Hulluja nuo englantilaiset

Sanomalehdessä Sanomia Turusta lopputalvesta 1857 julkaistu jatkokertomus Kantele eroaa muista lukemistani merkittävästi. *** SPOILERIVAROITUS*** Toki siinä on esimerkillinen maanviljelijä, jonka

maat olivat ihan toisessa kunnossa kuin muiden ympäri olevaisten. Ojat olivat suorat ja syvät, ruis kasvoi miehen mittaisena ja sen raskaat tähkät kumartelivat tuulen muistutuksista; ohrat seisoivat pitkätupsuisina kuin husarit, herneet syleilivät toinen toisiansa tuhansittain viheriöitsevillä käsivarsilla, apila loisti punottavaisena monella tynnyrin alalla, yrttitarha huonetten ympäri hedelmäpuinensa, marjapensainensa ja kukkaisinensa oli kuin seppele kauniin morsiamen silmäkulmilla, ja morsian tässä oli huonerakennus, äsken punaiseksi maalattu, ehkä vähäinen, mutta sievä ja siivo. Koko tila oli kuin Gosen, jonka ympäri ei muuta nähty kuin ruokottomia taloja ja kyliä sekä pahoin viljeltyjä peltoja ja niittuja. 

(Gosen, ks. 1Moos 45:9-10) Mutta viljelijän onni ei kääntynyt alkoholin väärinkäytöllä tai kerskakulutuksella vaan varomattomalla velanannolla, joka vei pakkohuutokauppaan.

Tämä pieni ero tavalliseen jää muiden juonenkäänteiden varjoon. Ensinnäkin talonpojalla oli onnettomasta rakkaudesta seonnut tytär, joka ei enää tehnyt muuta kuin soitti sulhonsa jättämää kannelta. Häntä tuotiin katsomaan kirkkoherran apulainen, joka ei ollut seurakunnassa päässyt toimimaan toivomallansa tavalla.

Epäilyksissänsä päätti hän muuttaa Amerikaan, jossa hän oli kuullut että kukin ihminen kenenkään estämättä taisi vaikuttaa lähimmäistensä hyväksi mitä hän vaan jaksoi. Hän tahtoi sentähden opetella Englannin kieltä ja osti sen kielisen raamatun, jonka avulla hän pikaisimmin toivoi taitavansa tähän kieleen tottua.

Siirtolaiseksi Amerikkaan 1850-luvulla? No, mies ei ehtinyt ennen jo mainittua huutokauppaa lähteä. Kesken sen

Äkisti seisoi väkijoukon seassa kaksi muukalaista, joiden puku oli ihan valkoinen ja päässä valkoinen olkihattu. Ihmiset katselivat avosuin näitä niinkuin ihmeitä; paikkakunnan herroiksi he eivät niitä tunteneet eikä ne myöskään lähinäisestä kaupungista olleet kotoisin; ei ollut kukaan heitä ennen nähnyt. 

Toinen näistä oli pitkä laiha ja vaalea mies, jonka punottava parta peitti melkein koko kasvot, että hänen suuret silmänsä tirkistivät karvain seasta niinkuin karhun. Kädessä oli hänellä pitkä sauva, jonka päässä oli kullattu elukan pää, jota kansa suuresti ihmetteli. Ihmiset kuiskuttelivat keskenänsä ja nimestä tietämättöminä kutsuivat häntä "kultasauvaksi." 

Toinen muukalainen oli lyhy ja lihavan näköinen mies, jonka sukkelat silmät vilkuttivat päässä ja antoivat hänelle jotenki viekkaan muodon. Kädessä piti hän suuren ruoskan, jota talonpojat katselivat aivan karsaasti; sillä he arvelivat että kyytihevoset likemmin olivat saaneet tuntea ruoskan hyviä vaikutuksia. Hän sai kansan kuiskutuksissa kantaa nimen "ruoskaherra." 

Veräjän edessä nähtiin myös pian vaunut ja kyytimies, joka myös tuli paikalle, jutteli kansalle että nämät olivat aivan siivoja herroja, jotka sallivat kyytimiehen ajaa mieltänsä myöten ja viimisessä kestkiivarissa olivat antaneet suuria juomarahoja. Hän sanoi heidän olevan Englantilaisia. 

Eli nyt oli papin kielitaidolle käyttöä, varsinkin kun miehet innostuivat haastamaan toisensa nyrkkeilyotteluun.

 Lopuksi nämä vieraat pelastivat maanviljelijän talouden maksamalla megasumman tyttären kanteleesta ja sitten tyttären mielenterveyden tuhoamalla kanteleen. Ja lopuksi tytär ja pappi päätyivät yhteen. Mahdollisesti Amerikkaan, loppu on hieman tulkinnanvarainen.

Aitoihin englantilaisiin oli saatu sotaista kontaktia pari vuotta aiemmin Krimin sodan pommituksissa Suomen rannikolla. Pähkähullut kesäpukuiset miehet eivät kuitenkaan sotilaita muistuta. Käyttämiään englanninkielen sanoja jatkotarinan kirjoittaja ei ole ainakaan Raamatusta poiminut. Tekstissä mainitaan Walter Scott eli vaikutteita on saatu ulkomaisestakin kirjallisuudesta. Jos tuntisi ajan tarinoita, aineksia voisi mahdollisesti tunnistaakin.

Koko tarina: Sanomia Turusta 17.2., 24.2., 17.3., 24.3., 31.3., 7.4.1857

Poika maailmalla

Aloitan niin alusta kuin viitsin. Nahkurikisälli Michael Rönbäck meni Maarian seurakunnassa 27.12.1789 naimisiin matruusi Uskelbergin lesken Maria Jacobdotterin kanssa. He muuttivat vuonna 1792 Naantaliin (RK)  Maariassa 17.4.1791 syntyneen Johan Andersin kanssa. Naantalissa perheeseen syntyi 3.7.1793 Gustaf Adolf. Perheen äiti kuoli keuhkovaivaan 29-vuotiaana 2.4.1795.

Pienen tai pienten lasten kanssa yksin jäänyt Michael solmi uuden avioliiton Greta Lindströmin kanssa Turussa jo 27.10.1795. Heille syntyi Naantalissa ainakin poika Michael  27.4.1797. Gretan kuollessa jälkeläisiään ei ollut elossa.

Michaelin vanhin poika Johan Anders valitsi tai painostettiin isänsä ammattiin. Hän ei siinä kuitenkaan viihtynyt tai ainakin lähti Varsinais-Suomesta, sillä isänsä joutui sanomalehdessä Inrikes Tidningar 8.8.1811 kuuluttamaan poikaansa, jonka olinpaikasta hänellä ei ollut tietoa.

Lyhyessä tekstissä viitataan äitipuolen kuolemaan, mikä herättää ajatuksen siitä, että lähdön syynä oli perheriita. Mutta ehkä maininta liittyy vain siihen, että Michael kaipaa apua sairaana ollessaan.

Vastasi poika tai, avun Michael lopulta hankki tuttuun tapaansa. Hänet vihittiin Raisiossa 13.10.1814 ilmeisesti kolmanteen avioliittoonsa neito Anna Catharina Malmbergin kanssa. Uusi vaimo oli lisääntymisiässä, sillä Turussa vietiin kasteelle ainakin Abel Michael s. 12.6.1815, Eva s. 12.6.1816, Seth s. 18.12.1820 ja Amanda s. 7.8.1824. Nämä menettivät isänsä tämän kuollessa 62-vuotiaana vuonna 1828. Perintöä ei paljoa ollut, sillä Michael oli tehnyt konkurssin vuonna 1826.

Jossain vaiheessa sanomalehdessä kuulutettu Johan Anders / Anders Johan Rönnbeck on maailmalta palannut, (ehkä jo 1827) sillä isänsä kuolinvuonna hän hankkii tontin Turusta. Hänen perikuntaansa vuonna 1837 kuului leskensä ja sisaruspuolensa isän viimeisestä avioliitosta.

Turun lasten asiallinen maailmanhistoria

Otso Kortekankaan ja Panu Savolaisen uutuus Kaupunki maailman keskellä. Turun lasten maailmanhistoria yllätti heti avatessa. Lapsille suunnatuissa kirjoissa olen tottunut näkemään huomattavasti lyhyempiä tekstejä sekä värikkäämpiä ja vitsikkäämpiä kuvia. Nämä kosiskeluelementit puuttuvat nyt täysin ja lopputulos on hyvin asiallinen.

Edes aikuisten faktakirjoihin suositeltuja elementtejä kuten kerronnallisuutta, kohtauksia ja aistillisuutta ei monelta sivulta löydy. Näkökulma ei ole lasten, jotka näkyvät loppukaneettina muutamissa teksteissä. Kirjan nimen lisäksi kohderyhmä paljastuu lähinnä virkerakenteessa, jossa on selvästi pyritty yksinkertaisuuteen. Toisin kuin sanastossa.

Kautta kirjan aikamuotona on historiallinen preesens, josta Riitta Korhonen on todennut, että "Preesensiä voi tyylikeinona käyttää myös menneestä puhuttaessa, kun tilannetta tarkastellaan dramatisoiden nykyhetken näkökulmasta. Katsoja siis tavallaan viedään menneen tilanteen äärelle." Tätä on ilmeisesti yritetty, mutta toimijoina on esimerkiksi "Ruotsi" niin varsinaisen toiminnan äärelle on hankala päästä.

Kirjan lähteille pääsy on kiitettävän helppoa, sillä mukana on luku (eli suunnilleen aukeama) kohtainen lähdelistaus. Ennen sitä kirja päättyy jälkisanoihin historioitsijan työstä ja viimeinen kappale alkaa "Haluatko sinä historioitsijaksi? Helpoin paikka aloittaa on kirjasto tai internet." Täh? Mihin jäi yliopisto ja metodit?

No, jälleen kerran toivon, että jossain vaiheessa saan tietooni varsinaisen kohderyhmän reaktioita sekä mielipiteitä.

Institutionaaliset historiablogit

Juhlahumusta toivuttua on syytä irrottaa katse omasta navasta ja tehdä pitkästä aikaa katsaus tiedossani olleeisiin tai Googlen nyt löytämiin yliopistojen historiablogeihin. Vanhimmasta nuorimpaan.

Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksen henkilökunnan ylläpitämä HiMa-blogi aloitti marraskuussa 2010, mutta ei ole päivittynyt tänä vuonna ollenkaan. Täältä muistan lukeneeni hyviä juttuja, joihin olen varmaankin joskus linkittänytkin.

Turun yliopiston Kulttuurihistorian blogiin on tullut linkitettyä aiemminkin, sillä sitä on päivitetty tammikuusta 2011. Muistan ainakin gradulistauksia, joista suurin osa ei ollut verkossa luettavissa. Toukokuussa 2016 aloittanut Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineen blogi on päivittynyt, mutta linja ei oikein hahmotu. Edelleen Turun yliopistolta Ikkunoita opetukseen vaikuttaa nimestään huolimatta kertakäyttöiseltä, sillä etusivunsa mukaan siellä "esitellään Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman kevään 2016 opetusta. Haluamme tarjota ikkunoita opetukseen kahdelta, vuotta 1918 käsittelevältä syventävien opintojen kurssilta."

Helmikuussa 2017 aloittanut Turun yliopiston Lastuja Suomen historiasta on antoisa ja suosittelen esimerkiksi Johanna Ilmakunnaksen tekstiä Hyllyjen välissä. (Vastaavista huomioista kirjoittaminen on itselläni ollut pitkään työlistalla.)

Åbo Akademin Historieämnets blogg on aloittanut joulukuussa 2013 ja julkaissut (muistin varaisesti) laadukkaita tekstejä. Tietenkin på svenska.

Tampereen yliopiston blogilistalta löytyy Yhteiskunnan historian huippuyksikön blogi Suomalaisen yhteiskunnan historia – menikö se niin? sekä vanhempien aikojen tutkimuksen blogi Trivium. Molemmissa on ehdottomasti lukemisen arvoisia juttuja.

Oulun yliopiston historiatieteiden blogi Historiaa arktisella asenteella aloitti helmikuussa 2017. Alkuspurtin jälkeen päivitystahti on ollut varsin verkkainen.

Jyväskylän yliopistossa huhtikuussa 2017 aloitettu What the Hela? ilmoittaa olevansa "Historian ja etnologian laitoksen (Hela) henkilökunnan, opiskelijoiden, alumnien ja kumppaneiden blogi, joka käsittelee vapaamuotoisesti havaintoja, ideoita ja toimintaa liittyen tutkimukseen, laitoksen jokapäiväiseen elämään ja ajankohtaisiin ilmiöihin." Blogin nimestä huolimatta tekstit ovat suomeksi. Läpi selattuna ne näyttävät olevan suunnattuja yliopiston sisällle, enkä historianharrastajana saanut jutuista oivalluksia.

Ja lokakuussa 2017 aloitti historiantutkimuksesta ja opetuksesta Helsingin yliopistossa kertova blogi. Alkupurskeeksi on julkaistu joukko hyviä tekstejä, mutta toimivuutta päästään arvioimaan vasta ajan myötä.

Otsikossa lupasin institutionaalisia blogeja, joihin on toki laskettavissa muutkin kuin yliopistojen tuotokset. Ulkomuistista viime tingan lisäyksenä SKS:n Vähäisiä lisiä ja SKHS:n blogi, jossa André Swanström on ansiokkaasti oikonut SS-miehistämme kirjoitettua historiaa. Suomen Historiallisen seuran sivustolla on myös osio "blogi", mutta sen yhdestä ja päiväämättömästä kirjoituksesta on vaikea vetää johtopäätöksiä.

Listauksen mahdollisista ja todennäköisistä puutteista saa mielellään jättää kommentin.

Kuvitus kirjasta The historians' history of the world; a comprehensive narrative of the rise and development of nations as recorded by over two thousand of the great writers of all ages (1904)

Kymmenen vuotta eikä suotta?

Krö-höm.

Tänä vuonna, tänä päivänä, on ummelleen 10 vuotta kulunut siitä päivästä, jolloin espoolaisessa toimistotilassa julkaistiin tämän blogin ensimmäinen kirjoitus. Eiköhän jokaiselle tuntunut tuolloin siltä kuin joku valonsäde olisi alkanut tunkea läpi sen hämäryyden, johon koko sukututkimus ja historian harrastus oli ollut verhoutuneena.

Jo inhimillisessä elämässä on 10 vuotta sangen pitkä aika. Uusia yksilöitä syntyy ja kehkeää jo nuoreen voimaansa, vanhoja riutuu ja kuolee hiljaa pois, kaatuupa joukossa usein moni, jonka olisi luullut vielä vuosia seisovan. Mutta mitä onkaan sitten 10 vuotta sosiaalisessa mediassa, jossa jokainen sisällön palanen, olkoonpa sitten värivivahteittensa puolesta miten uskomattoman rikas tahansa, viettää viikon, joskus parin elinaikaa. Kokonainen aikakausi!

Blogin ensimmäinen olemassaolon aika oli vaikea, silloin sai se maistaa kesän kuumat, talven kylmät ja muut matkavaivat, vaan elossa silti pysyi, kasvoi ja vaurastui, julistaen totuutta ihmiskunnalle ja kehittäen historiatietämystä. On osottautunut, kuten luonnollista onkin, helpommaksi saada aikaan olosuhteita selostavia - referoivia - kirjoituksia kuin sellaisia, joissa tuodaan esille omintakeisia tutkimuksia ja niiden tuloksia.

Pitkäaikaista toimintaa tarkastettaessa pitää pääpiirteissä olla huomattavissa joko edistymistä tai taantumista. Paikallaan pysyminen on tietenkin yhtä mahdotonta blogin kirjoittamisessa kuin muillakin aloilla. Mielihyvällä voidaan nyt mainita, että on vuosi vuodelta edistytty, usein kyllä aivan liiankin pienin askelin, mutta joka tapauksessa on kaiken aikaa kuitenkin edistytty. Kuinka paljon työtä ja aikaa se on kysynyt, voimme ainoastaan aavistaa. Tällaisen työn tulokset eivät ole käsin kosketeltavissa, eivät sanoilla arvosteltavissa, eivätkä numeroilla esitettävissä.

Tämä menestys on paljon suurempi kuin on voitu ajatellakaan, niin ett'ei  sellaista osattu uneksiakaan. Sillä blogin perustaja ei uneksinut laajasta lukijapiiristä, vaan henkilökohtainen kehitys oli tarkoituksessa pääasiana. Pääasiana oli henkisen virkistyksen saaminen, oman sydämen asia.

Blogi on voimiensa mukaan koettanut pysyä tapahtumien ja kehityksen tasalla ja, voidaan sanoa, näin ollen ainakin jossain määrin antanut kuvauksen niistä olosuhteista ja virtauksista, jotka historian tutkimuksen ja esityksen keskuudessa maassamme kuluneena kymmenvuotiskautena ovat vallinneet. Ellei tämä aikakausi osottaudu tarpeellisen rikkaaksi, niin ei se ainakaan ole yksin blogin viaksi luettava.

Ja vaikka emme ollenkaan ottaisi huomioon mitään muita blogin saavutuksia kuin yleisen tiedon siitä, että historian harrastajat ovat olemassa, on se jo tärkeä tekijä. Sen tiedon vaikutus ei ole ollut vähäinen. Tältä kannalta asiata katsoen on yhdeksi tärkeimmäksi työksi siten merkittävä se valistustoiminta, mitä blogin välityksellä on harjoitettu ympäri maata ja yhä edelleen harjoitetaan. Lukemattomat ovat ne salokylät ja laitakulmat, joissa blogista on luettu verkon kautta saatavilla olevista materiaaleista. Onhan edessämme uusi aika, jolloin uusien aatteiden ja voimain on pyrittävä ja päästävä valloille ja hoidettava sitä perintöä, jonka talletettuna voimme heille jättää.

10 vuotta on pitkä aika, mutta 10 vuotta on myös lyhyt aika, riippuen miltä kannalta katsomme. 10 vuotta on lyhyt aika ijankaikkisuuteen nähden, 10 vuotta on lyhyt aika muistoihin nähden, kun katselemme blogin alkuaikaa. 10 vuotta on pitkä aika yksityiselämässä, pitkä se on kansain, ihmiskunnan elämässä. 

Kun Sukututkijan loppuvuosi nyt lähtee toista kymmenvuotisajanjaksoaan taivaltamaan, pyytää sen kirjoittaja saada etenkin arvoisille kommentoijilleen lausua vilpittömät kiitoksensa yhteistyöstä ja osotetusta luottamuksesta, ja tekee sen siinä toivomuksessa että tämä yhteistyö yhä varttuisi ja että yhä uusia voimia niin hyvin vanhemmasta kuin varsinkin nuoremmasta polvesta, niin hyvin tiede- kuin käytännön miesten sekä naisten riveistä kävisi blogia lukemaan ja tekisi siitä sen mikä se tahtoo olla: Suomen historian äänenkannattaja, sanan täydessä merkityksessä.

Blogin kirjoittaja kiittää sanankäänteistä edesmenneitä kirjoittajia, joiden tekstejä on vapaasti leikannut ja liimannut Kansalliskirjaston digitoimista lehdistä. Kuva Venny Soldan-Brofelt, Uusi Kuvalehti 22/1899 

Poikamieselämää Viipurissa 1770-luvulla

Kaarlo Soikkelin artikkeli Tirehtööri Lenning Viipurissa julkaistiin Karjalassa 29.12.1915. Se perustuu Viipurin kaupungin arkistosta löytyneeseen Viipurin tuomiokirkon urkuri Johan Petter Lenningin yksityiseen tilikirjaan vuosilta 1769-76. Aivan Viipurin aikansa lopussa ja tilikirjan loppumisen jälkeen Lenning meni naimisiin, mutta sitä ennen hän asui yksinään Viipurissa.

Tuvansa oven edessä hänellä oli havuja, joihin sisäänastuja sai jalkansa pyyhkiä. Ne hän osti havunkauppiaailta, maksaen keralta 2 kop, tahi useammalta kerralta yhteensä 15 kop. Huoneiden maalaamattoman lattian hän toisinaan "kuurautti", suorittaen siitä työstä 30 kop. kerralta. Kummassakin huoneessa ottivat valtavan sijan "kaakeliuunit", jotka eivät kuitenkaan olleet kaakelista, vaan tiiliskivestä, päältä rapattuja ja valkaistuja. Molemmat muurit valkaistiinkin helmikuussa v. 1771. 

Varsinaiset ateriat Lenning ilmeisesti nautti kotinsa ulkopuolella

Mutta välipalat laittoi ja söi Lenning kotonaan. Joka päivä tuotiin hänelle tuopillinen maitoa, joka maksoi à 3 kop., muut tavarat olivat puodeista haettavat, kuten voi, juusto, kahvi (à 20 kop. naula), sokeri (à 20 kop. naula), viikunat, jotka olivat hänen erikoista mielitavaraansa (à 4 kop. kerrallaan), rusinat, mantelit, ryynit ja jauhot, valmiit limput, korput, piparikakut, ranskanleivät, rinkelit y. m. 

Aivan tilikirjan lopussa oli erillinen kirjanpito vuoden 1771 uhkapelien voitoista ja häviöistä.

Vuoden pitkään, alkaen helmikuun 6:sta aina joulukuun viimeiseen päivään oli tirehtöri 50:ssä peli-illassa läsnä. [...] Useimmiten oli tirehtöri muualla pelaamassa, ainoastaan jonkun kerran tulivat muut hänen kotiansa. Noista 50 kerrasta suoritettiin pelit ainoastaan 3 kertaa tirehtörin kotona. [...] Ei niinäkään harvoina iltoina, jolloin ystäviä tuli tirehtörin luokse, näy hänen luonaan tehdyn erinomaisempia valmistuksia: sitä eivät ainakaan tilit näy osottaman. Huhtikuun 26:na oli tämmöinen illanvietto tirehtörillä. Pari päivää ennen oli hän ostanut 16 pientä lasia, joten se aiheuttaa otaksumaan, että sinä iltana nautittiin entisistä varastoista. Lokakuun 9:nä oli taas "partia" Lenningin luona. Edellisenä iltana oli hän ostanut 8 kartuusia tupakkaa ja 10 pelikorttia sekä yhden naulan kynttilöitä. Muu oli jo ennen varattua. Liian runsasta kestitystä ei liene kuitenkaan ollut.

Pelit, joita silloin käytettiin, olivat lautapeli, L'ombre, Rassell ja Qvadrille.

Muihin huvituksiin ei tirehtöri lie juuri ottanutkaan osaa. Ainoastaan kerran maaliskuussa v. 1771 lie tirehtöri ollut teatterissa, koska hänen menopuolellaan on 26 kop. "för åskådande på T:h". 

Hienoa kulttuurihistoriaa! Onkohan tilikirja selvinnyt tähän päivään asti?

Kuva ei ole Viipurista vaan kirjasta Calliope (1739)

Historiantutkimuksen päivät - lauantai

Historiantutkimuksen päivien viimeisenä aamuna kuuntelin session käsitöistä. Riikka Räisäsen esitys käsitteli värjäystä, mutta hän selitti Karjalan pukuja, joista opin enemmän. Ensimmäistä kertaa nimittäin kuulin, että äyrämöisten lisäksi alueella asui 1600-luvulla muuttaneita savakoita, joiden pukeutuminen oli muodikkaampaa. Karjalan kansanpuvun pysyivät siis käytössä kauemmin vastareaktiona ja erottumiskeinona? (Pitäisikö joskus oikeasti perehtyä Itä-Suomeen ja/tai Karjalaan?)

Anna Rauhala järkytti maailmankuvaani merkittävästi kertoessaan, että Museoviraston kyselytietojen perusteella Suomessa neulottiin vielä 1900-luvun alussa englantilaisena tuntemallani hankalalla tavalla. Minulle tuttu tekniikka levisi vasta kansakoulujen myötä. Vaikka Rauhalan mukaan neulominen opitiin useimmiten kotona.

Päivän kutsuttu puhuja oli Pelle Snickars otsikkonaan Modeling the Past — Between the History of Technology & the Digital Humanities. (Kalvonsa ovat saatavilla pdf:nä.) Mallintamista opiskelin korkeakoulututkinnon verran, Polhemin mekaanisia aakkosia näin viimeksi Tukholman lelumuseossa ja kuvatun projektin keskiössä olevaan Faluniin kaivokseen minulla on sukuyhteys. Ajatukseni ehtivät siis lentelemään sinne ja tänne enkä välttättämättä omaksunut sitä, mitä Snickars yritti sanoa mallintamisen ja datan transformatiivisesta merkityksestä historiantutkimukselle. Tai jotain.

Konkreettisemmaksi hyödyksi voi olla mainitsemansa Mediehistoriskt arkiv tai Tekniska Museetin digitoitu vuosikirja Daedalus. (Jälkimmäisistä löysin esi-isäni kertaalleen ja Polhemin oppilaana olleen poikansa useamman kerran.)

Lounastauolle lähtiessä vessajonot olivat niin pitkät, että päädyin poikkeamaan Sibelius-museoon Museokortti kädessäni. En toki kehdannut suunnistaa suoraan vessaan vaan tein pikaisen kierrokseen museossa, jossa parhaan muistini mukaan olen ollut viimeksi 1980-luvun alkupuoliskolla, kun äidin kanssa vietimme Turussa pari päivää. Muistikuvani museosta oli niin tylsä, etten ole sinne sittemmin hakeutunut.

Perusnäyttely vastasi mielikuvaani soitinkokoelmasta, mutta ei ollut niin toivoton kuin olin luullut. Erityisesti ilahduin kuuntelupisteestä, jossa sai kuulla simulaation modernista musiikkikappaleesta tallennettuna vahasylinterille, savikiekolle, vinyylilevylle ja CD:lle. Havainnollisti hienosti teknologian kehitystä.

Esineisiin olin vain vilaissut, joten vasta kuin tämä pysäytti, huomasin, että numeroita vastaavaa tekstiä ei ollut näkyvillä.

Tiskin takana palveleva kertoi, että tekstit olivat lainattavassa vihkossa, mutta koska piti ehtiä syömäänkin jotain, jätin museon tässä vaiheessa. Ruoka löytyi sitten niin nopeasti, että pääsin vielä palaamaan ja minun sallittiin jatkaa vierailuani vihko kädessä. Minut pysäyttänyt esine osoittautui virsikanteleeksi, kuten olin arvannut ja poistuin tyytyväisenä.

Vasta kun kerroin vierailustani small talkina, tajusin, ettei vihossa ollut tuota yhtä sanaa enempää. Ei selitystä soittimen alkuperästä eikä sen luonteesta, joka on olennaisesti eri kuin samassa vitriinissä olevalla jouhikolla ja muilla perinnesoittimilla. Että se siitä positiivisesta fiiliksestä.

Lounaan jälkeen oli vuorossa viimeinen sessio, johon valitsin esitykset keskiajan lähteistä, joiden tulkinnassa on Suomessa tehty virheitä. Tapio Salminen selosti notaarijärjestelmää ja Kirsi Salonen Vatikaania. Kummatkin olivat osin aiemmin kuulemaani, mutta ei haittaavasti. Edelleen ihmetytti miten ammattihistorioitsijat ovat voineet käyttää lähteitä ymmärtämättä niiden takana olevaa prosessia. (Se, että itse mokasin vuonna 2007, ei ole kovin ihmeellistä. Valitettavasti.)