lauantai 3. marraskuuta 2018

5 luentoa yhdessä viikossa

Helsingin yliopistossa alkoi tällä viikolla uusi periodi ja pääsen taas viikkorytmiin juoksemalla luennoilla. Vieläpä paremmin kuin alkusyksystä, sillä nyt kursseja on kolme ja luentoja kolmena päivänä. Jos kirjoittaisin joka luennosta blogipäivityksen... No, aloitetaan ainakin omat ajatukseni keräävällä koonnilla.

Ensimmäisenä alkoi englanninkielisenä Suomen ja naapurialueiden arkeologia. Pahoin pelkään, että informaali arkeologiaharrastus on jättänyt tietoihini merkittäviä aukkoja, joten ajattelin kurssittautumisen vihdoin ja viimein aiheelliseksi. Kahden ensimmäisen luennon perusteella oppimistavoitteina ainakin 1) sanan archaeology sujuva kirjoitus ja 2) esihistoriamme kronologisoinnin muistaminen ulkoa - tai vähintään kampa- ja nuorakeramiikan järjestys. Kurssin suoritukseen kuuluu kuuden hengen ryhmässä tehty 15 minuutin presis, joka tuntuu vielä ylivoimaisemmalta kuin lopputentti.
Opittu: Samaan aikaan, kun (mahdollisesti "Virosta") "Suomeen" tulivat Antrean verkkokalastajat yms., "Virossa" liikkui vielä mammutteja! Minulla on dinosaurukset ja mammutit menneet ennenkin sekaisin, joten tämä pääsi yllättämään. 
Ei-arkeologisessa kurssissa Politics of Memory and Oblivion puhutaan myös englantia, mutta luentoja on puolet vähemmän. Itsenäistä lukemista on pitkä lista, jota en ole vielä päässyt katsomaan, sillä tietotekniikka. Jokaiselle luennolle pitää lukea etukäteen ja jos havittelee femmaa, pitäisi esseeseen keksiä itse lisää kirjallisuutta. Niin ja tässäkin on ryhmätyö, jonka aiheen sanelin kahdelle lapsukaiselle, jotka sattuivat kanssani ryhmääntymään. Eli pitänee olla valmis tekemään työtkin.
Kuultu ja nähty kuvia Oklahomassa olevasta museosta, joka käsittelee pommi-iskua vuonna 1995. Vastaavan suuruista iskua ei ole Suomessa tehty (eikä toivottavasti tehdäkään), mutta onko ampumatapausten ympärillä mitään muistamisen tapoja/paikkoja?
Kolmas kurssi on aineellista kulttuuria historiallisessa arkeologiassa. Tämän kurssin suorittamiseen ei liity ryhmätyötä, hallelujaa! Mutta vaaditut kirjalliset työt väistämättä paljastavat pohjatietojeni puutteet, joten tavoitteena oppiminen eikä läpipääsy kiitettävällä arvosanalla.
Eka luento alkoi teoriapläjäys-varoituksella, joka oli täysin aiheellinen. Alan ulkopuolisena olin pikkasen ulapalla, mutta tuntui hyvältä kuulla ja ymmärtää, että arkeologisen päättelyn ja kirjoittamisen takana on teoriaa, joka kehittyy. Todennäköisesti siksi osa vuosien varrella lukemistani artikkeleista on tuntunut yhtä kryptisiltä kuin Turun kulttuurihistoria.
Mammuttirekonstruktio Nordenskiöldin kirjasta The voyage of the Vega round Asia and Europe.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

perjantai 2. marraskuuta 2018

Kymmenvuotiaana humaltunut

Esaias Toikander, joka sukuseuran tauluston (pdf) mukaan syntyi Sippolassa 23.1.1830 ja kuoli siellä 12.3.1918, kertoi raittiusliikkeen Kylväjä-lehdessä 39/1901, että
Kun olin täyttänyt 10 vuotta, silloin olin ensimäisen kerran humalassa. Kotipolton aikana oli viinaa melkein huonossakin mökissä. Tapaus minua suututti ja hävetti, mutta ei siitä pitkäksi sittenkään ollut. Muisti lapselta haihtui ja nuoruuden ikään päästyäni tarttui se sama vika uudelleen : kahdenkymmenen vuoden ijässä olin muiden viettelyksestä täysin juopuneena. Siitä sitte kului vuosia jo kymmeniä, juoppouspaheen rehottaessa, milloin missäkin kurjassa tilassa, jossa ihminen on kelpaamaton mihinkään siihen tarkoitukseen, jota varten hän on luotu. Niin kovasti oli juoppous minun vanginnut, että pikkupirut pyysivät minua täydellisesti ansaansa. Välillä kumminkin pääsin joksikin ajaksi vapaaksi juurikuin levähtämään, sillä minä kuuluin vuorojuoppojen lukuun. 
Vihdoin minullekin koitti onnellisempi aika siitä vankeudestani, jota niin pitkälle kesti. Vuonna 1886 rupesi raittiusaate saamaan alaa ja perustettiin Sippolan raittiusseura. Olin siinä ensimmäinen ja vanhin jäsen niin olemassaoloni kuin ikäni puolesta. Niin olin rasitettu ja rääkätty, että tarvitsin pikaista apua, joka hyvään aikaan kerkisikin. Seuraan ruvettuani sisälliset himot vähittäin raukesivat, mutta ulkonaiset viholliset, jos niin voin sanoa, eli juomatoverit koettivat kaikilla keinoilla — osaksi väkivaltaakin tehden sammuttaa pyrintöni, mutta vihdoin pääsin voitolle. Kaikista kummempi oli se, että kaikki ne, jotka juomistani paheksuivat, paheksivat nyt raittiuttani — vieläpä osa sukulaisistanikin. Vähä kerrallaan ovat siitä kuitenkin hiljaantuneet.
Hauskempi on artikkelin anekdootti Toikanderin lukuharrastuksesta.
kerran kysyi muuan paikkakunnan sanomalehden asiamies Toikanderilta : Mitäs lehteä seppä lukee? — Kolmattakymmentä vuotta olen lukenut Sanomia Turusta, mutta tulevaksi vuodeksi tilasin Tampereen lehden, sillä kyllä minä sen Turun puolen asiat jo tunnen, kuului vastaus. Asiamies jätti lehtensä tarjoomatta, arvellen, jotta tulee se kerran minunkin vuoroni, jos vaan sepällä ikää riittää.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , ,

torstai 1. marraskuuta 2018

Suomi brittiläisten yliopistojen opinnäytteissä

Nähtyäni tuon twiitin piti tietenkin heti - kun ehdin - testata, löytyykö avoimesta aineistosta Suomen historiaa ja/tai kulttuuria sivuavaa tutkimusta. Ja tottakai löytyi. Linkeissä on hieman epästabiili fiilis, mutta tarvittaessa voi hakea otsikolla uudelleen.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

Kirjeitä nälän, sodan ja ruton Suomesta

Pietarsaaren postimestari Jakob Graan kirjoitti 31.3.1698 kansliakollegiolle kirjeen, jossa m.m. selittää, että...
...olen hoitanut postimestarinvirkaa Pietarsaaressa useampia vuosia, jonka aikana olen matkaansaattanut velkaa valtiolle näinä vaikeina vuosina ja nälänhädän aikana, jotten minä vaimoni kanssa ja 9 pientä lasta kuolisi nälkään ja kun sen olen tehnyt ainoastaan hädän pakoittamana kuin myös tämä surun aikana olen ollut pakoitettu ostamaan mustat vaatteet h. maaherran käskystä; jonka vuoksi anon nöyrimmästi, ettei minulta vaadittaisi mitään korkoa velalleni, jonka minä kyllä tulen täyttämään, vaikkakin täydyn syödä sellaista ruokaa, mitä ei edes ennen ole eläimillekään annettu; ja koska olen kuullut, että armollinen kuninkaamme on luvannut ensi avoveden aikana lähettää 5000 tynnyriä viljaa, olisi, toivottavaa, että köyhä virkamies saisi siitä vähän lunastaa voidakseen sekoittaa olkileipään; ja kun hätä on niin suuri ei minulla ole enää muuta toivoa kuin Jumalaan, meidän armolliseen kuninkaaseen ja teidän kreivilliseen korkeuteen, jolta pyydän apua hädässäni itselleni ja monille pienilleni.
Vuonna 1695 Porkkalanniemellä postinhoitajana aloittanut Mårten Brenner kirjoitti  mahdollisesti saman nälänhädän aikana ylipostitirehtöörille, että tämä
olisi niin armollinen ja toimittaisi Räävelin kenraalikuvernööriltä lupaa, että saisin tuoda rahalla vapaasti joitakuita tynnöreitä viljaa, että voisin saada elatuksekseni, koska täällä Suomessa on hyvin ankara aika, niin että täällä syödään rentukkaa (caltha palustris), pettua ja ohdakkeita, johon kansa on ollut tottumaton; joku viikko sitten lähetin vaimoni Rääveliin, jossa hän teki pyynnön h. kenraalikuvernöörille, mutta ei hän saanut jyvääkään.
Kun Helsingin postimestari Erich Thomasson oli kuollut ruttoon alkusyksystä 1710, Torsten Burgman otti toimensa tilapäisesti ja kirjoitti, että
postitalolliset sairastuvat ja kuolevat, jonka vuoksi postit täytyy lähettää vuokrahevosilla. Rutto on täällä niin suuri, että tuskin 20 kaupungin asukasta on jälellä, joista osa sairaina, tauti näkyy eniten liikkuvan saaristossa Turkuun päin, monta taloa autiona. Hämeessä ovat vielä, Jumalan kiitos, terveenä, mutta kukaan ei uskalla tulla kaupunkiin, olemme täällä niinkuin saarretussa linnassa, kahteen kuukauteen ei ainoakaan talonpoika ole käynyt täällä, jos lähetämme maalle hakemaan ravintoa, ei kukaan talonpoika laske sisään, oli hän vaikka parempi kuin ystävä. Herra ole meille armollinen ja suojele sitä mikä on jälellä, minun luonani on kohta kaikki puhdasta, minä ja yksi poikani elää, hyvä vaimoni, kaksi lasta ja kaikki palvelijani ovat kuolleet, 10 viikkoa sitten oli meitä 18 henkeä.
Tuomari Hamenius-vainajan leski, tämän palvelija, tytär velivainajani leski 5 lapsen kera, rengit, piiat, kaikki kuolleet.
Kynäni, on niin heikko selittämään kaikkea sitä kurjuutta, jossa elämme, toinen ei voi toistaan auttaa, vaikka antaisi kultaa, ei saa miestä eikä vaimoa auttamaan ruumista hautaan, kaupunkimme yli on suuri synti rangaistus, olemme paljon syntiä tehneet, Jumala antakoon meille anteeksi ennenkuin kaikki kansa on menehtynyt.
Rovasti Ignatius [kuoli 19.10.1710] oli eilen illalla luonani hyvin murheisena, hän käskee tervehtimään, kaikki hänen joukko kuollut, aivan yksin talossaan. Postimestari Thomsson vaimoineen ja lapsineen, paitsi yhtä, kuolleet.
Meidän hyvä maaherramme on Hämeessä täyttääkseen harvenneita rykmenttejä. Kaupunki on tyhjä ja onnellisia ne, jotka ovat päässeet parempaan ilmanalaan, jota minäkin mielelläni tekisin, mutta en pääse postin takia, Jumala auttakoon minua syntistä.
Lähteet:
J. K.: Postihistoriaa. Postitorvi 6-7/1929
Ernst Grape: Postkontor och postmästare. 1951, s. 799-800, 805, 839

Kuva: "Pia desideria: or, divine addresses : in three books. Illustrated with XLVII. copper-plates" (1690)
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Lokakuun loppupuoli

17.10.

  • Haluatko viettää joulun vuoden 1858 mallilla? Osta jouluaattona 40 torttua ja laita lahjoihin suunnilleen sama summa. (Epäilen, että tilikirjan pitäjä vietti joulun kotinsa ulkopuolella. Valitettavasti vuoden viimeinen sivu puuttuu.)  [Osa maanantaina esiteltyä projektia, blogiteksti samaisesta tilikirjasta tulossa myöhemmin.]

18.10.
  • Osa lähdekritiikistä hallitaan keskustelupalstoilla. Voisipa sanoa suorastaan tulevan selkäytimestä.
  • Samasta keskustelusta alempaa

20.10.
  • Kuurojen elämään vaikuttaneen ja vaikuttavan tekniikan näyttelyn esittelijä ohimennen mainitsi esillä oleva betamax-nauhurin koosta. Vieressä 20+ kaverilleen "Mitä se tekee?"
    [Näyttelystä ja sen avajaisseminaarista blogiteksti.]
21.10.
  • Olisi pitänyt tulla aiemmin @GKmuseo Ohjelmassa keskustelua taiteilijaelämäkerroista.
  • Eksyin Tarvaspäästä tullessa aiotulta paluureitiltä ja "kompastuin" erikseen etsimättä näihin. Parempi näin. [Perustiedot muistolaatoista esimerkiksi tästä. Olin ajatellut lähteä tarkoituksellisesti katsomaan, mutta alkuperäiseen ajatukseen sopi paljon paremmin sattuma.]
23.10.
  • Pia Olssonin tulkinta kansalaistieteestä näyttää materiaalin tuotannolta "todelliselle tutkimukselle".
  • Se tunne kun klo 9 aloitetussa semmassa on vielä kolme esitystä jäljellä ja muistiinpanoissa menossa 8. sivu. #HELDIG [Muistinpanoista väänsin kolmen kuohuviinilasillisen vaikutuksen alaisena blogitekstin.]
24.10.
  • Kokoelmasivustolla @finnishngallery näissä ajoitukset 1831 ja 1832. Onko metatiedot taas @Finnafi :lle väärässä muodossa toimitettuja? Näköjään vuosi sekä kentissä Valmistus että Aiheet. [Se niistä hyvistä päätöksistä käyttää virallisia palautekanavia. Ja kysymykseen ei ole tullut vastausta.]
25.10.
26.10.
  • Kavereita lavalla, ständillä ja kirjaostoksilla. Päivän ihmetyksenä artikkelikokoelma, jossa ei ole artikkelia tutkijalta, joka on viimeksi aiheesta väitellyt. Tarkoituksellisesti jätetty rannalle vai jättäytynyt? Pitänee palata myyntipisteeseen ja tarkistaa sisällysluettelon lisäksi alkusanat ja kirjallisuusluettelot. [Kuten pituudesta näkyy FB-päivitys, blogiteksti]
30.10.
  • Tiedättekös @Postimuseo, että käsikirjoituskokoelmissa @NatLibFi on mainio muistelma postilaisen urasta? Kelpaisi vaikka sinällään julkaistavaksi ja ainakin lähdeaineistoksi. [Alussa mainittu projekti jatkuu. Tästä istunnosta ei syntynyt yhtään blogitekstiä.]

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

Kolmoset Naantalissa 1764

Entisaikaan monikkosynnytykset ja erityisesti lasten jääminen eloon oli harvinaista ja niinpä moisesta oli syytä kertoa koko valtakunnalle. Inrikes Tidningar julkaisi 15.1.1764 marraskuun alussa Naantalista lähetetyn tiedonannon, jonka mukaan paikallisen porvarin vaimo oli synnyttänyt 2 poikaa ja tytön lokakuun lopussa.
Hiskistä löytyy tätä vastaavat kasteet helposti, mutta Anders Forsmanin lasten päivämäärät ovat ristiriidassa kirjeen kanssa. Syytä tarkistaa alkuperäinen, josta SSHY tarjoaa otoksen.
Ei ollut Hiskissä virhettä. Kastelistan mukaan porvari Anders Forssmanin ja Lena Jacobsdotterin lapset ovat syntyneet 4. marraskuuta ja kastettu samana päivänä. Kun lapset yleensäkin kastettiin nopeasti ja kuolemalle alttiit erityisesti, on vaikea selittää miksi 1. marraskuuta kirjoittanut väitti kolmosten syntyneen lokakuun lopussa. Ja miten hän olisi voinut kirjoittaa lapsista, jotka syntyivät vasta kolme päivää myöhemmin?

Mutta onneksi kirjoittaja oli oikeassa lasten ja äitinsä terveydentilan suhteen. Tai ainakaan en löytänyt heistä yhtään Naantalin haudatuista vuoden 1764 lopussa tai seuraavana vuonna.

Aiempia tekstejä monikkosynnytyksistä:
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: , ,

tiistai 30. lokakuuta 2018

Rehtori Elise Heintzien elämästä

Vuonna 1901 kuollut ja 1800-luvun lopun Helsingin osoitekalentereissa leskirehtoriksi tituleerattu Elise Heintzie syntyi 26.4.1816. Isänsä Fredrik Lagi oli kuollut kolme kuukautta aiemmin 17.1.1816 ja äidillään Agatha Juliana Aminoffilla oli huollettavanaan myös alle 3-vuotias Pauline Alexandra.

Elise oli 6-vuotias kun äitinsä solmi uuden avioliiton Maaningalla 2.4.1822 assessori Thomas Fredrik Krookin kanssa. Elise ja isosiskonsa muuttivat varmaankin äidin kanssa tämän jälkeen Kuopioon.

Siellä elämästä ei muodostunut onnellista. Rippikirjan merkintöjen mukaan uusi isäpuoli oli "tukkihuoneessa" (vankihuone?) 25.11.1822 ja 11.1.1823 hänelle kirjoitettiin papintodistus raastuvanoikeudessa käsiteltävää tapausta varten. Elisen äiti sai konsistorilta 22.9.1824 vahvistuksen avioerolle, josta keisari oli tehnyt päätöksen jo 7.2.1824. (Elisen velipuoli Rudolf syntyi Kuopiossa 27.2.1823 ja käytti läpi elämänsä äitinsä ensimmäisen aviomiehen sukunimeä. Fredrik Krookin sanotaan tehneen itsemurhan.)

Elise ja isosiskonsa pääsivät ripille Kuopiossa vuonna 1831. Isosisko meni naimisiin 24.6.1835 porvoolaisen kauppiaan Henrik Gustaf Borgströmin kanssa. Tämän kuollessa 6.4.1839 Pauline oli raskaana ja avioliiton kolmas lapsi kastettiin Savonlinnassa joulukuun alussa 1839.

Savonlinnassa siksi, että siellä asui Elise, joka oli mennyt vuonna 1838 naimisiin Karl Gustaf Gottfrid Heintzien kanssa. Tämäkin avioliitto jäi lyhyeksi sillä mies kuoli Savonlinnassa 26.6.1840 Elisen olessa raskaana. Poika syntyi 11.10.1840. Borgå Tidning kertoi 1.5.1841, että keisari oli armollisesti myöntänyt leskelle ja lapselle kerta-avustuksena 228 hopearuplaa ja 50 kopeekkaa. Elisen poika kuoli 3.3.1842 Kuopiossa

Elise oli ottanut muuttokirjan Kuopioon syksyllä 1841 ja muuttanut sinne äitinsä kanssa. Samalla rippikirjan sivulla ja todennäköisesti samassa taloudessa asui myös Pauline. Tyttöjen velipuoli Rudolf muutti virallisesti vuonna 1853 Helsinkiin, jossa jo vuodesta 1851 oli hoitanut tuomiokirkon urkurin virkaa.

Kuopiossa alkoi kesällä 1846 toimia tyttökoulu. Keväällä 1848 se ensimmäinen johtajatar luopui tehtävästiin ja J. V. Snellmanin suomennetuin sanoin
Koulun hallinnon puheenjohtajaksi ja koulun johtajattareksi valittiin silloin hallinnon jäsenten yksimielisen päätöksen mukaan rehtorin leskirouva Elise Heintzii, joka pian koulun perustamisen jälkeen muiden jäsenten ohella on osallistunut opettamiseen ja auttanut johtajatarta koulun yleisessä hoitamisessa.
Jo 20.2.1847 Snellman oli kuitenkin kirjoittanut, että Elise Heintzie "neiti Tavaststjernan ohella antaa täällä suomen kielen opetusta muulle naispuoliselle nuorisolle ja johtaa suomalaista tyttökoulua."

Kun Kuopio Tidning raportoi 29.7.1854 alueen kouluista oli yksi niistä "Rektorskan Heintzie's småbarnskola". Tähän aikaan koulua kävi m.m. Minna Johnson (myöh. Canth).

Kun Helsinkiin muuttanut Snellman kesällä 1857 jäi leskeksi, mahdolliseksi avuksi hän keksi Elise Heintzien. Tämän velipuoli piti suostumusta epätodennäköisenä, mutta jostain syystä Elise luopui koulun johdosta Kuopiossa ja muutti Helsinkiin Snellmanin taloudenhoitajaksi. Virallisesti hän ja äitinsä kuitenkin siirsivät kirjansa vasta vuonna 1859, joten ehkä avunanto oli ensin ajateltu tilapäiseksi.

Elisen velipuoli Rudolf oli vuonna 1857 mennyt naimisiin, mikä oli omiaan houkuttelemaan äitinsä ja sisarpuolensa Helsinkiin. Rudolfin vaimo kuoli kahden laivan törmäyksessä Kuopion satamassa 19.7.1864, minkä jälkeen Elise lähti Snellmaneilta ja auttoi leskeksi ja 6-vuotiaan tyttären huoltajaksi jäänyttä veljeään. Rudolf kuoli 30.12.1868.

Yhteydet Snellmaneihin pysyivät läheisinä ja vuonna 1867 Helsinkiin muuttanut Z. Schalin muistelee Joukahaisessa 13/1906, että
Ibland sutto vi unga inne hos dottern Hanna [Snellman], och då fann man där nästan alltid den präktiga fru Heintzie med sin pigga, svartögda niéce Lilli Lagi, som sedan blef sonen Johan Ludvigs maka. Fru Heintzie var husets goda fé, moderlig och älskvärd mot alla, en prydlig kvinna i sitt gråa hår.

Lähtiessään Snellmanin palveluksesta Elise ei siirtynyt veljensä elätettäväksi vaan oli vuodesta 1864 opettaja Helsingin vuoro-opetuskouluissa, jotka muuttuivat sitten kansakouluiksi (pdf). Vuonna 1883 hän halusi työn lopettaa ja anoi kaupungilta eläkettä, joka hänelle myönnettiin, mutta pyydettyä pienempänä (pdf). (Hänellä oli varaa palvelijattareen ja juhlien järjestämiseen tämän palveltua 20 vuotta ja saatua talousseuran kunniamerkin. Tästä kirjoitti Lördagsqvällen no 38/1889.)

Sivistyneistön muistelmissa opettajantointa ei mainita ollenkaan. Taloudessaan seitsemän vuotta (ilmeisesti 1870-luvulla) asunut Naëmi Ingman kirjoittaa Laulajattaren muistelmissa, että Elise Heintzie
oli harvinaisen lahjakas, hienosti sivistynyt henkilö, joka harrasti kaikkea jaloa ja suurta elämässä. Suomalaisuuden liike, Suomalainen ooppera y.m. sellaiset kansalliset riennot olivat lähellä hänen sydäntään. Valppaana ja pirteänä hän seurasi myös niin koti- kuin ulkomaisia poliittisia virtauksia sekä yleensä asioita, joilla oli laajempaa mielenkiintoa. Oli tosi nautinto kuulla hänen selvittelevän elämän suuria kysymyksiä. 
Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanissa Elise Heintzie on äitinsä ystävätär, joka kannusti Elisabet Järnefeltiä perustamaan salonkinsa.  
Täti Heintzie oli ulkomuodoltaan mitä miellyttävin. Tosin en häntä siiloin ymmärtänyt ihailla, sillä milloin nuori vanhaa ihailee! Mutta hänen ulkomuotonsa on tavattoman elävästi säilynyt muistissani, niin että voin milloin tahansa ottaa hänet esille ja katsella häntä kuin mitäkin muotokuvaa. Ja mitä kauemmin katson, sitä enemmän ihailen:

Hänen kasvonsa näen punertavina halkeilleiden pikkusuonten vuoksi. Kasvoissa on yht'aikaa sekä vanhuuden vertymystä että nuoruuden punaa. Samoin hänen puhetavassaankin: kuuluu vanhuuden hillitty, hiljainen äänenpaino, mutta lauseiden sisällöstä kumpuaa nuoruuden hillitön hehku. Hänen päänsä vähän tutisee, arvatenkin vanhuudesta. Hänen harmaanvivahteiset kulmakarvansa ovat kasvaneet hyvin pitkiksi. Sekin kaikki korkean iän merkkejä. Mutta niiden alla silmät palavat vääjäämätöntä nuoruutta, sisältäpäin tulevan tulen säihkyä. Ihana, unohtumaton olento.
Elise Heintzien kuoltua 85-vuotiaana, sanomalehdet kertoivat elämästään, hautajaisistaan ja testamentistaan. Viimeksi mainitun mukaan Elise oli antanut "1000 markkaa stipendirahastoksi, jonka korot ovat käytettävät stipendiksi etevälle, varattomalle oppilaalle Helsingin ylemmässä, suomenkielisessä tyttökansakoulussa, sekä
1.000 mk. lisäykseksi matkastipendirahastoon eteviä näyttelijöitä varten Suomalaisessa teaatterissa." Mutta korot sai edellä mainittu pitkäaikainen palvelija Vilhelmina Willberg elinaikansa.

Lähisukulaisista oli enää elossa isosisko ja tämän tytär. He ja hieman kaukaisemmat sukulaiset saivat Elisen seinillä olleet "v. Wrightin, Munsterjelmin, Lindholmin, A. Soldanin y. m." taulut. Kodissaan oli myös ollut J. V. Snellmanin rintakuva, joka testamentin mukaan meni Helsingin ylemmälle suomenkieliselle tyttöjen kansakoululle.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , ,

maanantai 29. lokakuuta 2018

Uusi projekti ja uusi kirjoitussarja


Viime aikojen taipumuksenani on ollut kotona kökötys, YouTuben töllötys ja blogijuttujen vääntö digitoiduista lehdistä varastoon. Käy tylsäksi, joten pitää keksiä jotain uutta. YouTubesta on sentään se hyöty, että olen altistunut The Royal Societyn kivoille videoille, joissa hengaillaan usein arkistoissa. Yksi konseptinsa on The White Gloves of Destiny, jossa sokkona arvotaan laatikosta kortteja ja mennään sitten arkistoon katsomaan viittavatko ne johonkin mielenkiintoiseen aineistoon.

Suomessa vastaavaa kortistoa en tunne, mutta joko blogijuttua kirjoittaessa tai aihetta etsiessä huomasin Doriassa Kansalliskirjaston digitoimat käsikirjoituskokoelmansa kortit. Olen liian laiska todelliseen arpaonneen, joten olen lukenut läpi alkupään pari tuhatta (!) korttia ja tehnyt (huomattavasti lyhyemmän) listan lupaavan oloisista kohteista, joita tilailen vähitellen. Eli tämä projekti ei ihan heti lopu.

En vähemmän kiinnostavista tilauksista jatkossa kirjoita, mutta aloitusesittelyn hengessä ensimmäisen tilauserän mielenkiinnottomammat tapaukset.

Ensinnäkin Närpiön kappalaisen Henric Achtmanin (vanh vai nuor?) Enfaldigt ock påliteligit sätt at göra god ost (F:ö II 41) ei ollutkaan suoraviivainen resepti vaan ajalle ominaista tieteellistä tekstiä. Pohjanmaan juustoja tutkineet ovat käsikirjoituksen toivottavasti löytäneet. Nimenomaisesti Närpiöstä ja Achtmaneista kiinnostuneille voi siitä olla jotain iloa, mutta varautukaa vanhaan käsialaan ja muutosmerkintöihin. Jotka ovat tietenkin omalla tavallaan hauskempia kuin painettu tuote.

Toiseksi olin tilannut Matthias Caloniuksen kokoelman yksikön, jonka ymmäsin valikoimaksi aatelin oikeuskeissejä (COLL 432.29). Jotain sellaista se kai olikin, mutta en nähnyt tuttuja nimiä tai lupaavia sanoja, joten selasin nopeasti läpi. Hieman enemmän aikaa käytin samassa laatikossa olleeseen Caloniuksen kokoelman niteeseen, joka haalistuneen ja käsinkirjoitetun selkämyslapun perusteella oli käsittääkseni suunnilleen "Sekalaista Kustaa III:n ja Kustaa IV:n hallinnon ajalta" (COLL 432.27).

Sekalaista, totta tosiaan. Koska en tunne 1700-luvun hallintolähteitä, kääntelin sivuja aivan ihmeissäni. Kai nämä ovat käsinkirjoitettuja jäljennöksiä eivätkä alkuperäisiä? Jos jäljennöksiä, miksi missään ei lue lähdettä? Miksi näissä on näin montaa käsialaa? Sopisi minusta lähdekritiikin jatkokurssille harjoitukseksi ja olin todella tyytyväinen, että olin huvikseni liikkeellä.

Mielenkiintoisin silmiini osunut ja ymmärrettävissä ollut dokumentti oli listaus Ruotsin valtionveloista 1792. Summat näyttivät isoilta kuten nykyäänkin, mutta nykyään ei kai valtiot lainaa rahaa suoraan antwerpeniläiseltä leskeltä? Toivottavasti tämä ja muut listalla saivat rahansa takaisin. Tai siis, esivanhempanihan niitä olivat maksamassa...

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

"Miten katekismusta käytettiin apuna kansan opettamisessa"


Kurssissa Suomen historian linjat ja murrokset ei taiv. kiitos ollut tällä viikolla Moodle-keskustelua vaan piti kirjoittaa kahden sivun essee yhden säädyn koulutuksesta. Olisi ollut hyödyllistä ja hauskaakin tutustua kaikkiin materiaaleihin ja mietiskellä jokaista kysymystä, mutta kävi klassisesti. Ensin olin mukamas kiinni muussa ja lopulta sinä määrin kipeä, että aivot eivät toimineet. Puolikuntoisesti raavin sunnuntaiaamuna kokoon pohdinnan siitä "miten katekismusta käytettiin apuna kansan opettamisessa".

Teksti on aivan liian pitkä blogiin ja tuskin vastaa alkuperäistä tarkoitustakaan, mutta jaanpas kumminkin. Kirjoittaessa herännyt jatkotutkimuskysymys: miksi oppivelvollisuuteen ei liitetty kertauskuulusteluja?

Suomen varhaisimmat perusopetuksen opetussuunnitelmat
Nykyään opetussuunnitelmasta keskustellaan julkisesti, kommentoidaan tarpeita ja muutoksia. Myös kansakouluja perustettaessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa niiden tarpeellisuudesta ja opetuksen sisällöstä keskusteltiin innokkaasti. Ei ainoastaan tuvissa ja kirkolla vaan myös virallisissa kokouksissa ja sanomalehdissä.
Julkisen keskustelun historia on oma aiheensa, mutta vaikka vastaavia dokumentoivia lähteitä ei ole aiemmilta vuosisadoilta, voitaneen uskoa, että tuolloin vaaditun katekismuksen ja lukutaidon opettelun tarkoituksenmukaisuudesta on lausuttu yksityisesti mielipiteitä useaan otteeseen. Kiven Seitsemän veljestä on tästä vain yksi esimerkki.
Mutta kun vuoden 1571 kirkkojärjestyksestä keskusteltiin, ei suomalaisella rahvaalla ollut tekstiin mitään sananvaltaa. Eikä silloinkaan, kun se Uppsalan kokouksen jälkeen vahvistettiin. Uppsalassa vuonna 1593 oli muutamia pappeja Suomesta, mutta useimmat saivat sellaisenaan luettavakseen ja ääneen edelleen luettavaksi tekstin, jonka ensimmäisen luvun mukaan kansalle piti opettaa kristinuskon ohella oikea paikkansa yhteiskunnassa. Näitä toisiaan tukevia sisältöjä oli varmasti korostettu jo tätä ennen.
Samaisessa kirkkojärjestyksessä kehoitettiin kaikkia vanhempia viemään lapsensa kouluun. Jopa neuvottiin pappeja vastaamaan todennäköiseen väitteeseen lasten työpanoksen välttämättömyydestä kotitaloudessa muistuttamalla, että Jumalan tarve on tärkeämpi. Mutta näillä sanoilla on ollut hyvin marginaalinen merkitys Suomen maaseudulla, josta toki joitakin poikia lähetettiin kaupunkien kouluihin.
Tämän varhaisen opetussuunnitelman toteutus jäi siis reformaation ensimmäisenä vuosisatana lähinnä pappien suullisen esityksen varaan. Voi arvata, että opetuksen taso ja teho vaihteli huomattavasti ja ehkä siksi yhdenmukaisuuteen pyrkivä yhteiskunta alkoi entistä enemmän korostaa omaa lukemista, joka oli myös luterilaisuuden lähtökohtiin sopivaa. Vuonna 1686 hyväksytyssä ja Henrik Florinuksen suomentamana kaksi vuotta myöhemmin julkaistussa kirkkojärjestyksessä papeilta vaadittiin, “että Lapset / Drengit ja Pijcat oppiwat Kirja lukeman / ja omilla Silmillens näkemän mitä Jumala pyhäs Sanasans käske ja waati”. Opetussuunnitelmaan lisättiin myös välitavoitteet, joista ensimmäisessä “yxikertaisest taita luke Christilisen opin Pääcappalet”, toisessa “taita Ulostoimituxen Jumalan Kymmenen Käskyn / Uscon Tunnustuxen / Isä meidän Rucouxen / Casten ja Herran Ehtolisen päälle” ja kolmannessa “ulostoimituxen tygö taita käsittä ja ymmärtä Kysymyxet ja Huonentaulun / ja sijnä tykönä oppia Ramatun todistuxia / joidenga päälle meidän Uscom on perustettu“.
Tavoitteena ei siis ollut Raamatun omatoiminen tutkiminen, joka olisi ollut sekä vaikeaa että kallista. Vaan vaadittu oppimäärä vastasi jo aiemmin katekismuksissa ja aapisissa painettua. Uskontunnustuksen, Isä meidän -rukouksen ja 10 käskyn ohella näissä oli selittävää tekstiä, josta tehtiin erilaisia versioita vuosien varrella.
Tarkoituksena ei siis ollut muun tekstin ulkoaluku vaan ymmärtäminen. Tähän tavoitteeseen viittaa myös ajan multimediallinen opetus eli katekismusvirret, joiden sisältö kertasi opetuksen pääkohtia. Mutta kun tiedetään, että kuulusteluissa oppimateriaalin muuttuessa aiempaa versiota käyttäneet saivat ainakin toisinaan pitäytyä jo oppimassaan, on selvää, että odotettiin opetetun mahdollisimman tarkkaa toistoa varsinaisen oman ymmärryksen sijaan.
Koska maaseudun kansa kuulusteltiin yhdenmukaisesti ja opetusmateriaali oli rajattua, saattoi opetuksen hyvin hajauttaa eikä opettajilta vaadittu korkeampaa koulutusta. Vuoden 1686 kirkkojärjestyksessä opettajaksi ei enää oletettu kirkkoherraa itseään, vaan vanhempia ohjattiin viemään lapset kappalaisen tai lukkarin luo. Käytännössä opetusta saattoi antaa kuka tahansa kykenevä.  
Vuoden 1686 kirkkolaki tarkensi oppimistavoitteen lisäksi myös siinä onnistumisen mittausta. Jo aiemmin oli tietoja kuulusteltu ja paikoin tehty kirjauksia, mutta tästä tuli järjestelmällisempää 1600-luvun lopulta lähtien. Kuulustelut olivat julkisia tilaisuuksia, joihin liittyvä häpeä saattoi motivoida opiskeluun.
Kuulusteluissa menestymätön tai niitä kokonaan välttävä ei päässyt ehtoolliselle eikä täten voinut solmia avioliittoa. Hänet saatettiin istuttaa jalkapuuhun jumalanpalvelusten yhteydessä ja häneltä saatettiin myös evätä apuja ja etuja, joiden katsottiin kuuluvan kunnollisemmille. Kuulusteluarviota ei päässyt helposti karkuun, sillä muuttoon seurakunnasta toiseen vaadittiin papintodistus, johon taidot merkittiin. Ja uudessa seurakunnassa odottivat samanlaiset kinkerit.
Näin kansaa opetettiin yhteen totuuteen kolmisen sataa vuotta samalla suunnitelmalla oppimateriaaleja ajoittain päivittäen. Melko minimaalisella panostuksella saavutettiin tuskin syvällistä kristinuskon ymmärrystä, mutta ainakin osa kansaa saatiin herran pelkoon ja muutamat lukutaitoisiksi.

Lähteet
Kircko-Laki Ja Ordningi / Jonga Suuriwaldias Cuningas ja Herra / Herr CARL Yxitoistakymmenes / Ruotzin Göthein ja Wändein Cuningas / etc. Wuonna 1686 on andanut coconpanna / Ja Wuonna 1687 prändistä uloskäydä ja cuulutta / Ynnä tähän soweliain Asetusten canssa. 1688 (näköispainos 1986) (Käytetty Vanhan kirjasuomen korpuksen tekstiä http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/lait/flor1688_rdf.xml )
Then Swenska Kyrkeordningen. Tryckt i Stocholm Aff Amund Laurentzson. Anno, Domini M. D. LXXI. (Käytetty digitoitua kappaletta https://books.google.se/books?id=VGk8AAAAcAAJ )
Kirjallisuus

Esko M. Laine & Tuija Laine: Kirkollinen kansanopetus. Kirjassa Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen, (toim.) Huoneentaulun maailma: Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. SKS:n toimituksia 1266:1. 2010, 258-312
Kuva käsitelty kirjan 'Finland in the Nineteenth Century' digitoinnista
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

Täydennysosia


1) Jaa, että olisiko 3 piirroksin kuvitettua minielämäkertaa Minna Canthista riittänyt? Ei kustantajan markkina-arvion mukaan vaan vielä on ilmestynyt ensimmäisenä osana sarjaa Suomen supernaisia Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kuvakirja Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Tämän luin läpi ja totesin särmättömäksi, mutta jossain määrin innovatiiviseksi. Kuva yllä valokuva osasta kirjan sivua.

2) Kirjoittaessani Ulla Koskisen uutuudesta kaipasin kirjoittajalta käytännön kokemusta entisajan arjesta. Sitä on sittemmin ilmaantunut yllättäviä määriä Ihan Oikeilta Historiantutkijoilta:


3) Petter Sundia kirjoittaessani löysin varhaisia kauppiaiden ohjekirjoja, mutta en tarpeeksi aikaista. Toisin kuin Henri Hannula, jonka löytö ja perusteellinen blogiteksti tulivat minulle liian myöhään.

4) Lähes kymmenen vuotta sitten kirjoitin ikävästä rikossarjasta Pohjanmaalla. Kesällä Yle oli lähettänyt (tai ainakin jakanut verkossa) mainion ja perusteellisen ohjelmasarjan samasta tapauksesta. Ylimääräisenä jännitysmomenttina roikutettiin loppuun asti kysymystä siitä oliko toimittaja itse sukua murhaajalle.


5) Museokäynnistä Oulussa 6 vuotta sitten on jäänyt vaivaamaan esillä ollut luuranko. Nyt Pohjois-Pohjanmaan museossa on esillä Suomen sodan vainaja(t). Tämän esillepanon oikeutuksesta käytyyn keskusteluun viitataan museon blogissa. Kysymykseeni onko tällä vuosikymmenellä mietitty luurangon pysyvän esilläpidon eettisyyttä en twitterissä saanut vastausta.

Lisätietoa Suomen sodan aikaisesta ruumislöydöstä saa Tiina Väreen blogitekstistä.
Kirjoittanut klo 2 kommenttia:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)