Varjokuvien Frimanit

Hämäläinen 28.9.1887

Satakunta 7.11.1891

Viimeistään vuonna 1887 Suomessa liikkui varjokuvia näyttänyt K. Fr. Friman, Marraskuun 1891 alussa hän oli Porissa, kuten oheinen ilmoitus todistaa ja pari viikkoa ilman etukirjaimia Haminassa (Fredrikshamns Tidning 19.12.1891). Kaksi vuotta myöhemmin hän sai Sortavalassa tekstimainoksen:

Varjokuva-näytäntöjä (Laterna Magica) antaa täällä Kaupungintalossa huomenna hra K. F. Friman. Ohjelma on erittäin runsas, sisältäen maisemakuvia Wenäjältä, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Saksasta, Itävallasta, Englannista, Ranskasta, Sveitsistä, Italiasta, Etelä-Euroopasta sekä muista maan-osista. Sitä paitsi kuuluu ohjelmaan kuvauksia Robinson Crusoen historiasta ja lopuksi sarja leikillisiä vaihtokuvia. Kaikkiaan on ohjelmassa lähes 100 kaunista ja opettavaista kuvaa, jonka vuoksi varsinkin nuorison sopisi käyttää tilaisuutta hyväkseen. Ja sopiipa vanhainkin pistääntyä tuohon tilaisuuteen. Onhan siitä iloa heillekin. — Viime torstaina näytteli hra Friman varjokuviansa seminaarin nuorisolle. (Laatokka 9.12.1893)

Sortavalasta matka jatkui Käkisalmeen (Wuoksi 13.1.1894). Vuoden lopussa Poriin saapui J. Friman, jonka esityksessä

Uuden kansakoulun juhlasalissa lukuisalle yleisölle. Pimeän salin keskelle oli asetettu kehyksien varaan valkonen palttina-kangas pingotukseen; ja siihen ohjattiin valoa pienestä koneesta salin perällä. Kun sitten koneesen pantiin läpinäkyviä kuvia, niin muodostuivat nämätkin, samoin kuin valokin, palttinakankaalle ja esiytyivät hyvin kirkkaina ja monin kerroin suurennettuina. — Maisemakuvat ovat hyvin sieviä ja hullunkuriset kuvat naurattivat yleisöä kelpolailla. (Satakunta 2.10.1894)

Vaasassa kolme vuotta myöhemmin esiintyi Friman ilman etukirjaimia (Wasa Nyheter 6.2.1897). Samoihin aikoihin Hämeenlinnassa vierailleen ulkomaisen taikurin esityksen arviossa todettiin, että loistonumeroiksi mainostetut elementit "on täällä ukko Friman yhtä suurella menestyksellä näytellyt monta monituista kertaa 15 pennin sisäänpääsymaksusta" (Hämeen Sanomat 4.3.1897) Samana vuonna Tampereella "Varjokuvia näytteli P. Friman viime sunnuntaina täkäläisen kansakoulun voimistelusalissa kahteen otteeseen tai klo 5—7 ja 8—10 j. pp. Katsojia oli hänellä riittämään asti, varsinkin lapsukaisia, joita etenkin pilakuvat näyttivät suuresti huvittavan. Nähtävää siellä oli aikaisillekin, sillä näytellyt maisemakuvat olivat hyvin onnistuneita" (Tampereen Uutiset 16.11.1897) P. Friman esitti varjokuvia myös Pellavatehtaan uudessa juhlasalissa (TU 20.11.1897).

Vuotta myöhemmin Lappeenrannassa esiintyi K. Fr. Friman ja seuraavana vuonna Heinolassa K. Friman (Lappeenrannan uutiset 4.5.1898, Jyränkö 19.12.1899). Vuonna 1907 "Hra K. O. Frimanille annettiin lupa näytellä kansakouluoppilaille eriaiheisia varjokuvia samoin kuin ennenkin"(Aamulehti 24.10.1907). "Kuin ennenkin" sopii muistelmaan, jonka olen arvioinut käsittelevän 1880-luvun loppupuoliskoa tai 1890-luvun alkua. 

Samoihin aikoihin näytteli Friimanni varjokuvia kaupungin kansakouluissa. Ne olivat hyviä kuviä, ja pääsymaksu oli sen mukainen - kymmenen penniä. Mielenkiintoisin oli räätälikuva. Siinä iloinen räätäli nähtiin pukilla ajamassa. Kun yleisö oli sitä tarpeekseen katsellut, sanoi Friimanni: "Nyt herrasväki saa nähdä, miksi kuva muuttuu". Ja silloin tapahtui ihme. Räätälille ilmestyi äkkiä pukin pää, ja hän oli hyvin hullunkurisen näköinen prässirauta kädessänsä. Pukki sai vuorostaan kraatarin pään, ja se katsoi hyvin ihmeissään taaksensa muuttunutta isäntäänsä. (M —i L—a: Vanhan Tampereen huumoria. Posetiivareita, "traakeja" ja nappikuoppaa. Aamulehti 10.5.1936) 

Tämä oli siis yksi leikillisistä vaihtokuvista, jotka Sortavalassa mainittiin. Sanomalehti-ilmoituksiin tehdyt sanahaur eivät kuitenkaan paljastaneet kaikkia esityksiä. Frimanin tai Frimanien kierrokset ulttuivat myös Hankoon, jossa haastateltiin 80 vuotta elokuussa 1944 täyttänyttä Mia Koslowia.

- Sen fanns det också en fin herre, som hette Friman. Han var från Tammerfors, och hade varit så rik men nu var han fattig. Och han förevisade någonting som kallades "Lanternana manika".

- Var det inte laterna magica?

- Nej, nog hette det så minns jag. Det var skuggbilder på en vit duk. Alldeles som på bio nuförtiden. (Då Hangö växte upp till stad. Intervju med en som upplevat det. Hangö 19.8.1944)

Muisto ei valitettavasti auta erottelemaan Frimaneja toisistaan tai edes löytämään lisätietoa eniten mainitusta K. Fr. Frimanista. Juuri ennen ensimmäisiä ilmoituksia sanomalehdissä tosin esiintyy kihlakunnan konttoristi Karl Fredrik Friman, jonka esteettömyyttä avioliittoon kuulutettiin Kalvolasta (FAT 21.8.1871), joka oli kesällä 1879 jonain virkamiehenä Kuhmoisissa (Keski-Suomi 30.8.1879),  Kuhmoisten nimismiehen sijaisena pari kuukautta (Hämäläinen 26.8.1879), Janakkalan nimismiehen sijaisena kolme kuukautta (Hämäläinen 27.9.1884), Lopen nimismiehen sijaisena (Tampereen Sanomat 12.7.1886, Hämeen Sanomat 15.10.1886) ja Hämeen linnan päällikön sijaisena runsaan kuukauden (Hämäläinen 2.8.1886). Koko nimellä löytyi hänen muistokirjoituksensa, joka yhdistää mieheen myös P. Frimanin. "K. O." lienee painovirhe ja "J." jää epäselväksi.

Kuolleita. Marian sairaalassa Helsingissä on ummistanut silmänsä viimeiseen lepoon ent. kihlakunnankonttoristi Karl Fredrik Friman 81 vuoden ikäisenä. Vanhuksen varsinainen olinpaikka oli Hämeenlinna, missä hän — omituista kyllä — oli tunnettu "Paavo" Frimanina, mutta hyvin muistettanee hänet kaikissakin maamme kaupungeissa.

Friman oli syntynyt kaartinkasarmissa Helsingissä; äiti kuoli v:n 1831 kuuluisaan kolerakulkutautiin lapsen ollessa 10-viikkoisen, isä taasen läksi aliupseerina jo ennen tämän syntymää n. s. Puolan sotaan ja hävisi sille tielle. Frimanin otti hoitoonsa eno, kauppamies K. G. Hultman Tampereelta, ja täällä F. kävi al. alkeiskoulun. Seitsentoistavuotiaana lähdettyään maailmalle hän vaihtelevien vaiheiden jälkeen rupesi kihlakunnankonttorin toimiin ja avitteli 40 vuoden ajan kruununvouteja, henkikirjureita ja nimismiehiä, usein myös hoidellen heidän viransijaisuuksiaan. 

Muuttuneet olosuhtet pakottivat F:n sitte toiselle elämänladulle; hän alkoi esittää taikalyhtykuvia, saaden siitä ammatista elantonsa 20 vuodeksi, kierrellessään Suomen ristiin rastiin ja käydessään moneenkin kertaan sen kaikissa kaupungeissa. "Elävät kuvat" tekivät kilpailun vanhukselle mahdottomaksi, ja viime vuodet hän vaatimattomana ja aina hyväntuulisena eleli varattomana ja yksinäisenä, viimeisetkin ystävänsä manan majoille menettäneenä, odotellen pääsyä rakenteilla olevaan Helsingin ukkokotiin, mutta sitä kesää ei koskaan tullut. (Aamulehti 15.9.1912)

Lumisota vuoden 1872 paikkeilla

Karl August Tavastjernan kokoelman Kertomuksia ja kuvauksia (suomentanut Juhani Aho) minämuotoinen kertomus voisi olla lapsuudenmuistelmansa, sillä ennen isänsä uutta avioliittoa vuonna 1872 kotina oli Ryttylän kartano Hausjärvellä. Ote:

Kävin parhaallani kahdettatoista, luin kotiopettajan edessä maalla pohjois-Hämeessä ja valmistauduin suorittamaan pääsötutkintoa latinakouluun seuraavana syksynä. Talvi kului kuitenkin enemmän lumilinnojen rakentamiseen kuin klassillisen opin temppelini perustuksien panemiseen. Niistä on tuskin mitään mieleeni jäänyt. Sitä vastoin on siihen ijäksi päiväksi painunut tapaus, joka kamaluuteensa nähden on ainoa elämässäni ja levittää kauhuansa kaikkiin senaikuisiin muistoihini.

Puolen peninkulman päässä isäni maatilalla oli seurapiirini — kaksi saman mielistä ja saman ikäistä poikaa. Me tapasimme säännöllisesti toisemme useamman kerran viikossa ja kävimme syksyn pitkän hyvin järjestettyä lakkaamatonta kolmekymmenvuotista sotaa, jonka suuret tappelut ja tärkeät käännekohdat ratkaistiin aina sitä mukaa kuin vierailimme toistemme luona. Olimme juuri siihen aikaan saaneet ruveta lukemaan Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" ja kaikkien meidän synnynnäinen sotilasurhoutemme leimahti ilmituleen siitä, mitä olimme lukeneet.

Oli vähän vaikea sopia siitä, kuka saisi sodassamme leikkiä Kustaa Aadolfia. Hänen jaloutensa, hänen voittonsa ja sankarikuolemansa houkuttelivat meitä kaikkia yhtä voimakkaasti, samalla kuin meistä jokainen olisi ollut innostunut suorittamaan hänen suurta isänmaallista tehtävätään.

Kun minä olin voimakkain ja muita yrittelijäämpi, niin anastin minä Kustaa Aadolfin osan yksinomaan itseäni varten — toistaiseksi. Toiset saivat nurpeilla mielin tyytyä siihen, että joutuivat kahden edustamaan katoolista ylivaltaa. Minä vein voiton, ja historian menon mukaan täytyikin minun viedä voitto heistä, vaikka heitä olikin kaksi. Luulen sitäpaitse, että jo paljas tieto siitä, että esitin kuuluisaa sankarikuningasta, vahvisti voimiani kaksinkertaisesti ja vähensi vastustajieni voimia yhtä paljon, sillä melkein aina minä vaan voitin ja vuodatin urhona kaatuessani punaisimman nenävereni ruokasalin matolle — Lutzenin tantereelle — varmasti vakuutettuna siitä, että se tapahtui uskonvapauden pyhää asiata puolustaessa.

Mutta kun alituiset voittoni lopulta kävivät vastapuolueelle kärsimättömiksi, vetosivat he vanhempiemme korkeimpaan tuomioistuimeen ja saivat heidät tekemään sen Salamonin päätöksen, että meidän olisi kunkin vuorollamme esitettävä sankarikuninkaan osaa, ettei voitto aina kallistuisi minun puolelleni. Seuraus siitä oli se, että kun minä ensikerran leikin Tillyä, minä tein sen samalla innostuksella kuin olisin leikkinyt Kustaa Aadolfia ja hyökkäsin niin raivosasti ruotsalaisten rintamaa vasten, että Kustaa Aadolfin täytyi täydellisesti tappiolle joutuen vetää väkensä pöydän alle. Katoolilaiset riemuitsivat, minä aloin uhata historiaa ja oikeutta, ja kolmekymmenvuotisessa sodassa olisi luultavasti käynyt ohrasesti uskonvapauden asialle, ell'ei vanhempien valta taaskin olisi tarttunut ohjaksiin ja hankkinut hyvitystä totuuden ja ruotsalaisten oikealle asialle. Ja täytyihän minunkin myöntää, että menettelyni kokonaan soti järkeä ja kaikkien isänmaallisten historioitsijain kertomuksia vastaan.

Ja niin täytyi siis Kustaa Aadolfin voittaa, vaikka minä olinkin Tillynä ja Pappenheiminä, mutta nämä historian totuudelle tekemäni myönnytykset kostin minä taas hirvittävän verisesti, kun tuli vuoroni polvistua ja pitää rukous ruotsalaisten joukkojen eturivissä ennen Lützenin tappelun alkamista.

Ylipäänsä olimme me kaikki kolme hyvin jaloja, kun olimme Kustaa Aadolfina ja voitimme, mutta huolimatta omavaltaisesta, häpeällisestä sotaonnestani, silloin kun esiinnyin Tillynä, olin minä kuitenkin ehkä kaikista jaloin, kun tiesin, että voitto oli kotiin vietävä. Sillä minä muistan, että tuon tuostakin ryhdyin jatkamaan kolmekymmenvuotista sotaamme aivan yksinänikin. Kun se ylivoima, joka olisi ollut voitettavanani, silloin tietysti minulta puuttui, niin nimitin kartanokoiramme Kastorin liittoutuneiden katoolisten valtain edustajaksi.

Taistelumme Kastorin kanssa olivat tulista tulisemmat. Etuvartijataistelut alkoivat useimmittain keskeltä lattiaa, mutta kun sotataitoni oli hänen sotataitoaan niin paljoa etevämpi ja kun minä samalla aikaa ahdistelin liittoutuneita sekä edestä että takaa, onnistui minun sijoittaa kiivain, ratkaisevin käsikähmä pöydän alle — enimmäkseen kyökin pöydän alle — sillä Kastorilta oli ankarasti kielletty pääsö muihin huoneihin, joissa pehmeät huonekalut, matot ja varsinainen herraskomeus alkoi.

No niin — tottahan on, että minulla taistellessani Kastoria vastaan oli tuntuvana etuna jotenkin navakat nyrkkini, jotka milloin tahansa olisivat voineet auttaa minua vastustajaani voittamaan, mutta minä katsoin häpeäksi Kustaa Aadolfille käyttää näin epäväkisiä aseita. Mitä minä silloin tein? Tein sen, että keskellä kiihkeintä käsikähmää pistin kädet taskuun ja ahdistelin katoolista sotajoukkoa sen omilla käyttämillään aseilla: — hampailla!

Kun tappelu oli päättynyt, kuningas kaatunut ja kun hänen hevosensa tyhjänä laukkasi rintaman edustalla, ryömivät rohkeat sotajoukot esiin pöydän alta, katoolilainen pudisti nahkaansa ja ruotsalainen syleksi koirankarvoja suustaan.

Voiko ajatella jalompaa taistelua ja yhtäväkisempää aseiden valintaa?

Sillä tavalla jatkui kolmekymmenvuotinen sota sotaonnen vaihdellessa ja sankariosan muuttuessa, ja se oli aina yhtä innostunutta ja kiivasta, käytiinpä sitä sitten pöydän alla Kastorin kanssa tai ruokasalissa naapurin poikain kanssa. Ja kun kahakat olivat olleet oikein veriset, niin houkuttelimme sisartamme suomaan voitolle kunniansa ja soittamaan pianolla Te Deum s.o. joku koraalikappale, jonka hän osasi ulkoa.

Kaarenojasta Potiloiksi

Sukututkija kyseli minulta eilen puhelimitse Kokemäen Kaarenojan tilahistoriaa, joka ei ollut tuoreimmassa muistissani. Puhelun jälkeen kaivelin blogia ja totesin yli vuosikymmen sitten selvitelleeni 1600-luvun alkua SAY:stä ja loppua muistakin lähteistä. Lopetin virkkeeseen "Isonvihan aukon jälkeen Kaarenojaa hallitsi nimismies Henrik Boge (s. 1694)."

Wallan virkamiesmatrikkelissa miehen syntymävuosi on 1697. Lisäksi selviää, että Boge oli nimismiehenä pitkään, vuodet 1722-1759 eli kuolemaansa asti. Suhteensa Boge/Båge-sukuun näkyvät ikivanhasta Täysin vastuuttomasta Båge-katsauksestani. Kuolinvuonnaan rustholli oli kartoittajalle nimeltään Kaarenoja, mutta viereinen koski Potila.

RA. Finska handritade kartor. "Geometrisk Carta öfver Potila Fors..."

Henkikirjassa 1770 (KA 7660:497) Kaarenoja on jakautunut kahteen osaan, joista ensiksimainitussa on edelleen isäntänä nimimies Henrik Båga. Kyse ei ole vanhentuneesta tiedosta vaan edellisen Henrikin pojasta, joka oli käynyt kääntymässä Turun akatemiassa ja oli nimismiehenä 1759–1788. Toista puolikasta isännöi komissaari Jacob Lackman, josta Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa viimeinen elonmerkki on asuminen Kokemäellä vuonna 1768. Genin perusteella miesten välillä ei ollut läheistä sukulaisuussuhdetta, eli ilmeisesti poikamieheksi jäänyt Henrik on myynyt puolet tilasta Lackmanille. 

Virallisesti tila oli edelleen yhtenäinen eli kun naapurikylässä Kakkulaisissa tehtiin vuonna 1773 isojakoa, jossa Potilana kirjattu Kaarenoja ei vaatinut toimenpiteitä. 

A41:15/3 Kakkulainen; Kakkulaisen jakokunnan tilusselitys, koskien taloja N:o 1-9 Kakkulaisen kylässä, N:o 1-3 Huivon ja N:o 1 Kaarenojan (Potilan) kylässä 1773-1773

Henkikirjassa 1787 (KA 7746:467) Kaarenojan rusthollin puolikkaita isännöi kaksi Johan Potilaa. Näistä toisen, Lasse Iso-Iivarin isäntäluettelon perusteella Yli-Potilan, tilalla asui arvatenkin syytingillä Henrik Båge. Kyseinen Johan-isäntä oli syntynyt 26.12.1733 Honkilahdella ja Lisa-vaimonsa Köyliössä 27.9.1730. Ali-Potilan isännän syntymäpaikka ja syntyperä on Iso-Iivarille tuntematon. Vaimo löytyi Kokemäeltä.

Tämän kummallisempaa tietoa ei pelkillä henki- ja rippikirjoilla selviä ja tilan puolittuminen ei näytä liittyvän sukulaisuussuhteisiin tai perintöihin. Lainhuudatuskortistossa päivämäärät olivat liian myöhäisiä, mutta harjoituksen nimissä kaivoin esiin kummankin puolikkaan varhaisimmat kaupat. 

Talvikäräjillä 6.2.1852 rusthollarin poika Jakob Wilhelm Johansson Potila esitti kauppakirjan, jolla hän oli vaimonsa Wilhelmina Andersotterin kanssa ostanut Kaarenojan puolikkaan ja osan Ruka(?)järvestä vanhemmiltaan eli Johan Johansson Potilalta ja Maria Jöransdotterilta. Lisäksi hänellä oli Keisarillisen senaatin talousosaston 17.2.1848 päiväämä vero-oikeus eli tätä aikaisempia asioita pitäisi kaivella immissioista. 

Vastaavasti talvikäräjillä 22.2.1856 Erland Andersson Ylikaarenoja esitti kauppakirjan toisesta puolikkaasta ja Kynsijärven osasta. Myyjinä olivat vanhempansa Anders Johansson YliKarenoja ja Anna Andersdotter, joiden syytinkiehdot oli kopioitu oikeuden pöytäkirjaan. Tila oli ostettu verolle 7.5.1846.

Mutta minne Lackman ja vaimonsa Johanna Tollet hävisivät? Kiitos Familysearchin jälkimmäiseen kysymykseen löytyy vastaus. Johanna Tollet muutti Kokemäeltä Loimaalle, jossa hän oli vapaa uuteen avioliittoon eli todennäköisimmin (muttei varmasti) aviomiehensä oli kuollut (Loimaa RK 1770-1775, 2). Kokemäeltä saatu esteettömyystodistus mainitaan myös rippikirjassa 1792-1797.

Opettajan syntymäpäivä

Viipurin Sanomat julkaisi 4.&7.2.1891 nimettömän kirjoittajan Muistoja kouluajaltani. Lyhyessä tekstissä ei ole viitteitä ajasta tai paikasta, mutta kierrätän jakson, joka kertoo nekuista(kin).

Opettaja, joka oli saanut useampia varoituksia rehtorilta puristettujen viinarypäleiden nesteen liiasta rakastamisesta, oli eräänä päivänä taas aikatavalla pöhnässä luokalle tullessaan. Sillä kerralla oli hänellä kuitenkin laillinen syy iloliemen maistelemiseen. Oli näet hänen syntymäpäivänsä. 

Makeisten pureskeleminen tunnilla oli meidän poikain ainainen tehtävä. Eipä kummakaan, sillä koulun portilla seisoi tavallisesti joka päivä viettelys elävänä kuvapatsaana, pieni arkku kainalossa ja hänen elähyttävä huutonsa: "Osta nekkuja! Osta nekkuja" soi suloisena säveleenä koulupoikien korvissa. Harva oli se mies, joka ei silloin pistänyt kättänsä taskuunsa etsimään kolikoita sieltä. Tänäkin päivänä olivat jokaisen hampaat ympäröittyinä siirapin värillä. Moni maiskutteli vielä huuliansa täydessä nautinnossa. Olipa vielä niitäkin jotka pitelivät poskeansa, kun, näet, tuo siirappi joutava kierteli hampaanrakoon.

Olen kertonut kylliksi siirapista ja jos ei koko juttu olisi saanut alkunsa tuollaisesta keitetystä siirappi tötteröstä, jättäisin jo koko aineen rauhaan. Opettaja oli, niinkuin jo sanoin, aika lailla pöhnässä ja sangen hauskalla tuulella.

"Saan toivottaa opettajalle iloista syntymäpäivää," lausui yksi vekkuleista ja meni istumasijaltaan suoraan opettajan eteen. Kumartaen syvästi ja ojentaen hänelle suuren siirappi tötterön lausui hän vielä: "Ei ole minulla parempaa lahjaa mutta annan mitä on".

"Kiitoksia, kiitoksia poikaseni, pane se hattuuni joka on tuolla pöydällä."

Poika teki niin ja meni paikallensa. Häntä vierimäinen nulikka teki saman tempun, meni opettajan luokse, mutta sinne mennessä luisti tötterö hatusta hänen käteensä. Luullen saavansa uuden lahjan, kiitti opettaja jälleen ja käski panemaan senkin hattuunsa. Hänen perästään tuli kolmas, neljäs, viides, kuudes, j. n. e. Kunnes koko luokka oli tehnyt samanlaisen kunnian osoituksen opettajallensa. Ei kukaan hiiskunut sanaakaan kumppanilleen, ei kukaan vääntänyt suutansa vähääkään nauruun, mutta jos joku vieras silloin olisi katsonut pulpettien taakse, olisi hän nähnyt miten he tyytyväisenä hieroivat käsiään.

Tunnin kuluttua meni opettaja hoiperrellen hattunsa luokse. Mikäpä lieneekään venyttänyt naamansa neliskulmaiseksi, nähtyään hattuansa. Tyhjä se oli kun sinne pannessakin, sillä tötterön viimeinen kohtalo oli kuolla ja sulaa "ultimuksen" suussa. Oliko hän uneksinut tahi nähnyt "pieniä ukkoja", jotka tötterö kädessä kumartelivat häntä. Miettien asiata pani hän hatun päähäänsä ja päättäen tilansa olevan vaarallisella kannalla, mumisi hän itsekseen. "Annan paholaiselle kaikki ryypyt."

Jos hän piti lupauksensa, jätän sanomatta.

Aiempia nekkujuttuja

• Nekkusaksa eli koululainen pienyrittäjänä
• Nekunkeittäjä Backlund Kokkolassa

Kadonnut aatelismies ja kertomus lähteenä

Tavallisten liikkuvien ihmisten katoaminen kirkonkirjojen väliin on tavanomainen ilmiö, mutta yhteiskunnan yläkerroksissa harvinaisempaa. Yksi tällainen poikkeus on Johan Magnus Ållongren (s. 1.3.1745 Heinola). Hänestä kertoo "Arthur Ramsayn" vuonna 1859 kirjoittamat muistiinpanot, jotka perustuvat äitinsä ja äidinisänsä kertomuksiin. Käsikirjoituksen nykysijainnista ei ole tietoa, nojaudun Borgåbladetissa 12. & 14.2.1946 julkaistuun versioon, jonka toimittaja H. J. W. ei ole vaivautunut avaamaan aatelin sukutauluja. Kertomuksessa "kirjoittajan äiti ja tämän sisar" ovat 1789 epidemian aikaan Heinolan Paasossa (Heinola RK 1790-1794, 57). Jos oletetaan äidin avioituneen Ramsay-sukuun, kyseessä olisi Viveka Vendla Vilhelmina von Essen (1786-1812), mutta tämä kuoli ainoan poikansa synnytyksessä ja isänsä oli kuollut jo vuonna 1809 eli hän ei kertonut lapsenlapsilleen kai mitään. Sekä kirjoittajan että sukulaistensa henkilöllisyys jää siis epäselväksi.

"Kirjoittajan äiti" oli Paasossa myös vuodenvaihteessa 1799-1800 samoin kuin Johan Magnuksen isoveli Otto Fredrik Ållongren (s. 25.1.1739). Norrköpingissä järjestettäviin valtiopäiviin oli käynyt kutsu ja jostain syystä Johan Magnus halusi niille osallistua, vaikka hänellä ei tiettävästi ollut rahaa matkustamiseen eikä säädynmukaiseen oleskeluun paikan päällä. Kirjoittajan äiti oli veljesten kohtaamisessa läsnä ja kuuli sekä muisti vanhemman veljen todenneen "Jag har vänt mig håg från världen och bryr mig varken om riksdagar eller om dem, som låter narra sig till det förbannade Sodom i Stockholm." Nuorempi vastasi: "Tiden skall utvisa ven av oss som är den största narren. Jag reser i alla fall, och kommer du dit, så råkas vi där."

Johan Magnus tosiaan lähti matkaan. Muistitiedon kirjoittaja sijoittaa matkanteon Ahvenanmeren yli maaliskuuhun 1800 ja korostaa kovaa kylmyyttä, joka mahdollisti reen käytön. Posttidningarissa 27.2.1800 kuitenkin kerrotaan, että kun "Lieutenant Ållongren" matkalla Suomesta Ruotsin puolelle, meri oli sula Suomen ja Ahvenanmaan välillä ja itätuuli vei jäälauttoja kohti Ruotsia. "Lieutenant Ållongren" pääsi perille Norrköpingiin (Norrköpings Tidningar 6. & 10. 1800). Häntä ei mainita aatelisäädyn painetuissa pöytäkirjoissa, joten ehkä muistitieto puuttuvan valtakirjan estämästä pääsystä pitää paikkansa.

Muistitiedon mukaan Johan Magnus sai Norrköpingissä säätyläisiltään komean uuden asun, jossa hän esiintyi Heinolan ympäristössä. Eli hän tuli takaisin Suomeen, mutta kohtalostaan vuoden 1800 jälkeen ei ole tietoa.

Asiakirjat eivät kerro erityisen tarkasti aiemmastakaan elämästään. Digihakemistoon tehtyjen nimipoimintojen avulla löytyi vaivattomasti Hollolan tuomiokunnan renovoitu tuomiokirja, jossa Kärkölän talvikäräjillä helmikuussa 1793 valitettiin Johan Magnus Ollengrenin ja hushållerskansa Eva Maria Frimanin oleskelleen Kärkölässä ilman vaadittua papintodistusta (§77, s. 221-222). Samaan aikaan hän oli kirkonkirjoissa Asikkalan Urajärvellä, josta otti vuonna 1794 todistuksen Tammelaan. (Asikkala RK 1790-1797, 161). Leski Eva Maria Friman (s. 1755) kävi vuonna 1794 ehtoollisella Jokioisissa eli Tammelan lähellä (Jokioinen RK "1786", 7).

Digihakemiston avulla löytyi myös vaivattomasti huhtikuussa 1806 tehty Otto Fredrikin perukirja, jota kirjoitettaessa veljen olemassaoloa tai mahdollisesti tunnettua kuolemaa ei ollut syytä mainita ja sama ratkaisu tehtiin vuotta myöhemmin kun kuolinpesästä erotettiin lesken osuus. (Turun hovioikeus. Ecm:1 Aatelin perukirjat)

Taistelusta karannut

Oskar Ferdinand Ingelius oli syntynyt Turussa 5.4.1812. Hänen isästään tuli Merikarvian kirkkoherra Merikarvialle, josta käsin Oskar kävi koulua Turussa viimeistään vuodesta 1823. Vartijassa 3/1892 julkaistun muistokirjoituksensa mukaan:

Kouluaika kului erinomaisemmitta tapauksitta. Kuitenki oli vanhuksella siltäkin ajalta yhtä ja toista muistossa. Pitkät merimatkat Merikarvialta Turkuun kasvattivat rohkeutta ja herättivät viehätystä merellä liikkumiseen, jos toisin paljon kärsimyksiäkin oli näihin matkoihin yhdistettynä. Vanhus kertoi, mitenkä kerran rajuilman tultua oli pakko eräällä luodolla rankassa ilmassa viettää pari kolme päivää, ennenkuin ilma tyyntyi ja taas rohjettiin lähteä matkaa pitkittämään.[...]

Paljon aikaa käytettiin koulun aikana ulkona liikkumiseen ja urheiluun. Ja nuot siihen aikaan tavalliset katumelskeet koulunuorison ja katupoikain välillä eivät lainkaan näyttäneet olleen tuntemattomat vanhukselle. Tällaisissa historioissa usein mainittiin tuon sittemmin niin kuuluisaksi tulleen, Itämailla matkustelijan, professori Yrjö Aukusti Wallininkin nimeä. 

 

Niin tapahtui eräänäkin iltana, että Wallin ilmestyy Ingeliuksen luo, ja esittelee, että lähdettäisiin mäkeä laskemaan. Sanottu ja tehty. Kelkat otetaan mukaan, mennään eräälle kaupungin syrjäkadulle, jossa oli hyvä mäki. Kuin oli jokin matka astuttu, välkähtää valkea erään asunnon nurkan takaa — tämä oli tavallinen sodan merkki. Tästä huolimatta kiivetään mäelle ja lasketaan tulemaan huimaavaa vauhtia mäkeä alas, mutta kuin oli tultu noin keskivaiheille, silloin yhtäkkiä viskataan jotain kelkkain eteen, niin että nämät seisahtuvat, ja samassa ympäröitsee urheilijoitamme suuri joukko katupoikia. 

 

Wallin, joka ei ollut pelkuri koskaan, etsi aseen ja nyt alkaa tulinen taistelu. Sillä kerralla kuitenkaan ei toista kumppania huvittanut ryhtyä vastarintaan noin suuren ylivoiman kanssa, vaan katsoi viisaammaksi pötkiä ajoissa tiehensä, niin että Wallin yksin sai puolustaa itseänsä miten paraiten taisi. Useain päiväin poissaolo koulusta ja verinaarmut kasvoissa, kun vihdoinkin tuli, olivat ne merkit, jotka todistivat, mitä kahakassa muutamia päiviä ennen oli tapahtunut. 

 

Mutta sitten sai tuo vaaran hetkenä ystävänsä hyljännyt toveri kokea, ettei ole leikintekoa jättää toinen auttamatta. Kuin Wallin oli kouluun tullut, käy hän suoraan sen pöydän tykö, jonka takana kumppaninsa kahakassa istuu, ja sanaakaan sanomatta antaa hän aika läimäyksen korvalle, niin että tämä pyllähtää pöydän alle. Tämä teko ei kuitenkaan synnyttänyt sen pidempää vihamielisyyttä toverien kesken, kuin että entinen ystävyys taas palasi sijaan, kun vastaisissa koetuksissa oli havaittu, että kurituksella oli ollut tarkoitettu hyötynsä mukanaan.

Yhteisiä merkkipäiviä vuosina 1815-17

Pippingin luettelon mukaan Turussa painettiin Kejsarillisen Majestetin Armollinen Julistus Wiinin Congressin Lopusta Ja Yhden uuden Sodan Alusta. Annettu Wiinisä s. 9 p. Toukokuusa 1815. Napoleon oli karannut Elbalta ja edessä oli Waterloo 18.6.1815.

Wikimedia

Venäjä oli voittaneella puolella, joten Turun tuomiokapituli lähetti kiertokirjeen kiitosjumalanpalveluksesta 23.8.1815 ja Porvoon 11.8.1815.[1] Turussa juhla järjestettiin 27.8.1815. Hyväntekeväisyyskeräyksen kohde ei liittynyt sotaan vaan oli Kalannin Kuvantaan kylän talollisen Johan Henricsson Pietilän 26-vuotias vaimo Regina Andersdotter, joka oli 24.7.1815 synnyttänyt täysikasvuiset neloset: Samuel, Ephraim, Regina ja Lovisa. [2]

Napoleonin sotien päätyttyä tuomiokapituleista määrättyjen kiitosjumalanpalvelusten sarjassa tulee tauko. Turussa juhlistettiin keisarin nimipäivää 11.9.1816 muun muassa kiitosjumalanpalveluksella, mutta jää epäselväksi oliko tämä omatoimisuutta vai laajempi juhlinta.[3] Vuotta myöhemmin kiitosjumalanpalvelus järjestettiin Aleksanterinpäivänä ainakin Uudessakaarlepyyssä, jossa oli juhlittavana myös juuri valmistunut silta.[4]

Vuoden 1817 varmasti valtakunnallinen juhla oli uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhla 31.10.1817. Se tuli seurakunnille tiedoksi viimeistään Turun tuomiokapitulista 20.8.1817 ja Porvoosta 25.8.1817 lähetetyin kiertokirjein.[5]

Turussa juhlapäivän aattona vihittiin käyttöön uusi akatemiatalo kaikella mahdollisella juhlallisuudella ja akatemiatalo oli tietenkin illalla valaistu. Seuraavana aamuna jaettiin keisarin myöntämät teologian tohtorin arvot. Illalla "koko kaupunki" oli valaistu. Tuomiokirkolla koulupojat lauloivat ylistys- ja kiitospsalmeja puhallinmusiikin säestyksellä. Juhla jatkui jumalanpalveluksin, puheilla ja musiikilla kolmantena, neljäntenä ja viidentenäkin (3.11.1817) päivänä, jolloin pidettiin lääketieteellisen tiedekunnan promootio. [6]  Porvoossa riitti kolme päivää.[7]   

Lähteet:

[1] ÅCB 174, IV:195; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s. 250

[2] Åbo Allmänna Tidning 02.09.1815 no 102

[3] Åbo Allmänna Tidning 19.09.1816 no 111

[4] Åbo Allmänna Tidning 11.10.1817 no 119

[5] ÅCB 181, IV:257; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s.97

[6] Åbo Allmänna Tidning 11.11.1817 no 132; Åbo Allmänna Tidning 13.11.1817 no 133

[7] Åbo Allmänna Tidning 02.12.1817 no 141