Heinäkuussa twiitattua

2.7.

• Kylläpä on [videon VOX TURKU I Saaristo-Suomen jatulintarhat] nähty tuotannossa vaivaa ja @MullanAlta on tietenkin juuri oikea asiantuntija aiheeseen.
• Halleluja! Bloggerin uudessa versiossa tekstihaku pelittää taas blogin alkuun asti. Muutaman vuoden kärvistely ohi.

3.7.

• Inrikes Tidningarin fraktuurassa en edelleenkään varmuudella erota isoa R:ää ja K:ta. Varsinkaan siksi, että kyse useimmin vieraasta paikannimestä Ruotsissa. Se, että pikku-d ja pikku-b ovat usein lähes identtiset, ei suuremmin haittaa, sillä sanasta saa kyllä selvää. Mutta OCR?

4.7.

• Kilpakirjoitusten aiheena 1789 oli se, miten liikkuvat saamelaiset saataisiin elämään niin kuin kaikki muut.

7.7.

• Digitalisaatio: luen kotikoneelta Ruotsista vuoden 1790 sanomalehteä, joka mainitsee ranskasta käännetyn kirjan, jonka originaali löytyy @GallicaBnF hetkessä. Google kertoo englanninkielisessä laitoksessa olleen kuvia ja niidenkään etsimiseen ei mene kuin minuutti.

11.7.

• Lassi Saressalon "yksi näkemys" kirjasta Vastatuuleen ei ole mielestäni kirja-arvio. [Anu Lahtinen peesasi: "Ihmettelin samaa, kun luin - tekstin perusteella oli vaikea saada kiinni siitä, mitä ja miten itse kirja käsittelee aihetta." Samoin Tuukka Tuomasjukka: "Outo teksti, kun perusteluja ei sidota argumenttiin. " Kuin myös kirjan toinen kirjoittaja Kukka Ranta: "Samaa mieltä, asenteellisessa kirjoituksessa lukuisia asiavirheitä ja todella epämääräinen heitto ”vedättämisestä” ilman mitään perusteita. Vastine ja virheiden oikaisuja luvassa. "]

16.7.

• Kindlelle viihdekirjallisuutta ostaessa kipurajani on 6 euron tietämillä. Äsken tilasin KB:stä 1760-luvun 4-sivuisen painatteen digitoinnin, kun ~12 euron hinta tuntui kohtuulliselta.

20.7.

• Väikkärin otsikon alkuna "Vaatimattomia ajatuksia" - uhka vai mahdollisuus? [Kysymyksen innoittivat 1700-luvun opinnäytteet, joiden otsikot alkavat sanoilla Enfaldiga tanckar]
• Kuuntelin podcastit Mannerheim skall mördas, säsong 1&2 [Finlandssvenska krimpodden Svenska Yle]. Olemattomilla lähtötiedoilla mielenkiintoisia.

22.7.

• Tubettaja [Brandon F.: The 18th Century Gorget: A Vestigial Authority Symbol]: "Nykyään enää Chilen armeijassa" Kommenteissa norjalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset: "On meilläkin"

24.7.

• Jean Sibelius vai joku muu taitelijajulkkis vuonna 1920?

26.7.

• [Guldfeber – stölderna på Kungliga Myntkabinettet on] Oudosti rakennettu ohjelma kuninkaallisen rahakabinetin varkauksista. Oleellisinta: rikollinen saatiin tunnustamaan, kun käytössä oli valokuvat, jotka museon ulkopuolinen oli saanut esineistä ottaa ja oli jakanut blogissaan. Kuhan sanon. #museot

29.7.

• Olen viime päivinä äheltänyt kokoon listan Alpo Silanderin 166 julkaistusta kirjoituksesta. Vaikka duuni oli kivaakin, oli ihanaa, että @JohannaMieto (@plarkisto) lähetti vastauksena yleiseen tiedusteluun suoran linkin digitoituihin saatekirjeisiin.

30.7.

• Miksi vuonna 1900 maisteriksi vihitty on maksanut seuraavat vuodet ylioppilaskunnan ja osakunnan maksut? Saiko sillä ylläpidettyä opinto-oikeuden? [Vastausta ei ole löytynyt.]

Rahvaan huvitteista vuonna 1857

Johan Knutson:
Pari Pohjanmaalta
Museovirasto
CC BY 4.0

Suomettaressa julkaistiin 24.7., 7.8., 14.8.1857 kirjoitus Mietteitä rahvaan huvitteista, jossa pointtina olivat kehitystoimenpiteet, mutta samalla tuli dokumentoitua yksi näkemys ajan kulttuurista.

Teatteri:

Sivistyneemmissä maissa, esim. Ranskanmaalla, näet rahvaan näytelmissä käyvän ja kaiketikin he niistä jotakin ymmärtävät, koska vilppaalla käsien paukuttamisella osoittavat huviansa ja ihaillustansa. Vähemmän sivistyneissä maissa ja siis meilläkin eivät tänlaiset huvitteet rahvaalle vielä ole soveljaat.

Musiikki:

Kaupungissa, joissa useammin vara on laululla ja soitannolla asukkaita huvittaa, näet alhaisemmankin ja vähän sivistyneen säädynkin pyrkivän niitä lähelle. Missä vaan jompaakumpaa harjoitetaan, siinä onkin rahvasta kylki kyljessä kuulemassa ja ihantelemassa [...] Helsingissä esim. on rahvaalla suvista aikaa useasti tilaisuus kuulla soitantoa, koska pyhäiltoina yhteisissä kävelypaikoissa sallitaan sotaväen soiton kaikua taivahan alla ja suloisella kielellään puhutella kansaa.

Tanssi:

Soitannon kuuluessa, kuin katselet sen [rahvaan] liikuntoa, näet, kuinka astuskelevat sen pol'un eli tahdin mukaan; vieläpä moni ihaillessaan jalkaansakin nostaa ja kättään heiluttaa. [...] Mutta kuin rahvaalla, soiton puutteessa, harvoin on tilaisuutta hypyllä iloita, niin sitä saadessaan tanssivat yli voimansa, josta heitä työnhetkillä rasittaa.

Musiikki ja tanssi maaseudulla:

Monessa kohden löytynee ja löytyykin melkein joka seurakunnassa niitä, jotka soitantoa harjoittavat ja siihen näyttävät kykeneviksi. Mutta kokemus todistaa, minkälaista niekkoja ne omat. Viulun soitantoa enimmät harjoittavat ja viulu-rämällään rämpyttavät yksi sitä toinen tätä. Arvannee sen jokainen, mitä työmiehen koppura-kourat viulusta irti saavat, koska tätä vielä päälliseksi opetellaan parin kolmen kymmenen vuoden ijässä. Kuitenkin onnistuvat niin paljon että kielille saavat senlaisia ääniä, joiden mutkia havaitsee jonkinlaisiksi tanssipoluiksi. Tästäpä sitte tanssimaan. Kyläkunnan nuoriso kokountuu joutohetkinä yhteen paikkaan; sinne lasketaan kaikella kunnioittamisella mokoma viulun kihnuttaja, joka panisi jalat liikkeelle. Hän tulee, virittää viulunsa ja alkaa aika vauhtia kihnuttamaan. Pian onkin koko parvi laattialla ja ilo on yhtä korkialla kuin tomukin. Tässä ybdistyy tanssi soitantoon ja sen melkein poistaa pois. Kuin rahvaalla soitanto on ainoastaan tanssia varten ja sitä sen vuoksi vaan harrastetaan, niin kadottaa soitanto oikian makunsa ja liikuttavan voimansa. Viulu-rämäin mukaan tanssiminen on sitä ja tätä, eikä poluista juuri huolitakkaan, kuinhan vaan soittoääntä on; tapahtuupa niinkin, että, kielen katkettua eli viulun muista syistä esim. pelimannin uneliaisuudesta ääntämästä lakattua, sitä ei pian huomatakaan vaan hypätään ehtivän takaa. [...]

Tavallisesti on tansitalossa elikkä naapurissa kestikamari, jossa niin piiat kuin pojatkin käyvät virvoitusta ottamassa ja kurkkuansa kostuttamassa, sen muka tomusta häiriölle jouduttua. Jos siihen piisaisi kahveen latkiminen, niin ei sitä saattaisikaan moittia; mutta kuin miesväki siihen vielä sekoittaa viinaa eli, jos oikein on onni, rommia s. o. tavallisesti värjättyä ja hiukan mauksilla sekoitettua paloviinaa, jota nurkkakapakat rommina myyvät. Niin laittavat miehet "nenäpajun" toisen perään ja tulevat piankin hölkkä-viinaan, että jalat tanssiessa ylimääräisiä mutkia lyövät. 

Leikit ja pelit:

Missä muutamia vuosia sitten nuorison näki "leskee juoksevan", "piiloota pitävän", "naittosilla olevan", "sormusta kätkevän" j. n. e., siellä näkee nyt raittit tyhjänä, seinukset ja kujat suremassa; ja jos näetkin joitakuita kujissa ja nurkissa, niin havaitset juoksun ja toinen toistansa takaa-ajon oleman saastaisesta laadusta. Poikainkin erityiset leikit: "kikan heitto", "kiekon nakkuu", "poran lyönti" j. m. ovat harventuneet. Jos näet nuorison muutoin koolla kuin tanssia varten, niin ovat kestit mielessä ja törkeät leikit käsillä.

Erikoiset synnytykset Mouhijärvellä 1783

Hiskin hakutulos näyttäisi virheeltä, ellei seppä Johan Jaakonpojan eteen olisi lisätty sanaa "sama". Vaimonsa Liisa Heikintytär oli synnyttänyt yhden tyttären 13.1.1783 ja toisen 12 päivää myöhemmin?

Kyllä, eikä tämä tietenkään aikalaistenkaan silmissä ollut tavallista. Ehkä virallista tilastoilmoitusta vuoden lopulla tehnyt kirkkoherra tarttui jouluaaton aattona kynään ja kirjoitti Inrikes Tidningarissa 4.3.1784 julkaistun raportin asiasta.

Aviopari oli mennyt naimisiin vasta edellisenä vuonna. Molemmat synnytykset olivat helppoja ja 22-vuotias Liisa oli synnytysten välillä jo ehtinyt nousta taloustöihin.

Itseoppinut opettaja

Tätä kirjoittaessani lyhyen Wikipedia-sivun saanut Juho Siirilä syntyi Kälviällä 8.1.1843 Penttilässä, jossa vanhempansa Matts Esaisson Malmsten ja Lisa Israelsdotter olivat itsellisinä. Kun he olivat menneet 23.4.1842 naimisiin oli Matts ollut merimies ja Lisa Kälviänkylän Mikkolan talon tytär.

Parissa muussakin paikassa asuttuaan perhe näyttää muuttaneen vuoden 1850 paikkeilla Lisan kotitaloon, jota isännöi edelleen isänsä, kuudennusmies Israel Abrahamsson. Mutta ehtollismerkintöjen perusteella vuonna 1852 oltiin Ullavassa ja 1854 Hietalassa (RK 1849-55 s. 508). Kun Johanin äiti kuoli 44-vuotiaana 8.4.1860 isä oli edelleen elossa, mutta ei Mikkolan rippikirjasivulla vaimonsa ja lastensa kanssa (RK 1856-62 s. 433)

Vanhempien ohella Johanin elämään vaikutti voimakkaasti vaarinsa, jonka elämästä hän 89-vuotiaana kirjoitti muistelman (pdf). Israel Mikkola ei ollut tavallinen isäntä vaan oli tehnyt kauppamatkoja Pietariin, Tukholmaan ja Kööpenhaminaankin asti. "Kööpenhaminasta toi Mikkola pari pientä rasiaa timanttikiviä, joista hän sitten valmisti, halkoi ja hioi lasiveitsiä, timantteja. Mikkolassa olikin siihen aikaan Kälviän ainoa lasinleikkaamo ja lasiveitsien valmistus näillä seuduilla. Lasia tarvittiin entistä enemmän, kun Ruotsin vallan aikainen ikkunavero oli lakannut ja alettiin tehdä rakennuksiin isompia ikkunoita. "

Itsekin oli Israel oppinut kirjoitus ja lukutaitonsa itseopiskelulla, vieläpä äidinkielensä lisäksi ruotsinkielen ja vähän venäjänkieltäkin. Itseopiskelua Israel suositteli kaikille omaisilleenkin, lapsilleen ja lastenlapsille. Olin noin puolentoistakymmenen ikäinen, kun eräs kiertokoulunopettaja piti Marttilassa kirjoitus- ja laskentokoulua, jossa kylän nuorukaisia kävi. Pyysin minäkin päästä sinne. Vastaukseksi sain: ”Opettele ihte, niin minäki olen teheny”. Täytyi koettaa. Sitten sainkin olla vaarilla vanhuudessa apuna, kun hänen kätensä vapisi niin pahoin, ettei hän voinut yhtään kirjoittaa.

Muutama vuosi vaarinsa kuoleman jälkeen, mahdollisesti perintörahoja käyttäen, Johan muutti Siirilään vaimonsa, tyttärensä, sisarensa ja veljensä kanssa (RK 1863-69 s. 506).

Kunnallisen elämän alettua tuli opettaja Siirilä ottamaan osaa sen kehitykseen, ollen kunnallislautakunnan varaesimiehenä, kunnankirjurina ja rahastonhoitajana, saaden nähdä "nälkävuoden kauhut". Pari vuotta kestävä vaikea sairaus pakotti hänen kumminkin vetäytymään kunnallisesta elämästä syrjään.

Tapahtuma, jonka kautta Siirilä tuli vedetyksi kansanvalistuksen työntekijäksi, on omituinen laatuaan. Syksyllä v. 1871 tuli nimittäin puolitusinaa poikasia hänen luokseen ja pyysivät: "eikö setä olisi hyvä ja opettaisi meitä kirjoittamaan ja lukua laskemaan", sillä kunnassa ei ollut minkäänlaista koulua. "Setä", joka itse tiesi, miten vaikea on ominpäinsä oppia, ei voinut olla pienokaisten pyyntöön suostumatta, ja niin oli elämä suunnattu uusille urille, jonne se jo lapsesta oli kaihonnut. Seuraavana syksynä alkoi koulu lähes kansakoulun mukaisella ohjelmalla ja sitä pidettiin pitemmillä tai lyhemmillä lukukausilla aina vuoteen 1876, jolloin opettaja meni kevätlukukaudeksi kuuntelemaan opetusta Jyväskylän seminaariin, jossa myös suoritti muutamia tutkintoja. (Kansakoulun lehti 19/1904)

Kuva: Opettajain lehti 5/1913, s. 2

Keskiaikapäivät olivat verkossa

 

Sunnuntai-iltana huomasin, että koko viime viikon olisi ollut käynnissä striimaus Visbyn virtuaaliselta Medeltidsveckanilta. Pahus, mutta en minä sen 150 tapahtumaa olisi ehtinyt seurata, kun oli kotimaistenkin keskiaikatapahtumien tallenteet katsomatta. Ryhdistäydyin tässä suhteessa eilen.

Turun keskiaikapäivät koostuivat verkossa teksteistä ja videoista. Jälkimmäiset ovat edelleen nähtävissä YouTube-kanavalla Keskiajan Turku. Mukana on sekä elämyksellistä että tieteelliseen tutkimukseen perustuvia esityksiä.

Jälkimmäiseen puoleen kuuluu Kaisa Häkkisen Keskiaika ja kieli (1/4 – Vanha kantasuomalainen pohja murteineen, 2/4 – Kirkko ja kansainvälinen kristillinen kulttuuri, 3/4 – Kauppa ja kaupunki, 4/4 – Maallinen valta ja hallinto). Juuri viime viikolla luin Michael Billigin kirjaa Banal nationalism, joten kiinnitin huomiota siihen, että kantasuomi kuullosti esityksessä yhtenäiseltä kieleltä ja Varsinais-Suomen, Hämeen ja Karjalan puhe keskiaikana murteina eikä kielinä. Sillä näinhän tämä useimmiten esitetään, kun haluamme projisoida jotain yhteistä menneisyyteen, jossa sitä ei ollut.

Visa Immonen kertoi Piispan arjesta keskiajan Turussa (1/4 – Turun piispa oli mahtava mies, 2/4 – Virka-asunnot Turussa, 3/4 – Ylellistä elämää, 4/4 – Piispojen viimeiset leposijat). 

Viime viikonloppuna verkossa oli Helsingan keskiaikapäivä, jonka videoista on listaus keskiaikapäivän verkkosivulla. Alla poimintoja.

Jos tuntuu uskomattomalta, että nykyisen Helsingin seudulla oli elämää ennen Kustaa Vaasan suorittamaa kaupunkiperustusta, niin voi kuunnella ja katsella Riina Koiviston vetämän kierroksen Lasten aikamatka keskiaikaan, Andreas Koiviston opastuksen Medeltidsguidning på svenska ja/tai Andreas Koiviston esittelyn Arkeologisia esinelöytöjä Vantaan kaupunginmuseon kokoelmista. Vantaan kaupunginmuseon tilillä on vielä Andreas Koiviston esitys Vantaa keskiajalla.

Opastukset keskittyvät keskiaikaisen kirkon ympäristöön, jossa keskiaikapäivä on viime vuosina järjestetty. Videolla on mahdollisuus kuulla toisaalta Tuuli Heinosen esitys Talonpoikaiskauppiaiden ja ratsusotilaiden kotitila Lillas Mårtensbyssä. Yleisempää tietoa on Jenni Kuulialan esitelmässä keskiajan pyhimyskultista.

Käytännön tietoiskuja tarjoili Keskiaikaseura Hukka: Pukuesittelyjä ja keskiajan muotinäytös, Käsityötaitojen esittelyä ja Ruusu-kermapiirakan valmistus sekä Helsinki Medieval Combat ry. otsikolla Buhurt, aseet ja haarniskat.

Luin Ojasen Juteinin

Ilmeisesti noin 10 vuotta sitten löysin digitoiduista kirjoista Jaakko Juteinin tekstejä ja innostuin suuresti. Leikkeilin niitä blogin täytteeksi, mutta blogitilastosta päätellen ne eivät löytäneet yleisöään.

Sama ongelma on ollut Juteinilla niin omana aikanaan kuin sen jälkeenkin, minkä Eero Ojanen tunnustaa tuoreessa elämäkerrassa Jaakko Juteini. Suomen ensimmäisen kirjailijan tarina. Ojanen on kirjoittaja, jonka kirjat useimmiten saan luettua ja tämäkin oli informatiivinen ja mukava kokemus, jossa harmitti vain hetken, johon palaan vielä.

Kirja on rakenteeltaan selkeä. Mittavimmassa osassa kerrotaan elämäkerta. Viitteitä on säästeliäästi ja niiden muotoilu toisinaan suurpiirteinen, mutta käy selväksi mistä tieto on saatu. Ojanen tuo myös toistuvasti esiin, mitä tietoa ei ole saatavilla. Hän esittää hypoteeseja, mutta ei sorru vahvistamaan niitä perusteettomasti. Aiemman tutkimuksen kanssa "keskustellaan", kuten akateemisessa maailmassa tavataan sanoa, eli sitä käsitellään kriittisesti ja tuodaan esiin erilaisia tulkintoja ja näkemyksiä. Harmillisesti sukututkijoiden panos Juteinin vaimon taustan selvittämiseksi jää epäselväksi, sillä kyseinen loppuviite on tipahtanut kyydistä (s. 99, 219).

Ojasen ensisijainen kiinnostuksen kohde on Juteinin kirjallinen toiminta. Viipurin maistraatin arkisto on lähdeluettelossa, mutta tekstin ja ympäripyöreiden viitteiden perusteella jää mielikuva, että esimerkiksi Juteinin asianajotoiminnassa olisi vielä jotain selvitettävää ja tietokirjailijan resurssointiin sopimattomalla läpikäynnillä saattaisi selvitä jotain muutakin.

Ojanen haluaa nostaa Juteinia, mutta elämäkerran kohdalla tässä ei menty överiksi. Harmitukseni hetki oli kirjan toisen, Juteinin tuotantoa esittelevän osan alussa, jossa käsitellään runoa Arvon mekin ansaitsemme. Ensimmäisessä säkeistössä miehet eivät makaa vaan kyntävät, toisessa Suomen poika on pellollansa, kolmannessa puhutaan opinteillä oppineista eli ajankohtana miehistä ja neljännessä sitten "Suomen tytön poski-päihin / weri waatii kukkaset". Ojasen mukaan neljäs säkeistö "tekee kokonaisuudesta tasapainoisen" ja "Miesten ja naisten tasapuolinen käsittely on Juteinin tuotannossa ominaista" (s. 156). Käsitykseni tasapainosta ei ole kolme säkeistöä toimijuutta ja yksi ulkonäköä yhdistettynä hyveellisyyteen.

Kirjan lyhyimmässä kolmannessa osassa käsitellään Juteinin jälkimainetta. Itse haluaisin muistaa (ja siksi sen tähän kirjoitan), että Juteini kirjoitti vuonna 1840 runon nuijasodasta (s. 129). Enemmän Ojanen kirjoittaa Juteinin runosta Suomalainen (1816), joka hänen mukaansa "on ensimmäinen kerta, kun Suomen historia on kuvattu suomen kielellä jonkinlaisen kokonaisesityksen muodossa". Tämä "esittää selkeän kansallisen historiatarinan, joka kuvaa suomalaiset sitkeinä selviytyjinä kovien luonnonolojen, talven pakkasten ja ennen muuta hallan keskellä. Sotaista historiaa ei korosteta niinkään paljoa, vaikka vihollisten retket mainitaankin." (s. 179)

Nämä runot ja muut Juteinin tekstit voi lukea hänen kootuista teoksistaan, jotka fraktuuraa tavaamatta ovat verkossa vuonna 2009 toimitetetussa julkaisussa.

Kesäsunnuntai Jaakkimassa 1890-luvun alussa

Museovirasto, CC BY 4.0

Tekla Hultin antaa kertomuksensa Miten Ruoti-Kaisaa maantiellä käytettiin (Suomen kuvalehden näytenumero 1893) aluksi tuokiokuvan, joka tuntuu perustuvan todellisuuteen. Tarinan Ruoti-Kaisa on ollut paimenena Hultinin vanhemmilla 1860-luvun alussa ja Kekäleenkannas on Jaakkimassa, joten paikka on selvä.

Loivaa Kekäleenkennästä alas kulki kirkkoväki juhannuspäivänä kotiinsa. Viimeiset rattaat katosivat juuri tienkäänteeseen ja moniahta sekunti myöhemmin kuului kova tärskäys kun ajopelit täyttä vauhtia laskivat epätasaisen maantiensillan yli. Ajajista ei ollut merkkiä muuta jäljellä kuin paksu tomupilvi, joka tuskin huomattavasti haihtui tyynessä ilmassa. Jalkaväki kulki parvittaan, miehet ja naiset erikseen kummallakin puolen tietä ikäänkuin ylläpitääkseen kirkossa noudatettua järjestystä. Miehet olivat vetäneet kaivatut piipunnysänsä taskusta ja panneet tupakan, naisväki riisunut sukat, kengät jaloistaan ja kääntänyt pyhäpäiväset mustat vihtoriinihameensa puolitiehen nurin, jotta kirjavien kotikutoisten alushameitten hulmutessa tukevarakenteiset, päivettyneet nilkat vilahtivat näkyviin. 

Hiljensin käyntini ja pysähdyin viimein kokonaan tien laitaan siimekseen, kun.suuhun ja sieramiin tunkeutuva pöly alkoi käydä liian sietämättömäksi. Eiköhän noita itsiään mahda vaivata, ajattelin, ovatko ne ehkä siihen niin tottuneet vai onko tämäkin yksi niitä monia rasituksia, joiden alle seurusteluhaluinen ihminen nurkumatta alistuu? Myöntäkää että ihmiselämä on omituisesti järjestetty. Yksinään hän ei tule toimeen ja yhdessä eläminen tuottaa hänelle lakkaamattomia kärsimyksiä. 

Oma aamupäiväinen kokemukseni painoi varmaan tietämättäni leimansa ajatusjuoksuuni. Kun muu talonväki aamulla meni kirkkoon, menin ikävää paetakseni minäkin mukaan. Kirkossa en kuitenkaan parhaalla tahdollanikaan päässyt pyhätunnelmaan. Täyteen ahdettu huone oli tukehduttavan kuuma, korkeista ikkunoista virtasi häikäisevä valo, joka voimakkaasti heijastui valkeiksi kalkitetuista alastomista seinistä ja iljettävä hikinen löyhkä myrkytti ilman, niin että jokainen hengenveto tuntui kärsimykseltä. Silmiäni koski ja päätä kivisti. Saarna oli hengetöntä jankutusta, takanani pari unista naista veisasi niin kimakasti että korviani vihiäsi, edessäni kaksi poikanulikkaa puoliääneen puhellen vertaili saappaitaan ja syrjempänä vaimoihminen turhaan koki saada kitisevää kapalolastansa vaikenemaan. Tunnustaa täytyy, että suntion kielto päästää minut kesken saarnan ulos janoani sammuttamaan teki jäännöksestäkin hartaudestani lopun. 

Takanani kuului kepin kapse hiekkaa vastaan. Vieläkö joku myöhästynyt? Katsahdin taakseni. Vanha akka tulla tallusteli vaivaloisesti keppinsä nojassa. Pieksut oli hänelläkin käsivarrella riippumassa ja hameen helmat niinkuin muillakin vyötäreille kiinnitetyt, sillä erotuksella vaan että kulkijalta puuttui alushame, jotta lyhyt repaleinen paita läpätti ruskeita kuihtuneita sääriä vastaan. 

Jopa tosiaan on itse Ruoti-Kaisakin juhlapäivänä laahannut vanhat kankeat luunsa kirkolle! En tiedä kuinka, vaan Kaisan ruskeita ryppyisiä kasvoja nähdessäni valtaa minut aina omituinen viehkeä tunne, muistelmia ja mielialoja lapsuuteni ajoilta, jolloin Kaisa palveli paimenena kodissani.