Sokos-trilogian 3. osa: Heikinkatu 13

Kaupunginarkiston kiinteistökortiston mukaan Heikinkatu 13:n tontin osti kaupungilta vuonna 1852 Carl Johan Ekroos, joka myi sen eteenpäin keväällä 1856 veljelleen kauppias Gustaf Fredrik Ekroosille. Tämä teetti vuonna 1858 piirustukset, joiden näköinen kivitalo tontille myös nousi.

Elintarvikekauppiaiden sarjassa G. F. Ekroos kuului vuoden 1863 verotuksen perusteella ylempään keskiluokkaan (HD 27.5.1863). Julkisesti kerrottiin myös, että "Näinä päivinä on - Hbldin mukaan - kauppias G. F. Ekroos'in kivikartano täällä myyty kauppias Smolanderille 72,000 markasta" (Suometar 4.8.1865) Ekroosin Geni-profiilista löytyy hieman epäselvä ja lähteetön teksti, jonka mukaan Smolander oli Ekroosin palveluksessa ja että kaupalla setvittiin Ekroosin pelivelkoja Smolanderille.

Wilhelm Smolander oli kotoisin Myrskylästä ja hän kuoli 59-vuotiaana Helsingissä  2.4.1880. Kuolinilmoituksensa mukaan hän oli kauppakirjanpitäjä eikä kauppias. Ilmoituksesta käy ilmi myös pitkällinen sairaus, jonka aikana Smolander oli ehtinyt tehdä testamentinsa. Se jätti kivitalon Fredrika-sisaren Johanna-tyttärelle, joka oli ollut Wilhelm Smolanderin luona. Ehkä tätä hoitamassa.(US 2.4.1880; HKA 7208)

Signe Brander, n. 1937, HKM

Saatuaan 280 tuhannen markan arvoiseksi arvioidun kivitalon ja vähän muutakin perintöä  saatuaan Johanna Smolander meni 27.2.1881 naimisiin kapteeni Alexander Schepovalnikoffin kanssa (Helsingfors 7.3.1881).

Finland 3.3.1887

Avioliitto jäi varsin lyhyeksi, sillä Johanna kuoli 22-vuotiaana 4.6.1886. Avioliitossa oli ehtinyt syntyä lapset Alexander, Alexandra ja Agnes (KA. HRA 8481). Agnes kuoli alle 2-vuotiaana 1.3.1887.

Kivitalon arvo nykyeuroiksi muutettuna oli 1,48 miljoonaa euroa vuonna 1880 Wilhelm Smolanderin perukirjassa, 2,96 miljoonaa euroa vuonna 1886 Johanna Schepovalnikoffin perukirjassa ja 3,26 miljoonaa euroa, kun vuonna 1907 Johannan leski eversti Alexander Schepovalnikoff sekä lapset luutnantti Alexander Schepovalnikoff ja neiti Luli Alexandra Alexander Schepovalnikoff myivät talon viipurilaiselle Albin Ramstenille (Nya Pressen 4.10.1907).

Vuoden kuluttua Ramsten anoi kolmen muun miehen kanssa senaatilta kiinteimistöosakeyhtiön "Heikinkatu 13" yhtiöjärjestyksen vahvistamista. Tarkoituksena ei ollut yhden kivitalon hallinnointi vaan "ostaa taloja ja tontteja sekä rakentaa ajanmukaisia liike- ja asuinhuoneita" (Wiipuri 18.12.1908). Yhtiö saatiin kuntoon ja Ramsten myi sille keväällä 1909 kivitalonsa 800 000 markalla eli nykyrahassa 3,85 miljoonalla eurolla.

Aarne Pietinen Oy, 1937, HKM

Kenkävoiteesta kuuluisa optikko 1800-luvun Helsingissä

Wanold Wrydon Wilkman 1934, HKM

Helsingin kaupunginarkiston kiinteistökortiston mukaan optikko Johan Wallman sai ensimmäisen lainhuudon Sokoksen pohjoisnurkan paikalla sijainneeseen tonttiin rakennuksineen kesäkuun alussa 1861. Kauppasumma oli 13600 hopearuplaa.

Johan Wallman oli muistokirjoituksensa perusteella syntynyt vuoden 1805 tienoilla ja tullut Helsinkiin vuoden 1830 tienoilla Tallinnasta (SWL 17.9.1890). Ajoitukselle ei löydy varsinaista vahvistusta. Varhaisin todennäköinen sanomalehtiosuma on Helsingin postikonttorille jäänestä kirjeestä (HT 15.2.1834). Seuraavan vuoden puolella julkaistussa ilmoituksessa oleskelunsa Helsingissä on tilapäistä (FAT 7.10.1835).

Kyseisellä ilmoituksella ei ole mitään tekemistä optiikan kanssa vaan se mainostaa Wallmanin kehittämää kenkäplankkia. Viimeistään vuonna 1840 plankilla oli jälleenmyyjä Porvoossa (BT 22.8.1840). Vuonna 1842 aitouden vahvistamiseksi plankkirasioihin tuli Wallmanin nimileima (HT 4.5.1842). Wallman ainakin väitti liikkeellä olevan nimeään väärinkäyttäviä myyjiä (FAT 1.12.1842). "Vallmans blanksmörja" oli jo käsite (Saima 25.1.1844; HT 31.8.1844). 1840-luvulla plankkia myytiin ainakin Turussa ja Vaasassa (ÅT 14.2.1846; WT 27.3.1847 )

Syksyyn 1838 mennessä Wallman oli asettunut Helsinkiin ja asui kauppias Uschanoffin talossa Hämeenkadulla (FAT 2.10.1838). Vuotta myöhemmin osoitteensa oli hattumaakari Fagerströmin talossa samalla kadulla (HT 12.10.1839). Syksyllä 1841 hän muutti Pohjois-Espalle kauppias Byströmin taloon (HT 6.10.1841; HT 7.5.1845). Samaan aikaan hän haki porvarisoikeuksia ja vuonna 1843 oikeutta tuottaa ja myydä parfyymeja ja nahkarasvaansa.

Edelleen samasta osoitteesta Wallman alkoi loppuvuodesta 1845 myydä silmälaseja pokineen (HT 13.12.1845). Vuoden 1846 lopussa hän ilmoitti tuovansa Hämeenlinnan ja Kuopion markkinoille vanhan valikoimansa parfyymien, partaveitsien teroittimien ja kenkäplankin ohessa optisia ja metereologisia laitteita (FAT 31.12.1846). Tämän jälkeen kenkäplankki häviää Wallmanin ilmoituksista. Tämä ei tarkoita välttämättä tuotannon loppumista. Tuote ainakin muistettiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin (Wiborg 27.8.1861; US 8.2.1869; Björneborgs tidning 12.4.1876).

Wallmania ei ole löytynyt Helsingin luterilaisista kirkonkirjoista. Hän on 1840-luvun lopussa tai 1850-luvun alussa mennyt naimisiin Theophile Therese Behrin kanssa. Avioliitossa syntyivät ainakin pojat Alexander, Nikolai s. 14.5.1853, Emil s. 16.7.1854 ja Voldemar s. 24.2.1860. Perheen muutettua Heikinkadulle henkikirjassa 1862 on viideskin poika, joka on kuollut ennen vanhempiaan (U54:758).

Yrittämisen suunnanmuutos vaikuttaa aika äkilliseltä. Myös optiikan kanssa Wallman kiersi Suomea: Hämeenlinnassa (FAT 3.1.1859), Turussa  (ÅT 28.1.1859), (Wiborg 2.3.1859). Turun sanomalehteen maksetun mainoksen tuotelista on hengästyttävä.

Kansallisarkisto 

Vakuutuskirja 4726. 

Keskinäinen vakuutusyhtiö Tarmon lakkautettujen ainaispalovakuutusten arkisto

Ostettuaan kiinteistön Heikinkadulta Wallman ei heti siirtänyt myyntipistettään keskustasta kaupungin laitamille. Se ei pyörinyt pelkien instrumenntien varassa vaan joulun edellä 1861 Wallman ilmoitti ottaneensa myyntiin leikkikaluja ja toilettitavaraa (HT 21.12.1861). Keväällä 1863 liikkeensä oli Unioninkadulla ja vuotta myöhemmin Uschanoffin talossa Pohjois-Espalla (HD 20.5.1863; HD 21.6.1864). 

Edelleen Wallman kulki pitkin maata: Viipurissa (Wiborgs Tidning 28.2.1866), Vaasassa (Vasabladet 17.11.1866) ja tuli Hämeenlinnaan Oulusta (Hämäläinen 7.12.1866). Tuotevalikoimassaan oli jatkuvasti uutuuksia, esimerkiksi elektromagneettisia laitteita (Hbl 7.10.1868), höyrylaivalyhtyjä (HD 20.10.1868), tinaruiskuja (Hbl 16.11.1868) ja biljardipalloja (HD 9.3.1869). 

Suhteessa muihin helsinkilöisiin Wallman oli hyvin toimeen tuleva. Hänelle määrättiin 20 veroäyriä vuodelta 1871 (Hbl 6.6.1872) ja suuruusluokka oli sama seuraavina vuosina (20 veroäyriä (MB 12.6.1873), 15 veroäyriä (Hbl 27.6.1874), 28 veroäyriä (HD 8.3.1876))

Pohjois-Esplanadi 19:stä hän muutti omaan kiinteistöönsä vasta kesällä 1876, jolloin oli jo yli 70-vuotias (HD 26.7.1872; Hbl 1.4.1875; Hbl 6.6.1876). Hän ilmoitti sekä ennen että jälkeen joulun 1875 lopettavansa lelujen myynnin, mutta oli jälleen joulumarkkinoilla 1876 (HD 11.12.1875, Hbl 11.4.1876, Hbl 5.12.1876). Jouluksi 1879 Wallmanilla oli kaupan fonografeja, joiden hinta oli pudonnut aiemmista useista sadoista markoista sataan markkaan tai jopa sen alle (Hbl 18.12.1879). Kahden vuoden kuluttua oli taas käynnissä lelujen loppuunmyynti (Hbl 4.12.1881).

Wallman muutti Heikinkadulta pois vasta kesällä 1883, vaikka hän oli myynyt tontin ja rakennukset jo kolme vuotta aiemmin Nääs Spiritfabrikille 85000 markasta (Hbl 13.6.1883; MB 25.6.1880). Perukirjastaan käy ilmi, että välit vaimoon olivat rikkoutuneet jo ennen Johan Wallmanin kuolemaa syyskuussa 1890 (KA. HRA 9456). Pojista Nikolai päätyi rautateiden palvelukseen, Emilistä tuli optikko ja Voldemarista apteekkari. Geni-puusta tätä kirjoittaessa puuttuvasta Aleksanderista kertoo Hämäläinen 25.8.1883:

Väärän vekselin, 6,700 markan arvoisen, myi Helsingissä viime lauvantaina Suomen pankille erään sikäläisen asioitsian poika, joka seuraavana päivänä „Constantin"nimisellä laivalla lähti ulkomaille, vieden muassaan erään venäläisen kauppiaan nuoren tyttären ja jättäen Venäjälle oman vaimonsa ja lapsensa. Polisin toimesta on sähkösanomia lähetetty useihin paikkoihin, jotta tuo veijari kiini saataisiin. Näin kertoo U. S. johon lisäämme ojennukseksi, että veijarin nimi on Alexander Wallman kotoisin Helsingistä, vaan Venäjällä insinörinä palveleva, josta hän on ollut matkalla kotonansa Helsingissä. Hänen isänsä on yliopiston optikus Johan Wallman. Väärentämällä mainitun isänsä nimen sai hän pankista yllä sanotun summan. Mutta sittemmin kuuluu ilmaantuneen vielä toinenkin hänen tekemänsä väärennetty vekseli, 15,000 markan arvoinen.

Värjäämö nykyisen Sokoksen nurkalla

Ote. Foto Roos 1939, HKM

Esimerkiksi Helsingin historiasivusto kertoo, että "Sokoksen taloa alettiin rakentaa kesällä 1939, ja se oli tarkoitus saada valmiiksi vuoden 1940 kesäolympialaisia varten." Vasta tuolloin purettiin Heikinkadun varrelta matalampi (15) ja korkeampi (13) rakennus, joissa molemmissa oli kolmiolisäke julkisivussaan. Näistä ei ole tullut vastaan valmista tietoa, joten hutkitaan.

Helsingfors Tidningar 1.10.1851

Helsingin kaupunki huutokauppasi korttelin 99 länsireunan tontit syksyllä 1851 eli ennen kuin niiden pohjoispuolelle perustettiin kaasutehdas ja viistosti kadun toiselle puolelle siirrettiin teatterirakennus. 

Helsingfors Tidningar 12.3.1853

Huutokaupasta pidetty pöytäkirja olisi kaivettavissa maistraatin digitoiduista pöytäkirjoista, mutta koska hutkinta eikä tutkinta luotan Kaupunginarkiston kiinteistökortistoon, jossa Heikinkatu 15:n ensimmäinen omistaja on värjärimestari Adolf Fagerström. Hän oli vuotta aiemmin myynyt pois naapurikorttelista 96 Heikinkadun ja Kaivokadun kulmatontin, jonka hän oli omistanut vuosikymmenen. Lisäksi hänellä oli trikootehdas Vanhassakaupungissa. Ja oli ehkä omistanut myös keskustatontin Nikolainkadulla (HT 1.3.1851).

Piirustukset 1900-luvun valokuvissa näkyvään rakennukseen päivättiin vuoden 1851 puolella, mutta henkikirjoitukseen 1852 ei tontilta ollut vielä mitään merkittävää (KA U44:721). Vuotta myöhemmin siellä oli Fagerströmin talous (KA U45:729). Sekä värjäämötoimintansa, kuten oheisesta lehtileikkeestä näkyy. Jostain syystä sen toiminnan jatkuvuutta piti erikseen ilmoittaa jo parin vuoden kuluttua (HT 7.3.1855).

Henkikirjoituksessa 1855 talouksia on enemmän, mutta Töölön Taipale -projektin oppien perusteella epäilen, että osa asukkaista jää Venäjän alamaisina näkymättömiin (KA U47:759). Tontilla asui jonkin aikaa esimerkiksi eversti Konow ja komissaari Stepanoffski (HT 13.9.1854; HT 13.9.1856). Viimeistään vuodesta 1854 siellä piti elintarvikekauppaa kauppiaan leski Kiseleff, joka on voinut myös asua talossa (esim. HT 29.11.1854; HT 8.8.1857). 

HT 21.4.1858

Vuokrailmoituksten perusteella rakennuksessa oli ainakin kaksi "tapetoitua ja maalattua" asuntoa, toisessa 4 huonetta ja toisessa 6 sekä molemmissa eteinen ja keittiö (esim. HT 27.12.1854; HT 23.6.1855) Yksi asukkaista 1850-luvun lopulla oli liike-edustaja William R. Hall, joka tarjosi alivuokralaisille kielisuihkuja ranskaksi ja englanniksi.

HT 20.10.1858

Vuoden 1861 osoitekalenteriin Adolf Fagerström ilmoitti asuvansa omistamallaan tontilla. Siellä asui myös optikko Johan Wallman, josta tuli pian tontin omistaja.

Marian katoaminen

Maria Michelsdotter syntyi 17.6.1735 Harjunpään kylässä Porin maaseurakunnassa. Isänsä Michel Mattsson viljeli tilaa, jonka nimi on kirjoitettu sekä Loukkula että Loukkola.

Marialla oli sisaria, muttei yhtään veljeä. Marian mentyä naimisiin hänen Kokemäen Hiidenojassa syntyneestä miehestään Jacob Erikssonista tuli Loukkulan kotivävy (RK Pori msrk 1759-1764, 133; 1771-76, 15). Avioliitossa syntyi monia lapsia ja aikuiseksi selvinneestä Andersista tuli isänsä jälkeen Loukkulan isäntä.

Turun maaherran kansliassa laadittiin 26.5.1798 kuulutus, jossa monien muiden ohella haettiin nyt 63-vuotiasta Mariaa. Hän oli miehensä lausunnon mukaan 7 vuotta aiemmin tullut heikkomieliseksi (i 7 år skall warit oredig eller rörd til sine sinnen).

Maria oli 13.5.1798 lähtenyt Loukkulasta Ulvilan kirkolle pukeutuneena mustaan satiiniseen jakkuun ja hameeseen sekä mustaan silkkimyssyyn. Hänestä ei tämän jälkeen oltu saatu sanaa, minkä vuoksi maaherran kuulutusta luettiin koko läänin kirkoissa.

Maria löytyi elävänä, sillä hän kuoli vasta 16.10.1804, kaksi vuotta miehensä jälkeen.

Täydennysosia

1) Yllä Finlands Allmänna Tidningissä 15.11.1855 esitelty pesukonemalli aiempien jatkeeksi.

2) Vuosia sitten keräsin Helsingin arkeologisia löytöjä, joiden joukossa oli Narinkkatorin luurangot tuoheen käärittyine kalloineen. Viime syksynä sain Kalmistopiirissä Ulla Nordforsin (aik. Moilanen) vastauksen kysymykseeni Luurankolöytö Helsingissä 1879 – Mihin aikaan ajoittuvat vainajat, joiden päät oli kääritty tuoheen? Kysymättä ja yllättäen puolestaan tuli vastaan kuvaus kyseisestä Narinkasta:

Toinen tori, joka kymmenen vuoden kuluessa myöskin on kokonaan muuttunut, on entinen narinkki eli juutalaistori. Siellä seistä törötti ennen rumia lautakoppelia, laatikoita ja pöytiä, joiden päälle oli aseteltu vanhoja vaatteita, kuluneita ja särkyneitä huone ja talouskaluja ja kaikenlaista rojua, jota tavallisesti keräytyy liitereihin, konttooreihin, ja vinnikerroksiin. Tätä kallisarvoista kauppatavaraa olivat juutalaiset myömässä ja heidän vallassaan oli koko stori. Nyt sen länsi puolella kohoaa miljoona rakennus, Suomen pankin kartano ja sen edustalla pieni istutuslava, josta keskeltä suihkulähde kesäisinä poutasäinä tupruuttelee vettään ilmaan. (Savo-Karjala 6.11.1888)

3) Jokin aika sitten olen koonnut laihdutuksen lyhyen historian (1, 2 &3). Sen luonnosmaisuuteen tuli merkittävä lisä itsenäisyyspäivän listauksessa: Hiironniemi, Iiro. Naiset vaakakupissa : Muoti ja moderni laihdutuskulttuuri Suomen lehdistössä 1920–1939

4) Tehdessäni Kalmistopiiriin artikkelia Uhritukkeja ja fatipyssyjä – rahankeräyslippaiden varhaista historiaa jäi huomaamatta Suomenkielisten tietosanomien numerossa 6/1776 jatkunut selostus Waiwaisten holhomisen muodosta Mynämäen Pitäjäsä. Siinä kerrotaan, että yksi rahan keräysmuoto oli 

5:xi Lazaruxen, Maantien wieresä waiwaisten huonen tykönä olewan kuwan kautta, joka anie-astian osottamisella, anta waeltawaisille tietä wiheliäisten nukkeroitsemisen.

Sanomia Turusta puolestaan kertoi 12.5.1857, että Turussa vuonna 1817 oli "Säästöpyssyistä koottu" 2 riksiä, 30 killinkiä ja 8 äyriä, mikä oli murto-osa muiden keräystapojen tuotosta. 

5) Moneen kertaan kierrätettyyn teemaan "tietokannassa ei ole koskaan "kaikkea"", löytyi lisäosa Helsingfors Tidningarista, jossa 29.11.1843 julkaistiin suomenkielinen Keskensyntynyt Runo allekirjoituksella Z. Z:pojka. Kirjaimien ja lehden yhdistelmästä syntynyt arvaus sai vahvistuksen Ragnar Öllerin tutkimuksesta Ett kvarts sekel av vårt litterära liv 1828-1853 (1920): kyse on Zachris Topeliuksen runosta. Jota ei löydy SLS:n julkaisemasta Topeliuksen tuotannosta, sillä se ei väitä olevansa kaikenkattava, vaikka hätäisemmin olisi voinut moista kuvitella.

Verkkohaun perusteella runoa ei näy muuallakaan, joten kierrätetään tähän kertomaan Topeliuksen pohjalaisesta murteesta:

Läksin maita kahtomaani, 

Kirko kuntia kuulemaani, 

Outo lasta oppimaani, 

Sini silme iskemääni, 

Sula luontoista sylimääni. 

Aika kulu, matka joutu, 

Ratas viery, sytän sytty, 

Käsi liikku, vitsa heilu, 

Juostessa joutusan ruunan, 

Ori varsan hyppätesså. 

Ei ollut sitä mäkeä, 

Sitä tannerta tasaista, 

Kussa pyörä maata koski, 

Kärri tietä tapaeli. 

Niin joun, kuin kotka lenti, 

Näille rajoillen tullessaani, 

Viron virrallen viertessääni. 

Oisinko laulun laulaja, 

Runon tekiä kelvollinen, 

Laulasin tytön tyytysäksi, 

Hellä sytämen hellyttäisin, 

Jonka siittä syötteleisin, 

Runo rualla ruokkisin; 

Että näkisin tulevan, 

Siivon pijan siistillisen, 

Toveriksi makian marjan, 

Vesi korvon kantajaksi. 

Hän laattiat lakaseisi, 

Riihet kaikki ripsuaisi, 

Saunan löylyt varustaisi, 

Suuren kuorman kantajallen, 

Runo kerän keriällen, 

Mullen polosellen pojallen, 

Pitkän matkan kulkiallen.

Vaan en nyt laula lapsi parka, 

Poika älytön turise. 

 

Majesteettirikoksesta 1910-luvulla tuomittu

Emilin elämän alku ei ollut millään mittarilla paras mahdollinen. Hän syntyi 3.1.1867 Tampereella vanhempinaan Finlaysonin työläinen Axel Jeremiasson Palmgren (s. 17.10.1842 Pirkkala) ja vaimonsa Vilhelmina Elisabet (s. 16.6.1836 Urjala). He olivat varmaankin kohdanneet Tampereella, jossa menivät naimisiin 5.11.1865. (Tre RK 1860-66, 191; 1867-1876, 1091) Emilin isä kuoli 7.6.1868 ja äiti 22.11.1868, joten heistä ei jäänyt mitään omia muistoja. Hän oli Tampereen kirjoissa kunnes otti muuttokirjan Helsinkiin 31.12.1880 (Tre RK 1878-1887, 1902). Ottaen huomioon monet maaseudulle sijoittuvat kirjoitelmansa, tuntuu todennäköiseltä, että Emil tosiasiallisesti asui kaupungin ulkopuolella, todennäköisesti sukulaistensa luona.

SWL 27.6.1883

Helsingissä Emil on päätynyt kirjapainoalalle ja työskenteli ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa (HS 4.10.1918). Vuonna 1889 ilmestynyt pieni kirjansa Helsingissä opissa ynnä muita kertoelmia ei sisällä selvästi elämäkerrallista ainesta lukuunottamatta aloitusta, jossa hän kertoo pysäyttäneensä kadulla professori Julius Krohnin, joka oli sitten arvionut jonkun kirjoitelmansa. Tällaista ei jokainen nuorimies tekisi. Muistokirjoituksensa mukaan Emil näinä Helsingin vuosina "samalla uutterasti opiskeli väliaikoinaan tiedon kaikilla aloilla, harrasti kirjallisuutta ja musiikkia (Kaleva 5.10.1918). Varhaisiin julkaisuihinsa kuuluu kertomus Ei virkamieheksi vähällä päästä (Päivälehti 1.10. & 2.10.1890).

Seuraavan vuosikymmenen Emil Vainio asui ja vaikutti Kuopiossa. Helmikuun alussa 1890 piti esitelmän työväen kysymyksen historiasta Työväenyhdistyksen vuosikokouksessa  (Savo 11.2.1890). Syksyllä hän esitelmöi kansan-sivistystyöstä "toivoen sen käyvän siihen suuntaan, että itsenäisyys ja oma arviostelukyky enemmän kasvaisivat" (Savo 7.10.1890). Hänet valittiin Suomalaisen Seuran johtokuntaan ja hän sitoutui opettamaan laskutaitoa työväenyhdistyksen iltakoulussa (Savo-Karjala 22.9.1890 & Savo 9.10.1890). Myöhemmin hän oli ainakin kaksi vuotta Kuopion työväenyhdistyksen sihteeri (Savo-Karjala 29.2.1892, Työväen kalenteri 2/1894).

Kirjoittaminenkaan ei jäänyt. Minna Canthin ja A. B. Mäkelän toimittama Aikakauslehti Wapaita aatteita julkaisi numerossaan 1/1890 Emil Vainion Kaksi matkamuistelmaa, joiden perusteella hän oli käynyt Berliinissä ja Lützenin taistelukentällä. Vuoden 1890 lopussa Emil Vainio listattiin avustajana Uuden Kuvalehden näytenumerossa ja lehden numerossa 4/1891 ilmestyi kertomuksensa Kajastus. Kansankirjoittajien albumissa Syvistä riveistä julkaistiin kertomuksensa Selman hääpäivänä. Muistikuvaa Uuden Suomettaren alakerrassa julkaistusta jutusta Lumppulallun kotia tulo en tekstihauin saanut vahvistettua (Graafikko 1/1936). Jouluksi 1891 mainostetusta ensimmäisestä Päivälehden joulualbumista Nuori Suomi jäi "Tilanpuutteen ja joulukiireitten tähden" pois ennakkomarkkinoitu Emil Vainion Nuoret ja vanhat Hämäläiskylässä. Seuraavana vuonna albumissa piti olla Emil Vainion kirjoitus Suomalainen kansanteatteri. Tämäkin jäi ilmestymättä, ilman selitystä. Samoin kävi kolmanteen albumiin luvatun Vainion kontribuution Hywästi Maailma! kanssa. 

Neljännessä albumissa A. B. Mäkelä kertoi Kuopion sanomalehtien lähihistoriasta:

Kun "Savo" tammikuussa 1891 kenraalikuvernöörin käskystä lakkautettiin ja koska tiedettiin, ettei sen entiselle vastaavalle toimittajalle P. Brofeldt'ille aijottu antaa lupaa uuden lehden ulosantamiseen, pyysin minä painoylihallitukselta lupaa antaa ulos "Uusi Savo" nimistä lehteä. [...] Pyytämäni "Uuden Savon" lupaa vaan ei kuulunut. Kirjapainon faktorin nimessä myöhemmin pyydetty "Savotar" nimisen lehden lupa joutui aikaisemmin. Sillä ajettiin sitte parisen viikkoa, kunnes vihdoin tuli minullekin pyytämäni lupa.[...] "Uuden Savon vastaavana toimittajana olin seuraavan vuoden 1892 lopulle, jolloin pyynnöstäni vastuunalaisuus siirrettiin hra P. Brofeldt'ille."

Kyseinen faktori oli Emil Vainio, joka oli vastaava ulosantaja Savottaren kuudelle numerolle helmikuussa 1891. Uuden Savon ensimmäisessä numeron yliössä hän oli yksi neljästä toimittajasta A. B. Mäkelän ja P. Brofeldtin rinnalla. Omien sanojensa mukaan.

Kun minä syksyllä 1891 olin aikeessa jättää faktorin paikkani Kuopion Uudessa Kirjapainossa, jonka silloinen omistaja oli rouwa Karolina Bergroth, nousi kysymys yhtiön perustamisesta silloisten Savon toimittajain y. m. kesken. Minä innostuin tähän alun pitäen ja kykyni mukaan koettelin innostaa muitakin, joista varsinkin kauppakoulunjohtaja K. Brofeldt oli epäilevällä kannalla. Kun yhtiö sitten viimein muodostui, tapahtui se täydellisellä keskenäisellä luottamuksella: minun käsittääkseni luottivat toiset yhtiömiehet minuun sekä ammattimiehenä että liikkeen hoitajana, koska uskoivat minun hoitooni liikkeen, jonka aineelliseen onnistumiseen he oliwat koko persoonansa sitoneet. Minä puolestani taas iloitsin, että täten olin saanut toivorikkaat ja luottamusta nauttiwat nuoret miehet kanssani yhtiöön, jonka menestymiseen minä täydelleen luotin. (Uusi Savo 8.11.1894) 

Uusi yhtiö toimi nimellä "Kuopion uusi kirjapaino", aivan kuten Karolina Bergrothin edesmenneen miehen vuonna 1878 perustama yritys. Kirjapaino ja erityisesti Emil Vainio saivat ikävää julkisuttaa vuonna 1894 alkaneessa oikeusjutussa, jossa toinen kirjapaino koki kirjallisen omistusoikeutensa tulleen loukatuksi.Asia eteni lopulta maan ylimpään oikeusasteeseen (Juridiska föreningens i Finland tidskrift 6/1899) 

Merkki. Erkko, Eero Da:5:11 Kirjeenvaihtoa Vainio, Emil

Emil Enok Vainio
Tiedonantoja 4/1925

Ehkä juuri oikeusjutun takia Emil Vainio suunnitteli maaliskuussa 1899 lähtöä Kuopiosta ja kirjoitti aiheesta ainakin Eero Erkolle. Erkon kautta järjestyikin työpaikka Päivälehden taloudenhoitajana ja hieman myöhemmin Päivälehden) kirjapainon vastuunalaisena hoitajana (Kirjaltaja 6 & 8/1900)

"Päätoimensa ohessa harjoitti hän pienempää kustannusliikettäkin, kustantaen ja toimittaen m. m. monet vuodet Helsingin Kaiki-nimistä kuvalehteä, jolla muutamia vuosia sitten oli merkitsevä sija kuvalehtiemme joukossa" (Helsingin Sanomat 4.10.1918)" Kirjankustannuksesta on helppo löytää esimerkkejä. Mainoksia on m. m. Velikullassa, jonka kustantaja ja toimittaja Vainio oli Wikipedian mukaan. Muistokirjoituksissaan Velikultaa ei mainita. 

Velikullan Wikipedia-sivun mukaan Vainio seurasi päätoimittajana lehden perustanutta A. B. Mäkelää, joka Wikipedia-sivulla lehteä ei mainita ollenkaan. Velikullan sivulla väitetään myös, että päätoimittajana oli Heikki Kokko vuosina 1909-1915, mutta myös, että Emil Vainio oli palannut vastaavaksi päätoimittajaksi vuonna 1911. 

Velikullan Wikipedia-sivu väittää myös, kirjallisuusviitteen kera, että tuolloin "Vainio tuomittiin vankeuteen majesteettirikoksesta lehden julkaistua alkuaan saksalaisessa Simplicissimuksessa ilmestyneen norjalaisen Olof Gullbranson pilapiirroksen, joka esitti Venäjän sortopolitiikkaa Suomessa." En tiedä onko virhe sivussa vai kirjassa, mutta aikalaislehdistön mielestä Senaatin oikeusosaston toukokuussa 1912 vahvistama tuomio lankesi Helsingin Kaiussa 22.10.1910 julkaistusta pilapiirroksesta, joka oli lainattu Manchester Guardianista.

Samaan aikaan uutisoitiin, että "Senaatin oikeusosasto on vapauttanut Helsingin aseman kirjakaupan omistajan, rouva Engla Sofia Ivtnoffin, joka on ollut syytteessä majesteettirikoksesta. Hän oli pitänyt kaupan saksalaista sanomalehteä "Simplicissimus", missä tosin oli hallitsijaa loukkaava kuvasarja, mutta kun pilalehden kaikki nämä numerot otettiin takavarikkoon samana päivänä kuin ne saapuivat ja kun ei ole näytetty toteen, että rouva I. olisi myynyt ainoatakaan kappaletta, vapautti hänet senaatti samoin kuin hovioikeus aikaisemmin" (Itä-Suomen sanomat 9.5.1912)

Suomen Kuvalehti 41/1918

Helsingin Kaiun omistussuhteet järjestelty uusiksi jo edellisenä kesänä Emil Vainio oli jättänyt jäähyväiset avustajille, asiamiehille ja lukijoille (Helsingin kaiku 24-25/1911). Nimimerkillä E. V-o julkaistiin Helsingin Sanomissa Vaalitaisteluun valmistautuvasta maasta eli Ruotsista (HS 13.8.1911), Göteborgissa järjestetystä purjehduskilpailusta (HS 22.8.1911) ja Minna Canthin elämäkerrasta (HS 15.10.1911).

Koska hiipivä keuhkotauti jo silloin oli osottautunut uhkaavin merkein, päätti hän lähteä maasta pois, eikä alistua terveydelleen menetykseksi katsomaansa vankeusrangaistukseen moisen jutun vuoksi. Se oli raskas ero isänmaasta ja monista toimista. Tämän kirjoittaja muistaa, miten syvästi kaikki tuo vaikutti häneen ja miten murtunut hän sinä Maarianpäivän aamuna oli, kun hän sairaana miehenä isänmaan ja kaikki työnsä "toistaiseksi" jätti, palatakseen jälleen, kun maa on vapaa. Tirolissa ja Sveitsissä sekä sodan syttymisen jälkeen Norjassa ja Tanskassa hän sitten viime vuotensa vietti vapaana, mutta valppaana maanpakolaisena ja etsi parhaimmissa sairaaloissa apua taudilleen. Isänmaataan hän ei unohtanut. Useita kirjeitä kirjoitteli hän Kalevallekin, m. m. vapaustaistelun aikana, sekä viime kuukausina etenkin "Uudelle Päivälle“. Suomen tunnetuksi saattaminen oli erityisestikin hänen sydämellään. Sen hyväksi hän Tanskassa toimi viimeisiin asti.

Tanskassa 30.9.1918 kuollut Emil Vainio oli Eero Alpin kirjoittamien muistosanojen mukaan 

umpimielinen, mutta syvä ja hyvä luonne. Hänen sydämessään asui voimakas isänmaanrakkaus, ja hän oli kiintynyt kaikkiin vapaamielisiin, korkealle tähtääviin harrastuksiin. Hänen lähin toveripiirinsä tunsi hänen erinomaisen terävyytensä, ja ne liikkeet, joissa hän oli mukana, muistelevat kiitollisuudella hänen järkevää, tarmokasta johtamiskykyään. Kun Vainio-vainaja aina joskus puhkesi leikinlaskuun, oli hän siinä verraton. Hieno satiiri pilkahteli aina silloin esiin. Mutta samalla kun se oli sattuvaa, siitä säteili myös leppeä hyväntahtoisuus. (Suojeluskuntalaisten lehti 9/1918)

Tiedonantoja 5/1930

J. K. Ote Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikertomuksesta maaliskuun 17 p:nä 1919:

Sanomalehtimies Emil Vainio on toukok. 27 p:nä 1917 allekirjotetussa jälkisäädöksessään määrännyt omaisuudestaan 26 Helsingin Uuden Kirjapaino-osakeyhtiön osaketta, joiden nimellisarvo on 500 mk. kunkin, mutta todellinen arvo suurempi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hoidettavaksi »Emil Vainion sanomalehtimies-rahastoksi», josta on vuosittain tai harvemmin annettava a) palkintoja ja matkarahoja nuorille suomalaisille sanomalehtimiehille, b) avustuksia »sellaisille suomalaisille sivistyslehdille (ja aikakauskirjoille), jotka taloudellisesti eivät kannata ja jotka eivät saa valtioapua»; e) avustuksia toimeentuloa ja lepo-oleskelua varten »sellaisille sanomalehtialan varsinaiseksi toimekseen valinneille henkilöille, jotka vanhuuden, sairauden tai tunnottomain paikan avustajain keinottelujen kautta, eli yleensä ilman selvää omaa syyttään, ovat joutuneet pakollisiksi luopumaan elämänurastaan, ja sen takia joutuneet taloudelliseen ahdinkoon.» 

 

Lisäksi on vainaja määrännyt 25 osaketta jo mainitun kirjapainon sekä Sanoma Oy:n henkilökunnan ja työväen avustusrahastoksi, joka tulee heidän edustajainsa hoitoon, 10,000 mk. »Yhdistykselle keuhkotaudin vastustamiseksi» rahastoksi, jonka korkotuloilla on helpotettava keuhkotautia sairastavain kirjateollisuustyöläisten parantola- tai sairaalahoitoa, sekä kolme 1,000 mk:n arvoista kiinteistöosaketta eräälle ystävälleen palkkioksi vainajan asiain hoidosta hänen oleskellessaan terveytensä hoitoa varten ulkomailla. 

 

Jäljille jäävästä omaisuudesta on perustettava vielä erityinen, vainajan nimeä säilyttävä rahasto, joka myös tulee Suom. Kirj. Seuran hoidettavaksi ja kasvaa koskemattomana korkoa korolle, kunnes on noussut 100,000 mk:ksi. Tämän pääoman »vuotuiset korot käytetään suomalaisen kaunokirjallisuuden edistämistä ja leviämistä sekä yleisen kansalaissivistyksen kohottamista avustaviin tarkoituksiin.» Koroista on kuitenkin menevä vuosittain 500 mk. eläkkeeksi eräälle vainajan naissukulaiselle, siis rahaston kasvamisaikana. Tämänkin jälkisäädöksen Seura on ottanut vastaan huolimatta sen eräistä Seuran toimintavapautta rajattavista yksityiskohdista. Milloin viimeksi-mainittu, sadantuhannen mk:n rahasto voi tulla käytettäväksi, on toistaiseksi tietymätöntä.

Lisätietoa vesikaupasta Helsingissä

Muutama vuosi sitten kohtasin vesikaupan fiktiossa, joka tuntui todenoloiselta. Vahvistusta sain viiveellä Pekka Karungin artikkelista Seurassa 34/1937:

Eräät vanhat ja keski-ikäisetkin pääkaupunkilaiset muistavat vielä hyvin ajan, jolloin Riihimäeltä saapui punaiseksi maalattu erikoisvaunu aamujunan mukana ja vaunussa oli pari — kolmetuhatta litraa erinomaisen raikasta lähdevettä. Riihimäen vesi — oikeammin Riihimäen lähdevesi — oli sitii paitsi todettu hyvin terveelliseksi. Lähde sijaitsi ja sijaitsee edelleenkin Riihimäen veturitallin alueella, joten sitä voitiin vaivatta pumpata edellämainittuun punaiseen, tarkoitusta varten rakennettuun vaunuun.

Kun aamujuna saapui Riihimäeltä Helsinkiin, vietiin lähdevesivaunu suoraan Merisatamaan, jossa vesi pumpattiin odottaviin ajoneuvoihin — tynnyreihin — ja jaettiin asiakkaille. Monet vanhat helsinkiläiset ajurit ovat nuoruudessaan kuljettaneet tynnyrirattaita pitkin Helsingin katuja ja mitanneet ämpäreillään asiakkaille Riihimäen kuuluisaa lähdevettä.

Mutta sittemmin — noin viisitoista vuotta takaperin — kuoli tämä erikoislaatuinen liiketoiminta. Vantaan vesi virtasi vuosi vuodelta yhä useampien ja nerokkaampien suodattimien läpi, se raikastui ja parani ja muuttui yhä värittömämmäksi — ja vähitellen unohtivat ihmiset Riihimäen veturitallin läheisyydessä pursuavan luonnonlähteen ja sen antimet.

Historiakatsaukselle oli antanut aiheen edelleen myyty vesi, joka tuli Riihimäen sijaan Kallion Vuorikaivosta. Kuusi metriä syvästä kaivosta oli nostettu vettä myyntiin vuosisadan alusta alkaen. Vuonna 1937 kaivon omisti Matti Aalto, joka asui sen vieressä Pasilankatu 33:ssa. 

Vuosisadan alun karttojen perusteella Pasilankatu 33 oli Pasilankadun itäpuolella, Raakelinkadun pohjoispuolella. Kyseinen alue on kokenut muodonmuutoksen 1980-luvun alussa ja paikka jää nyt Ylen alueelle Radiokadun nurkan tienoille.