katsominen. Palkeita painellut kertoi oppilaalleen, että liekki on tarpeeksi lämmin vain kun se saa happipuhalluksen eli seppä tarvitsi apulaisen. Tätä en ennestään tiennyt.

Toisessa teltassa paistettiin leipää, jota olen täällä päässyt maistamaan jonain koronaa edeltäneenä kesänä. Suuntasin kolmanteen telttaan, jossa tarjotun askartelutehtävään tarttumiseen sijaan aloin kysellä ikäviä eli lähdettä riimujen nimille. En saanut kovin vakuuttavaa vastausta, mutta sitä odottaessani tajusin, että Jackson Crawford on asian varmasti jossain videossaan selittänyt ja minä sujuvasti kuunnellut ja sitten unohtanut.

Pääsin toki takaisin sisälle ja kerrattuani esihistorianäyttelyn päädyin viikinkien maailmaan. Hetken jaksoin ja otin huomaamattani omakuvankin. Mutta sitten kiinnitin huomiota kosketusnäyttöjen yläkulman numerointiin ja tajusin, että niitä oli (ainakin) 95. Jokaisessa oli esittelyteksti, josta oli myös nälkävuoden mittainen pidennetty versio sekä esinetiedot tyypillisesti 2-10 esineestä. Lannistuin.

Mutta juuri tästä syystä tulen Historiska Museetiin lähes jokaisella Tukholman käynnilläni. Museota on mahdotonta saada kokonaan haltuun. Esineitä ei ole asetettu mihinkään vitriiniin ilman kontekstointia, joten niitä ei vain katsota ja ohiteta, vaan mietitään ja pohditaan. Aina on mahdollisuus oppia uutta tai palauttaa mieleen unohtunutta.

Lähdin harhailemaan keskiaikaan, jossa kuuntelin Neitsyt Marian perhehistoriaa alttarikaapin äärellä. Katoliseen perinteeseen kuuluva osuus Marian vanhemmista oli minulle uutta. Todennäköisesti unohtunutta sen sijaan oli se, että esi-isäni Petter Sundin kotikirkon keskiaikainen alttarikaappi oli täällä esillä. Siinä on kuva piispa Henrikin matkasta Suomeen, jota minun piti käyttää Sund-kirjan kuvituksena, mutta kotona kirjan tarkistettuani totesin ajatuksen jääneen toteuttamatta.

Keskiajan kirkkotaiteen osastosta oli unohtunut myös mukavan konkreettisesti toteutettu pitäjänkirkkosali. Kuvaan jäänyt laukkuni ei kuulu kokonaisuuteen, mutta toisaalta en saanut mukaan sisääntulon oikealla puolella ollutta vihkivesiastiaa.

Turhan usein museovierailuni ovat intensiivistä suorittamista ja oli mukava ottaa tällä kertaa rennommin. Istuin vielä äänimailmaosiossa kuuntelemassa kaikki urkumusiikkinäytteet ennen kotimatkan aloittamista.

Kahdella kiertokävelyllä

Viime viikonloppuna Tukholmassa vietettiin paikallista kulttuurifestivaalia. Onnekkaasti äkkäsin tämän matkaa suunnitellessa ja sain ostettua kaksi edullista lippua opastetuille kiertokävelyille, joiden molempien teemana oli rikollisuus.

Ensimmäinen kierroksista lupasi olevansa "Historisk True Crime i Gamla Stan". Gamla Stanissa kiersimme, ja ilokseni pysyimme enimmäkseen 1700-luvulla. Mutta rikollisuus oli kumman hukassa. Aloitimme kuninkaallisen linnan vierestä ja kuulimme väkivaltaisesti käyttäytyneestä näyttelijästä. Ei minusta varsinaista rikollisuutta ja vielä vähemmän sitä olivat noitavainot, joista puhuttiin seuravaksi. 

Vanha tuttu Jacob Guntlack kuvattiin karkurina ja kuvittamassa vankien oloja. Sitten puhuttiin kaakinpuusta, joka oli tietenkin minusta mielenkiintoista (sijaitsi suurtorilla pitkälle 1700-luvulla), mutta kun ei mainittu yhtään rangaistuksen kärsijää, mielestäni kyse ei ollut "True crimesta". Sitä ei edustanut myöskään tarinointi pyöveleistä tai Ulla Winbladista. Onko mielenkiintoisten rikostarinoiden löytäminen liian työlästä vai koetaanko niiden kertominen kuitenkin liian ikäväksi ja ehkä epäeettiseksikin? 

(Aikanaan olen painetuista Tukholman 1600-luvun tuomiokirjoista poiminut esimerkiksi tapaukset

• Kohtalokas vasaranisku
• Ylioppilaiden krouvi-illan ikävä loppu
• Porilaisen kuolema pääkaupungissa)

Myöhemmin illalla sama kaupunginmuseon opas veti kauemmin pyöritetyn 1793-kierroksen. Kulturfestivalen oli kuitenkin huokutellut mukaan joukon, josta suurin osa ei ollut lukenut Niklas Natt och Dagin dekkaria. En ollut lukenut minäkään, sain parista ekasta sivusta tarpeeksi. Tämä ei kuitenkaan suuremmin haitannut, vaan kierroksesta irtosi aiemmin ohi menneitä detskuja 1700-luvun Tukholmasta. En ole koskaan edes huomannut Järntorgetin konditoriaa, joka mainostaa tulleensa perustetuksi jo 1700-luvulla.

Molempien kierrosten käsikirjoitukseen kuului maininta Gamla Stanin metroaseman kohdalla sijainneesta lantaläjästä, jonne rikoksista tuomitut naiset kuljettivat käymälöiden sisältöä. Parhaan muistini mukaan Tukholman puhtautta useasti hehkuttanut Christopher O'Regan ei ole kertaakaan maininnut kyseistä haisevaa kärpästen kokoontumispaikkaa.

Jälkimmäinen kierros päättyi Riddarholmenille, jossa minulle valkeni sekä opastuksesta että pienoismalleista, että saari oli täyttynyt valta-aatelin asuintaloilla, kun hallinto alkoi keskittyä Tukholmaan.

Kolme tuntia kuninkaallisessa linnassa (2/2)

Kuninkaan linnan juhlanäyttelystä, johon muuten pääsee erillishinnallakin, jatkoin kellarin Tre kronor -linnalle omistettuun museoon, jossa en parhaan muistini mukaan ollut koskaan aikaisemmin ollut vieraillut. Mistään tuoreesta kokonaisuudesta ei esillepanon perusteella kuitenkaan ollut kyse. 

Portaita koristanut selkeä aikajana herätti turhan korkeita toiveita. Kellariin päästyä vuonna 1697 palaneen linnan arkeologiset jäänteet olivat esillä kerta kaikkiaan sekavasti. Aikajanassa ei pysytty, mikä sai ajattelemaan, että esityksessä paikoilla oli merkitystä, mutta aina tätä ei sanottu selvästi.

Eniten mietitytti painotus 1600-lukuun. Aiempia vuosisatoja edusti selkeimmin pukukavalkadi ja aika pienellä ruudulla pyörinyt filmi rakennuksen vaiheista. En muista hiffasinko jo paikan päällä vai (jälleen) illan kävelykierroksella, että Tukholman linnalla ei ollut ennen 1600-lukua vastaavaa hallinnollista merkitystä. Mutta vähintäänkin olisi voinut kertoa linnan piirityksistä 1500-luvun alun sodissa ja Kristina Gyllenstiernasta.

Mutta positiivisen kautta: tähänkään osaan linnaa ei roudattu turistiryhmiä. Heitä en nähnyt myöskään Kustaa III:n patsaskokoelmassa. Se näytti presiis siltä kuin kuvissa. Perusasiat jäivät kuitenkin hämäriksi, sillä en jaksanut lukea kylttejä ja opastusvideo pyöri näytössä, jossa ei ollut kunnon kajareita, ja huoneessa, jonka lattia narisi jokaisen tulijan alla.

Sisäänpääsylipullani pääsin vielä Aarrekammioon katsomaan kruunuja ja muita vallan merkkejä. Ei kiinnostanut pätkääkään enkä muista oliko tämä ensimmäinen vierailuni tilassa.

Kolme tuntia kuninkaallisessa linnassa (1/2)

En lähtenyt viime viikon kartanokonffasta suoraan kotiin vaan jäin viikonlopuksi Tukholmaan. Lauantain kohteeksi valikoitui kuninkaallinen linna, sillä 1700-luku ja aito tietämättömyys siitä, milloin olin viimeksi ollut rakennuksessa (muuten kuin sen yhden kerran linnanarkistossa). 

Valittu ajankohta ei osoittautunut parhaaksi mahdolliseksi. Aamukymmeneksi paikalle oli kanssani tullut useita turistiryhmiä pyörimään ja hidastelemaan eteeni. Ahdistavaa oloa edustuskerroksissa pahensi seisova ja lämmin ilma. Aivan aluksi jaksoin olla kiinnostunut kuninkaallisista kannustusmitaleista, joiden saajia olen parissa hankkeessa käsitellyt, ja salista, jossa valtaneuvosto on pohtinut ehkä väitöskirjaksi tarkoittamassani käsikirjoituksessa käsittelemiäni julkaisuja. Mutta pian prioriteettina oli vain pääsy eteenpäin ja pois. Hämärästi huomasin käveleväni Kustaa III:n paraatimakuuhuoneen läpi, mutta vasta iltapäivän opastetulla kaupunkikävelyllä sain kuulla hänen kuolleen kyseisessä huoneessa.

Ostaessani lippua linnaan en nähnyt mitään merkkiä äänioppaasta tms. Sellainen tekisi kiertelystä mielekkäämpää. Varsinkin jos taidehistoriallisen jaarituksen sijaan nimenomaan kerrottaisiin tarinoita tapahtumista. Hilleströmin maalauksen kuvakin oli jo jotain.

Mielialani nousi huomattavasti, kun pääsin Vaasa-Bernadotte -juhlanäyttelyyn, jonne turistiryhmiä ei tuotu pyörimään. Eivätkä he pieneen tilaan olisi mahtuneetkaan. Mutta huoneisiin oli saatu esille useita arvoesineitä alkaen Kustaa Vaasan valtakunnanmiekasta, joka yleensä on esillä Aarrekamarissa. Se, onko taustalla oleva 1500-luvun seinävaate ollut monesti esillä jäi epäselväksi.

Kustaa Vaasan poikien vitriinissä oli keskellä kultainen miniatyyrirotanloukku! Renessanssikulttuuria nääs. Vitriinin takana pilkottaa yksi kolmesta 1600-luvun kultanahkatapetista. Vuosisadalta oli paljon hienouksia, mutta kovin voimakkaasti (eli tuskin ollenkaan) ei tuotu esiin esineiden todennäköistä alkuperää sotasaaliina. Erikoinen provinienssi oli suurella hopeisella kattokruunulla. Se oli jäänyt tukholmalaiselle panttilainaajalle, jolta esineen lunasti kuningatar Hedvig Eleonora, joka lahjoitti sen eteenpäin kirkon koristukseksi.

Vapaudenajan kuvaajana oli Fredrik Adolfin nimikirjoitusleimaisin. Olen se jälkeen konkreettisesti törmännytkin, muistaakseni Turun tuomiokapitulille lähetetyissä kirjeissä.

Koska kyseessä oli juhlanäyttely, ikävät asiat kuten Kustaa IV Adolf ja Suomen sota ohitettiin sujuvasti. Ei tainnut olla myöskään puhetta Bernadotte-suvun valinnan vastustamisesta, joka vilahti myöhemmin illalla seuraamassani kiertokävelyssä.

Kaksi päivää kartanossa

 

Kesän erakkokauden breikkaamiseksi matkustin Ruotsiin asti ja sainkin yliannostuksen seurallisuutta, sillä paikalliseen tapaan kuului keskustelu jokaisella tauolla. Itse esitykset eivät osoittautuneet kovin antoisiksi, vaikka pääaihe lukukulttuuri oli periaatteessa lähellä väikkärini aihetta. Josta tietenkin pidin oman puheosuuteni.

Mielenkiintoisin  pätkä oli Andreas Hellerstedtin ja Oskar Sjöströmin monipuolinen (eli hieman hajanainen) katsaus pöytä- ja uhkapeleihin koulutusmetodina ja elämän vertauskuvana. Mainittua tuli esimerkiksi henkirikoksen syyllisen ratkaisu nopanheitolla 1775. Väitettiin, että kyse oli yksi monesta tapauksesta, mutta onko sattumaa, että olen itsekin jakanut stoorin samalta vuodelta ja matkani jatkuttua Tukholmaan kuulin edelleen saman tapauksen opastuskierroksella?

Nopat nähtiin 1700-luvulla siis viestinä Jumalalta ja Jumalan vaikutuksesta ne muistuttivat myös vuosisadan alussa Jesper Swedbergin kehittämässä opetuspelissä, jossa sattuma ratkaisi, minkä lauseen jouduit kääntämään. Olisi mielenkiintoista tietää, käytettiinkö metodia koskaan.

Ruotsalainen noppapeli vuodelta 1683 sodasta Turkkia vastaan kuullosti varhaiselta. Lopussa käsiteltiin strategisia sotapelejä 1700-luvun lopusta ja 1800-luvun alusta. Mieleen puski Tukholman armeijamuseossa nähty näyttely ja selvisikin, että toinen esittäjä oli ollut sitä tekemässä. En löytänyt näyttelykäynnistä blogitekstiä, mutta näköjään olen kuunnellut jo vuonna 2019 esitelmän varhaisista ja opettavaisista peleistä. Tietenkin tuli mieleen keväällä Göteborgissa nähty hieno pelinäyttely. 

Peleistä puhuttiin myös yhdessä konfferenssin kutsutuista esitelmistä, mutta kykyni ymmärtää puhuttua norjaa osoittautui varsin rajalliseksi.

Pelejä oli esillä myös Löfstadin kartanolinnassa, jonne saimme opastetun kierroksen. Vasemmalla on varhaisen Hullut perheet ja oikealla tikkupeli, jonka nimestä en saanut selvää.

Kartano on museoitu 1900-luvun alusssa edustamaan silloista ylhäisaatelin elämää. Opastuksessa vilisi kuitenkin nimiä useilta vuosisadoilta. Ainoa tuttu oli Marie Antoinette suhteestaan ja murhastaan kuuluisa Axel von Fersen. Museointipäätöksen tehneestä neiti-ihmisestä jäi päällimmäiseksi mieleen isoisältä peritty hopeinen hammasharja, jonka harjakset olivat vaihdettavissa.

Käsittääkseni näimme yhden huoneen seinällä myös 1600-luvun tapetin, joka oli pelastettu päärakennuksen tulipalosta 1700-luvulla. Sekä päärakennus että siipirakennukset olivat 1600-luvulta, joilloin sivurakennusten ulkoseiniin oli maalattu sotajoukkoja! Koristelu ei miellyttänyt seuraavaa sukupolvea ja tuli peitettyä.

Siipirakennuksen sisällä olleista maalauksistakaan ei ollut kuin hento jälki jäljellä.

Paremmin oli säilynyt (tai uusittu?) katon koristelu salissa, jossa kuuntelimme kutsutut esitelmät.

Preussin ottamien sotavankien vaimot

Kaisa Johansdotter vihittiin Vehmaalla 21.8.1757 avioliittoon sotilas Matts Brömsin kanssa. Yhteiselo jäi lyhyeksi, sillä Matts lähti Pommerin sotaan, jossa hän jo vuonna 1759 jäi preussilaisten vangiksi. Sittemmin hänestä ei mitään kuultu, joten kuningas Adolf Fredrik näki 29.2.1764 sopivaksi antaa Kaisalle oikeuden uuteen avioliittoon (Turun tuomiokapituli E I 9:223). 

Häät sotilas Friedrich Jacobssonin kanssa vietettiiin 21.10.1764. Friedrichiä tituleerataan torppariksi 6.8.1768 syntyneen Johan-pojan kastemerkinnässä, mutta sotilaaksi tyttärien Anna (s. 25.10.1770) ja Sara (s. 14.3.1773) kasteiden yhteydessä.

Vastaavasti 1.3.1764 päivätyllä kuninkaallisella kirjeellä sai Pommerissa preussilaisten vangiksi jääneen sotilas Simon Hasselqvistin vaimo Walborg Michaelsdotter luvan uuteen avioliittoon toisen sotilas Jacob Jen kanssa  (E I 9:229). Nämä ovat eläneet seurakunnassa, jonka kirjat eivät jostain syystä ole Hiskissä.

Anna Hansdotter oli mennyt 1750-luvun lopulla jossain naimisiin sotilas Erik Eklöfin kanssa. Erik, joka tunnettiin myös nimellä Löf, oli tuolloin ehkä jo Pommerin sodassa, jossa hän jäi preussilaisten vangiksi eikä saanut enää mitään viestiä ruotsalaisille. 

Anna (s. 1740)  lopetti odottamisen parin vuoden sisään ja sai 5.4.1764 päivätyllä kuninkaan päätöksellä luvan solmia avioliitto sotilas Erik Liljeroosin (s. 10.4.1728) kanssa  (E I 9:247; Paimio RK 1766-1771 s. 89). Kyllelän kylässä heille syntyivät tyttäret Anna (s. 31.8.1768) ja Elisabeth (s. 24.11.1770).

Pommerin sotaan jäi myös Anna Jacobsdotterin sotilasmies Olof Lemberg. He olivat menneet naimisiin Laitilassa 13.10.1754, jolloin Olof oli Laitilan komppanian Pyhämaan "Rohdais" ruotusotilas ja Anna Laitilan Hartikkalan talontytär, joka oli palveluksessa Vahantaassa. Viimeisin tieto Olofista oli joulukuulta 1759. Vierähti aika monta vuotta ennen kuin Anna alkoi miettiä uutta avioliittoa, jota varten hän sai kuninkaalta luvan 14.8.1766 (E I 9:492). 

Häänsä Kaukolan vanhan leskimiehen Magnus Almgrénin kanssa pidettiin Laitilassa 28.10.1766. Laitilan rippikirjan 1768-73 sivulta käy ilmi, että Annan syntymäpäivä oli 30.11.1725 ja Magnuksen kuolinpäivä 31.7.1772. Annan vanhemmat olivat siis Hartikkalan Jacob Erichs:  ja Marg: Jöransdr. Geni-profiilistaan puuttuu tätä kirjoittaessa aiempi avioliitto ja kuolinpäivä.