Ote F. H. B. Laguksen kirjasta Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta (1924)
.jpg) |
| Första maj 1890 |
Keisari Aleksanteri II oli salamurhan kautta kuollut, ja hänen kiellostansa ylioppilaskunta ei ollut saanut lippujansa käyttää, mutta nyt kun hän jo oli vainaja, arveltiin, ettei kukaan lippujen käyttämisestä närkästyisi eikä kiinnittäisi huomiotaan niiden käyttämiseen. Niinpä muutamat vanhemmat ylioppilaslaulajat vapunpäivänä v. 1882 tulivat kirjastoon ja ottivat piilopaikasta esille laulajien lipun. Se kannettiin tangon ympärille käärittynä laulajain joukon keskellä niin alhaalla, ettei sitä näkynyt tuskin ollenkaan miesjoukosta. Kun oli tultu Kaisaniemen ravintolan edustalle, niin lippu asetettiin pystyyn pöydän yläpuolelle.
Edellisenä vuonna oli Kaisaniemen ravintolan isäntä vastaanottanut ylioppilaslaulajat epäkohteliaasti. Laulajat olivat tilanneet itselleen punssimaljan, mutta isäntä ei tuonut maljaa, kun punssin tilaajat eivät esittäneet luetteloa kaikista niistä, jotka yhteisesti sen maksaisivat. Närkästyneinä laulajat olivat lähteneet pois koko puistosta ja marssineet Alppilaan. Siellä otettiin vastaan kohteliaasti ja suurella riemulla. Se yleisö, joka tavallisesti oli vapunpäivänä tullut ylioppilaslaulua kuuntelemaan, oli seurannut laulajain jäljessä Alppilaan, ja Kaisaniemen ravintoloitsijan odotettu runsas rahatulo jäi sillä kertaa noin 10 000 markkaa pienemmäksi. Sellaisesta vahingosta viisastuneena ravintoloitsija ymmärsi vuonna 1882 olla kohteliaampi. Heti laulajien saavuttua tuotiin tilaamatta suuri punssimalja laulukunnalle ilmaiseksi. Ravintoloitsija ymmärsi, että ylioppilaslaulu houkutteli niin runsaasti yleisöä, että hänen kyllä kannatti tehdä uhrauksia pitääksensä yleisön koossa laulukuntaa kuuntelemassa.
Yllätyksekseen ylioppilaslaulajat huomasivat, että kunnioitettu vanhus, professori Pacius, oli tullut Kaisaniemeen ylioppilaslaulua kuuntelemaan eikä ainoastaan kuuntelemaan, vaan hän tarttui tahtipuikkoon ja johti laulua. Harvinaisella innolla laulu kajahteli ja niin ahkerasti laulettiin, että tuskin muistettiin kastella kaulaa, vaikka ainetta kyllä oli, joka äänet selvitti ja kurkut kirkasti.
Ylioppilaslaulajain suoritettua suurimman osan ohjelmastansa ja tauottua vähän lepäämään, kuului aivan viereltä uutta laulua. Sinne oli kokoontunut iso, noin 200 miestä käsittävä mieskuoro, joka esitti tavallisia mieskvartetteja reippaasti ja moitteettomasti. Laulajat olivat kaartinpataljoonan sotilaita ja heitä johti parooni G. A. Gripenberg, joka siihen aikaan palveli upseerina kaartinpataljoonassa.
Ihmetellen kuunneltiin sotilaitten reipasta laulua ja ukko Pacius kääntyi parooni Gripenbergin puoleen kysyen:
»Mitä metodia te, herra parooni, olette noudattanut opettaessanne näitä sotamiehiä laulamaan, kun he ovat oppineet niin hyvin?»
»Praktillista metoodia, herra professori», vastasi parooni.
»Mitä te tarkoitatte praktillisella metoodilla?»
»Minä komennan sotilaani laulamaan kauniisti ja, jolleivät he laula kauniisti, niin minä annan korville. Se keino on tavallisesti auttanut.»
Pacius naurahti ja kääntyi ylioppilaitten puoleen sanoen: »Entä jos minäkin rupeaisin teitä, hyvät herrat, opettamaan noudattaen praktillista metoodia?»
»Me protesteeraamme», kuului kuin yhdestä suusta ylioppilaitten puolelta.
Uudelleen tarttui Pacius tahtipuikkoon, ja kauan sekä ahkerasti että innokkaasti kaikui ylioppilaitten kvartettilaulu, kunnes oli tullut päivällisen aika ja valkolakkinen lauma järjestyi lähtemään pois Kaisaniemen puistosta takaisin ylioppilastalolle. Rohkein mielin nostettiin laulajain lippu korkealle liehumaan kevättuulessa ja ikäänkuin juhlasaatossa se vietiin takaisin ylioppilastaloon talletettavaksi.
Tämä laulajain lipun käyttäminen vastoin keisarivainajan kieltoa ikäänkuin yllytti mieliä, kun kieltäjä ei enää ollut elossa eikä kukaan muu sen käyttämistä vastustanut. Useammalla oli mielessä ajatus, että nyt oli tehty uhmaavan rohkea teko.
Jälkeen puolenpäivän kokoontui Kaivopuiston isoon ravintolasaliin ylioppilaita ja muutakin yleisöä huone täyteen. Istuttiin pienten pöytien ääressä niin taajassa, että ravintolan palvelijat töin tuskin pääsivät liikkumaan yleisöä palvellessaan. Yhdessä huoneen kulmassa istui saman pöydän ääressä ryhmä lääkäreitä. Heidän keskuudessaan pohdittiin tavattoman intohimoisella kiihkeydellä kysymystä erään professorinviran täyttämisestä. Äskettäin oli kuollut professori Wendelin ja lääkärien mieliä piti jännityksessä kysymys, kuka olisi pätevin ja sopivin hänen seuraajakseen. Niin kiihkeästi asiasta väiteltiin, että kerrottiin professori J. V. Runebergin viimein kiukustuneena antaneen korvapuustin vastaväittelijällensä. Tämä maksoi takaisin samalla mitalla. Kiihtymys yltyi, niin että syntyi iso rytäkkä, jota kesti pitkän aikaa. Toisessa päässä salia olevat nousivat seisomaan nähdäksensä, miten tuo rytäkkä päättyisi ja he saivat kauan aikaa arvailla, kumpi puoli jäisi voitolle. Kun viimein J. V. R. ja hänen kannattajansa sekä heidän vastustajansa olivat tarpeeksi voimakkailla argumenteilla saaneet toinen toisensa vaikenemaan ja rauha palasi, syntyi salin toisessa nurkassa uusi jupakka.
Erään pöydän ääressä istui yliopiston voimistelun- ja miekkailunopettaja V. L. Bergholm, notkea, vikkelä ja voimakas mies, jonka sisar oli harjoitellut laulunopinnoita. Närkästyksellä kuuli hän sisarestansa puheltavan ylenkatseellisesti ja halveksivasti ikäänkuin jostakin huonosta naisesta, ja hän ryhtyi kurittamaan sisarensa maineen häpäisijöitä. Kun joukko yhä lisääntyi, niin Bergholm viimein väsyi, ja paiskattiin uupuneena ulos salista. Sellaisen näytelmän katselemisessa kului pitkä aika. Bergholmin notkeat liikkeet sekä voimakkaat iskut herättivät ihailua. Jokainen tahtoi nähdä, miten hän selvisi taistellessaan yksin suurta joukkoa vastaan. Lähinnä olevat olivat nousseet seisoalle paremmin nähdäksensä ja voidaksensa väistyä syrjään, jos joku nyrkki sattuisi hairahtumaan liian lähelle heitä. Huoneen perällä olevat eivät voineet seurata etualalla temmeltävien voimanmittelyä, kun keskivälillä seisovat estivät näkemästä. Sentähden ne, jotka olivat salin perällä, nousivat pöydille voidakseen paremmin seurata lattialla seisovien ylitse tuon mielenkiintoisen tapahtuman eri vaiheita. Sitä katseltiin ainakin yhtä suurella mielenkiinnolla kuin nykyajan urheilukamppailuja. Ja sitäpaitsi sen ajan yliopistonopettajat ylen harvoin panivat toimeen tämänlaatuisia näytäntöjä. Sitä suuremmalla tarkkuudella oli tilaisuudesta otettava vaarin.
Miekkailunopettaja piti kauan puoliaan suurta joukkoa vastaan, kunnes hän sortui. Mutta kun pöydällä olevat estivät eräitä heidän taakseen lattialle jääneitä ylioppilaita näkemästä taistelun viimeisiä vaiheita, työnsivät nämä pöydän nurin.
Pöydällä seisojat suistuivat tietysti nurinniskoin maahan toinen toistensa päälle, juuri silloin kun he seurasivat taistelua sen jännittävimmillä hetkillä. Pöydän kaatajat pitivät heidän lankeemustansa koomillisena kuperkeikkatemppuna ja nauroivat sille makeasti. Mutta toista mieltä olivat ne, jotka olivat olleet pöydällä. Päästyänsä jälleen jaloillensa he jakelivat vikkelästi korvapuusteja naurajille. Pikemmin kuin asianosaiset olivat aavistaneetkaan, vaihtuivat nyt osat näytelmässä. Entiset katselijat olivat muuttuneet näyttelijöiksi, joiden voimaa, notkeutta, häikäilemättömyyttä ja nopeutta korvapuustien jakelemisessa nyt saivat arvostellen ja nauraen ihailla toiset.
Se oli vapunpäivän viettoa, jonka vertaista ei oltu nähty vuosikymmeniin. Seuraavan päivän sanomalehteen oli joku totuudesta vähän välittävä reportteri kirjoittanut, että yleisö oli muka Kaivopuistossa liiallisella alkoholin käyttämisellä itsensä niin kiihdyttänyt, että iltapäivällä syntyi tappelu ensin ylioppilaitten, sitten dosenttien ja lopuksi professorien kesken. Vakuutan, että taistelujärjestys oli ihan päinvastainen, ja hyvin epävarmaa oli, tokko dosentit ollenkaan ottivat osaa tappeluun.
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)