Yllä oleva kuva on julkaistu Land och Stad -lehdessä 05.08.1891 kuvatekstinään Siirtolaisen lähtö. August Bernhard Mäkelä, joka kirjoitti mm. nimellä Kaapro Jääskeläinen, muutti vuonna 1901 Matti Kurikan perustamaan Sointula-yhteisöön Kanadaan. Hän palasi Suomeen vuosiksi 1905-1910, ja sen jälkeen hän palasi taas takaisin Sointula-yhteisöön. Kokoelmassaan Iloisia juttuja IV hän kuvaa alkumatkaa:Suomesta kuljettaa Höyrylaiva-Osakeyhtiö siirtolaiset Hulliin "Arcturus" ja "Polaris" laivoilla. Olin kuullut näitten laivojen surkeudesta niin paljon valituksia, että päätin mennä sen matkan toisessa luokassa. Siellä oli kyllä väljää ja mukavaa, hyvä ruoka ja kohtelu, niin että omasta kohdastani minulla ei ole mitään vihan kaunaa yhtiötä vastaan.
Mutta kaiken tuon mukavuuden me saimme siirtolaisten kustannuksella. Heillä oli ahdasta, likaista, huono ruoka ja vielä huonompi kohtelu. Luulisi tosiaan yhtiön, joka verrattomasti suurimmat matkustajatulonsa saapi siirtolaisista, pitävän heistä edes jonkunlaista huolta. Mutta noita satoja henkiä varten on varattu ainoastaan pieni osasto laivan kokassa, samalla kuin kolme neljäsosaa laivan alasta on annettu muutaman kymmenkunnan luokkamatkustajan herrastelusaleiksi. Siirtolaiset saavat olla sikin sokin, miehet ja naiset kuin sillit tynnyrissä, lapset jaloissa. Vuoteina ilettävän likaiset polstarit ja tyynyt, jotka Hulliin tullessa heitettiin mereen, luultavasti jonkun tarkastuksen pelossa. Ainoastaan muutamilla vuoteilla oli peiteriekaleita -- niin täynnä syöpäläisiä, että melkein itsestään liikkuivat. Ruoka valmistettiin kehnoista aineista, sopat, puurot ja kuorimattomat perunat, sekasin samoihin astioihin, joista niitä tappelulla sai ammentaa kuppeihinsa. Meritaudin vallitessa ruokavarasto aina sai tuntuvia lisiä oksennuksesta, ja kaikki vaan pantiin menemään täydestä. Syötyä kupit ja muut syömäkalut pesemättä koottiin suureen säkkiin, josta ne samanlaisina kaadettiin likaiselle, oksennusta kuohuvalle kannelle, kun taas tuli uuden aterian aika. Näin ollen yhtiö menettelee varsin käytännöllisesti myydessään matkalippuja yksinomaan ruuan yhteydessä, sillä harvalla riittää sisua syödä tällaisissa oloissa montakaan kertaa, joten laivan ruokavarat säilyvät melkein semmoisinaan kuukausmääriä.
Kaiken järjestyksen puute edistää epäsiveellistä elämää matkustajain kesken. Laivaväki on siinä hyvänä esimerkkinä. Naisten sivu merimiehet tuskin kertaakaan pääsevät koskematta heihin ja hyväilemättä. Muita kohtaan heidän käytöksensä on raakaa ja röyhkeää, niin että töintuskin vältetään käsirysyä. Aito suomalainen hävyttömyys esiintyy päällikkökunnankin kohtelussa. Siivo puhuttelu kuuluu harvinaisuuksiin. Suurella huolella on laivojen miehistöksi valittu umpiruotsalaisia, jotta osaisivat mahdollisimman suurimmalla ylenkatseella kohdella suomalaista siirtolaista.
Jos Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön tarkoituksena on ollut järjestää olot tällaisiksi sentähden, että jokaiselle lähtijälle tulisivat mukaan mitä karvaimmat muistot synnyinmaasta ja sen kautta koti-ikävä karkottuisi, on yhtiö täydellisesti onnistunut saavuttamaan tarkoituksensa.
Mutta se ei liene ollut tarkoituksena. Sillä -- nyt vasta seuraa hävyttömyyden huippu -- perille päästessä vaadittiin siirtolaisia allekirjoittamaan todistus, jonka mukaan heitä oli kuljetettu puhtaissa, tilavissa hyteissä, makuutettu hyvillä vuoteilla, olivat saanee kyllältään maukasta ja ravitsevaa ruokaa, nauttineet hyvää kohtelua j.n.e. Tuota todistusta arvatenkin vast'edes käytetään uusien uhrien houkuttelemiseksi. Jotkut ruotsalaiset pöllöpäät siihen tällä kertaa panivat nimensä, mutta suomalaisia ei millään saatu tahallista törkeää valhetta todistamaan. Aikoivat sensijaan Amerikkaan päästyään kyhätä vastalauseen sitä vastaan. Siihen minäkin sydämestäni yhdyn.
Näin menettelee se yhtiö, jonka suomalais-amerikkalainen sanomalehti "Siirtolainen" kertoo "osottaneen todella haluavansa harrastaa siirtolaisten parasta", se kun on lähettänyt erään kapteenin tutkimaan siirtolaisten kuljetusta -- yhtiön omissa laivoissa! Jos yhtiö todella taikka leikillä jotakin parannusta aikoisi, voisivat sen rasvamahat johtajat itse nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa aivan tarpeekseen jo Helsingin tai Hangon satamissa, ilman sen pitempiä tutkimusmatkoja. Mutta sellaisista aineksista kuin tuokin yhtiö on koottu, ei voi mitään parempaa toivoa.
… Enemmän kuin luvallisesti rohkea on sillä miehellä ollut mielikuvitus, joka on teoksensa nimeksi keksinyt sanayhtymän "Iloinen Englanti." Rikas voi Englanti olla, ylpeä vapaista laitoksistaan ja alusmaittensa laajuudesta, valtias merellä ja mikä hyvänsä, mutta iloinen se ei saata olla -- tämä ikuisten sumujen, alituisten sateiden ja ainaisen savun maa. Helvettikin on hauskempi, sillä eihän siellä toki aina sada.
Jo kauas merelle ulottuvat Englantia verhoavat sumu- ja savupilvet. Täytyi uskoa, mitä monasti olin kuullut, että Lontoossa on paljon ihmisiä, jotka eivät ijässään ole kertaakaan nähneet aurinkoa. Kuinkahan suuri nautinto sellaisillakin ihmisraukoilla on Jumalan luonnosta ja elämästään! Jo ensi tutustuminen kivihiilen savuun saattoi minut vihamieheksi koko kivihiilelle. Nyt pidän tuota ainetta ihmiskunnan neljäntenä vitsauksena, yhtä pahana kuin kirkko, viina ja kullan mahti.
Hulliin päästessä kului lähes kokonainen päivä odotellessa nousuvettä, tullauksessa ja siirtolaisten lajittelussa. Eri linjoille menevät jaettiin eri parviin, joista ei ollut lupa mihinkään poistua.
"Ei ne buurit sentään vielä ole kaikkia enkelsmanneja kerinneet ampua", oli jonkun siirtolaisen ensimäinen havainto laiturille tullessa. Olihan niitä siellä vielä koko joukko, pitkiä komeita miehiä. Mutta sodan vaikutuksia tuntui kaikkialla. Hevosiakaan ei ollut enää jälellä muuta kuin niin suunnattoman suuria, ettei niitä oltu saatu mahtumaan mihinkään kuljetuslaivoihin. Niin isoja hevosia ei kukaan meistä ollut ennen nähnyt. Jalatkin olivat paksut kuin kuusen juurakot ja kauhean karvaiset. Mutta pantiinkin niille kuormaa, pienen laivan lasti itsekullekin.
Toinen sodan vaikutus tuntui tullissa. Suomessa oli minulla sellainen käsitys, että Englanti yhä vieläkin on vapaakaupan maa ja että tullaus siellä sentähden on vain muoto-asia. Mutta buurisodan äärettömät kustannukset kootaan väkijuoma-, tupakka- ja kivihiiliveroilla, jonka vuoksi juoma- ja tupakkatavarat nykyisin ovat Englannissa hirveän kalliit. Niinpä maksaisi vaivan kuljettaa niitä aineita muista maista, jos ei olisi tulli esteenä. Salakuljetuksen varalta nuuskitaan matkustajainkin tavarat. Mutta selvästi näkyy, että tämän vapaan maan viranomaiset vastenmielisesti tekevät tehtävänsä, jota he sydämessään pitänevät ala-arvoisena. Ei sinnepäinkään ole sitä innostusta kuin Terijoen tai Valkeasaaren tullimiehillä. Useimmilta he ainoastaan kysäsivät, oliko arkuissa sikareja tai muuta kallista tupakkaa. Jos siihen vastasi kieltävästi, ei arkkuja vaadittu aukasemaan. Mutta joka ei osannut vastata mitään, pian joutui avaamaan. Niinpä suinattiin tarkoin senkin metodistinaisen käsilaukku -- hän kun oli umpisuomalainen -- ja tullimiesten iloksi löytyi siitä sikarilaatikko, mutta tarkemmin tutkittaessa havaittiin sen sisältävän hänen ompelutarpeitansa.
Sitte lähdettiin meitä pimeässä ja sateessa viemään pitkin Hullin kuraisia katuja. Oli siinä kiertelemistä. Oppaamme aina käänteissä laski, että lukumäärä oli täysi, ja väliin jätti meidät hetkeksi seisomaan kadulle siksi aikaa kun itse pistäysi kapakassa ryypyllä. Minkäs hänen teit? Mihinkään et osannut omin päin ja haukkumaan et kyennyt tuntemattomalla kielellä. Toisinaan liittyi saattojoukoksemme likanaamaisia katupoikia, pitäen vihoviimeistä lystiä. Ja syytä heillä oli, sillä hassunnäköistä matkuetta me tosiaan olimmekin. Liena jo alkoi tuskaantua. Mutta hän rauhottui, kun selitin aseman luonnolliseksi. Nyt emme enää olleet ihmisten kirjoissa, vaan siirtolaisten. Toinen luokka mukavuuksineen, ihmisarvoineen kaikkineen oli nyt ollutta ja mennyttä.
Vihdoin tulimme likomärkinä kurjannäköiseen siirtolaismajaan, mutta meitä ei viety sisälle huoneihin, vaan pihalle katoksen alle, koska meidän vielä samana iltana piti päästä junalla jatkamaan matkaa. Täällä tarjottiin kahvia, oikeata siirtolaiskahvia, joka täst'edes oli kauhunamme koko matkan aina perille saakka. Suomessa ei löydy mitään, mitä voisin sen makuun verrata. Mahdollisesti saisi sitä syntymään, jos keittäisi sekasin tervaa, siirappia ja piimänsintua -- kolmia kutakin -- sillä niille kaikille se maistui. Liena joi sitä ainoastaan tämän kerran ja uskoi sillä. Minä maistelin joskus myöhemminkin, siinä hurskaassa toivossa että se ehkä matkan varrella muuttaisi makuansa mutta sitä se ei ihmeeksikään tehnyt. Jos kahvia tahtoo Amerikkaan mennessään juoda, on paras ottaa mukaansa omat kahvit ja kahvineuvot. Ikävä tulee muuten.
Kovalla huudolla ja melulla vietiin kullekin linjalle lähtijät eri juniin. Meitä oli ainoastaan 5 Anchor-linjalle kuuluvaa: Liena ja Kaapro, kaksi maalaria ja yksi kirvesmies, kaikki Helsingistä. Muutaman vaunun sivusta avattiin ovi eri osastoon, johon hyvin mahduimme. Vaunut ovat täällä pian puolta kapeammat kuin Suomessa, jaetut osastoihin, joissa on ainoastaan kaksi vastakkain olevaa penkkiä. Sivuilla olevat ovet, jotka samalla tekevät akkunan virkaa, avataan ja suljetaan ulkoa, joten matkalla ollaan täydellisessä vankeudessa. Kun vaunuissa ei ole juomavettä eikä mitään mukavuuslaitoksia, kävi olo pitemmän päälle varsin tukalaksi. Siihen aikaan kuin tuommoinen vaununmalli on keksitty, lienevät ihmiset olleet umpinaisia. Asemillakaan ei näkynyt missään vettä eikä muuta.
Liikkeelle lähdettyä juna sillä kertaa pyyhkäsi sellaista vauhtia, että päätä huimasi. Pian tällä menolla matka katkiaa. Suuret kaupungit, sellaiset kuin York, Edinburgh, y.m. vilahtivat ohi kuin näyssä vaan. Joillakin asemilla konduktööri reippaasti riuhtasi oven auki, lausui pari kolme sanaa, joista viimeinen aina oli "pliis!" (please = tehkää hyvin!) Silloin näytimme hänelle piletit. Mies leikkasi loven ja katosi, lukiten oven jälkeensä. Mutta muutamalla asemalla konduktööri ei niin vähällä lähtenytkään, vaan piti ovea auki, huitoi käsillään ja huuteli "aut, aut!" Kyllähän me helsinkiläiset sentään senverran tajusimme, että ulos se meitä käskee, mutta luulimme hänen erehtyneen ja huusimme vastaan "Glasgow, Glasgow." Sillä sen tiesimme varmaan, ettei vielä oltu Glasgowissa. Siitä huolimatta konduktööri vaan piti päänsä, ja meidän täytyi poistua. Asemalla osotettiin meille ylöspäin nousevia portaita. Läksimme taivaltamaan. Porrasten yläpäässä alkoi pitkä katettu käytävä, jonka loputtua laskeusimme toisia portaita alas. Silloin olimme taas asemasillalla. Jo pääsi meiltä nauru. Olimme kulkeneet ainoastaan rautatien toiselle puolelle, mutta ylhäältä, ei maata myöten. Kohta saimmekin nähdä, että täällä olisi vaarallista lähteä kiskoille kompuroimaan, niinkuin Suomen asemilla. Junia pyyhki ohi tulimmaista vauhtia, tullen pimeästä ja kadoten pimeään kuin noidannuolet. Ei niille soitettu eikä laulettu, ei ne huutaneet, ei viheltäneet. Amerikan puolella samaten lähtevät ihan äänettömästä päästä. Itse saat pitää varasi, jos mukaan haluat.
Hetkisen odoteltua saapui juna, johon meidät ohjattiin. Ja niin sitä taas mentiin kuin viimeistä päivää. Aamun valetessa huomasimme tultavan Glasgowiin. Asemalla oli agentti vastassa. Hän vei meidät ja tavaramme siirtolaishotelliin, jossa oli joukko Amerikkaan meneviä jo ennen meitä, kolme suomalaista, ruotsalaisia, norjalaisia, Venäjän juutalaisia, saksalaisia, rumaanialaisia, joku ranskalainen, puolalainen j.n.e. Suomalaiset olivat lähteneet "Polariksessa" viikkoa aikasemmin kuin me, mutta rajun myrskyn tähden oli "Polaris" myöhästynyt ja he saaneet viikon päivät odottaa Glasgowissa. Nyt sanottiin päästävän Atlannin laivaan jo puolenpäivän aikoina.
