Lauantain Limnell: Carl Fredrik (s. 1830)

Oheisen leikkeen lähde on Suomalainen Wirallinen Lehti 14.2.1871. Keskivaiheilla on langanpainajakisälli Carl Fredrik Limnellin testamentti:

Tämän kautta minä allekirjoittanut selitän viimeisen tahtoni olevan että kaiken jälkeeni jäävän omaisuuteni, kuoltuani, saapi yksinänsä sisareni, merimiehenvaimo Margareta Sofia Michelsson, ilman mitän sekaannusta tahi muuta moitetta muiden perillisteni puolelta; joka vakuutetaan. Salossa, 4 p. syyskuuta 1869.

Käräjäpöytäkirjanote kertoo siskon asuvan Porissa, miehensä etunimen olevan Gustav ja alkaa vaikuttaa siltä, että kyseessä on tuttu perillinen. Jep, ihan oma esiäitinihän se.
Kirjassani Mikvalaksi ja Martinsuoksi (2004) ihmettelin Gustavin matkoja merimieshuoneen asiakirjoihin nojautuen ja surkuttelin Margareta Sofian yksinäistä elämää Porissa. Mutta en äkännyt tietoa perinnöstä, sillä sanomalehtien digitointi oli silloin vasta alussa. (Seli-seli)

Karl Fredrik (s. 19.4.1830) ja Margareta Sofia (s. 1823) ovat Toivo Väinölän kirjassa Satakuntalainen Limnell-suku (Toinen korjattu ja lisätty painos. 1978) sivuilla 33-34 ja huomataan, että veljensä Frans Wilhelm (s. 1836) on täällä jo tullut esille. Karl Fredrikistä Väinölä kertoo

 k. 6.9.1869 Salossa, naimaton. Oli setänsä Karl Gustav Limnellin värjäämössä Salossa kisällinä, sitä ennen oppilaana toisen setänsä luona Turussa.

Historiahupailua perjantai-illaksi

1) YouTubeen tuli äskettäin uusia Horrible Histories -videoita ja kyllä minä vaan edelleenkin niitä jaksan katsoa, vaikka eräs tuttavani lyttäsi muistaakseni tämän yhden paikkaansa pitämättömänä. BBC History Magazinen podcastissa 30.5.2013 haastateltiin sketsien historiasta vastaavaa ja kieltämättä kuullosti siltä, että läpi voi mennä sellaistakin, jonka tarkempi tutkimus on jo vääräksi osoittanut. Esimerkiksi Martin Lutherista esitetään tietoa, joita ei käsitelty kirkkohistorian tunneilla. Muistaakseni.

Päivitetyt videolistani kivikaudelle ja viikinkiajalle. Tudor-ajalta voi Henry VIII:n paikalle kuvitella Kustaa Vaasan (pienin muutoksin): The Religion Switchover ja Cash In The Abbey. Ja normannilaisten verokirjureiden paikalle ruotsalaiset Suomessa... Englatilaistyyliseen kiertoviljelyyn siirtyminen tapahtui Suomessa vasta 1800-luvun puolella. Videossa menestyksen avain on nauris, jonka olisi luullut sopivan Suomenkin pelloille, mutta historiallisen maatalouden sivuston mukaan kesantokasvina on heinä.

2) Uusvanha löytö oli 12-osainen sarja 'We are History', jonka melkein kaikki osat ovat YouTubessa Suomessa katsottavina. Sarjassa huvitellaan TimeTeam-tyylillä, joten uppoaa minuun. Historian"ennallistus"esitykset on tarkoitettu vitseiksi, mutta niitä voisi katsoa myös innovatiivisina?

• S1, E1: "Boadicea: Myth or Missus?" Ote
• S1, E2: "King Arthur: Myth or Legend?"
• S1, E3: "Our Friends in the Norse"
• S1, E4: "Hunchback!"
• S1, E5: "Armada!"
• S1, E6: "Oliver's Army" Kohdalta 8:00 alkaa arkistonhoitajan ja historiantutkijan painajainen.
• S2, E1: "Conquered!" Hastingsin taistelu
• S2, E2: "The Real Robin Hood"
• S2, E3: "Fire"
• S2, E4: "Bonnie Prince Charlie: Too Scot to Handle?"
• S2, E5: "The Industrial Revolution: Factory or Friction?"
• S2, E6: "Any Old Iron Age?"

3) The History Blog oli tyytyväinen uusista Drunk history -jaksoista. Henk. koht. en tajunnut niiden huumoria ollenkaan, joten todennäköisesti sopisivat sovellettavaksi Suomen televisioon. 

Murteista

Kesäkuussa Vihreässä Langassa kysyttiin Miksei alueuutisia tehdä Suomessa omalla murteella? Ylen johtajan lyhyistä (lyhennetyistä?) vastauksista puuttui m.m. sellainen käytännön seikka, että autenttista ja kaikkien sellaiseksi hyväksymää murretta puhumaan voisi olla aika haastavaa löytää ihmisiä.

Murteita olisi voitu lähteä aikanaan säilyttämään, mutta valittiin kirjakielen kaltainen puhe normiksi. Vuonna 1886 julkaistussa kirjassa Suomalaisia Keskusteluja Ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille II Samuli eli Karl Gustaf Samuel Suomalainen toteaa "että sivistyneitten kielen pitää olla jolla paikassa maata pääasiallisesti kirjakielen kaltaista. Pieniä vivahduksia eri paikkain murteista tosin tuskin voitanee välttää, eikä se olisi tarpeellistakaan. Mutta kovin kummallista ja outoa olisi, jos kukin, sivistynytkin, Suomen kansalainen, alkaisi puheessaan käyttää oman seutunsa murretta. "

"Ajatelkaa neiti Uotilaa Sääksmäeltä ja maisteri Puustista Juvalta, puhumassa kumpikin murrettansa!"

Herra Puustinen sanoisi
- Kyllä sitä sentään kelepois tässä meijännii moassa ellee, kun ois immeiset kaikki sitä isänmoallista loatua . . ."
Ja neiti Uotila kuiskaisi:
- "Niin, niin! Ku(v) vaan ihmiset meirän maassa aina muistas, että Suamen kiäli, Suomen miäli . . ."
Ja herra Puustinen vahvistaisi:
- No sitähän minnäi juur meinoon."

 "Ja aatelkaas Karlsson'ia Hinnerjoelta ja Ivan Jegorow'ia Salmista! "

Karlsson sanoisi
- Mahraks se oll sit ryssänkiält, kut Jerokoffi praaka, kosk se krapise nii julmetust?"
Ja siihen sanoisi Jegorow:
- "Sie, Ruotshi, hotj mida pakishe, a mie ni midä en ellennä. Sie moshet haukut minnuu."

Pitäisikö antaa kaikkien kukkien kukkia? (Voikukat ruukussa on maalannut Isaac Levitan.)

Suomalaisen kirjasta aiemmin poimittu Puhuttelun historiaa 1/2 ja 2/2. Murteista puheenollen, Kotuksen sivuilla on jatkuvasti kehittyvä Suomen murteiden sanakirja.

Olen Härkien jälkeläinen!

Tiistaina oli onnen päivä. Kävin Porissa, jonka kirjastossa sain ensimmäistä kertaa käsiini Genos 2/2013:n, jossa on Veli Pekka Toropaisen artikkeli Kokemäen Säpilän Paturi ja Haistilan Härkälän nimismiessuku. Ja kuten Toropainen oli minulle lupaillut, siinä oli se puuttuva palanen, jolla juureni liittyvät Härkälän 1600-luvun isäntiin! Tuomiokirjatutkimuksella Toropainen oli myös saanut tolkun kyseisen vuosisadan isännistä niin, että voin väittää olevani myös Härkälän 1500-luvun isäntien jälkeläinen. Ihanaa! (Kaaviossa tiedot Antti Heikinpojasta alaspäin Toropaisen artikkelista ja ylöspäin kirjastani Yli-Forbystä Kyläkoskeksi.)

Ja miksi tämä on upeampaa kuin viime viikonloppuna löytämäni "uudet" 1600-luvun pappisesi-isät (Kiitos Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli ja sen päivittäjät!), ruotsalaiset aatelisjuuret tai lukuisat muut 1500-luvun talonpoikiin ulottuvat esivanhempiketjut? Identiteetti on pään sisässä ja Haistilan kylä osa lapsuuttani. Siellä emännöi mummoni sisko ja siellä isäni harrasti 80-luvun alussa kalkkunoiden ja lampaiden kasvatusta. Itsekin olin ainakin kerran heinää haravoimassa. Voi olla, että päässäni viiraa, mutta minusta on upeaa ajatella, että samoilla mailla ovat liikkuneet esivanhempani jo 500 vuotta sitten. (On myös mukavaa, että Härkälän isännät olivat lautamiehiä ja nimismiehiä. Rusthollareitakin jo 1500-luvun lopulta.)

Toropainen on tehnyt niin hienoa tuomiokirjatyötä, ettei kaltaiselleni hutkijalle jää paljoa tehtäväksi. Ainoa kohta, jossa huomasin pienen aukon oli Tuomas Matinpojan vaimo Kaisa Bengtintytär. Hänet haudattiin ilmeisesti 1679, ainakin oli elossa vielä 1677. Syntynyt siis todennäköisesti 1600-luvun alussa, ellei 1500-luvun viimeisinä vuosina. Kaimani veljeksi Toropainen mainitsee Sigfrid Bengtinpoika Priian, mutta ei lähde tämän perusteella hakemaan Kaisan alkuperää. Priia on talo Harjavallan Pirilässä ja SAY:n perusteella Sigfrid isännöi taloa vuoteen 1676. Oli ollut isäntänä ainakin vuodesta 1656 ja vielä aikaisempi SAY näyttää melko selviksi vanhemmiksi edellisen isäntäparin Bengt Paavonpoika ja Karin Eskilintytär. Mahdollisesti siis myös Kaisan vanhemmat.

Bengt oli isäntänä ainakin vuodesta 1620 ja häntä edelsi patronyymin puolesta isäkseen sopiva Paavo Laurinpoika, joka maksoi tilan veroja vuonna 1580 ja ilmeisesti jo 1565. Häntä edeltänyt Lasse (Lauri?) vuodesta 1548. Ja näin käsillä upouusi todennäköinen 1500-luvun esi-isä, josta en innostu yhtään, kun pitäisi kartasta palauttaa mieleen, missä Pirilä on. (Lisätietoa Priian alkuvaiheista tietenkin Seppo Suvannon Satakunnan henkilötiedostosta.) 

Toropainen lopetti artikkelinsa siihen, missä rippikirjat alkoivat. Alla pari sukupolvea Forsby-kirjan pohjalta (s. 20-22) ja Hiskiä sekä Iso-Iivarin talonhaltijaluetteloa hyödyntäen.

Antti Heikinpoika oli syntynyt vuoden 1665 paikkeilla, haudattu 12.8.1750. Vaimonsa Maria. (SAY, RK 1727 s. 124, 1746 s. 124). Lapsia:

• Tuomas, s. 1697 ks. alla

Tuomas Antinpoika (s. 1697 k. 11.8.1754) viljeli Härkälän tilaa yhdessä vaimonsa Lisa Antintyttären (s. 1700, haud. 7.4.1765) kanssa. (SAY, RK 1727- s. 124, 1746- s. 124, 1752-). Lapsia

• Antti, s. 1719. Vaimo Maria Erkintytär Hassalasta, menivät naimisiin 11.5.1746 Kokemäellä. Härkälän puolikkaan isäntä isänsä kuoleman jälkeen (RK 1760).
• Margrareta.
• Taneli, s. 1722. Vaimo Anna Antintytär Villiön Hyörältä, menivät naimisiin 14.10.1750, Kokemäellä. Härkälän puolikkaan isäntä isänsä kuoleman jälkeen (RK 1760).
• Tuomas, s. 1725, haudattu 11.9.1798.
• Anna s. 1730. Avioliitto 28.5.1749 rusthollari Tuomas Juhanpoika, Lappi Tl. Iiro Karin puhtaaksi kirjoittamien Lappi Tl. henkikirjojen perusteella Tuomas saattoi olla Ylikeerestä. Ja tähän tulokseen Kari on päätynytkin sukutaulussaan Ylikeeri Seikkula.  
• Henrik, s. 20.1.1731 k. 27.12.1796. Ylioppilas.
• Maria s. 1735. Avioliitto 3.12.1755 varakorpraali ja rakuuna Mathias Flinckenstierna
• Lisa s. 1738. Avioliitto 31.5.1761 Juha Juhanpoika, Köyliön Kankaanpään Heikkalasta (RK 1757).
• Johan, s. 15.6.1744, haudattu 24.11.1768. Hukkui Köyliönjärveen.

Venäläinen historiakulttuuri?

Leena Liukkosen Venäläiset tulevat! Mitä me heistä luulemme ja tiedämme (2013) yllätti positiivisesti. Ei kevyttä kerrontaa vaan monipuolista mietintää maidemme suhteista ja niiden välisestä sivilisaatiorajasta.

Liukkonen aloittaa "historiaan, muistiin ja muistin politiikkaan" liittyvillä pohdinnoilla, "koska niillä on yhä suurempi roolinsa eurooppalaisessa valtapolitiikassa". Hän perustelee historiasta ja muistista "jauhamista" menneisyyden muovaaman identiteetin ymmärtämisellä.  Lisäksi historiasta on "Venäjällä tullut kiistelty itseymmärryksen lähde, "menneisyyteen sijoitettua politiikkaa"."

Muistin ja historian politisoinnista kirjoittaessaan Liukkonen ei viittaa lännen tutkijoihin vaan virkistävästi minulle vieraisiin nimiin Igor Turbakov, Maria Mälksoo ja Aleksander Etkind.

Liukkonen suhtautuu kriittisesti väitteeseen, "ettei Venäjällä ole edes aloitettu neuvostomenneisyyden arviointia". Jos näin uskoo ei ole seurannut "venäjänkielistä tutkimusta, kirjallisuutta tai kulttuuri- ja mediakeskustelua menneisyydestä". Julkisuudessa on vahvemmin "virallinen katsantokanta", jolla on puolustauduttu "liberaalia menneisyystyöskentelyä vastaan". Muistinhallintapyrkimykset eivät tee historian ja muistin prosesseista yksisuuntaisia: "kerran irti päästettyjä voimia [ei] voida enää täysin peruuttaa".

Menneisyyden käsittely on siis aloitettu ja jossain määrin käynnissä. Mutta myöhemmin (s. 23) Liukkonen toteaa, että "menneisyyden työstämisen sijaan on julistettu linnarauha, jonka sisäisille ja ulkoisille haastajille näytetään hampaita. Puhumattakaan siitä, että alettaisiin neuvostoaikaisista selvitellä, kuka teki mitä ja kenelle".

"Mikä valitaan itseymmärryksen ja moraalisen pääoman pohjaksi, kun poliittinen menneisyys on niin täyskäännösten riivaamaa ja sisäisestikin ristiriitaista? Toistaiseksi on valittu se linja, ettei valita mitään johdonmukaisesti, vaan otetaan käyttöön kulloiseenkin tilanteeseen sopivin kertomus."

Omaa kieroutunutta käsitystäni Venäjän historiakulttuuriin kuvaa se, että yllätyin kun luin Svenska Dagbladetin jutun siitä, että venäläiset(kin!) etsivät edelleen toisen maailmansodan kaatuneiden jäänteitä. Aiheesta on tehnyt Johanna Dahlin väitöskirjan Kriget är inte över förrän den sista soldaten är begraven: Minnesarbete och gemenskap kring andra världskriget i S:t Petersburg med omnejd.

Venäjän arkistojen omituisuuksista olen lukenut Jussi-Pekka Hakkaraisen blogista. Värikästä kuvausta oli myös Anthony Beeverin esityksessä Stalingrad and Berlin: researching the reality of war ja Oxfordin yliopiston konferenssissa Research Approaches to Former Soviet States: A Practical Introduction. Historiatietouteen Venäjällä ja Virossa liittyy Oxfordin yliopistosssa vuonna 2011 Ted Gerberin pitämä esitys Ethnic, socioeconomic, linguistic, and political sources of ideational cleavage: history wars in contemporary Estonia.

Aihetta sivuten linkitettäköön vielä Kuolan niemimaan saamelaisista tehty tutkimus. Ja mainittakoon myös tuore Venäjän kansalaisuuspolittiikkaa käsittelevä kirja Russian Citizenship: From Empire to Soviet Union, josta keskustellaan Russian History Blog:ssa.

Kuvituksena Alexei Venetsianovin maalaus sadonkorjaajista. Venäjän valtionmuseo via Google Art via Wikimedia Commons. Alla samasta paikasta saman taiteilijan näkemys riihestä.

Kyllä Kansallisarkistossa on

Jos historia kuuluu kesän sanomalehtiin, niin näköjään myös sellaisen kuukausiliitteeseen. Hesarin heinäkuun kuukausiliite ilahdutti sivulla 9 Kansallisarkiston päivystystiskin takana tutuksi tulleella Pertti Vuorisella. Hänen näkökulmastaan

suhtautuminen aiempiin sukupolviin on muuttunut. Ennen etsittiin yhteyksiä nimihenkilöihin. Nykyisin moni sukututkija haluaa oppia ymmärtämään tavallisten pienten ihmisten elämää.

Noston aiheena ei kuitenkaan ollut tavikset vaan Mannerheim, jonka avioeropäätöksen Vuorinen oli löytänyt hakiessaan muuta vuonna 2003. Päätöstä on luultu kadonneeksi, mutta promosta ei selviä miten paperit olivat piiloutuneet hakijoiltaan. Ei myöskään se, onko löytö pidetty piilossa 10 vuotta. Vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Mannerheimin romanssista Kitty Linderin kanssa on tätä ennen kertonut Linderin säästämät kirjeet, jotka "löytyivät hänen jäämistöstään, ja vuonna 1994 ne suljettiin kansioon Suomen Kansallisarkiston uumeniin. Vain jokunen tutkija on ne saanut lukea." Kuullostaa rajoitetulta, yksityisarkistolta.

Mannerheim-Linder suhteesta tulee minulle mieleen kesken jäänyt Raija Orasen Metsästäjän sydämen lukeminen. Liekö Oranen päässyt kirjeisiin tai avioeropapereihin käsiksi? Ilmeisesti ei, sillä omalla verkkosivullaan hän Kitty Linderin kohdalla kirjoittaa

Paljon puhutaan siitä, miten Mannerheim rakastui sisarensa aviomiehen sisarpuoleen, Kitty Linderiin. Arkistoissa lienee todisteitakin, minun käsiini ne eivät kaikilta osin romaania kirjoittaessani päätyneet. Eräät valokuvat kuitenkin todistivat, että Mannerheim, Hjalmar Linder, hänen velipuolensa ja Kitty tekivät elokuussa 1918 metsästysretken Norjaan. Seurueen koostumus ja retken ajankohta antavat vahvan  viitteen siitä, että juuri tuolloin Mannerheimin ja Kittyn tarina oli aktiivinen, luultavasti kuumimmillaan ja ratkaisuvaiheessa. Päädyin kirjoittamaan retkestä Hjalmar Linderin Metsästäjä-lehdessä julkaiseman matkakertomuksen pohjalta kuvauksen romaanini alkuun. Siinä Mannerheim kosii Kittyä, mutta saa rukkaset, Kittyn silmissä vanha mies. Pian tämän jälkeen Mannerheim saa lopultakin viedyksi loppuun avioeroprosessinsa.

Nyt kirjeet ovat kaiken kansan luettavina. Eivät Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa vaan Hesarin sivuilla, jossa on avoimena myös Tuija Pallasten laaja artikkeli.

P.S. Kuukausiliitteen Suomen paras blogi -ehdokkaisiin liitettiin heinäkuun numerossa ensimmäinen historiablogi. Kunnian sai Maijastina Kahlos, joka "yhdistää antiikin nykypäivään". Tarkkailen tilannetta loppuvuoden: ilmestyvätkö viime vuoden palkitut historiablogit listalle ja palkitaanko uutta ryhmää tänä vuonna?

P.S. SA-kuvissa on Mannerheim-haulla 1018 kuvaa. Ne on kuitenkin otettu 20 vuotta rakkaussuhteen jälkeen, joten tunnelmakuvana käsiteltyjen tapahtumien aikalainen, Modiglianin muotokuva naisesta (Ohara Museum of Art / Google Art Project / Wikimedia Commons)

Kohtalokas vasaranisku

Helmikuussa 1626 Claes Flemingin palvelija Carl Simonsson poikkesi Tukholmassa seppä Sigfridin pajaan asianaan  keskeneräisen pyssynsä viimeistely. Sigfrid oli kipeänä, mutta veljensä Nils otti työn tehtäväkseen.

Ennenkuin Carl ehti poistua paikalta ehdotti Sigfridin "mestarisvenni" Markus Tomasson, joka oli syntynyt Pernajan pitäjän kylässä "Embom", kortinpeluuta ja oluenjuontia. Peliparit arvottiin ja neljä miestä pelasivat pari kierrosta, kunnes Sigfrid meni sänkyynsä nukkumaan.

Aikanaan pidetyssä oikeudenkäynnissä ei kuultu Nilsin todistusta eikä hänen poistumistaan paikalta erikseen mainittu. Oleellista oli, että Carlin ja Markuksen välillä syntyi tappelu, jonka iskuja kirjattiin oikeuspöytäkirjaan yksi kerrallaan, kahdesta näkökulmasta.

Carl vetäytyi sängyn suojaan, mutta tämä ei tietenkään estänyt Markusta seuraamasta vasara kädessään. Juuri kun Markus oli tulossa iskuetäisyydelle, huonetta valaissut liekki sammui.

Pimeys ei pysäyttänyt vasaran heilautusta. Kun Sigfridin vaimo sai valon uudelleen syttymään sängyn vieressä makaamassa ei ollut Carl vaan Sigfrid, jonka aivot tulivat ulos vasaran kalloon tekemästä reiästä. Sigfrid oli kuollut.

Markus otettiin kiinni ja suljettiin kaupunginvankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä. Toinen sepän renki, Rauman "Hankila"n kylässä syntynyt Olof Jönsson, järjesti Markuksen paon omansa ohella. Miehet saatiin kiinni ja Markus kohtasi oikeuden 11.3.1626. Asia vaati vain yhden käsittelykerran ja Markus sai kuolemantuomion. Olofin rangaistus oli 40 taalarin sakot tai käden menetys, jollei sakkoja pystynyt maksamaan.

Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv Del XV 1626 (1990) s. 37-40, 158-159

Hulluna Helsinkiin?

Kaupunginmuseon uusi näyttely Hulluna Helsinkiin on ollut auki runsaan kuukauden. Minä ehdin nyt paikalle, mutta lipputiskin tyttöjä ei oltu vielä ehditty opettaa vastaamaan kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin. Oikea asenne yrityksessä kylläkin, pisteitä sinne.

Helsingin kaupunginmuseo/Sakari Kiuru

Mediamainintojen perusteella tiesin odottaa "helsinkiläisten lempipaikkojen" ympärille rakennettua näyttelyä ja sellaisen ensimmäisestä kerroksesta hahmotinkin, muutamin poikkeuksin. Sisääntullessa vasemalla kädellä oli talvielementtejä, joille ei ollut yhteistä esittelykylttiä eikä paikkaa. Oikeassa takakulmassa oli Suomenlinnaa laajennettu 1918-teemalla, joka olisi uponnut mielestäni paremmin kakkoskerrokseen.

Jos siellä olisi sopinut olemaan esimerkiksi työläistaustainen sodan kokenut henkilö. Mutta valintakriteerit (eli museoesineiden saatavuus?) olivat vaatineet rikkaita vaikuttajia. Jos yläluokkaisuuden unohtaa hetkeksi, niin ratkaisu kertoa kronologia henkilöiden kautta saa tietenkin siunaukseni. Aukeaako kronologia kaikilla tietotaustoilla kun 1540-1612 eläneen henkilön kyltissä on Helsingin kartta 1696/1707 on toinen kysymys.

Helsingin kaupunginmuseo/Heidi Richert

Ilahduttavasti esillä oli useammassa vitriinissä arkeologisia löytöjä. Erityisesti pienten astiasirpaleiden yhteyteen olisin kaivannut esim. taustakuvia näyttämään minkälaisista astioista todennäköisesti on ollut kysymys. Esinetekstitkin jättivät kaipaamaan lisätietoa. Onko "Arkku, 1600-luvun loppupuoli" ollut elämänsä alussa Helsingissä vai päätynyt museon kokoelmiin jostain muualta?

Esinevalintojen aasinsillalla palaan luokkakysymykseen ja alakertaan, jossa toriympäristöjen menneisyyttä kuvattiin isossa vitriinissä 1800-luvun yläluokan esineistöllä ja Leningrad Cowboys -konsertissa ruttaantuneilla kaljapurkeilla. Tavallisen ihmisen jälki Helsingissä, jossa hänelle sopivammat paikat ovat lähiön keittiö tai seksistinen Vedenneito-peli? Ei mahdoton tulkinta.

Erillisenä kesänäyttelynä on esillä Signe Branderin valokuvia Helsingistä. Osasuurennokset olivat mielenkiintoisimpia, joskaan eivät mielettömän innovaatiivinen idea. Onhan niitä ollut jopa tässä blogissa.

Kamera ei valehtele, viikko 3 / Miksi?

Valokuvakurssilla päästiin vihdoinkin kiinni johonkin konkreettiseen. Oppimistavoitteina ymmärtää miksi Stalinin Neuvostoliitossa kuvia manipuloitiin ja mitä se kertoo kyseisestä yhteiskunnasta. Aiheeseen liittyvä kirja oli kurssin ainoa, jonka löysin ja lainasin kirjastosta: The commissar vanishes : the falsification of photographs and art in Stalin's Russia : photographs from the David King collection. Siitä jäi mieleen tarina, jossa kotialbumista olivat perheenjäsenet itse selkäänsä turvatakseen leikanneet irti epäsuosioon joutuneen kuvat.

Kuuntelin luentoja useampaan kertaan, mutta en ilmeisesti tarpeellisella keskittymisellä. Mieleen jäi, että markkinataloudesta luopuminen vaati motivaattoriksi pelon, ja että Stalinin kuvamanipulaatiot toivat häntä lähemmäksi Leniniä ja veivät kauemmaksi epäilyttäväksi osoittautuneista/osoitetuista henkilöistä.

Oheisen kuvankin (Wikimedia commons) Stalin olisi varmaan mielellään editoinut jälkikäteen kokonaan olemattomaksi. Allekirjoitettava paperi sai nimensä kahden muun miehen mukaan ja vaikutti Suomenkin historiaan. Mutta täytyy tunnustaa, etten miehiä ulkonäöltä tuntenut. (Kolmen pisteen vihje: toisen mukaan on nimetty juomakelvoton cocktail.)

Itäblokin kuvamanipulaatioista oli puhetta myös mainion BBC:n The Why factor -ohjelman jaksossa Cultural memory. Siinäkin oli paljon syvällisiä ajatuksia, joita en pysty tiivistämään omilla sanoilla. Ohjelman kahdesta muusta jaksosta nousi selkeämpiä ajatuksia/kysymyksiä.

Sleep - todettiin, ettei ihmisyhteisöissä ole aina nukuttu samalla rytmillä. 1700-luvun englantilaisista oikeuspöytäkirjoista oli löytynyt useampia merkintöjä, joiden mukaan ihmiset nukkuivat kahdessa jaksossa ja olivat keskiyöllä tunnin verran herellä. Menneisyyden ihmisten tavoista ei parane tehdä oletuksia ilman todistuksia!
 
Ball - todettiin, että useimmissa kulttuureissa on esiintynyt pallopelejä. Mutta suomenkieleen sana on lainattu lännestä lähes sellaisenaan enkä muista lukeneeni mitään kansatieteellistä kuvausta, jossa olisi 1800-luvulla(kaan) pelattu palloa. Kalevalassakaan ei pelata mitään? Suomen Kansan Vanhat Runot sisältävät palloja pikaisen otoksen perusteella lähinnä muotomielessä.

Pallo sanan ikää ja etymologiaa en ole vielä mistään tarkistanut, mutta Kotuksen blogiteksteissä Pullaa ja muuta ympäripyöreää sekä Oikeita ja vääriä etymologeja sitä sivutaan.

Arkeologian salaisuudet, viikko 6

Arkeologian viikon teemana oli ihmisjäänteet, kahdella eri tavalla. Suurin osa videoajasta kului ihmisten luiden käsittelyyn. Mielestäni kuuntelin huolellisesti, mutta en oppinut mitään uutta. Pohjana kun oli Kati Salon esitys pari vuotta sitten ja käytännön sovelluksista lukemista.

Neljä videota tuhraantui roskapussien analysointiin. Se on yksi viikon harjoitustehtävävaihtoehdoista, joissa ei ollut mitään kovin houkuttelevaa tällä kertaa. Suoritusmerkintään tarvitaan 6 tehtävää ja 12 pistettä, tällä hetkellä minulla on palautettuna 5 ja kolmesta arvioidusta 8 pistettä... Laiskuus uhkaa, mutta ei sitten voittanut. Valitsin tehtävän, jossa piti surffata esiin kolme erilaista hautaustapaa ja miettiä mitä ne kertovat haudattujen sukupuolesta, yhteiskunnallisesta asemasta, varakkuudesta ja terveydestä sekä kyseisestä yhteiskunnasta.

Eka esimerkkini oli Sammallahdenmäen pronssikauden röykkiöhaudat. Jotka ovat komeita, mutta kertovat haudatuista varsin vähän ja yhteiskunnasta lähinnä yhteyksistä länteen.

Toinen esimerkkini oli Eremitaasin lempparini, joiden taustoitus oli kiitettävän hyvä ja lyhyt Wikipediassa. Ikiroudan ansiosta haudoista on tallella ruumiit ja hautalahjat. Ihmiset eivät elävinä välttämättä käyttäneet täsmälleen samanlaisia esineitä, mutta hautauksista selviää ainakin hevosten merkitys ja huopaamisen osaaminen. Todennäköisesti materiaalit kertovat myös kauppayhteyksistä.

Kolmas esimerkkini oli Kokemäen kirkonmäki runsas sata vuotta sitten.

Puiset hautamerkit on poistettu kauan sitten ja samalla todennäköisesti haudat tyhjennetty. Jos kuvan ottaisi nyt samasta paikasta, siihen tulisi osa sankarihautausmaata ja paljon tasaisempaa nurmikkoa. Voi olla, että haudoista löytyisi arkeologisella kaivauksella jotain merkkejä, mutta haudatuista yksilöistä ja heidän yhteiskunnastaan voinee sanoa vain sen, että käytössä oli kristityt ruumishautaukset.

Tehtävässä piti tehdä myös vertausta nykypäivään omassa yhteiskunnassa. Tuhkauksen yleistyttyä jälkeemme jättämä todistusaineisto on vieläkin vähäisempää kuin sata vuotta sitten. Korkeintaan jää hautakivi, jonka muoto kertoo kulttuurisesta yhteydestämme Eurooppaan ja aika moneen muuhunkin maankolkkaan, johon eurooppalaiset ovat tavan levittäneet. Tulevaisuuden arkeologeilla on siis Sammallahdenmäen tapainen problematiikka edessään: siirtyikö kulttuuri maahanmuutolla ja kuinka mittavaa se mahtoi olla?