Turistipäivä kotimaisemissa: 14. & 15. museo

Päivälehden museosta oli alkaneessa vesisateessa sopivan lyhyt pyrähdys Arkkitehtuurimuseoon. Se ei ole koskaan kuulunut lemppareihini sen paremmin pysyvän kuin vaihtuvienkaan näyttelyjen osalta. Nyt kiinnosti aidosti Wiwi Lönnin juhlanäyttely. 

Se alkoi Lönnin suunnittelemia rakennuksia esittelevillä kylteillä ja isompi huone keroi naisarkkitehtien yhdistystoiminnasta ja Lönnin matkoista. Jos halusi ymmärtää jotain Lönnin arkkitehtuurin erityisyydestä, anti jäi vähäiseksi. 

Perusnäyttelyssä puolestaan melkein loksahti leuka auki. muutama (olisikohan ollut neljä) pienoismalli ja kronologia kuvilla ja teksteillä seinillä. No, yksi selittävä tekijä on tietenkin tilan puute, jonka olisin toivonnut ratkeavan Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon välisessä tilassa eikä meren rannassa, mutta...

Designmuseon kellarissa oli Vuoden Graafikko 2022 -palkintonäyttely. Kaisa ja Christoffer Lekan töistä kiinnoistuin matkapäiväkirjasta Imperfect. Lekat lähettivät Yhdysvaltojen matkaltaan joka päivä postikortin, mutta sen paremmin seinätekstistä kuin korteista tehdystä taidekirjastakaan ei selvinnyt, mistä vanhat henkilökuvat olivat peräisin.

Kakkoskerroksen iso vaihtuva näyttely Kaiken kansan muotoilua nosti useita erilaisia näkökulmia muotoilusta ja tasa-arvosta. Jämähdin kuitenkin sosiaaliluokkaan. Näyttelytekstit korostivat Franckin Killan ja Aallon jakkaran alkuperäisenä tarkoituksena olleen, että ne olisivat "kaikkien" tavoitettavissa. Sitten vaan - hups - niistä tuli aspirationaalisia designesineitä. Joillekin.

Mutta minua kiinnostaisi muotoilijoiden tarkoituksen sijaan se, missä määrin nämä "koko kansan klassikot" ovat todellisuudessa olleet käytössä eri sosiaaliluokilla. Minä istun tätä kirjoittaessani Aallon jakkaralla ja ainoat astiani ovat Kiltaa ja Teemaa. Mielestäni aidosti pidän kyseisistä esineistä, mutta olen täysin tietoinen siitä, että kyseinen arvostus juontaa juurensa vanhempieni keskiluokkaiseen identiteettiin, jossa kodin pitää näyttää tietynlaiselta. Se, että oman asuntoni sisutus on Lundiaa, Artekia ja Muuramea ei ole sen paremmin osoitus suomalaisen designin erinomaisuudesta (tai tasa-.arvoisuudesta) kuin myöskään erinomaisesta ja individuaalisesta maustani.

Viiden maissa 13.5.2022 sekä aivoni että jalkani totesivat, että tämä museomaratoni loppuu tähän vaikka kellonaikojen puolesta pariin paikkaan olisin vielä ehtinyt. Ehkä teen tästä syntymäpäivätradition ja ensi vuonna satsaan kunnon kohotukseen ennen suoritusta. 

Turistipäivä kotimaisemissa: 11. & 12. & 13. museo

Kaapelitehtaan kolmas museo eli Hotelli- ja ravintolamuseo näytti hetken tutulta, mutta täälläkin oli siirretty seiniä ja muutettu esillepanoa. Vaihtuvana näyttelynä oli Vapriikissa tuotettu Tiistaitarjotin ja perjantaipullo - makumatka 70-luvulle. Syntymäpäivän tunnelmaan sopi mainiosti lukea seinältä lapsuusvuosieni ruokakulttuurista. Vaikka juuri edellä tätä esitystapaa kritisoin. Mutta tässä tapauksessa tekstit olivat lyhyitä ja niillä oli ymmärrettävä suhde esiteltyihin ruokakuviin.

Jo väsähtäneillä jaloillani siirryin Sinebrychoffille yrittämään toista kertaa näyttelyä Linné ja pieni pala paratiisia. En edelleenkään tajunnut yhteyttä Linnén ja 1600-luvun alankomaalaisten kukkamaalausten välillä. Näyttelyn nimeä nyt tarkastaessani huomasin, että se laajentui toiseen tilaan vierailuani seuranneena päivänä eli ehkä pitää yrittää kolmaskin kerta.

Jatkoin Päivälehden museoon virkistämään muistiani perusnäyttelystä, jonka päivät ovat luetut. Halusin erityisesti leikkiä kuvaseinällä. Vaikka Finnat ynnä muut teoriassa tarjoavat saman avainsanasurffauskokemukseen, isot näytöt ja kuratoidut kuvat sekä asiasanat ovat vaan eri juttu.

Muuhun näyttelyyn en astunut pitkälle, mutta sekin riitti. Osuin pisteeseen, jossa sai kuunnella viisi näkemystä kuvista ja journalismista. Kun viime kuukausien Ukraina-uutisoinnin yhteydessä on useaan otteeseen tullut mieleen, että annettu kuva on tavalla tai toisella vinoutunut, oli mielenkiintoista saada Helena Pilkeen katsaus Helsingin pommitusten uutisointiin. Viidessä minuutissa ehtii sanoa paljon. Uhrien määrä ja osumia saaneiden asuinrakennusten sijainti piti salata, mutta yliopiston kärsimä vahinko sopi julkisuuteen.

Myös Hans Paulin itsekriittinen pohdinta Kekkosen viimeisten vuosien uutisoinnista on valitettavasti edelleen relevanttia. Kaikki viestintä on valintaa, joka perustuu jonkun käsitykseen tarkoituksenmukaisuudesta.

Turistipäivä kotimaisemissa: 9. & 10. museo

Tapiolasta tullessa poistuin metrosta Ruoholahdessa ja taivalsin tarkistamaan Kaapelitehtaan museot. Valokuvataiteen museon näyttelyt Agnès Varda – ensimmäinen elämäni ja Valokuvan paradokseja olivat auki ensimmäistä päivää. Vaikka ensiksi mainittuun liittyi oman elämän dokumentointi, jälkimmäisen teokset antoivat enemmän. 

Kaksi esimerkkiä. Bruno Caldas oli ryhmitellyt museon kokoelmista 12 864 valokuvaa tekoälyllä. 

Näyttelytekstissä todetaan aivan totuudenmukaisesti, että tulokseen todennäköisesti sisältyy vinoumia. Mutta eksploratiiviseen käyttöön olisi ihana.

Jenni Niemelä-Nyrhinen ja Niina Uusitalo ovat teokseen Amnesia rinnastaneet sosiaaliseen mediaan ladattuja kuvia, joiden ollut (ehkä) tarkoitus kertoa yksilön kokemuksesta, mutta ilmaisu toistaa samaa kuin muiden valokuvat samankaltaisessa tilanteessa. Tämä resonoi hienosti väitöskirjani aineistoon, jossa toistuu samat tekstityypit jatkuvasti. Kiitosjuhlasta piti kertoa tietyllä tavalla ja mustikkametsässä ollessa kuvataan marjat astiassa vihreää taustaa vastaan.

Teatterimuseossa odotti yllätys, sillä näyttelytilassa seiniä oli kaadettu tai siirretty. Valitettavasti muutos ei näkynyt näyttelyjen sisällössä, joka oli yhtä mitään sanomatonta kuin ennenkin. Esimerkiksi isoimman tilan saanut Kansallisteatterin 150-vuotisnäyttely (kuva yllä) koostui suuresta määrästä rooliasuja mallinukkien yllä ja näiden ympärillä oli aivan tolkuttoman pitkä teksti luettavaksi. En väitä tavanneni montaakaan sanaa, mutta silmäilyssä ei erottunut mitään yhteyttä pukukavalkaadiin. Eikä myöskään museon verkkosivuilla luvattua " tietoa, oivalluksia, iloa ja viihdettä". Tai ehkä sentään ensiksi mainittua.

Miten alasta, jonka koko pointti on esittäminen, ei onnistuta tekemään näyttelyitä, joissa olisi joku jälki tekemisestä? Mikä lisäarvo tekstille syntyy sen lukemisesta seisaaltaan julkisessa tilassa?

Turistipäivä kotimaisemissa: 7. & 8. museo

Varsinainen kohteeni Tapiolassa oli Espoon kaupunginmuseon maaliskuun puolivälissä avautunut (ja 29.1.2023 asti auki oleva) vaihtuva näyttely Johtolankoja juurillemme. (Nyt näyttelyn nimeä tarkistaessani huomasin, että on olemassa (ja myynnissä) Ennen Espoota -kirja, "jossa kerrotaan helppolukuisesti ja kuvien kera Espoon esihistoriasta". Sitä ei ole pääkaupunkiseudun kirjastojen kokoelmissa, joista on kummasti puuttunut muitakin museojulkaisuja. Sillä ketäpä paikallinen menneisyys kiinnostaisi.)

Kyse on käsittääkseni ensimmäisestä museonäyttelystä, jossa esitellään viime vuosina muinais-dna:lla tarkentuneita käsityksiä suurimmista väestömuutoista Suomen alueelle: "Kivikauden metsästäjä-keräilijät saapuvat (Espoo 7000-5000 eaa)", "Kivikauden keramiikantekijät (5200-3200 eaa.)", "Karjankasvattajat tulevat (Espoo n. 2800-2300 eaa.)" ja "Rautakauden maanviljelijät (Espoo 500 eaa.-400jaa.)". Kustakin vaiheesta on perimävisualisointi, jota en ymmärtänyt, mutta muu sisältö oli selkeää. Erityisesti arvostin sitä, että sanottiin suoraan, kun Suomesta ei ollut dna-näytteitä ja johtopäätökset perustuivat Virosta saatuihin tuloksiin.

Kustakin ryhmästä oli myös hieno ja kookas Tom Björklundin taiteellinen tulkinta. Esineistö oli esimerkin omaista, mikä ei ollut huono ratkaisu. Jostain syystä kuitenkin vain rautakaudelle oli lisätty hipelöintiständi. Sille olisi ollut selvästi tilausta myös kivikauden puolella, sillä tilassa kanssani ollut koululuokka äänteli kosketushaluaan. Kivikirveiden replikoita luulisi olevan?

Lapsukaisten aktivointiin oli "kaivuualue", jonka hiekka ja lapiot olivat kyllä kaukana asiallisesta arkeologiasta. En itse viitsinyt ruveta puuhaan vaan kuulustelin koululuokasta vapautuneen museopedagogin. Hiekan joukossa on keramiikkaa ja kiveä. Eli niitäkin pääsee hipelöimään, jos jaksaa ensin kaivaa.

Kuulustelun perusteella oppilaat olivat olleet kiinnostuneita esimerkiksi laktoosi-intoleranssista. Omalla tietotasollani näyttely ei tarjonnut uutta enkä myöskään havainnut sisällössä merkittäviä ongelmia. Paitsi että kaikki kulttuurit näyttivät leviävän tasaisesti pitkin Suomea.

Koska koululuokka opastuksineen vaikeutti tutustumista tein välissä kiepin yläkerran Emmaan ja ihmettelin matkalla alakerran työmaatunnelmaa. Seinätekstin perusteella vielä tämän vuoden puolella avautuu "Collection Kakkonen" eli designkokoelma, joka "esittelee suomalaista lasia ja keramiikkaa modernismista nykypäivään". Emman kaksi sokkeloinstallaatiota eivät kolahtaneet, mutta rauhoitun taas kerran katsomalla keinuvaa nestepintaa.

Turistipäivä kotimaisemissa: 5. & 6. museo

Kävin ostamassa eväät ja siirryin metrolla entisiin kotimaisemiin eli Tapiolaan. Äskettäin historiantutkijaporukassa joku muisteli sikäläisen kellomuseon tulleen lopetetuksi, mutta näin huonosti asiat eivät ole. Päivää suunnitellessani huomasin, että se oli muuttanut Weegee-talon naapurustoon. Vasta paikan päällä kuitenkin selvisi, että Suomen kello- ja korumuseo Kruunu ja myös Weegee-talosta lähtenyt Museo Leikki (aik. Suomen Lelumuseo Hevosenkenkä) toimivat nyt samassa uudisrakennuksessa. 

Kruunu on käyttänyt hulppean tilansa kolmeen vaihtuvaan näyttelyyn. Entisen kaltaista historiakatsausta ei siis ole tarjolla. (En minä kyllä rehellisesti sanoen sen edesmenneen näyttelyn sisältöä muista. Vaikka pysyi vuosia samana.)

Leikki, joka sopivasti avautui juuri 13.5. juhlistaakseen viisikymppisiäni (krö-höm), teki huomattavasti paremman alkuvaikutelman. Silmäni osuivat ensimmäisenä herkulliseen kronologiseen leikkipuhelinasetelmaan ja vastaavaa oli lisää pitkin ison tilan seiniä. Keskellä huonetta on tila, jonka sisältö tulee vaihtumaan korkeintaan kerran vuodessa. Nyt sen teemana ovat pelit. (Sain hyvää taustatietoa, sillä Ylen toimittaja haastatteli kuuloetäisyydellä museon edustajaa radioon.)

Peliosioon tutustumisen jätin väliin, sillä keskellä on leikkitila ja piti katsoa koko ajan jalkoihinsa, ettei astunut lapsen tai lelun päälle. Satsasin mielummin 1800-luvun lopun lelukauppaa esittävän asetelman ihailuun.

Myyntitiskillä olleista läpysköistä selvisi, että lelut olivat Hanna Herlinin lelukaupan(!) jäämistöä. Tosin eivät aivan kaikki, minkä tarkistin museolaiselta, kun haastattelunsa loppui. Mutta useimmat. Vanhat leikkikalut pääsevät vitriineissä erinomaisesti esille ja oli hauskaa nähdä luonnossa esimerkiksi lautapelejä, jotka ovat tulleet tutuiksi digitaalisessa muodossa. Sekä näissä, että muussa sisällössä olisi ollut katsottavaa vähintään tunniksi, mutta "piti" jatkaa eteenpäin, sillä turistilla ei ole aikaa loputtomiin.

Turistipäivä kotimaisemissa: 3. & 4. museo

Mantereelle palattua olin vielä hetken 1700-luvun tunnelmissa, sillä osuin Helenankadulle, jota kapeudessaan tulee varsin harvoin koettua.

Olin matkalla Kaupunginmuseoon, jossa olin vain pari päivää aiemmin ollut projektin "Katse historiaan: Menneisyyden kohtaaminen kuvissa, virtuaalitodellisuudessa ja museoympäristöissä" koe-eläimenä. En sano enempää, etten sekoita mahdollisesti vielä tehtäviä testauksia. Odotan tuloksia mielenkiinnolla.

Mutta nyt hyppäsin hissiin ja neljännen kerroksen vaihtuvan näyttelyn tilaan. Muistaakseni en ole pitänyt yhdestäkään nykyisen museorakennuksen näyttelystä, joten odotukset eivät olleet korkealla. Enkä täten joutunut pettymään. Markkinoinnin perusteella mielenterveydestä yleisesti kertova näyttely keskittyy Nikkilän mielisairaalan toimintaan. Mikä on ihan validi näyttelyn aihe, mutta ei sitä saa yleistettyä/kontekstoitua tarjoamalla menneisyyden "hassuja" diagnooseja

ja heijastamalla seinälle yksittäisiä tilastolukuja nykypäivästä. 

Ennen maiseman vaihtoa poikkesin rahamuseossa. Siellä entinen vaihtuvien näyttelyjen tila oli nyt oven takana ja perusnäyttely entisellään. Tarkistin Ruotsin ajan osuuden, joka luonnollisesti on vähäinen, sillä kyse on Suomen pankin museosta.

Turistipäivä kotimaisemissa: 2. museo

Ehrensvärd-museosta kipitin Suomenlinna-keskuksen museoon. Aika oli kortilla, sillä halusin ehtiä klo 11 paluulauttaan. Alakerta eli varsinainen näyttely jäi siis heikolle kertaukselle. (Täälläkin olin viimeksi ollut 2015, jolloin muistin hyvin jonkun aiemman käynnin.) Läpikävelyssä yksi kosketusnäytöistä näytti lupaavalta ja sieltä löytyikin vastaus aamun kiertelyssä heränneelle kysymykselle niistä rakennuksista, joita ei enää ole.

Eli nyt kaipaan visualisointia siitä, kuinka surkeaa nyt niin esteettiseltä vaikuttavassav ympäristössä oli.

Pysyvä näyttely jatkui yläkerrassa rakennuskulttuurilla. Luettavaa olisi riittänyt ties kuinka pitkäksi ajaksi. Jos olisi kiinnostanut. Mutta olin kivunnut rappuset siksi, että halusin nähdä Kansallisarkistossa esillä olevan näyttelyn  Viapori-Suomenlinna – Kolmen valtakunnan linnoitus 1748–2021 toisen puolikkaan. Jos näistä on mahdollisuus nähdä vain toinen, niin suosittelen Kansallisarkistoa.

Parhaan vaikutuksen tekivät kahdella ruudulla pyörivät filmit, joissa oli meriarkeologiaa ja historian elävöittämistä tykkisluuppi Dianalla. Sen kyytiinhän pääsee rahalla, mutta en ole saanut moista aikaiseksi. Ehkä tänä kesänä?