Receptio ja uusi näkökulma lähdekritiikkiin verkossa

Joulun ajan someviihdettä oli tapaus Receptio. Se lähti liikkeelle yhdestä keskiaikaisiin käsikirjoituksiin erikoistuneesta blogista. Sen kirjoittaja Peter Kidd oli huomannut tulostensa tulleen ilman asianomaista lähdeviitoitusta kierrätetyn julkaisuun. Kun Kidd yritti ottaa yhteyttä julkaisun kirjoittajaan tämän "sihteeri" vastasi epäkohteliaasti, ettei "kukaan välitä blogistasi". 

Tästä viestinnästä kertovasta blogipostauksesta lähti käyntiin kollektiivinen selvitystyö, jossa huomattiin, että julkaisun taustalla olevan Receptio-instituutin henkilökunta oli koottu kuvapankeista ja Lontoon konttorin sisustuskuvat varastettu muilta verkkosivuilta. Tämän hetkinen ymmärrykseni on, että dosentin tapaisessa asemassa sveitsiläisessä yliopistossa ollut tutkija sai merkittävän summan rahaa julkaisuihinsa. Tuoton maksimoimiseksi tutkija perusti julkaisuputiikin, jonka ainoat todelliset toimijat itsensä lisäksi olivat puolisonsa ja tyttärensä. Sosiaalisen median keskusteluissa alan ulkopuoliset ihmettelivät rahasummien ja vaivan hyötysuhdetta, mutta motivaationa on voinut olla myös maineen ja aseman luonti tms.

Vastaavia tapauksia toivottavasti ei paljastu lisää, mutta digitaalisten lähteiden käyttäjälle keissi oli hyvä muistutus peruslähdekritiikin olennaisuudesta. Julkaisupuljun kredibiliteettiä oli pyritty kohentamaan sisustuskuvien ohella asiantuntijakaartilla, joka tuskin on ymmärtänyt/tiennyt mihin nimiään on käytetty. Joukossa oli yksi suomalainenkin, mutta Wikipedia-sivunsa mukaan hän on yli 80-vuotias, joten tuskin aktiivinen tutkija.

Näyttökaappaus tapaninpäivän aamuna

Blogia pitävää tutkijaa ja instituution "perustanutta" tutkijaa yhdisti keskiaikaisten käsikirjoitusten rekonstruointi sivuista, joiden kuvia on esimerkiksi huutokauppojen sivustoilla. Kiddin analyysin mukaan julkaistussa rekonstruktiossa oli muutakin kyseenalaista kuin tulostensa kopiointi. Väitteensä olivat hyvin perusteltuja ja vakuuttivat minut. Toisin kuin toisen tutkijan "kehittämä" metodi, jolle keksimänsä nimi ei tee työstä muuta kuin verkkohakua. Jonka teki helpommaksi se, että toinen oli etsinyt ja koonnut kuvat jo aiemmin. 

Kaikki kiillotettu ei ole kultaa.

Arkistokäyntien tilastoista

Kansallisarkiston joulukalenterin 12. luukussa oli "Tutkijasaliasiakkaita joulukuussa 1889. Nykyinen päärakennuksemme Helsingin Rauhankadulla valmistui vasta seuraavan vuoden lokakuussa. Sitä ennen silloisen Valtionarkiston tilat sijaitsivat senaatin rakennuksessa (nyk. Valtioneuvostonlinna Senaatintorin laidalla)." Mielenkiintoni herätti isänsä puolesta Karjalan 1500-luvun tilejä tarkastellut neiti Lagus. Niinpä oli pettymys, että tammikuun Tieteiden yön Kansallisarkiston ohjelmasta peruuntui Maria Kallio-Hirvosen esitys "Kaiken takana on nainen. Mitä tutkijasalin luettelot kertovat tutkimuksesta 1800-luvun lopussa?"

Sittemmin alkoi avoimen yliopiston kurssi, joka sai tarttumaan Helsingin tilastollisiin vuosikirjoihin. Joihin oli kuukausitasolle kirjattu Valtionarkiston kävijät jaettuna kahteen ryhmään: tutkijain käynnit ja muut käynnit. Jälkimmäiset olivat "Sellaisten henkilöiden käyntejä, jotka ovat lyhyemmän ajan käyttäneet asiakirjoja arkistossa tai sieltä pyytäneet tietoja". Iltani iloksi naputtelin vuosien 1901-1925 luvut taulukkoon.

Mielenkiintoisin muutos valitettavasti ajoittuu aivan aikasarjan loppuun, mutta ei houkutellut lisäaskarteluun. Trendin selventämiseksi vielä vuosittaiset luvut.

Dippi vuonna 1915 selittyy sodalla: "Tutkijain sali oli suljettuna elok. 1914-syysk. 1915; seuraavana sota-aikana oli arkisto vain osaksi käytettävänä." Vuoden 1918 sodan aikana arkiston kävijäluvut olivat kuitenkin nollilla vain helmikuussa ja maaliskuussa.

Tutkijoiden lempparikuukausi oli marraskuu ja kesällä oli monilla parempaakin tekemistä. 

Aikaisempia Kansallisarkiston kävijälukujen tarkastelujani:

• Kahdenlaisia arkistoja (1.6.2010)
• Miten Hiski vaikutti arkistojen käyttöön? (29.6.2012)

Virtuaalikonffa VII Ruotsin 1700-luvusta

Tammikuun tutkimusputken jälkeen oli hyvä pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan muiden näkemyksiä. (Aiemmat vastaavat koosteet: I, II, III, IV, V, VI)

Aluksi Ivan Klaesson antoi peruskatsauksen ruotujakolaitokseen ja elämään sotilaana 1700-luvun alussa. En tiennyt, että ratsumiesten hevosia ei saanut käyttää maataloustöissä. Ihan järkeenkäypää kyllä.

Lyhyempi esittely Pohjanlahden rannan 1600-luvun kappelista, joka koristemaalattiin 1719, oli mielenkiintoinen, sillä seinällä on ikäportaat. Pitää tarkistaa väikkärin käsiksestä, milloin väitin tämän vertauskuvan tulleen Ruotsiin. Maalaukset ovat myös hyvä muistutus siitä, että 1700-luvun kirkot eivät olleet simppeleitä, jos koristeluun oli resurssit.

Ajallisesti järjestetyssä ohjelmassa kuulimme seuraavaksi Simon Sorgenfrein esityksen Linnén Lapin matkasta. Sitten oli aika palata sotaisiin aiheisiin ja Sofia Gustafsson puhui Suomenlinnan rakentamisesta.

Seurasi hieman toistoa aiemmasta virtuaalikonffasta, kun ensin Carl Frängsmyr selitti 1700-luvun käsityksiä ilmaston ja kansanluonteen yhteydestä ja Susanna Scherman kaakeliuuneja. Scherman mainitsi Lovisa Ulrican Tukholman linnaan vaatiman kaakeliuunit, joten sopivasti seuraavaksi Merit Laine puhui hänestä ja miehestään, kuningas Adolf Fredrikistä. Molemmat olivat luonnonnäytteiden kerääjiä, joten he vilahtivat Hanna Hodacsin esityksessä Habegär och samlarmani – den naturaliehistoriska marknadsplatsen. Hodacs keskittyi 1700-lukuun, mutta Clive Aslet antoi keräilyyn laajemman historian. Siihen liittyi kasvien käyttö lääkkeinä, joten loppuun sopi lyhyt katsaus apteekkari ja kemisti Carl Wilhelm Scheelen elämään. 

Sitten hypättiin vuoteen 1772. Jonas Nordin selosti Kustaa III:n vallankumouksen tapahtumakulun ja Dominik Collet yhdisti siihen 1770-luvun alun katovuodet, joista seuranneen nälän Kustaa III pääsi työntämään aatelin syyksi. 

Kustaa III tuki Fredrik af Chapmania, jonka kokoelmiin kuuluneita kiinalaisia tauluja selostivat Kerstin Barup & Mats Edström. Kiina-kuvasta laajemmin puhui Magnus Olausson.

Lopuksi kuljettiin 1700-lopun Tukholmassa, jossa Tobias Olsson kertoi väitöskirjansa tuloksia. Maininnan puhtaanpidon realiteeteista olivat hyvää vastapainoa viime vuonna kuunnellulle Christopher O'Reganin jankutukselle Tukholman erinomaisesta puhtaudesta. Miehen videot tulivat mieleen myös vallankumouksesta puhuttaessa, sillä tulkinnat olivat inan erilaisia kuin O'Reganin.  

"Maximin" talon rakennuttajan perhe

 

HKM, CC BY 4.0

Twitterin kulta-aikaan Pekka Sauri totesi botin jakamaan kuvaan Kluuvikadulta: "Kluuvikatu 1. Vanha Maxim oli rakennettu asuintaloksi vuonna 1845 ja muutettu elokuvateatteriksi 1909. Talo purettiin 1972, ja tilalle nousi uusi kahden salin Maxim. " Koska en ole kunnolla lukenut Helsingin puretut talot -opusta tieto 1800-luvun kivitalon kohtalosta tuli ikävänä yllätyksenä.

Surkuttelusta heräsi mielenkiinto talon rakennuttajaan eli kaivoin esiin (jälleen kerran) Helsingin kaupunginarkiston digitoiman kiinteistökortiston. Korttelin 33 tontin 3 kortin tietojen mukaan porvari Israel Borgström osti 4550 aarin tontin kaupungilta vuonna 1831. Siihen kuului myöhemmän Maximin siivun lisäksi myös alue Pohjois-Esplanadille asti. Berndt Aminoffin kokoelman Henkilöhistorialliseen kortistoon Boströmin kohdalle kerätyt tiedot palauttivat mieleen, että iso tonttialue oli vähän aikaisemmin vielä ollut Kluuvinlahtea ja oli edelleen varsin vetinen. Aminoffin keräämien tietojen perusteella tontilla oli (ainakin parin vuosikymmenen kuluttua) runsaasti erilaisia puurakennuksia.

Maistraatin pöytäkirjojen henkilöhakemiston mukaan Israel Boström haki syksyllä 1839 porvarisoikeutta elintarvikekauppiaana. Samainen hakemisto kertoi rakennushankkeesta viitteellä "1845 1/11 §4 p. 1368", mutta kyseisessä pöytäkirjan kohdassa ei ole puhetta talon koosta tai materiaalista. Kun valokuvan kivitaloa vertaa vuonna 1847 valmistuneeseen Litoniuksen taloon, valmistumista vuonna 1845 ei ole syytä epäillä, vaikka varsinaista lähdettä ei löytynytkään.

Israel Boströmin allekirjoitus
anoppinsa perukirjassa (HKA 806)

Israel Boström oli syntynyt Kirkkonummella 25.4.1798. Hän oli 13.7.1828 mennyt naimisiin Anna Lovisa Nybergin kanssa. Tämän Lovisa-äiti oli kuollut vain kuukausi aiemmin (7.6.1828) ja Anna Lovisa oli perijätär, jonka arvokkainta omaisuutta oli yksi kultasormus ja kaksi lehmää. Anna Lovisa oli syntynyt vuonna 1806 Helsingin pitäjän puolella. Isänsä Gustaf Nyberg oli puutarharenki, joka ilmeisesti kuoli Helsingissä 10.7.1822. (Hki I Aa:8, 321; HKA perukirja 806)

Israel ja Anna Lovisa veivät kasteelle lukuisia lapsia: Maria Lovisa s. 28.2.1830, Ulrika Olivia s. 27.10.1831, Anna Fredrika s. 8.11.1832, Johannes s. 27.6.1834, Emilia Lovisa s. 18.4.1836, Maria Charlotta s. 30.12.1838, Paulus s. 27.2.1841 (k. 18.4.1841), Gustafva Vilhelmina s. 17.6.1842 ja Gustaf Adolf s. 6.11.1844. Nuorimmat eivät oppineet tuntemaan isäänsä, sillä tämä kuoli 48-vuotiaana 30.4.1846. Jostain syystä perukirjaansa ei löydy.

Maistraatin pöytäkirjojen henkilöhakemiston perusteella Lovisa Boströmia syytettiin kauppaoikeuksien luvattomasta eteenpäin vuokrauksesta viitteellä "1847 25/11 §10 p. 1468". Sanomalehti-ilmoituksissa Lovisa Boström esiintyy useimmiten asuntojen/huoneiden vuokraajana (esim. Helsingfors Tidningar 9.9.1846 & 24.7.1847 & 19.7.1848). Vuosien 1853-54 paikkeilla hän ainakin piti itse kauppaa.

FAT 16.12.1853

Samoihin aikoihin Lovisa Boström myi tontin kultaseppämestari Carl Viktor Talénille. Tämän jälkeen hän asui muutamien lastensa kanssa 3. kaupunginosan tontilla 8, Kasarminkadulla Sammen korttelissa. Lapsista Maria Charlotta kuoli vuonna 1864 ja Gustaf Adolf vuonna 1866. Ainakin Emelie Lovisa ja Gustava Wilhelmina olivat äitinsä taloudessa vuonna 1869 ja heidän kanssaan Lovisa Boström muutti Annankadulle 5. kaupunginosaan Fasaanin kortteliin. (Hki RK II 1856-69, 187; RK III 1856-69, 111)

Lovisa Boström luopui porvarisoikeuksistaan viitteellä "1869 30/1 §8" eli vasta vuoden 1869 alussa. Hän kuoli 88-vuotiaana joulukuussa 1883 (Folkwännen 8.12.1883). Aviomiehensä ja aikuisten lastensa tapaan perukirjaansa ei löydy kaupunginarkiston hakemistosta.

37. kuukausi jatko-opiskelijana

Linkitin edellisen raporttini Twitteriin saatteella "Väikkärinteon 36. kuukausi tuli raportoitua mollisävyisesti, mutta kyllä tämä tästä." Olin aivan oikeassa, usealla tavalla. 

Ensinnäkin sain blogitekstin ja Twitter-jaon johdosta avuntarjouksen historian proffalta, jota en ole koskaan tavannut. Minua auttoi jo eteenpäin se, että kirjoitin hänelle "tyhjältä pöydältä" kuvauksen siitä, minkä olen kokenut työssä ongelmalliseksi. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että joku oli moisesta kiinnostunut. 

Ja kas, heti kun olin lähettänyt hänelle käsikirjoituksen menemään ja samassa innossa  tuttavalle, joka oli joulukuussa valitusmonologin kuunneltuaan (jälleen kerran) tarjoutunut auttamaan, niin puuttuvien osien työstö alkoi sujua. Ajatus- ja kirjoitusprosessia en (taaskaan) dokumentoinut kunnolla, joten se hahmottuu hieman kaoottisena ahaa-elämysten sarjana. 

• Aloitukseen olin hetken melkein tyytyväinen, mutta FB:ssä vinkattu Larry McEnerneyn luento sai huomaamaan, että ajattelu oli jäänyt puolitiehen... itse asiassa tarvittiin versio siitä väite-esityksestä, johon joulukuussa lukemani The Princeton Guide to Historical Research (osa 1, osa 2, osa 3, osa 4 ja osa 5) kehotti. (Olisinko pystynyt muotoilemaan saman sisällön helmikuussa 2020, kun seminaarisession ylimääräinen vastaväittäjä tenttasi väitettäni? En, mutta samat elementit ovat olleet koko ajan mukana.)
• Metodia kuvatessani huomasin, kuinka paljon aikaa ja vaivaa olin käyttänyt vaiheeseen, joka osoittautui tuloksiltaan merkityksettömäksi. Oliko siis tarpeen esitellä kyseisiä tuloksia kahdessa alaluvussa, jotka eivät missään vaiheessa olleet oikeasti istuneet dispositioon (tahtoo sanoa esityksen rakenteeseen)? Voisiko olennaisen tiedon rajata ja tiivistää kuitenkin toisaalle? Muistelematta, sitä, millä tuskalla kyseiset alaluvut tuli aikanaan muodostettua...
• Metodiosuudesta oli käytettävissä ohjaajien kommentit kesän 2021 lopulta. Hieman kryptinen huomautus digitaalisen humanismin menetelmien mainitsemisesta, vaikka näitä en työssäni käytä, johdatti lukemaan toiseen kertaan tuoreen Kulttuurihistorian tutkimus (2022) opuksen sanomalehtiartikkelin. Ehkä siitä lainattu modernimpi sanasto tekee kuvauksestani akateemisesti uskottavamman?
• Käsittelylukuihin tarvitaankin otsikoidut yhteenvedot... hei, voin käyttää otsikkoihin innovatiivista sanastoa, jota kokosin loppuyhteenvedon rungoksi... Ja kun päällimmäiset johtopäätökset tulevat noihin, voin "säästää" pisimmälle kurottavat johtopäätökset loppuun.
• Saatuani kolmannelta esilukijalta kommentit alkusivuihin tajusin, että viiden sivun jakso pitää vääntää ja kääntää ihan toiseen asentoon. Johan siihen ehdinkin olla tyytyväinen pari viikkoa. 

Touhussani syntyi into tehdä nopeasti valmiiksi siisti versio, jonka voisi lähettää ohjaajille. Onneksi kuun alun käsisversion luettavakseen ottaneet olivat kiireisiä eli oli pakko odottaa. Ja lukea ja kirjoittaa ja lukea ja kirjoittaa. Yrittäen ylläpitää optimistista illuusiota siitä, että loppu häämöttää, vaikka oikeasti tietää, että ei. Kuitenkin uskaltaen roudata hyödyttömimpiä kirjoja takaisin kirjastoon niin, että kämpässä oli alle 200 kirjastokirjaa ekaa kertaa kolmeen vuoteen.

Edellä linkattua McEnerneyn luentoa suosittelen muuten lämpimästi valaisemaan sitä, mistä akateemisessa kirjoittamisessa on kyse. Eli yhteisön suosioon pyrkimisestä. Suurin osa teemoista oli (jo) (sentään) tuttuja, mutta McEnerney kärjisti niin, ettei jäänyt epäselvyyden varaa. Näkemyksensä tehokkaasta aloituksesta rimmasi jännästi amerikkalaisen oppaan ohella syksyn SLS-tilaisuuden ruotsalaiskonsultin esitykseen, vaikka tämä (muistaakseni) korosti puhuvansa vain populaarista tiedeviestinnästä. 

Loppukuusta olo oli taas melko stressaantunut ja eilinen käsiksen lähettäminen "kokonaisena" ohjaajille vaati pientä väkivaltaa ja reipasta luisua laatuvaatimuksista. Olin silti hetken vapautuneen iloinen. Kunnes kohtasin kaupungilla tuttavani, joka aloitti artikkeliväikkärin teon puolitoista vuotta minun jälkeeni. Ja hän kertoi, että kolmaskin artikkelinsa oli jo prosessissa. Kyllä kannattaa hakeutua itseään fiksumpien seuraan niin, voi tuntea olonsa jatkuvasti luuseriksi...

Linkitysosuus. Bernadottelandiassa Gustav Holmberg vinkkasi historiantutkija My Hellsingin blogitekstin väitöskirjoista, jossa mielenkiintoisinta oli kv-perspektiivi, josta on ollut FB:n Akateemisessa ompeluseurassa ihmettelyä. Varsinkin tässä kuussa, kun jostain oli lähtenyt liikkeelle ajatus väitöskirjan teon lyhentäminen kolmeen vuoteen Suomessakin.

En fransk avhandling i historia bör vara ett slags empiriskt inventarium med så många facetter som möjligt av ett ämne. Minimum är 500 sidor, men ju fler desto bättre. Gärna två volymer och en volym med tillhörande appendix. Avhandlingen är på det sättet en katalog att återkomma till senare i karriären för att bygga föredrag, kapitel och artiklar utifrån. I Storbritannien och i Danmark bör avhandlingen däremot helst bör skrivas färdigt på tre år. Den liknar en längre uppsats.

Samaan teemaan brittiläinen näkökulma Espanjaan:

...the usual word limit for a UK doctoral thesis is 100,000 words and with a bibliography that usually comes out at around 250 pages of double-spaced 12-point A4. I admit, mine was 308 including an appendix. But Xavi’s is 723, and that’s just the volume which now sits weightily on my bookshelves. I say ‘just’ because there was also an electronic component, a CD-R including a further 67 pages of PDF, which go to explain the 6002-fiche database of monastic sites he had compiled to source the actual thesis. 

 

Hellsingin kirjallisuuslistassa on Åsa Burmanin kirja Bli klar i tid - och må bra på vägen: handbok för doktorander (2017), josta en ollut aiemmin tietoinen. Suomessahan julkaistaan nyt kesän edellä Annemaria Karjalaisen, Tiina Mäkelän ja Tuulikki Ukkonen-Mikkolan kirja Miten tulla tohtoriksi : akateemista aherrusta ja arjen valintoja. Helpoiten saa käsiinsä Holmbergin mainitseman Howard S.Beckerin kirjan Writing for Social Scientists: How to Start and Finish Your Thesis, Book, or Article, sillä se löytyy Internet Archiven lainattavista kirjoista, jotka vaativat vain rekisteröitymisen. Olen väikkärin alusta alkaen lukenut Beckerin kirjaa Tricks of the Trade, mutta tuohon toiseen klassikkoon tutustuminen on jäänyt. Oli niin hyvä, että ostin Kindle-version alta aikayksikön.

Kuva kirjasta "Apes and monkeys; their life and language" (1900)

Liikenneonnettomuus matkalla Porvoosta Helsinkiin

 Inrikes Tidningarissa 17.8.1775 oli lyhyt Helsingistä lähetetty uutinen 

Keisarillinen salaneuvos, todellinen kamariherra ja Pyhän Annan ritarikunnan ritari y.m. kreivi Andrei Petrovitsch Schuwalow oli matkannut heinä-elokuun vaihteessa Tukholmaan käyttäen maantietä. Porvoosta hän oli saanut kyytimiehekseen talollisen pojan Johan Anderssonin. Tämä putosi matkalla (hevosen selästä?) ja loukkaantui pahoin. Uutinen ei kerro sitä oliko kreivillä osuutta asiaan tai oliko hän enää edes paikalla. Varsinainen asia oli kreivin pojalle tai isälleen lahjoittamat 600 kuparitaaleria.

Isänkin nimi mainitaan: Anders Eriksson Porvoon Hevonselän kylästä. Kiitos kylän maininnan on selvää, että kyytimies tai -poika oli Pornaisista eikä Porvoosta. Hiski-haku ei tuota yhtään sopivaa kastetta, mutta rippikirjan 1760-73 selailu tärppää jo toisella aukeamalla. Skräddarsin talossa on vuonna 1775/1776 kuollut isäntä Anders Ericsson. Hautauslistan mukaan Anders kuoli 70-vuotiaana 19.9.1775 eli hyvin pian poikansa onnettomuuden jälkeen. Talouden nimilistan alareunassa on vuonna 1760 syntynyt "poika Johan Andersson." 

Myös vuonna 1783 aloitetussa rippirkirjassa on saman vuosikerran "poika Johan Andersson", vaikka kumpaakaan vanhemmistaan ei ole yläpuolellaan. Uusi isäntä Eric Andersson (s. 1748 k. 1793) on patronyyminsa perusteella veljensä. Mutta puuttuvien historiakirjojen merkintöjen ja harvakseltaan täytettyjen rippikirjojen varasssa perherakenteeseen jää tulkinnanvaraa.

Wikimedia

Hyväntahtoisen kreivin sukunimi soittaa Suomen historian harrastajan päässä tietenkin kelloja. Venäjänkielisessä Wikipediassa on joka sukupolvi selvitetty ja Suomen läpi vuonna 1775 matkanneesta kreivistä on lähes samanaikainen muotokuva. Konekäännöksen mukaan asiat Ruotsissa eivät sujuneet toivotulla taivalla ja kotiin palattuaan salaneuvos ei enää ollut Katariina suuren suosiossa, joten hän lähti muutamaksi vuodeksi Keski-Eurooppaan.

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

 

Tukholman suomalaisessa seurakunnassa ottivat 11.2.1775 kuulutukset kauppalaivaston merimies Hinrik Widell ja Christina Rindelia/Rundelia. Molemmat olivat Halikossa syntyneitä, Henrik 30 vuotta aikaisemmin ja Christina 25 vuotta aiemmin. Naittajina olivat mukana eli puumerkkinsä kanssa kaksi augmenttitalonpoikaa Halikosta: Johan Johansson ja Aaron Aaronsson. Pariskunnalle oli Tukholmassa syntynyt jo 4.11.1774 poika nimeltä Johan Henric, joka oli kastettu suomalaisessa seurakunnassa.

Tämä lyhyt esittely on osa sarjaa, jonka henkilöt on poimittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kuulutuksista vuosilta 1774-1777. Alkuunkaan kaikkia mahdollisia lähteitä henkilöiden elämän selvittämiseksi ei ole käytetty.