Enkelikellojen aika

Lapsuuden joulun koristeista enkelikello teki vahvan vaikutuksen. Sen jokavuotinen kokoaminen ja pyörimään lähteminen. Kovin usein kello ei kuitenkaan kilkattanut, sillä äiti antoi polttaa vain kahta kynttilää kerrallaan, eikä niitäkään kovin usein.

Enkelikello oli äidin ja mahdollisesti/muistaakseni tuliainen hänen vaihtovuodestaan USA:ssa 60-luvulla. Englanninkielisen Wikipedian mukaan enkelikellot ovat kilkattaneet Atlantin takana jo yli sata vuotta. Artikkeliin linkitetty patentti ei auennut linkistään, joten hain sen Googlen patenttihausta. Patenttia Christmas-music apparatus. US 842351 A on haettu vuoden 1906 puolella ja patentti Amerikassa myönnetty 29.1.1907. Kyse oli tuolloin tällaisesta aparaatista.

Omasta päästään patentinhakija ei tätä keksinyt, sillä Eric Holzenbergin keräämien tietojen mukaan perusidea on jäljitettävissä saksalaiseen puupyramiidiin, joka voidaan yhdistää myös joulukuusiperinteeseen.

Ja perinteet kehittyvät ja ja yhdistyvät. Lapsuuteni enkelikellon osana oli joulukuusen profiili ja aikanaan on mallista muokattu joulukuusen latvakoristeita. Jälkimmäisen mallin huomasi FB:n Suomen historian harrastajien ylläpitäjä Hesarista 20.12.1911. Käyttö kuusenkoristeena mainitaan myös Holzenbergin sivuilla.

Pöytämalli tuntuu huomattavasti turvallisemmalta. Ruotsalaiset verkkosivut (esim) väittävät sen Erik Bobergin keksinnöksi vuodelta 1948. Edellä mainittujen lähteiden valossa kyse oli kuitenkin vain uudelleenmuotoilusta, joka kylläkin muodostui erittäin suosituksi.

P. S. Jos laite ei ole tuttu tai haluaa kokea sen muuten vaan virtuaalisesti, niin voi katsoa Skansenin YouTube-videon.

Kolme näkökulmaa Suomen etniseen rakenteeseen

1) Tällä viikolla keskustelivat televisiossa valtionkirkon asemasta tunteella kirkkoherra Teemu Laajasalo ja Vapaa-ajattelijoiden liiton puheenjohtaja Petri Karisma. Mahdollisesti vähemmän harkitusti Laajasalo totesi, että "Olemme etnisesti luterilaisia". Olivatko Laajasalon "meissä" mukana myös maamme ortodoksit? Puhumattakaan tuoreista tulijoista, joille luterilaisuuden osuus suomalaisuudessa saattaa jäädä huomaamatta kokonaan.

("Meidän" käytöstä heräsi eilen Twitterissä keskustelua Journalistiliiton kolumnin pohjalta. Sen voi lukea niin, että "kaikki" journalistit pitävät "peruskristillisyyttä ja luterilaisuutta" oletusarvona.)

2) Kaikki toki eivät ole valmiita näkemään suomalaisia etnisesti yhtenäisenä ryhmänä. Runsas viikko sittenhän kansanedustaja Olli Immonen teki kirjallisen kysymyksen väestön etnisen tilastoinnin käyttöönotosta. Puuttumatta ehdotuksen kustannuksiin ja ikäviin historiallisiin kaikupintoihin kritisoin tuoreeltaan hahmotelmaa luokituksiksi:

”suomensuomalainen”, ”suomenruotsalainen”, ”saamelainen”, ”romani”, ”muu eurooppalainen”, ”afrikkalainen”, ”aasialainen”, ”monimuotoinen etninen tausta” ja ”muu etninen tausta”

Geneettisesti olen tietenkin (nykytietämyksen mukaan) afrikkalainen kuten kaikki muutkin ihmiset. Historiallisen ajan lähteisiin nojautuen olen 50% satakuntalainen, 25% keskipohjalainen ja 25% asikkalais-heinolalainen sekä sisällän rippeitä nyky-Ruotsista, nyky-Saksasta ja nyky-Puolasta. Siis ”monimuotoinen etninen tausta”, jos itse pääsen määrittelemään.

Jos taas määritys tehdään yhteiskunnan puolesta, niin valitettavasti sääntökaavioita "yksiselitteiseen" etnisyyden määrittämiseen on löydettävissä Natsi-Saksan jäämistöistä. Sieltä löytyy tarvittaessa myös arvostusjärjestyksiä, joissa valitettavasti (?) suomalaiset eivät kuulu ykkösluokkaan.

3) Ajatus yhtenäisestä Suomen kansasta on ihmisten luoma ajatus. Ettei sitä ollut (ainakaan ulkomaisten silmissä) vuonna 1861 näkyy kartassa Carte ethnographique l'empire de Russie, josta alla suurennettuna olennaiset osat.

"Kaikkien aikojen paras historiablogi"?

Yle on joulukuun alussa perustanut historialle aihe-sivun ja Twitter-tilin Yle Historia. Jälkimmäinen tarjoaa jonkinlaisen (joskaan ei täydellisen) kootun mahdollisuuden seurata historiauutisia, jotka ovat Ylen sivuilla ja ohjelmistossa edelleen joka puolella: kulttuurissa, tieteessä, alueuutisissa tai jossain muualla.

Aihe-sivun profiili on vielä minulle epäselvä, mutta selvästi sitä ollaan nostamassa äänestämällä "Kaikkien aikojen parasta historiablogia". Sen ehdokkaat kerättiin kommentteina enkä mainittua "historiatiimin rankkausta" erottanut äänestyslistassa. Linkit ovat samassa järjestyksessä kuin kommenteissa, Twitteristä on poimittu ainakin yksi linkki (mutta ei sitä yhtä) ja lukuisissa kommenteissa esitetty linkki nostettu ensimmäiseksi.

Lista on ilahduttavan kaukana Agricolan blogilistasta. Ylen toimittajat jättivät blogilinkit pärjäämään sellaisenaan, mutta lukijoideni palvelemiseksi/omaksi ilokseni kommentoin lyhyesti.

• www.laitasaari.net "Tarinoita Laitasaaren kylästä, Koivikosta Oulunsuun rajalle ja Sanginjoelta Lanin Sosolle." Olen ollut tietoinen sivustosta sukututkimuspalstojen kautta, mutta en mieltänyt blogiksi, enkä alkanut seuraamaan. Edelleenkään en tiedä missä Laitasaari sijaitsee.
• http://kaponieeri.blogspot.com/ Vuoden 2012 historiablogi eli laadukkaaksi arvioitu. Kirjoittajana turkulainen museoammattilainen Kari Hintsala
• http://mullanalta.blogspot.com/ Turkulaisen Ilari Aallon blogi käsittelee arkeologiaa ja blogin FB-sivulla mussutettiin, ettei se kuulu historiablogien joukkoon. Minusta kuuluu. Varsinkin, kun Ilari enimmäkseen käsittelee historiallisen ajan arkeologiaa.
• http://lethemboyle.com/ Suomalaisen keskiaikaharrastajan englanninkielinen ruokablogi. 
• http://www.neulakko.net/ Suomalaisen keskiaikaharrastajan vaatetuksen ja käsitöihin keskittyvä blogi  
• http://hibernaatio.blogspot.fi/ Suomalaisen keskiaikaharrastajan vaatetuksen ja käsitöihin keskittyvä blogi  
• http://www.fintage.net/blogi/palstat/fintagefashionshow/ Minulle uusi tuttavuus. Vanhan ajan (vilaisun perusteella 1900-luku) vaatetyyliä harrastavien kuvapainotteinen ryhmäblogi. Kivaa katseltavaa, saa varmasti ääniä.
• http://kalmistopiiri.wordpress.com/ "Hautausaiheiselle arkeologialle ja osteologialle omistettu sivusto". Ollut seurannassani pitkään, tyyliltään täysin asiallinen.
• http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.fi/ - katso ympärillesi, niin tiedät mikä tämä on 
• https://blogs.helsinki.fi/sveaborg-project/ Vuoden 2012 ryhmähistoriablogi (tms.). Projekti loppumassa ja blogin loppu ilmeisesti häämöttää.
• http://perheenjaljilla.blogspot.fi/ Anu Lahtisen johtaman tutkimushankkeen ryhmäblogi, joka on päivittynyt enemmän laadulla kuin paljoudella. 
• http://annelinajatuksia.blogspot.fi/ Oma ehdotukseni ja lempparini. Rauhallisesti ja asiallisesti kirjoitettuja ajatuksia vaihtelevista aiheista Suomen historiaan ja sen tutkimiseen liittyen.
• http://augustintytar.blogspot.fi/ Oma ehdotukseni tämäkin. Menneiden aikojen (useimmiten 1700- ja 1800-luku) vaatteiden kopioiden ompelijan tuotoksia katson kuolaten. Teksti englanniksi.
• http://elamaa1700-luvulla.blogspot.fi/ Myös oma ehdotukseni. 1700-luvun harrastamisesta kertova blogi.
• http://rautakaudentaidot.wordpress.com/ Myös oma ehdotukseni. Alaotsikkonsa mukaan "tutkimusmatkailua menneeseen" ja ihastuin huolella tehtyihin teksteihin enemmän kuin itse aiheeseen.
• http://kulttuuriperintoinventointi.blogspot.fi/ Myös oma ehdotukseni. Metsähallituksen talousmetsien kulttuuriperintöinventoinnista on irronnut mielenkiintoisia näkymiä historiaan.
• http://juhansuku.blogspot.fi/ Juha Vuorelan blogi ei enää päivity joka arkipäivä, mutta pyörii edelleen.
• http://antiikki.taivaansusi.net/ Antiikin arkeologia ja kulttuurihistoria ei kiinnosta, joten tätä blogia en ole seurannut. Näyttää laadukkaalta. (Jostain syystä linkki listassa kahteen kertaan.)
• http://airaroivainen.blogspot.fi/ eli "Hajamietteitä Pöljältä". Aira Roivaisen hyviä paikallishistoriallisia tekstejä, joita olen lukenut mielenkiinnolla, vaikka en ole tarkastanut missä Pöljä sijaitsee.
• http://nuoruusdisko.blogspot.fi Minulle 1990-luku ei ole nostalgian aihe, joten tätä en ole seurannut. Kirjoittajaa on jo esitelty Ylen radio-ohjelmassa.

Äänestyslomake Ylen sivulla. Aikaa on 13.1.2014 asti, joten valintaa voi tarvittaessa miettiä sekä joulusiivouksen että joulun jälkeisen siivouksen ajan.

Miettivä ja siivoava pikkumimmi on digitoitu ja irrotettu kirjasta Blossoms by the Way. A collection of choice poems British Libraryn toimesta ja saatu esiin Flickr-kokoelmastaan. Sen koneellisesti luodut tägit eivät toimi, joten toistaiseksi en ole keksinyt muuta keinoa tutustua valikoimaan kuin ankara selaus. Joukossa on Suomestakin kuvia, joten palaan aiheeseen varmasti vielä.

Oukkari, Koukkari

Savossahan se Juho Oukkari näki ensimäisen päivän valkeuden, niinkuin moni muukin ennen häntä ja hänen jälkeensä. Mitään erin-omaista kerrottavaa ei siitä ole, sillä se kävi aivan samalla tavalla kuin kaikkein muidenkin tulo tähän matoiseen maailmaan. Ensitöikseen huutaa rämisti poika kelpolailla, antaen siten ensiaikoina kylliksi huolta heikolle äidille ja työtä kylän kummitädeille. Lapsi oli terve, pyöreä ja lihava pojan pullukka, ja kummitädit kilvan ihmettelivät, kuinka hän on isänsä näköinen.

Näin aloittaa Pietari Päivärinta kirjansa Oukkari. Kertomus kansan elämästä. Ilmari Havun (Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus s. 136-7) mukaan Päivärinta on lisännyt joukkoon runsaasti mielikuvitusta, mutta pohjalta on erotettavissa W. Malmivaaralta kuultu kertomus.

Todellisuuden Oukkari oli siis Havun tulkinnan mukaan Juho Laurinpoika Koukkari (1826-1902), joka meni vuonna 1874 naimisiin Pekka Kannisen lesken Wilhelmiina Lappalaisen (1841-1900) kanssa. Hiski poimii Kiuruvedeltä esiin ennen avioliittoa syntyneet kaksoset Jafet ja Petter Johannes, jotka olivat selvinneet ainakin syntymästään 14.4.1873 kasteelle 28.6.1873. Kaikkiaan perheeseen syntyi seitsemän lasta.

Internet kertoo, että Esa Koukkari on vuonna 2007 julkaissut kirjan Oulujärven Koukkareita, joka ilmeisesti käsittelee samaa perhettä. Sitä käsiini hakematta jatkan Havun keräämillä tiedoilla.

Koukkarien mökki oli jonkunlainen ihmisten ihme. Se oli huonosti rakennettu, katto oli matalalla ja kanto istuimena. Lapsivuoteena oli emännällä takareki, johon oli pantu lautoja ja tuohikehto riippui katosta. Maitohuoneena käytettiin maakuoppaa, tuohista maitoastiana, kuten kyllä useilla muillakin. 

Köyhyyden ohella "Koukkarilaiset olivat uskonnollisia ja hyvälukuisia. Isäntä oli suoraluontoinen ja hiljainen."

Eläinten ruokaa Koukkari keräili ympäristöpitäjiä myöten. Kerran keväällä karhu tappoi häneltä kaksi lehmää juuri uloslaskemisen jälkeen ja hautasi suohon. Koukkari parka oli hätyytellyt sitä aikaisemmin, nyt hän oli siitä tunnonvaivoissa, että oli häirinnyt metsän kuningasta.

Fiktiota ja faktaa

Fredrik Långin romaani Flickorna på Nappari sivusi montaa tutkimuskohdettani. Siinä mainitaan kaukainen sukulainen Lennart Hohenthal, minkä takia kirjaan tarttui äitini serkku, joka vinkkasi siitä minulle Kokemäki-yhteyden takia. Kuten eilen mainitsin, löysin siitä yllätyksekseni talohistoriikkini henkilöitä ja vinkin arkistoaineistosta, josta voisi löytää jotain Kokemäkeä koskevaa. Tai jopa mahdollisesti maininnan Hilda Rintasesta, jonka tie Bakuun saattoi liittyä Tigerstedteihin, jotka olivat siellä vuoden perheen isän toimiessa öljyteollisuuden palveluksessa?

Niin, ja tekstissä vilahti myös Kokemäenkartano, josta tiedän jonkin verran von Knorringien osalta. (Kirjan Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit verran, siis.) Joten häiriinnyin melkoisesti kun kirjassa elettiin vuosia 1905-06 ja väitettiin von Knorringien edelleen omistavan Kokemäenkartanon. Luottamus Långin taustatutkimukseen oli jo nollassa kun vihoviimeisiltä sivuilta sitten huomasin, että hän oli tiennyt asioiden oikean laidan.  Mutta

"vad gör man inte för berättelsens skull och varje herrgårdsroman skall ju ha ett inslag av snikenhet och ekonomisk beräkning."

Jasso. Henkilökohtaisesti en ymmärrä mitä järkeä on käyttää todellisia henkilöitä ja sitten muuttaa jotain olennaista tunnetusta tiedosta. Jos haluaa kuvitella, kuvittelee alusta alkaen. Ja jos käyttää todellisuutta, se pitäisi jaksaa tarkistaa.

Antipatiaani kirjaa kohtaan syntyi jo ensimmäisillä sivuilla. Päähenkilö nousee junasta "Kokemäen asemalla" (s. 8, 16). Hänelle kerrotaan, että Nappariin on matkaa viisi virstaa eli viitisen kilometriä (s. 9). Kävelyyn sinne kuluu noin tunti (s. 14). Rouva Tigerstedtin renki oli odottanut Risteen asemalla/seisakkeella, "Det är mycket närmare" (s. 16).

Ottamatta kantaa Risteen aseman edesmenneeseen paikkaan, jota en ulkomuistista tunne, voin karttaa katsomalla varmistaa paikallistietouteni siitä, että faktat ovat tässä kohtaa viturallaan. Napparista on viitisen kilsaa nykyiselle Kokemäen asemalle, joka oli runsaat sata vuotta Peipohjan asema. Kirjan kuvaamana aikana Kokemäen asema oli erikseen ja sieltä oli pari kilometriä käveltävää Nappariin. Eiköhän sekin olisi riittänyt päähenkilön taustan esittelyyn, kun ei tähän suurempaa juonen kehittelyä liittynyt.

(Kokemäen rautatieasemista tietoa ja kuvia Jukka Joutsin sivustolla. Voisi kuvitella, että jossain olisi digitoitu rautatiekartta 1800-luvun lopusta tai 1900-luvun alusta, mutta mistä lähtisi hakemaan?)

Niin ja rouva Tigerstedtin suuhun on laitettu aivan idioottimaisia "faktoja" Kokemäenkartanosta (s. 90). Daideellisia vapauksia kai nämäkin. Oliko sitten nimen Nappari yhdistäminen nappikauppiaaseen peräisin kirjearkistosta vai kirjailijan mielikuvituksesta, en tiedä. Nappari oli rehellinen talonpoikaistalo vuosisatoja ennen joutumistaan aatelisten käsiin 1800-luvun lopulla.

Ilmestynyt: talohistoriikki!

Tapahtunut viime päivinä. (Sen lisäksi, että British Library länttäsi Flickr Commonsiin miljoona kuvaa, joista yllä oleva alunperin kuvittanut kirjaa "The Works of R. L. Stevenson.")

Perjantaiaamuna kylpyhuoneessani tehtiin viimeiset viilaukset. Oli siis työpäivän jälkeen aika kerätä tahdonvoimat ja siirtyä isäni soijarouhepatojen äärestä omaan kotiin popsimaan pakastepizzaa. Kahden kuukauden evakko oli ohi.

Lauantaiaamuna heräsin mukavan varhain ja aloin läiskimään kuvia talohistoriikkiin. Lisäksi piti runoilla se viimeiset kymmenen vuotta, jolloin olen itse talossa asunut. Koko vuosi on ollut aikaa, millä tahansa bussimatkalla mahdollisuus.

Jotain tekemistä piti jättää sunnuntaillekin, joten lähdin iltapäivällä hakemaan kirjastosta varauksia. Niiden joukossa oli Fredrik Långin Flickorna på Nappari, joka sijoittuu Kokemäelle. (Kirjasta enemmän huomenna.) Mukavana sattumana tarinassa oli sivuosassa se Severin Tigerstedt, joka asui talossamme. Ei kuitenkaan lisänäkemyksiä talohistoriikkiin.

Sunnuntaina vetkuttelin koko päivän ja vasta illalla tarkistin taittoa ja lisäsin vielä vähän kuvia. Niitähän ei koskaan voi olla liikaa? (Ennustin projektin alkupuolella, että kirjasta tulee ohuin tekemäni, enkä erehtynyt. Käytin pientä sivukokoa, törkeän isoa kirjasinkokoa ja kaikki keksimäni kuvat ja kokonaisuus on 108 sivua.)

Saatuani pdf:n talletettua oli aika avata lähetyspakkauksestaan juhannuksena tilattu ja tätä hetkeä varten pantattu Kasper Strömmanin Eira-paita. Mitoitus/materiaali ei ollut aivan mitä odotin, mutta sain sentään mahtumaan päälle ja tuli kokeiltua taas muotibloggausta. Ei heiniäni. (Paidan yläosan raidoitus on eteisen lamppuni varjoa.)

Maanantaiaamuna kirjan tiedostot BoD-palveluun  ja Rehbinderintie 16 täten valmiiksi saatettu.

Joululomaa odottamaan.

Jälkikirjoitusta objektiivisuudesta ja elämäkertojen laadusta

Sunnuntaina julkaisemani teksti  Objektiivisuudesta ja elämäkertojen laadusta kaikui (kirjoittajien tietämättä) tänään lukemissani verkkoteksteissä.

Jorma Merikoski on lukenut Juhani Suomen kirjan ”Mannerheim – Viimeinen kortti?”ja päätyy toteamaan

En ole pätevä arvioimaan, ovatko Suomen marsalkka ja ”J. Suomen marsalkka” sama henkilö, mutta kirjan laaja lähdeaineisto vakuuttaa siitä, että heissä on ainakin yhteisiä piirteitä.

Pekka Tikka luki Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen kirjan ”Tuntematon Lauri Törni”. Hän huomautti heti, että

Sivuilta paljastuu huolellisesti läpikäyty lähdeaineisto, joskin haasteena on ollut tietolähteiden aukkopaikat, jotka aiemmat kirjoittajat ovat täyttäneet mielikuvituksellaan tai arvailuilla.

Samaan kirjaan viitaten Tikka kirjoitti sitten otsikon Miten myytti luodaan? alla

Minusta yksi heidän kirjansa merkittävistä johtopäätöksista on, että historiankirjoittajien tulisi kunnioittaa alkuperäislähteitä ja harjoittaa lähdekritiikkiä aivan eri tavalla kuin mitä aiemmat Törni-kirjoittajat ovat tehneet.

ja

Miten tärkeää onkaan pyrkiä objektiivisuuteen kuvattaessa historian henkilöiden toimintaa. Jos pyrkii luomaan falskin kuvan, paljastuu totuus ennemmin tai myöhemmin. Törnin sotilasura on ilman fabulointiakin jännittävä ja ansiokas. Sitä ei kukaan aseta kyseenalaiseksi. Miksi siis ei pysyttäydytä totuudessa?

Sotilaista ja myyteistä puheenollen vielä lainaus Riku Korvenpään tekstistä Suomalainen sotilaskultti:

Suomalaisessa sotilaskultissa muistetaan sotilaita raskaasti valikoiden. Pääasiassa muistelemme toisen maailmansodan aikaa ja sitten hivenen ensimmäistä maailmansotaa sekä sisällissotaa. Siihen se sitten jääkin. Kuinka moni muistaa enää Krimin sotaa (1853-1856), Suomen sotaa (1808-1809), Suurta Pohjansotaa (1700-1721) ja muita historiallisia sotia, joissa me olemme aikojen saatossa olleet osallisia? Pitää muistaa, ettei meidän historiamme alkanut 1917 tai edes 1809, vaan paljon varhemmin.

 Historiankirjoitus on aina valintaa ja rajausta.

Tarina Johan Henrik Tallgrenista

Pyhäjärven (nyk. Karkkilan) Närön tila on pysynyt samassa suvussa vuodesta 1683.  Suvun neljäs isäntä Henrik Emmanuelinpoika (1768-1840) otti vetovastuun 1700-luvun lopulla. Hiskin kastelistojen mukaan hänellä oli vaimonsa Hedvig Taavetintyttären kanssa kuusi lasta. (Osa näkyy jo rippikirjassa 1798-1809.) Näistä pojat Johan Henrik (s. 1797) ja Anders Gustaf (s. 1807) lähtivät Hämeenlinnaan triviaalikouluun ja Anders Gustaf päätyi yliopistoon asti. Molemmat opintietä käyneet valitsivat sukunimen Tallgren.

Syntyy vaikutelma  vakavaraisesta ja koulutusmyönteisestä perheestä. Jostain syystä Johan Henrikin jälkeläisillä oli asiantilasta aivan toisenlainen mielikuva. Esther Hjelt-Cajanuksen kirjaan Vanhankylän kapteenska ja Anni-täti tallennetussa versiossa Närön isäntä on "torppari Tallgren" ja "Närön väki hyvin köyhää". Johan Henrik kärsi ylivoimaisesta opinhalusta. Hän laittoi "takapussiin" "katkismuksen ja muutamia muita kuluneita kirjoja, eväänsä, joihin kuului pari savustettua lampaanreittä ja paksua, kovaa leipää", "viskasi pussin olalleen, otti saappaat käsivarrelleen ja alkoi avojaloin astella kohti kaupunkia."

Talo, josta annettiin pojan lähteä kirjojen ja lihan kanssa, ei voinut olla nälkäkuoleman partaalla. (Kuvituksena oleva ruoka-aitta ei liity tarinaan. Ruotsalainen: Nordiska museet, Wikimedia) Mutta myöhemmin hyvin toimeentulevat jälkeläiset ovat ehkä kokeneet alun niin alhaisena, että tilallinen on muuttunut torppariksi? (Luin käännöstä, en tarkistanut alkuperäistä versiota Mormor och moster Anni.)

Hjelt-Cajanuksen tarina jatkaa vaikeuksien kautta menestykseen. Johan Henrik käy koulunsa, pääsee kuvernöörinkansliaan kirjuriksi ja sitten Hämeen linnan vankilan ylipäällysmieheksi. Tässä asemassa ollessaan hän avioituu 15.7.1822 hansikkaantekijä Hernstedtin Sara-tyttären kanssa. Saran äiti "oli iittiläisen Pitkänrannan kartanon tunnettuja tyttäriä. Nämä kuusi neitoa olivat kuuluisat kauneudestaan ja myötäjäisistään, joina oli kuormallinen plootuja - sitä pidettiin siihen aikaan hyvin paljona." Verkkosukupuun mukaan äiti oli nimeltään Hedvig Margareta Schmack.

Tallgrenin virkaan kuului asunto Hämeen linnassa "ja sinne Tallgren vei nuoren, herttaisen vaimonsa".

Mutta eräänä päivänä vangit tekivät kapinan ja murtautuivat kopeistaan. Vartijat joutuivat tappiolle tai pakenivat ja tilanne näytti uhkaavalta. Silloin Tallgren astui pihaan. Hän vilkaisi nopeasti ikkunaan, mistä hänen vaimonsa kalpeana ja kauhuissaan seurasi pihan tapahtumia, nyökäytti hänelle rohkaisevasti ja salavihkaa hymyillen. Sitten hän tarttui lähintä vankia hartioihin, käytti nuijanaan häntä ja hänen raudoitettuja saappaitaan ja löi koko joukon maahan aivan kuin olisi niittänyt viljaa.

Tämän suorituksen perusteella - Hjelt-Cajanuksen tarinan mukaan - kuvernööri Hjärne nimitti Tallgrenin nimismieheksi Sipooseen, jossa "kolme nimismiestä peräkkäin oli murhattu". Sipoon talonpojat olivat "peräti villin ja uppiniskaisen maineessa, heitä nimiteltiin "Sipoon susiksi", ja murhat, ryöstöt ja salakuljetus olivat melko tavallisia ilmiöitä."

Tallgren pysyi nimismiehen toimessa ja vaurastui. Vaimonsa piti "joka talvi kutomakoulua maalaistytöille ja sai Turun Keisarilliselta Talousseuralta kiitokseksi hopeakannun". "Hän oli niinikään suuri kukkain ystävä ja harrasti hedelmäviljelystä. Hänen hedelmätarhansa oli ajan oloihin nähden huomattavan suuri." Sara kuoli 29.5.1871 ja miehensä 7.1.1879.

Objektiivisuudesta ja elämäkertojen laadusta

Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoitti runsas viikko sitten subjektiivisuudesta ja objektiivisuudesta. Hänen mukaansa

Historian tutkijan tai museologian koulutuksen saaneet ovat saaneet rokotuksen subjektiivisuutta vastaan. Heidän tavoitteensa on kertoa ja esittää vain totuus.  Sen kertomiseen ei liity adjektiiveja, koska ne ovat väistämättä subjektiivisia näkemyksiä.

Oman koulutukseni aukot paljastuvat jälleen. Luulin, että uusimman (tai 1900-luvun lopun) historiantutkimuksen pointti oli ymmärtää, että kaikki historianesitykset ovat näkökulmariippuvaisia eikä mikään voi olla "vain totuus". Mutta Levän mukaan "Luonnollisesti vain akateemisia tutkimuksia pidetään oikeina tutkimuksina, koska ne ovat objektiivisia."

Sitten Levän blogitekstissä seuraa hypoteesi, jonka mukaan objektiivisuus on median ja yleisön silmissä tylsää ja "Se näkyy julkisuuden määrässä ja myyntiluvuissa." Hypoteesin testaukseen Levä käyttää John Simonin ja Karl-Erik Michelsenin Kone-kirjoja. Kumpaakaan en ole avannut, mutta veikkaisin, että ensimmäisen julkisuutta ja suosiota siivitti ensimmäisenä ilmestyminen. Ja mahdollisesti taitavampi markkinointi. Ja vetävämpi kirjoitustapa? Tuskin "objektiivisesti" se, että

Simon kirjoitti 400 sivua ilman viitteitä. Michelsenin kirja on 600 sivua pitkä ja varustettu huolellisilla lähdeviitteillä.

Vaikuttaa siltä, että Levälle lähdeviitteet ja kirjoittajan professorin titteli ovat laadun takeita. Lukemalla Tarja-Liisa Luukkasen arvion Gustaf Björkstrandin Tengstöm-teoksesta  huomaa, ettei elämäkertojen tieteellisyyden arviointi ole aivan näin suoraviivaista.

Luukkanen saa Björkstrandin kiinni viittaamisesta lähteeseen, joka on muuta kuin tekstissä väitetään. Käytetty kirjallisuus "on huomattavan vanhaa"... "Tutkimuksen kirjallisuusluettelossa ihmetyttää ylipäätän kansainvälisen tutkimuksen puuttuminen. " ... "puuttuu paitsi teoreettinen pohdinta myös laajempi historiallinen viitekehys" ... "Mitään metodista lähtökohtaa, kansainvälistä referenssikirjallisuutta tai teoreettista viitekehystä piispan toimien sekä luonteen, motiivien tai vakaumusten tutkimiselle Björkqvist ei esittele."

Ettei vaan objektiivisuudestakin olisi ollut pulaa.

Kuvituksena Hercules Segersin painokuva kolmesta kirjasta (Rijksmuseum)