Mitä tiedämme Pietari Juustenista ja miten? (3. osa)

Kolmas Ramsayn lähde Pietari Juustenin elämälle on esi-isäni Paavali Juustenin työn ohessa tekemä piispahistoriikki, joka on Simo Heinisen käännöksenä (1988) tietenkin kirjahyllyssäni. Anti Pietarin suhteen on minimaalinen. Kolmannessa persoonassa Paavali kirjoittaa itsestään

Paavali oli jo silloin [vuonna 1536] orpo, sillä hänen isänsä oli kuusi vuotta ja hänen äitinsä kolme vuotta aikaisemmin (ankaran ruton raivotessa Viipurissa) nukkunut Herrassa.

Tiedämmekö edes, että Paavalin isän nimi oli Pietari? Edellisessä osassa mainitsemieni tohtori Bomanssonin tiedonantojen perusteella Hauhon kirkkoherra Severin Juustenin poika Bengt oli Tukholman valtiopäivillä vuonna 1602 kutsunut Paavalia sedäkseen. Ja aikaisemmin, vuonna 1594, hän oli maininnut isänsä isän nimeksi "Pehr Juusten".

Eli Pietari Juusten oli kuollut vuoden 1530 paikkeilla. Tämä sopii Viipurin kaupungin historiassa (J. W. Ruuth y.m. 1982 s. 301-304) esitettyihin tietoihin viipurilaisten kaupankäynnistä Tallinnaan. "Petter Just" oli kauppayhteyksissä 1521 Lütke van Myndenin kanssa ja sittemmin vuosina 1525-1526 Ficken kanssa. Syksyllä 1530 kauppaa teki "Hink Just", joka historiankirjoittaja tulkitsee Petterin pojaksi. Olisipa kiva tietää, mitä alkuperäisessä tekstissä lukee. Sama toive koskee tulkintaa, että vuodesta 1533 vuoteen 1542 Ficken kauppakumppanina ollut Jöns Just oli Hinkin veli.

Alkuperäislähde, josta sukulaisuussuhteiden maininnat tai mainitsemattomuus pitäisi tarkistaa, on Helmich Ficken tilikirja. Toivo T. Rinne toteaa näistä Turun Historiallisen Arkiston artikkelissaan (pdf)

Hän on ajan tavan mukaan itse pitänyt näitä tilikirjojaan, mutta kaikesta päättäen hänen taitonsa tässä suhteessa ei ole ollut kaikkein parhaimpia. Merkinnät ovat usein erittäin sotkuisia ja suoranaista huolimattomuuttakin voi havaita. Ficken kauppiastaidot sitä vastoin ovat olleet ilmeisen hyvät. Han on saanut huomattavan laajan asiakaspiirin Suomen rannikoita. Asiakirjoihin on kuitenkin merkitty vain ne kauppatapaukset, joista on syntynyt velka- tai luottosuhde. Tavanomaiset vaihtoon tai rahasuoritukseen perustuvat kauppatoimet ovat jääneet tämän kirjanpidon ulkopuolelle,

Veikkaukseni on, että sukulaisuussuhteet eivät tässä tilikirjassa näy ja ovat Viipurin historian kirjoittajan näkemystä.

Valokuvan "Grosse Strandpforte. Suur Rannavärav linna poolt, vaadatuna Pikalt tänavalt. Suur Rannavärav ehitati 1518-1529., AM 8544-30 F 10166"  Tallinnasta on ottanut Charles Borchardt ja sen on ladannut Wikimedia Commonsiin  Eesti Ajaloomuuseum.

Kuoharit

En ole kunnostautunut museoiden "kuukauden esine"-seuraajana, kun niissä ei (missään?) ole rss-syötettä. Tulin kuitenkin avanneeksi Kansallismuseon maaliskuun esittelyn kuoharin puukosta. Suomessa näistä ammattilaisista en muista aiemmin mitään lukeneenikaan. Ruotsalaisissa radiojutuissa on sikäläisen resande-väen yhtenä ansaintatapana kuohitseminen esiintynyt ja olin jäänyt käsitykseen, että kyse ei ollut kovin arvostetusta työstä. Niinpä Risto Hakomäen tekstissä yllätti toteamus "hevoskuohitsijan ammatti oli maaseutuyhteisössä erityinen, hyvin tärkeä ja arvostettu."

Ainoa käsillä oleva todistusaineisto on sanomalehdet. Niissä kuohariin yhdistyy taikakeinot ja parantaminen (Hämäläinen 31.1.1862, Kaiku 14.12.1878) ja Hakomäkikin kertoo, että "Suomessa kuohari oli usein myös noita, ja työhön kuului loitsujen lukeminen työn onnistumiseksi, varsinkin tulehdusten ehkäisemiseksi."

Kiertäviin kuohareihin voidaan kategorisesti yhdistää taitamattomuus (Keski-Suomi 25.11.1890) ja taitamattomista kerrottiin sanomalehdissä (esim. Keski-Suomi 7.5.1892 ja oheinen leike Savo-Karjala 29.4.1889). Kuohari saattoi myös pettää jättämällä työnsä tekemättä (Keski-Suomi 1.12.1898).

Kuten Ruotsissakin, Suomessa kuohareina toimivat romanit. Näin todetaan myös Hakomäen tekstissä ja artikkelissa Suomen mustalaiset (Uusi Suometar 21.12.1894) on pitkähkö selostus

"Kaikki mustalaiset ovat taitavia kuohareita ja hevosen kengittäjiä. Kuohitessa he eivät tarvitse kaataa hevosta ja 2-3 päivän kuluttua hevonen on jälleen työhön kykenevä." "Soinissa oli provasti Colerus nähnyt mustalaisen kuoharin toimessa. Oriin toinen etu- ja toinen takajalka vaan oli sidottu Apuna oli yksi renki ja sukkelasti oli työ suoritettu. Kiikkalasta kerrotaan että mustalaisella on nuoraan sidottu lyijykuula, jonka hän upottaa hevosen korvaan ja sitoo vielä ulkokorvan umpeen, jotta hevonen ei voi pudistaa kuulaa pois. Kuulan värinä tärykalvolla tuottaa hevoselle niin sietämättömän tuskan että se tukehuttaa sen, jonka kuohitus tuottaa. Haava poltetaan eli käristetään raudalla. Lohtajalla mustalainen toimessaan kummitteli liikkeillään ja puukollaan, lukien suomalaista loitsurunoa [...]. Viime sanat lausuessa heitti hän pois puukkonsa merkiksi, että työ oli hyvin onnistunut. Siellä ei tietty että eläin olisi kuollut mustalaisen kuohittua. Raision Filppulassa julkaisi kuohari Juho Hultin 1821 ilmoituksen, jossa lupaa kuohitun hevosen terveeksi 24:ssä tunnissa. Mustalaisnaiset saavat pienemmän eläimet osallensa."

Hakomäen mukaan "etenkin venäläiset ammattilaiset olivat hevosenomistajien silmissä kunnioitettuja miehiä". Sanomalehdissä venäläinen kuohari hirtti itsensä (Mikkelin Wiikko-Sanomia 2.6.1864), ilmoitti tulostaan etukäteen (Hämäläinen 20.3.1873, Hämäläinen 7.6.1890), "sai kuohitaksensa orivarsan, mutta toimitti työnsä niin kelvottomasti, että hevonen heti sen jälkeen kuoli" (Hämeen Sanomat 18.5.1883),

oli eräässä talossa useoita kertoja käynyt kärttämässä oritta, jonka isäntä viimein antoi kuohita. Kun orit oli iso ja voimakas, niin eivät köydet pitänetkään, joten kuohitessa orit useioita kertoja pääsi köysistä irti. Tässä hädässä meni kuoharin veitsi rapamahaan taikka suolet poikki, jonka onnettomuuden kuohari heti huomasi, koska heti huomasi, koska hän kysyi, onko ori tyyris. Leikkauksen päätettyä joi kuohari kupin kahvia ja samalla valheen kanssa hyppyyn. Hevosrukka kovia tuskia kärsittyään vuorokauden perästä heitti henkensä, rapa suusta ja sieramista ulostullen. Ei ole sen koommin kuoharia kuultu eikä nähty. (Oulun Ilmoituslehti 3.10.1888)

...saattoi majoittua hotelliin (Aamulehti 30.4.1891), leikkasi oriin ja "vähän ajan perästä hevonen leikkaushaavoihin heitti henkensä" (Mikkelin Sanomat 30.5.1896) sekä levitti maanjakohuhuja (Päivälehti 30.3.1899).

Yllä olevan kuvan (Kansalliskirjaston kuva-arkisto) hevonen ja mies eivät liity mihinkään mainittuun sanomalehtiuutiseen.

Aiheista ja niistä kirjoittamisesta

Eilen oli Kaisa-talossa ensimmäinen Pirjo Hiidenmaan emännöimä tietokirjallisuuden kirjaklubi. Aiheena Miksi historia kiinnostaa ja vieraana Teemu Keskisarja, joten tietenkin ilmoittauduin ja osallistuin. Samaa paria kuuntelin vuoden alussa Tieteen päivillä ja pientä toistoa oli ohjelmassa. Ei kuitenkaan liikaa.

Itseäni kiinnostava keskustelun teema oli se, mistä kirjoitetaan. Keskisarja on kirjoittanut suurimman osan tuotannostaan tilaustöinä eli ei ole päässyt varsinaisesti valitsemaan aihettaan. Eikä "joutunut kerjäämään apurahoja".

Hän kutsuu viime vuosisadan sotahistoriaa "hömpäksi", jossa ei luoda uutta merkittävää tietoa. Mutta kuitenkin kirjoittaa sitä ja paljasti tulevan syksyn kirjan käsittelevän kirvesmurhaa Huittisissa 1943. Kuten Keskisarja pariin kertaan totesi, 1900-luvun lähteet ovat helppokäyttöisiä. Voisimmepa sanoa kustannustehokkaita.

Rivien välistä ymmärsin, että Keskisarjan viimeinen aikaisempaa aikaa käsittelevä kirja, Kyynelten kallio, ei ollut myynyt kovin hyvin. Turha siis odottaa hänen tuotantonsa paluuta "muinaisuuden" pariin? Jos Keskisarja saisi ilman taloudellisia rajoitteita tehdä kirjan, hän kirjoittaisi Ruotsin ajan sodista, esimerkiksi Isosta vihasta. Mikä vaatisi sanojensa mukaan tutkimusryhmän ja vuosien työn. (Itse en m.m. Kustaa H. J. Vilkunan tekemän työn jälkeen sanoisi, että isoviha on merkittävimpiä aukkoja 1700-luvun "muinaisuudessamme".)

Keskisarjalle on ensiarvoisen tärkeää, että kirjalla on lukija. On siis tärkeämpää, että aihe kiinnostaa muita kuin kirjoittajaa itseään. Tämä on minulle täysin vieras lähtökohta, minkä todentaa kirjojeni myyntiluvut. Itselleni kun kirjoittaminen on minua kiinnostavan asian selventämistä itselleni ja vasta toissijaisesti sen dokumentoimista ja jakamista eteenpäin. Ymmärrän kyllä luettavuuden arvon, mutta mielummin luen kirjoja, joiden teksti ei muistuta leipäpapin saarnaa.

Jollaiseksi Keskisarjan esiintymistä ei voi kutsua. Kysyttäessä yksinäisestä kirjoitustyöstä hän totesi kiertävänsä paljon puhumassa ja pitävänsä tätä tärkeänä. Alkuvuodesta julkaistussa jutussakin Keskisarja hehkutti "Kun esimerkiksi käyn jossain pienessä kirjastossa puhumassa, siellä saattaa olla 50 kuulijaa!”

Perhemurhia yli sata vuotta sitten

Mainittuani täällä Kokemäki-seuran arkiston tutkimisesta sain sähköpostia Kokemäen eläkkeelle juuri jääneeltä kirjastonhoitajalta. Hänelle oli tullut mieleen Kokemäki-seuran kirjakokoelman (nyk ns. Pertolan kokoelman, kirjastossa?) pienpainate, jonka ajatteli minua kiinnostavan.

Toki! Tosin kuten otsikko Surullinen laulu Kokemäeltä (1905) jo paljastaa, kyse ei ollut hauskasta jutusta. Kokemäkeläinen pariskunta oli tuolloisen rikostutkimuksen mukaan tappanut neljä lastaan. Tapaus on tietenkin mainittu sanomalehdissäkin (ainakin Satakunta 7.2.1905) ja perhettä tutkiva huomaisi rikoksen myös kirkonkirjoista (Kokemäen kuolleet. SSHY jäsenpuoli) 

Tapauksesta tuli mieleen vuosia sitten löytämäni vuoden 1890 uutinen isänmurhasta Kokemäellä. Mainitsin sen kursorisesti täällä jo kertaalleen, mutta kun edelleen vaivaa, niin tarkastelin sitä taaas.

Sanomalehdessä (Lounas 4.3. ja 7.3.1890) kerrottiin, että perheen isän tuli kotiin "juopuneena ja pani maata". Tämän jälkeen 8- ja 12-vuotiaat poikansa olivat tarttuneet kirveeseen ja tappaneet nukkuvan/sammuneen isänsä. He "sanoivat syyksi hirmuiseen tekoonsa olleen isän kovan kohtelun heitä kohtaan sekä myös sen, että isä oli karkoittanut äidin edellisenä maanantaina pois kotoa". Yleistä tietoa oli, että hän 

"kuului eläissään olleen pahantapainen ja juomari, saattaen kanssa-ihmisilleen ja varsinkin perheelleen sen kautta kaikenlaista ikävyyttä. Vaimonsa oli hän tavan takaa ajanut, milloin pitemmäksi, milloin lyhyemmäksi ajaksi pois kotoa."

Kirkonkirjoista huomasin että uhri oli saanut merkintöjä näpistelemisestä ja murtovarkaudesta. Veljesten rikos on merkitty huomautus-sarakkeeseen, mutta mahdollinen vapausrangaistus ei sieltä selviä (kuten olen jo aiemmin oppinut). Pojat sisaruksineen menettivät äitinsä vuonna 1892. Vanhempi pojista muutti vuonna 1893 Harjavaltaan, josta vanhempansa olivat kotoisin, samoin kuin nuorempi vuonna 1899.

Nuoremman Kokemäeltä saama muuttotodistus on SSHY:n digitoinneissa ja siitä näkyy, että hän oli saanut sakkoja "osallisuudesta isänmurhaan". Sanomalehtien mukaan vanhempi veli oli varsinainen kirveeseen tarttuja. Turun maakunta-arkistossa voisi joskus tarkistaa hovioikeuden päätöksen. Korostuuko siinäkin uhrin huono maine?

Uudenmaankatu 38

Etelä-Helsingissä asumani vuosikymmenen aikana olen monta kertaa kulkenut Uudenmaankatu 38:n ohi. Helsingin kaupunginmuseon arkistoiman verkkonäyttelyn mukaan se on valmistunut vuonna 1865. Voisiko sanoa hieman enemmän?

Arkistolaitoksen digitaaliarkistosta saa yksinkertaisimmin esille kartan (

Kaupunkikartat (kokoelma) - Kaupunkikartat (kokoelma) - Helsingin kartat - Plan öfver Helsingfors. (Helsinki Ic* 43/- -)), josta näkee, että osoite kuuluu kortteliin 90 (Pelikaani). Tästä on merkittävää apua Helsinkin kaupunginarkiston digitoitujen aineistojen sekä henkikirjojen selauksessa.

Tieto rakennusvuodesta sopii siihen, että henkikirjasta 1865 en tonttia löydä. Viisi vuotta myöhemmin talossa asui kuusi taloutta (U65:1204)

Kaksi vuotta myöhemmin osoitteessa avattiin valokuvausateljee (Uusi Suometar 21.6.1872 ). Viisi vuotta myöhemmin siellä kuvasi A. H. Snellman (Uusi Suometar 16.4.1877). Valokuvataiteenmuseon Kuka kuvasi -tietokannan mukaan Anna Helena Snellmanin ura loppui hänen kuolemaansa vuonna 1879.

Viimeistään vuonna 1879 talossa alkaa liiketoimintaansa harjoittaa kellontekijä mestari J. Joel Saarikoski (Uusi Suometar 30.6.1879, 3.12.1880). Hän myös asui talossa vuoden 1880 henkikirjoituksen aikaan (U87:2181).

Vuoden 1885 henkikirjaa ei ole digitoituna tätä kirjoittaessani. Vuoden 1890 henkikirjasta (U119:749) on ilmeistä, että tontille on jo valmistunut vuoden 1910 väestönlaskennassa muistiinkirjattu kolmikerroksinen kivitalo, jossa oli 30 asuntoa (HKA kortisto).

Molemmissa ylle liimatussa henkikirjaitteissa on päälimmäisenä nimenä Carl Edward Pehrman. Hän oli talon omistaja, sillä "ehdotti raittiusseurojen ostettavaksi omistamaansa taloa 38 Uudenmaankadun varrella" (Uusi Suometar 17.9.1887). Hän oli saanut tontin omistukseensa vuonna 1865. Raittiustaloa ei paikalle tullut vaan Pehrman myi tontin poliisiylikonstaapeli Johan August Bäckmanille vuonna 1888. Tämä puolestaan myi sen "Suomen valtiolle" vuonna 1902 (HKA kortisto, Uusi Suometar 5.10.1902).

Lisärakennuksen vuoksi 1880-luvun jälkeisiä sanomalehti-ilmoitusten tietoja ei voi varmuudella sijoittaa puurakennukseen eikä sen asukkaita erotella henkikirjoituksissa. Mutta ainakin vuoden 1910 sivuista näkyi selvästi, että naapuritalossa toimi Pelastusarmeija. Eli Tuulispään 12/1909 kuvan oloisia ihmisiä.

Vedestä ja sen juomisesta

Opastuksilla ei ole harvinaista kuulla, että menneisyyden ihmiset eivät juoneet vettä. (Viimeisin omakohtainen havainto Espoon terveyslähteeltä.) Siis joskus sen jälkeen, kun Jeesus istui Samarian lähteellä ja pyysi vettä juodakseen (Joh 4:6-7), ja ennen keskiajan alkua, ihmiset hiffasivat, että vain olutta kannattaa juoda. Mutta mistä tämä tiedetään niin varmasti?

Todistettavasti mietiskelin tätä kysymystä lokakuussa 2013, sillä tuolloin lähestyin sähköpostilla Dick Harrisonia, joka on blogiteksteissään moneen yleisökysymykseen vastannut. Hän ei innostunut listamaan tiedustelemiani kirjallisuusviitteitä eikä kirjoittamaan blogitekstiä vaan vastasi lyhyesti

Huvudskälet till att man drack öl var inte att vattnet var dåligt. Det rörde sig om näringsinnehållet: öl gav mer energi och näring, varför man medvetet prioriterade det. Dessutom tyckte man att det var godare.

Tämän jälkeen ilmeistyi asiallisen oloinen artikkeli Did people drink water in the Middle Ages?, jossa kirjallisuusviittein osoitetaan, että keskiajalla todellakin juotiin vettä. Siis oluen ohella, kuten Harrisoninkin vastauksesta näkyy. Ja Harrisonin näkemyksen mukaan syynä oli ravintoarvo ja makumieltymys eikä näkemys turvallisuudesta tahi terveellisyydestä.

Mutta esim. AboaVetuksen kävijälle saattaa jäädä käsitys, että "Keskiajalla lapsetkin joi olutta, koska se oli turvallisempaa kuin vesi." Tämän luettuani kysyin museolta Mihin lähteeseen nojaten te puhutte keskiajan kaljan/oluen juonnista veden sijaan? Vastaus: "Ajatus oluenjuonnin turvallisuudesta veteen nähden liittyy siihen, että erityisesti tiheään asuttujen kaupunkien kaivovesi... saattoi olla likaista. Kiitos artikkelilinkistä, kiinnostavaa. Tutustumme asiaan tarkemmin"

Sitä odotellessa voisi vaikka laulaa ainoan kertosäkeen, joka opiskeluajoista on jäänyt muistiini

Oooch vatten och vatten och vatten är så gott,
så rysligt, fasligt, billigt,
så hälsosamt och vått.

Kuva kirjasta Child-Land.

Mämmikatsaus

Mämmi (Kuva Velikulta 2-3/1911) on jäänyt blogissa täällä paitsioon, ainoa maininta vuodelta 2009? Joten paikkausta sanomalehdistä.

Suomalaisten sanalaskuja [...] Aina kuluu kulkevalta, / pitäjältä pirskahtapi, / se kuluu, jos kukkoinaki, / menee mämmi ruokinaki. (Sanan Saattaja Wiipurista 18.9.1841)

Oletko ennen kuullut, että yksin mämmin syömiselläkin voimme osoittaa, mitä mielipidettä olemme kieliasiassa? Et suinkaan ole sitä ajatellutkaan, mutta niin on kuitenkin laita. Sen huomaat seuraavasta: Pari viikkoa sitte käveli Suomen pääkaupungin torilla muuan rouva piikansa kanssa, miettien mitä ruokaa piti ostettaman. Piika silloin tyhmyydessään ehdoitteli mämmiä. Mutta äreästi vastasi rouva: "Ei tok, minä olen liian ruotsimielinen mämmiä syödäkseni." (Keski-Suomi 3.4.1875)

Kun on yksi hyvä, niin on kylliksi; sillä yksi maku on mämmillä. (Pohjois-Suomi 7.4.1880)

Keinotteluja on nykyaikaan monen moisia, [...] muija, joka tekee mämmiä, tuumaa, miten hän siitä paraiten hyötyisi ja täyttää tuokkosen ensin paperilla eli muulla rojulla, panee siihen sitten välipohjan ja vähän mämmiä päälle. Tämä on sitten muka täynnä, josta hän myös täyden hinnan ottaa. (Tampereen Sanomat 9.3.1888)

Nyt olemme taas saaneet viettää pääsiäistä, tuota "makean leivän päivää" eli mämmi-juhlaa , joksika sitä muutamat nimittävät sen takia, että silloin on mämmi muutamissa paikoissa oikein alinomainen ruoka. Ainakin täällä maalla on semmonen tapa, että talolliset ja muutamat torpparitkin tekevät mämmiä niin paljon, että joka palkolliselle annetaan kolme oiekin aika rovikkaa, nimittäin pitkäperjantaiaamuna yksi, pääsiäispäivän aamuna toinen ja maanantai aamuna kolmas, ja jos astuu joku vieras sisälle niin ensimmäiseksi tulee emäntä ja heti tervehdittyään lausuu, "tehtik' teill' mämmi' jah?" Sitten tuo hän rovikon ja lausuu "maistaka' ny' min mämmitän jah?" Sellainen on tapa täällä. (Turun Lehti 15.4.1890)

Minä sympatiseernan erinomaisesti mämmin kanssa. Ajatelkaas mämmi, kerma, sokeri ja lusikka. Suloinen ateria! - Pienenä luulin, että mämmiä kasvaa puissa, vaan tämä usko hävisi multa heti sen jälkeen, kun kotona ensi kerran tunsin ytelän hajun keittiössä ja kyökki-Riikka kysymykseeni vastasti: Padassa on, laps', mämmi-imelos kiehumassa. En olisi voinut aavistaa, että ihmiskäsi, varsinkin kyökki-Riikan, voisi luoda jotain niin herttaista ja hivelevää, kuin mämmi on. (Suomen Kansa 8.4.1903, samasta leikkeen runo )

... vieläpä aina Sananlasku todella soimaa: "Kaikki miehet mämmin päällä, urohot oluen luonna, mutta ei miestä missä kussa, koska miestä tarvitahan!" (Keski-Suomi 25.7.1903)

Olemme tässä hiljakkoin viettäneet makianleivän, eli kaltiaisleivän juhlaa. Mämmijuhlaksi sitä myöskin sanotaan ja se tunnetaan yleisesti sillä nimellä, sillä silloin, nim. pääsiäisenä, tavallisesti tehdään mämmiä, jota juhlaruokana nautitaan. Mutta se on jonkun verran vaarallista, sillä mämmistä, huonosti keitetystä, saa helposti vatsanpuruja. (Turun Lehti 20.4.1909) 

Mämmi ei idässä (aina) tarkoittanut samaa kuin lännessä?

Samoin puolojakin koottiin sadepäivinä rahvaaltaan ja myös Pietariin vietiin. Koti tarpeeksi niitä ei kovin paljon heitetty, sillä niistä ei talvi-aikoina muuksi kuin mämmiksi osannut maamies valmistaa. Sentähden on siitä sananlaskukin tehty, että "puoloista tehdään vaan mämmi ja tyttölöistä ämmiä." (Karjalatar 19.9.1884)