DSH Helsingissä (1. päivä)

Eilen keskipäivällä käynnistyi De svenska historiedagarna, joka järjestettiin ekaa kertaa Helsingissä. Vastaavasta Tallinnassa (pe, la, su) oli jäänyt niin hyvät muistot, että maksoin kalliin osallistumismaksun. Onneksi ajoissa, sillä tilaisuus oli loppuunmyyty jo muutama viikko sitten. Mutta sali ei täyttynyt suomenruotsalaisista, kuten olin epäillyt, vaan osallistujalistassa Suomesta tulleita oli vain muutama rivi.

Ruotsalaisen yleisön sivistämiseksi avajaistilaisuudessa Johanna Aminoff-Winberg selitti Suomen aateli-instituutiota ja Henrik Meinander tiivisti historiamme mainiosti. Ohimennen Meinander huomautti sisällissotamme olleen oleellisesti osa ensimmäistä maailmansotaa ja muut 1900-luvun sotamme osa toista maailmansotaa.

Tämä resonoi Sofia Gustafssonin Viapori-esitykseen, jossa hän selosti rakentamisen vaatimia resursseja ja helsinkiläisten viinanmyynnillä ansaitsemia rahoja. (Vaikka aikanaan kävin kuuntelemassa monet Viapori-projektin tilaisuudet, turhan paljon oli unohtunut.) Yleisökysymys Ranskan motivaatiosta rahoittaa Ruotsin puolustusta sai Gustafssonin lopuksi huomauttamaan, että hanke ei (tietenkään) ollut paikallinen harjoitus vaan osa Euroopan politiikkaa.

Teema sai kolmannen osan, kun Martin Hårdstedt esityksessään argumentoi, että ristiretkiaika on järjellinen termi Suomen vuosille 1025-1150/1300 ainoastaan eurooppalaisessa kontekstissa. Ensimmäistä ristiretkeä kun tuskin oli, toisen ristiretkisyys on epäselvä ajoituksen takia/ohella ja kolmas oli aika lailla silkka sotaretki. Mutta puhe ristiretkistä on sopinut Ruotsin suurvalta-ajan historiankirjoitukseen ja myöhemmin Suomen nationalistiseen.

Hårdstedt ehdotti tilalle "valtakunnanrakennusaikaa" (riksbildningstiden) ja korosti kovasti Ruotsin ja Suomen yhteistä kehitystä. Yleisökysymykseen vastatessaan joutui tosin myöntämään, ettei Suomessa asuvalla väestöllä ollut valinnanvaraa. Tai oikeastaan oli, sillä olihan koko jutun juonena Novgorodin ja (muodostuvan) Ruotsin valtakamppailu.

Mistä puheen ollen yleisökeskustelussa joku vaasalainen kertoi kohdanneensa Pietarissa historian jatko-opiskelijan, jonka mielestä Suomen alue oli ikiaikaisesti (siis jääkauden lopusta asti) kuulunut Novgorodille ja Ruotsi oli ryövännyt sen. Yleisö nauroi, mutta Venäjän historiapolitiikan tultua Turussa tutuksi minua lähinnä kauhistutti. Tosiasiassahan, kuten Hårdstedt oli aluksi korostanut, vuoden 1000 paikkeilla ei ollut mitään tarkkarajaisia alueita, joita piirtää kartalle. Eikä siis ole siistiä kolmen erillisen ristiretken sarjaa selittämään kolmea linnaa.

Viimeiseksi menin kuuntelemaan Magnus Västerbrota, jonka piti ohjelman mukaan kertoa kirjan Svälten kirjoittamisprosessista. Puppua, puhui enimmäkseen kirjansa sisällöstä, joka kiinnosti minua yhtä vähän kuin häntä kiinnosti Ruotsin 1866-68 nälkävuosien vertailu Suomeen. Veikkaan, että mahdollisuuksiaan tutustua täkäläiseen tutkimukseen rajoitti kielitaidottomuus.

Vertailua kannattaisi jonkun tehdä (erityisesti kerronnan ja muistelun kannalta) eli toivottavasti Västerbron kirjassa on asiallinen lähdeluettelo. (Kirjan sisällöstä kiinnostuneille suosittelen Historia.nu-podcastin jaksoa.)
Ruotsalaisena ilmiönä juttelustaan jäi mieleen se, että muisteluun liittyi joillekin häpeä köyhyydestä ja kärsimyksestä. Suomessa en moista muista kohdanneeni. Hämmästyttävän monissa vuoden 1900 paikkeilla kirjoitetuissa biografioissa nälkävuodet ovat osa amerikkalaistyylistä ryysyistä rikkauteen -stooria.

Päivä päättyi Helsingin kaupungin vastaanottoon, jossa minulle selvisi, että kaupungintalon moderneista sisuksista löytyy 1800-lukuakin edustava (alkuperäisempi?) osa. (Kaupungintalon historiasta olen pätkän kirjoittanut, mutta siinä ei ole juhlasalin kuvaa.)

Syyskuusta lokakuuhun

19.9.

• Vietin aamupäivän miettimällä mediahistorian kenttää. Tulin Heldig-semmaan ja kas, lisää mediahistoriaa. @SamuNiskanen kertoi, että keskiaikaiset käsikirjoitukset "julkaistiin". Tätä tutkitaan isossa projektissa.
• Omakustannekirjailijan helpotuksen hetki: kaikki kuvat näyttävät selauksessa säällisiltä eikä hyppää yhtään kirjoitusvirhettä silmiin. Kirja nopeasti hyllyyn! [lmestynyt: Stenfeltin moninaiset vaiheet]

20.9.

• Weegeen Michael Jackson - näyttely yllätti laajuudellaan. Vain kaksi työtä puhutteli: fanien laulu (C. Breitz: King) ja taustalla näkyvä Baudelaire-rinnastus (L. O'Grady: The First and the Last of the Modernists).

21.9.

• Saavuin Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran esitelmätilaisuuteen sopivasti kahvitauolle. Harmaata on yleisö. Siis vielä tavallistakin harmaampaa. [Kuuntelin kaksi lehdistöhistoriaan liittyvää esitystä. Kaikki esitykset videoitiin ja tulevat varmaan entiseen tapaan verkkoon.]
• Cold case Hammarskjöld @LoveAndAnarchy. Dokkariformaatti epäluotettavalla tekijä-kertojalla jätti mieleen mahdollisuuden silkasta fiktiosta. Eli herätti ajatuksia. Eli oli hyvä.
  [Myös seuraava R&A-leffa Mannen som lekte med elden käsitteli Ruotsin lähihistoriaa. Stieg Larssonin kautta. Oli järkyttävää havaita kuinka kauan äärioikeiston nousu on jatkunut. Niin, ja lehdistöhistoriaahan leffa oli myös.
  Kolmas oli All is true, jonka arvioin Facebookiin: "Esitys Shakespearen viimeisistä kolmesta vuodests oli erinomaisen pitkästyttävä ja valaistu aivan liian monella kynttilällä."
  "Neljäs R&A-leffa: Mr. Jones. En tiedä Holomodorista juuri mitään, joten en tiedä viirasiko historian esitys johonkin suuntaan. Väistämättä (istuttuani juuri kaksi päivää kuuntelemassa historian käyttöä ja väärinkäyttöä) tuli mieleen, että Ukrainalle tehtyjen vääryyksien nostaminen esiin tässä ajassa ei ole sattumaa. Tekstityksistä päätellen elokuva on tulossa levitykseen, suositus aikuiskatsojille."
  "Viimeinen R&A-leffa, joka oli myös päättäjäisnäytös: A Hidden Life. (Tulossa levitykseen ilmeisesti ensi vuoden puolella.) Kolme tuntia englanniksi puhuttuna itävaltalaisen II MS:n aseistakieltäytyjän kohtaloa. Hienoa kronologian rikkovaa kuvausta ja leikkausta, mutta haetut tunteet eivät heränneet. Ennenkuin filmi päättyi George Eliot -lainaukseen (*). Filmi perustui tositapahtumiin.
  (*) for the growing good of the world is partly dependent on unhistoric acts; and that things are not so ill with you and me as they might have been, is half owing to the number who lived faithfully a hidden life, and rest in unvisited tombs."]
• [Yle uutisoi: Hiekasta löytyi viikinkiaikainen koru Pedersöressä – pronssinen solki yllättävä todiste pysyvämmästä asutuksesta] "Rislan mukaan löytö merkitsee, että Pedersöressä on ollut pysyvää asutusta 900-luvulla." Voiko irtolöydöstä tosiaan kehitellä torpparin @hetusihvola & @UMoilanen?
  [Heli Etu-Sihvola vastasi: "Tosi hienoa, että Pohjanmaalta tulee uusia viikinkiajan löytöjä. Suhtaudun yhden soljen perusteella kehiteltyyn torppariin kyllä hieman kriittisesti". Ulla Moilanen vastasi: "No ei irtolöytö vielä pysyvästä asutuksesta todista. Eikä ainakaan torpparista vielä viikinkiaikana.". Jenni Lares kommentoi: "Joo, tämä oli tosi outo sananvalinta! Olis voinut sanoa vaikka maanviljelijä, vaikka toki sekin on arvaus, jos alueella ei tiedetä olevan merkkejä pysyvästä asutuksesta tai peltoviljelystä."]

23.9.

• Uusi aluevaltaus @HYAvoin. Alkamassa kurssi Viestinnän tutkimuksen perusteet. Olen hyvin todennäköisesti vanhin salissa, porukka joko välivuotisia tai perusopiskelijoita.
• Eka kokoontuminen @HYAvoin - kurssilla olikin silkkaa rautalankaa opiskelun käytännöistä tyyliin "näin luemme opinto-ohjelmaa". Tätä olisin tarvinnut 10 vuotta sitten, mutta nyt on melkein kaikki kantapään kautta tuttua.
• Ihana: ohjeistetaan "tulostamaan" talteen materiaalit Moodlesta ennen sen sulkeutumista.
• Kun otsikon nähdessäsi et tiedä onko huolena väestönvaihto vai ekotuho. Tällä kertaa jälkimmäinen.

• Kyllä se kieli vaan on se juttu. [Oli kommenttini videoon The myth of the Sampo— an infinite source of fortune and greed ]

24.9.

• Viestinnän kurssilla @HYAvoin väitetään, että epäluotettavat uutiset ovat nykyajan ilmiö. Habermasin, joka on "vanha" ei voi kuvitella ottaneen moista huomioon. Jasso.
• Oli osa diskurssia (?), jossa _koulutetut_ journalistit kaikkivoipia ja some niin paha paikka, että siellä ansaitaan vain (!) käyttäjien tiedoilla. Luennoitsija hädin tuskin myönsi kysyjälle, että mahdollisesti saavat jotain mainonnastakin. Luotettavuus kärsi.

25.9.

• Hattutemppu. Kirjoittajan sukunimi on oikeasti Kaarninen, kirja-arvion otsikko "Historian lehdet" (ja ainakin yhdestä kirjasta Kaarninen toteaa, että se _ei_ ole lehdistöhistoriaa) ja lehden nimi julkaisuaikaan Tiedotustutkimus. Mutta sinne päin. #metatiedot

26.9.

• [FB:n puolelta] Åbo Akademin kirjastossa ei ole palautusautomaattia! Onneksi en ollut paikalla yksin ja tietävämpi ohjasi oikeaan paikkaan. (Itse ohjasin tällä viikolla arvatenkin fuksia Kaisan palautusautomaatin kanssa. Ruudulla iso teksti "paina tästä" ja arvatkaapas oliko painanut?)

27.9.

• [FB:n puolelta] Kauppahallin avautuminen klo 8 osoittautui suhteelliseksi käsitteeksi, mutta sainpa reissuun mahtumaan yhden museon. [Kirjastolainan palautuksen ohella Turun matkan ohjelmassa oli medievalismikonffan kuuntelu.]

• Joku täällä äskettäin mainitsi Herman Spöringin muistomerkin Turussa. Sattumalta kävelin ohi joten pysähdyin ihmettelemään. Vesihöyryisen lasin takaa erottuu sulka ja luonnonkiveltä näyttävä paasi. Onko tällä joku stoori @AVANmuseo? #Turku
  [Ensinnäkin "joku" oli Jukka Lindström, joka oli 23.9. twiitannut: "Thomas Cookin konkurssissa oli jotain hyvääkin. Siitä aiheutuneen päämäärättömän googlailun ansiosta tiedän nyt, että ensimmäinen Australiassa käynyt suomalainen oli kapteeni James Cookin laivassa 1768-1771 purjehtinut Herman Spöring." ja seuranneessa keskustelussa oli mukana muistomerkki Turussa.
  Omaan twiittiini vastasi nopeasti Katri Kanervo: "Herman Spöringin pronssinen pää löytyy Siirtolaisuusinstituutista. Luonnonkivi on tuotu H.S.:n nimikkosaarilta. Siirtolaisuusinstituutin puolesta kiveä vuonna 1988 hakemassa ollut prof. Olavi Koivukangas kertoo, että kiven haku paikallisen maanviljelijän veneellä ja parin poliisin avustuksella oli melkoinen operaatio ja elämys. Spöringin saari on maoriväestön pyhää maata, ja siksi paikallinen maoripappi siunasi kiven, vapauttaakseen sen pahoista hengistä, ennen kuin se matkasi kaukaiseen Pohjolaan. Siirtolaisuusinstituutissa on myös 1700-luvulta peräisin oleva Spöringin suvun matka-arkku." AboaVetus&ArsNova puolestaan selvensi, että "Spöringin muistomerkki on sijoitettu Rettigin palatsin muuriin jo ennen @AVANmuseo’n perustamista. Se kuuluu @museokeskus kokoelmiin."]
• Olli Löytty: Yhtenäiskulttuurin harhan harha

30.9.

• Kas, Keskisarjan uutuuden markkinointi alkoi muutama päivä sitten Ilta-Sanomissa. (Kirjoitusputki on totisesti pudottanut minut mediakärryiltä.)

1.10.

• Viestinnän tutkimuksen kurssilla @HYAvoin esillä Manuel Castells eli yhteistyönsä Pekka Himasen kanssa oli mainittava. Luennoitsija esitti, että ongelmana oli kilpailuttamisen ohitus. Muistelisin, että tuotoksen laadustakin puhuttiin aika paljon.

Dirty dancing II

Vuosia sitten Petri Hopun kuvaus todellisesta kansantanssista räjäytti tajuntani. Muistiinpanoja siivotessani huomasin jossain vaiheessa haravoineeni tanssikuvauksia sanomalehdistä, mutta ne olivat jääneet käyttämättä ja jakamatta. Korjataan tilanne tänään.

Tanssivia suomalaisia Viipurin seudulla
venäläisessä julkaisussa 1800-luvun puolivälissä
Fyren 24/1904

Niinkuin ylhäisempäinkin säätyjen tanssissa vanha hilpeys on siirtänyt siaa määrä-askeleitten untelaisuudelle, on sama surma tullut rahvaankin hypyn vilkkaudelle. Harvoin nyt näkee niin letkevää polskaa, kuin ennen, ja silloinkin melkein ainoastaan vanhempien niekkain permannolle pyrittyä. Nuorten ei ole muuta kuin hävetä hitaisuuttaan ja suu auki katella, kuinka vanhain jalat peliä pitävät. (Suometar 7.8.1857)

Pyhän Sivun kylästä... Tämä on Oulujoen varrella Pyhäkosken törmällä, kuuluva Muhoksen seurakuntaan...Polskaa täällä ennen jyskytettiin oiva lailla, vaan nyt on polskan jyskytys heitetty vähemmäksi ja nyt muka tanssataan uusia herras-tanssia. On tässä muka uudistuttu. (Oulun Wiikko-Sanomia 4.6.1859)

Kirjavia kuvia Salmin kihlakunnasta... lähdemme tuonne niin sanottuun "Kisapaikkaan." Se on paikka, jossa nuo nuoret neidon hempukat tanssisivat ja kaikenlaista leikkiä pitävät nuorten poikain kanssa. Kas, täällä vingutellan noita Venäjän scharmankoita eli käsiharmonioita oikeen aikalailla. Täällä nyt on koko ilo kun nuoret pojat tanssivat "prinssakkaa" neitosien kanssa, niin että vesiherneet otsasta pitkin poskia vuotavat. Nyt koittavatkin he kukin parastansa ja kylläpä onkin tuo "prinsselkan" tanssiminen lystiä voimistelua. Siinäpä kömpelönkin pojan polvinivelet tulevat arvattavasti hyvinkin notkioiksi.

Tämä tanssitapa on vaikea kielellä selittää, paras taitaa olla, että puhumme esikuvain ja tunnusmerkkein kautta, niin kuin Nummisuutarin Esko. Lukija varmaankin on nähnyt tuon lasten joululahjan, joka riippuu seinässä, se on Harlink'in kuva, jolla on liikkuvat kädet ja jalat. Kuin nyt lapset nykivät tuosta rihmasta niin viskoo Harlink'in kuva jalkojaan ja käsiään juurikuin prissakka tanssisi. — Luultavasti tämä kuva onkin keksitty prissakan tanssijasta. Lukijan on nyt helppo käsittää minkälainen puheena-oleva tanssi oikeastaan on. Ken nyt tahtoo oppia karjalalaisten prissankkaa tanssimaan, niin lainatkoon lapsilta Harlink'in kuvan tanssin-opettajakseen. Oikea kreikan uskoinen Karjalan poika tekee prissankkatanssissa vielä monta kertaa mestarillisempia temppuja, kuin itse Harlink. — Tanssissa innostuu ja innostuu hän niin, että hänen ruumiinsa liikkuu yhät kiireimmin, jalat, kädet ja pää ovat kuin olisivat irti jäsenistään. Hän on nyt elämistä elämin; hän nauraa, hän laulaa, hän viheltää ja lyö näppiä, kuten mustalainen.

Neitoset tanssivat nyt samanlaisella innolla, vaan sievemmin. He sipsuttavat jaloillan lattialla, heiluttelevat käsiänsä, pitäin kiini nenäliinan kolkasta. Välistä taas pannaan kädet lantioille, että nenäliina riippuu kupeella kuin miekka nais-sotureilla. Toisinaan laskeu hän kädet sankassa lattiaa lähemmäksi, sepä näyttääkin juuri siltä kuin pienet lapset lasten tarhassa harakkaa hyppäisivät. (Satakunta 30.8.1879)

Maanmittari-ajoilta... Kaikki riisuimme vaatteet päältämme ja aloimme niitä kuivailla. Joku miehistä pyysi isäntää jatkamaan soittoaan. Tämä kursaili hetken, syyttäen huilunsa huonoutta ja soittotaitonsa kehnoutta. Kun sitte vähän aikaa oli tarkastellut konettansa kaikin puolin, viritti kun virittikin aika polskan. Nytkös elämä syntyi! Miehet ensin notkuttivat polviaan ja huojuttivat ruumistaan, jalat alkoivat vähän polkea tahtia, jopa kohosi ilmaankin ja niin oli tanssi valmis. Mikä siinä sitte lökötteli paljain kintuin, minkä jalat toki olivat housuilla verhotut, vaan kaikilla näytti olevan erinomainen hauska tässä lämpimässä, ehkä siivottomassa eräämaan torpassa. (Savonlinna 15.7.1876)

Säämingistä... Kuin nyt kylän nuorisoa oli kosolta koolla, niin jopa neljä soittajaa alkoi viuluansa vinguttaa. Polkien polskaa ja valssia y. m., nuoriso taas tanssasi niinkuin tavallista; vaan eipä aikaakaan kuin mikä kynsilleen kykeni, niin rinkiin riemahtivat ja monesti muuttelevien kauniisti kaikuvain laulujen ohessa ringin keskellä tanssia tallustivat. (Savonlinna 18.5.1878)

Silkinkasvattaja Anders Lindgren

Kaarlo Vanamo esitteli Mehiläinen-lehden numeroissa 6 ja 7/1919 mehiläishoitokirjallisuutemme esikoiset. Näistä kahdesta Vanamo arvosti korkeammalle Helsingin pitäjässä 29.8.1744 syntyneen Arndt Johan Winterin, jonka Anteckningar om Bien och deras Skötsel i Finland ilmestyi vuonna 1819 Turussa. Monin tavoin ansioitunut Winter on mukana Kansallisbiografiassammekin, eli ei enempää hänestä.

Vuonna 1839 julkaistu Lyhyät neuvot ulkomaamesiläisten- eli biin hyödyttäväisestä kaitsemisesta ja viljelemisestä Suomessa oli vain 28-sivuinen vihkonen ja Vanamon arvion mukaan "ammatillisesti Winterin teosta paljon heikompi, nähtävästi vain käytännölliseen kokemukseen perustuva."  (Kaarlo Huotari kirjassa Mehiläishoidon kotiutuminen Suomeen ja vaiheet järjestäytymiseen asti itsenäisyyden ajan alulla. (Studia historica jyväskyläensia 49. 1994) referoi kirjasen sisältöä rauhallisemmin.)

Vanamo oli kuitenkin vaivautunut selvittämään, että kirjoittaja Anders Lindgren oli syntynyt 1775 Lemussa talollinen Petter Jakobssonin ja Sofia Jakobsdotterin pojaksi. Rippikirjan 1769-82 s. 274 näkyy, että Anders oli sisarussarjansa nuorin ja menetti isänsä jo 5-vuotiaana. Äitinsä solmi uuden avioliiton kaksi vuotta myöhemmin ja Anders pystyi jäämään tilalle kunnes lähti Tukholmaan vuonna 1794 (RK 1783-94 s. 37, 265).

Tai jonnekin Ruotsiin. Jossa hän ei viipynyt kovin kauaa, sillä Mietoisissa solmivat 7.10.1802 avioliiton "Ungk. trädg.m. Anders Lindgren" ja "Jungf. Johanna Nordström", molemmat Lehtisten kartanosta. Noin kymmenen vuotta myöhemmin Anders Lindgren sai pehtoorin paikan Mietoisten Tavastilassa (RK 1810-1819 s. 115, 1816-22 s. 113, 1820-35 s. 613). Jos väitteensä mehiläishoitokirjassa pitää paikkansa on hän aloittanut mehiläistenhoidon viimeistään Suomen sodan aikaan.

Samoihin aikoihin kun mehiläisopas ilmestyi Talousseura antoi Lindgrenille mitalinsa kannettavaksi rinnalla (FAT 8.1.1840). Kun leskeksi jäänyt Anders Lindgren 28.9.1841 vihittiin Turussa toiseen avioliittoonsa Christina Lovisa Wirmolinin kanssa häntä kutsutaan vielä tilan pehtooriksi. Vuotta myöhemmin hän oli saanut Tavastilan omistukseensa (ÅU 22.6.1842).

Kesällä 1846 tuli julkisuuteen Lindgrenin kokeilu 3000 silkkitoukan ruokinnasta mustajuuren lehdillä mulperipuun sijaan (Helsingfors Tidningar 25.7.1846). Mustajuuresta Lindgren kirjoitti myös opastuskirjoituksessaan, joka julkaistiin lehdessä Tidning för landtbrukare och näringsidkare no 9/1849. Mutta paikkakunnalla muistellaan toukkien syöneen tammia, joita edelleen kasvaa Tavastilan pihalla lähellä kirkkoa. Kirkossa Lindgrenin hankkeesta muistuttaa hänen Talousseuralta saamansa öylättirasiana toimiva hopeinen sokerikko, jonka kannessa on silkkiperhonen. Siitä on kuva Turun Sanomien jutussa Kuinka silkkiperhosen toukka Mietoisten kirkkoon eksyi.

Lindgrenin ohjeisiin uskottiin niin paljon, että ne suomennettiinkin: Johdatus Silkin viljelemiseen Suomessa, oman koettelemisen vakuudella annettu Anders Lindgreniltä (1848). Vuonna 1851 Talousseura kertoi Lindgrenin tuottaneen virheetöntä silkkiä, mutta kukaan muu ei ollut innostunut seuraamaan esimerkkiään (FAT 8.5.1851, 7.2.1853).

Lindgren kuoli Mietoisten rippikirjan mukaan vuonna 1852.

Kuvat: The ABC of bee culture (1884) ja First course in biology (1908)

Popularisoinnissa on tärkeintä hätkähdyttävä kuva?

Jo mainitulla viime viikkoisella luennolla Viestinnän tutkimuksen perusteista koulutettujen journalistien ja sosiaalisen median yhteydessä joku opiskelijoista huomautti, että mediajutut poimitaan usein somesta. Luennoitsijan oli pakko myöntää moista tapahtuvan, mutta ei hätää, sillä journalistit osaavat kuratoida ja kontekstoida tuoden näin merkittävää lisäarvoa.

Otetaanpa tästä esimerkki. Samu Nyström jakoi avoimena FB-seinällään ja Twitterissä perjantaina kuvia vuonna 1871 julkaistusta kirjasta Aapinen eli puhekirjoitus-oppi saatteella "Perjantai! "Poika lyö koiraa kepillä", "Äiti lyö lasta vitsalla", "Sotamies ampuu miestä", "Mies ampuu itsensä", "Poika viskaa koiraa järveen" - Tällaista luonto- ja elämäsuhdetta koululaisille opetettiin vuonna 1871 julkaistussa Aapisessa. Kyllä oli kunnollista eikä lakkoiltu planeetan pelastamiseksi."

Twiitti on saanut (tähän hetkeen mennessä) 231 tykkäystä ja 53 uudelleentwiittausta. Se päätyi myös Hesarin toimittajan eteen. Nyströmin FB-päivityksistä näkyy, että toimittaja oli soittanut ensin hänelle ja Nyström oli ehdottanut haastateltavaksi Anu Lahtista, jonka puhelin oli soinut 9:30 sunnuntaiaamuna.

Kuten keskustelusta näkyy aapisiin erikoistunut tutkija olisi ollut Tuija Laine, jonka tämän vuoden julkaisuihin kuuluu niinkin relevantilta kuullostava artikkeli kuin "har-voin han-hi huu-taa": Aapinen tietokirjana ennen oppivelvollisuuslakia 1543-1920. Mutta ilmeisesti koulutetut journalistit ulkoistavat tiedonhankinnan haastateltaville. (Huomio, jonka olen tehnyt aiemminkin.) Nimenomaan Laineen tutkimusintressien takia Kansalliskirjasto on digitoinut ison joukon modernejakin aapisia. Mutta toimittaja ei pysähtynyt miettimään sitä, miksi kyseinen aapinen oli digitoitu.

Joku edellämainituista toimijoista oli sentään tajunnut, että aapinen oli tarkoitettu kuuroille, sillä tämä mainitaan Hesarin verkkosivulllaan sunnuntai-iltapäivällä julkaisemassa pitkässä artikkelissa ”Mies ampuu itseänsä” – 1800-luvulla suomea opetettiin tavalla, joka hämmästyttää jopa historian professoria. Pääosa siitä kuitenkin käsittelee aapisia yleisesti ja ajan ruumiillista kurituskäytäntöä.

Olin nähnyt Nyströmin päivitykset, mutta vasta Hesarin juttua lukiessani tuli mieleen, että onkohan kyseessä se sama aapinen, jonka kirjoittajasta julkaisin blogipätkän helmikuussa? Olihan se. Eli jutussa olisi voinut olla koulutetetun journalistin käsissä mukana myös oralismin tragedia kuurojen koulutuksessa ja naisten toimintamahdollisuudet 1800-luvun Suomessa. Mutta mitäpä niistä.

Medievalismia ja pseudohistoriaa

Kahden päivän seminaarista Medievalism between East and West on puntta muistiinpanoja, joista syytä kirjoittaa puhtaaksi jotain.

Andrew B. R. Elliottin keynote Who owns the Middle Ages? Participatory Medievalism and Historical Authority oli niin informaatiotiivis, että oli vaikea pysyä mukana. Muistiinpanoissani on alleviivattuna "historia peittää rasismin" ja jossain vaiheessa Elliott käsitteli samoja teemoja kuin Mary Beard luennossaan Whiteness, jota suosittelen lämpimästi (kuten koko luentosarjaa.)

Turun yliopiston projektin Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa esittelyssä suomeksi kirjoitetulle pseudohistorialle tyypilliseksi todettiin usko sotilaallisesti vahvaan muinaisvaltakuntaan, joko nyky-Suomessa tai laajemmalla alueella, saagojen saamelaispäälliköiden tulkinta kyseisen yhtenäisen valtakunnan kuninkaiksi, horjumaton usko 1600-luvulla painettuun tekstiin, salaliittoteoriat sekä kielitieteen ja genetiikan luova käyttö.

Koska keskiaika ei ole ollut kouluopetuksessa merkittävässä asemassa sataan vuoteen, tietoisuus siitä on vähäistä ja pseudohistorialla näin ollen tilausta. Projektin tarkoituksena on tunnistaa nyt eniten esillä olevat narratiivit ja selvittää niiden alkuperää ja leviämistä toiveenaan kehittää strategioita, joilla tieteentekijät saisivat vastanarratiiviaan läpi.

Projektin nimessä on Suomi, mutta puheesta päätellen rajoitutaan suomenkieliseen väestöön ja aineistoon. Suomenruotsalaisten pseudohistoriallisiin tendensseihin viitattiin myöhemmin Kendra Willsonin katsauksessa Suomen puuttuvista riimukivistä.

Sergei Zhuravlevin esitys Venäjän historiapolitiikasta oli erittäin mielenkiintoinen. Keskiaika sai uuden merkityksen Neuvostoliiton hajottua kun historia ei enää "alkanut" vallankumouksesta ja koko neuvostoaika haluttiin unohtaa. Nykyään kronologia on ehjä, mutta keskiaika on edelleen toisen maailmansodan jälkeen tärkein vaihe. Tuolloin syntyi Venäjän (ja Ukrainan ja Valko-Venäjän) edeltäjä, mutta myös Venäjän ortodoksinen kirkko, joka vaikuttaa vahvasti virallisiin historianesityksiin. Sen intressissä on korostaa venäläisyyttä, kun muut toimijat ovat yrittäneet tuoda Venäjän historiankirjoitukseen finnougrilaisia ja "turkkilaisia" kansoja aiempaa enemmän näkyviin.

Vaikka vuosina 2012-2013 Venäjällä luotiin valtakunnallinen standardi kouluhistoriaan sisällytettävistä nimistä ja tapahtumista, näille syntyi vaihtoehtoinen ja uskontoa korostava narratiivi isolla rahalla tehdyistä ja valtion kouluopetuksen osaksi hyväksymistä näyttelykeskuksista. Kirkon lisäksi historiankerrontaan vaikuttavat alueelliset intressit. Halutaan tehdä omasta alueesta historiallisesti merkittävämpi ja matkailijoita houkutteleva.

"Venäjä - minun historiani" -näyttelyjen sijainnit.
Esimerkiksi Pietarissa on tälle multimediaesitykselle tilaa 14000 neliömetriä.

Eugene Rostovsev kertoi projektista, jossa on kartoitettu Venäjällä parhaiten muistettuja historian hahmoja ja avaintapahtumia käyttäen erilaisia lähteitä. Keskustelussa toinen venäläinen huomautti, että muistamisessa on huomattavia alueellisia eroja, mutta tätä projektissa ei oltu huomioitu. Mutta tuloksista kävi selvästi esiin, että eri ihmiset (lue: miehet) ovat olleet esillä eri aikoina.

Lukuisisia taulukkoja ja listoja olisi ollut mielenkiintoista lukea ja miettiä, mutta mentiin niin vauhdilla, etten muistiinpanoistanikaan saa tolkkua. Kaksi pointtia. Koko historian kattavassa taulukossa oli korkealla Stolypin. Uteliaisuudesta ja oppiakseni googlasin ja selvisi, että oli autonomiamme aikainen poliitikko. Mistä tuli mieleen, että Venäjällä tuolloin tehdyt päätökset ovat historianesityksissämme useimmiten anonyymejä.

Ja keskiaikaan rajatuista listoista tuli mieleen, että en itse osaisi mainita montaakaan Suomen keskiaikaan kuuluvaa henkilöä tai tapahtumaa. Davidin kapina ja Viipurin pamaus?

Venäjään edelleen liittyen Kati Parppei kertoi Kulikovon taistelun historiografiasta. Lähes aikalaismaininta oli huomattavasti myöhemmin laajentunut yksityiskohtaiseksi ja koherentiksi kertomukseksi, jolle oli poliittinen tilaus. Lähdekritiikkiä ei ole myöhemminkään harrastettu ja kertaalleen merkitykselliseksi nostettu asia kerää itseensä merkitystä ja merkityksellisyyttä lumipallon tapaan.

Historian poliittiset merkitykset eivät siis todellakaan jääneet epäselviksi. Andrea Kocsis esitti Unkarista raunion ja kuninkaalliset luut, jotka olivat politiikan tuulien mukaan saaneet vaihtelevaa kohtelua ja näkyvyyttä. Alexander Filyushkin selitti keskiajan merkitystä Keski- ja Itä-Euroopassa sekä Balkanilla sillä, että ei ole vanhempaa (antiikkista) kulttuuria, johon viitata. Hienoja ja merkittäviä esihistoriallisia löytöjä alueelta kyllä on, mutta ehkä keskiaika on helpompi muistettava? Tai se on helpommin yhdistettävissä nykykansaan.

Tiedon luotettavuuden arvioinnista

1) Tällä viikolla aloitin avoimessa yliopistossa Viestinnan tutkimuksen perusteiden luentojen kuuntelun. Oitis kiinnitti huomioni se, että luennoitsijan mukaan kaikki journalistit ovat koulutettuja ja varsin erinomaisia sekä erehtymättömiä. Meni hetki ja hiffasin, että hänhän on itse journalistien koulutaja. Joten tietenkään vanhaan hyvään aikaan, kun oli vain perinteinen media, ei ollut valeuutisia. Juu, ei ollut ja eihän niillä ollut mitään tapaa levitäkään.

Perinteisen median erinomaisuus meni sitten aivan överiksi, kun sen normaalilta kuullostavien ansaintakeinojen rinnalla sosiaalinen media näytti saavan kaikki rahansa "käyttäjien tietojen myynnistä". Tähän onneksi reagoi yksi opiskelijoista, mutta luennoitsija ei suostunut muuttamaan viestiänsä. Pikaisen googlauksen ja useiden verkkosivujen mukaan esimerkiksi Facebook ansaitsee valtaosan tuloistaan mainostuksella. Voi tietenkin argumentoida, että mainoksia saadaan kaupaksi tiedolla käyttäjistä, mutta sama koskee myös perinteistä mediaa.

Eli ei auta niellä kaikkea yliopiston peruskurssin luennolla sellaisenaan.

2) Torstain ja perjantain istuin seminaarissa Medievalism between East and West, jossa muun muassa keskusteltiin siitä, miten tiedon luotettavuus, uskottavuus ja läpimeno riippuu esittäjästä. Maahanmuuttajataustainen kansanedustaja ei pysty perustelemaan viestiään historialla, kun taas vitivalkoinen virkaveljensä voi puhua menneisyydestä puppua uskottavasti. (Tämä esimerkkki oli Isosta-Britanniasta.) Ja professorit voivat vanhetessaan tai eksyessään osaamisalueensa ulkopuolelle, tuottaa pseudotiedettä, jolla on harmittavasti virkansa tuoma auktoriteetti. (Lukuisia esimerkkejä Suomesta.)

Mitään ratkaisua tiedon luotettavuuden yksinkertaiseksi tunnistamiseksi ei esitetty eikä sellaista ole muuallakaan keksitty. Olen viime viikkoina katsellut YouTubesta Drunk history -klippejä. Niiden huumori ei edelleenkään naurata, mutta on tullut mieleen, että humalainen kertoja on toimiva tapa muistuttaa siitä, että esityksensä ei välttämättä ole luotettava.

3) Kerronnan luotettavuuden jatkuva arviointi on kyllä rasittavaa. Katsoin eilen Rakkautta ja anarkiaa -festareilla elokuvan Mr. Jones, joka kertoo walesiläisestä miehestä, joka toi länteen tiedon vuosien 1932-33 Ukrainan nälänhädästä. Esityksessä ei ollut mitään epäuskottavaa, mutta kun seminaarikeskustelut historian poliittisesta käytöstä olivat tuoreena mielessä heräsi ajatus, että ei liene sattumaa, että tässä ajassa tehdään elokuva, jossa Venäjän hallinto on paha sekä salaileva ja ukrainalaiset sen uhreja.

Onkohan ajan henkeä myös se, että osa filmin sanomalehtijournalisteista antoi tarkoituksellisesti julkisuuteen valheellisia tietoja?

4) Tiedon luotettavuuden arvioinnin vaikeudesta tuore esimerkki on Twitteristä. Omaan syöteesseeni tuli kahden seuraamani koulutetun historioitsijan uudelleen twiittamana ketju, jossa selitettiin, että Yhdysvaltojen oudolta tuntuva murtolukuinen raideleveys juontaa brittien vaunujen pyörävälistä, joka puolestaan periytyy roomalaisilta, jotka mitoittivat omansa niin, että niitä pystyi vetämään kaksi hevosta.

Kuullosti täysin järkevältä ja korosti historian ymmärtämistä sekä merkitystä, joten ilmankos levisi. Mutta siinä vaiheessa kun minä ketjun näin, sen lopussa oli jo monta kommenttia siitä, että esitys on vanha ja todistettu pupuksi.

Vähitellen syötteeseeni ilmaantui twiittauksia, joiden kärki oli tiedon virheellisyydessä ja tuskastumisessa sen kierrätykseen. Esimerkiksi Greg Jenner: "My one complaint about Twitter (well, apart from the Nazis) is there’s no way to reliably counteract bullshit fake history like this. It’s added 30,000 likes since this morning, despite being debunked over and over". Keskustelussa hän toteaa "It dates back to at least 1905, which is remarkably resilient as a zombie myth. I call these “ficts”, they look like facts and smell like them so they enter pop culture, end up in books, then get repeated forever."

Yksi käytännön vinkki löytyi samaisesta keskustelusta. "I felt really pleased reading this this morning. It was so neat and believable. However, following a number of historians on here subsequently served as another reminder not to believe whatever you read online..." , johon Jenner vastasi "Neat is often something to beware."