Täydennyksiä matkakertomuksiin, oikeushistoriaan ja soijakastikkeeseen

1) Lainasin jokin aika sitten John Patersonin matkakertomusta. Paterson oli saanut kunniatohtorin arvon Turun akatemialta ja aika hauka oli tämäkin pätkä kesältä 1819:

"Hän kysyi, mihinkä tohtorinhattuni oli joutunut. Kerroin hänelle että kaksi vuotta sitten olin sen kerran maksanut, mutta sitä ei ollut koskaan minulle lähetetty tai se ei ainakaan ollut minulle perille tullut. „Ette voi", hän sanoi, „esiintyä Turun kaduilla ilman sitä, koska näyttäisi siltä kuin ette antaisi mitään arvoa sille tohtoriudelle, jonka olemme teille antaneet." - „Oli miten oli", minä vastasin, „minulla ei ole hattua, enkä ole halukas maksamaan kahdesti hatustani." - „Siinä tapauksessa", hän vastasi, „saatte yhden minun hatuistani käyttääksenne sitä sillä aikaa kuin olette täällä." "

Turku. Eos 17/1854

2) Liittyen edelleen Turkuun sekä taannoiseen kolmiosaiseen sarjaani lahjonnasta (osa 1, osa 2 ja osa 3) ja keskiviikon 1800-luvun osaan passisarjasta opaskirjasta A hand-book for travellers in Denmark, Norway, Sweden, and Russia :being a guide to the principal routes in those countries : with a minute description of Copenhagen, Stockholm, St. Petersburg and Moscow. (1839) ote, joka kertoo kahden taalarin vaikutuksesta virkamieheen:

Before quitting Abo, a new Finnish passport must be obtained from the governor, but there is no occasion to present yourself in order to procure it. The ex pense is trifling, about 3s. English, and the delay, supposing you to be in a hurry, will depend materially on the amount of stimulus administered to the officer. I was, at first, afraid to make any overtures ofthis kind to a man, whose uniform was certainly not that of a private soldier, and whose breast was decorated with a profusion of crosses, ribands, &c. ; but at length his ob ject was so obvious, that I told him plainly how anxious we were to proceed, and if our passports could be procured in a couple of hours, I should be glad to make him some recompense for his trouble. All difficulties vanished at once; the governor who five minutes before was gone into the country, was now in his own house; and his secretary, who was fast asleep, was now in his ofiice. True to his promise, the precious document was brought to us within the appointed time, and a two-dollar note so affected our new friend’s sensibility, that I had serious apprehensions of his bestowing upon us a fraternal embrace. 

3) Kokosin taannoin linkit Miikka Vuorelan twiittisarjaan. Se on jatkunut:

• Viikon #oikeustilasto 24: Sota, osa 4, kriminaalipolitiikka.
• Viikon #oikeustilasto 25: Suuri puhallus.

Koska Vuorela tutkii historiallista kriminologiaa, hän joutui leikejakeluni kohteeksi, kun törmäsin mestausuutiseen, jossa huomautettiin, että mestattu oli jokin aikaa aikaisemmin ollut sotilasvartiossa todistamassa vastaavaa rankaisua. Pelotevaikutus ei siis tehonnut. Vuorela kommentoi kohteliaasti: "Hyvä löytö! Julkisten teloitusten ja ruoskimisten osalta tapahtui juuri 1700-luvun aikana muutos, kun pelotuksen sijaan ne alkoivat herättää inhoa. On arveltu, että kansa alkoi kokea, että rangaistut olivatkin itse asiassa "meitä" ja rankaisijat "heitä", eikä päinvastoin."

4) Kokosin torstaiksi soijakastikekeskustelun niin vauhdikkaasti, että unohtui tarkistaa 1700-luvun keittokirjojen klassikko. Laika Nevalainen paikkasi: "Kurkistin nopsaan Cajsa Wargin keittokirjaan ja ymmärränkö oikein, että tässä tehdään itse soijaa sienistä? Loppu antaa osviittaa käyttötarkoituksista.". Ohjeen voi lukea esim. täältä.  Ritva Kylli täydensi: "Sienistä on ilmeisesti tehty 1700-luvun jälkipuoliskolla soijaa myös Viron suunnalla. Mainio lähiruokainnovaatio kalliin ja hankalasti saatavan tuontisoijan tilalle. Ja hyvä osoitus siitä, miten ihmiset ovat Euroopan pohjoisosissa tavoitelleet umamin makua jo hyvinkin pitkään."

Vuosilukujen muistamisesta

Jenni Lareksen kontribuutio
Anu Lahtisen
heittämään haasteeseen

Viikko sitten Anu Lahtinen totesi Twitterissä "Pähkinäsaaren rauhan vuotta (1323) valitetaan tarpeettomastikin päihin taottavan, mutta moni ei muista vuotta oikein. Historian opettajatuttu tuumi, ettei ole tarpeeksi aiheeseen liityviä meemejä lisäämässä Pähkinäsaaritietoisuutta. Tämä on kyllä melkein liian houkuttelevaa..." Meemitarjouksien joukkoon Karolina Kouvola muisteli "Entisellä lukion hissanopettajalla oli tapana soitella opiskelijoilleen keskellä yötä ja kysyä Pähkinäsaaren rauhan vuotta. Hupi oli kuulemma loppunut siihen, kun jotkut opiskelijat olivat vaapukkamehua joutuaan tehneet saman jekun hänelle "

Minulla Pähkinäsaaren rauhan vuosi ei ole selkärangassa, mutta saisin kyllä oikealle vuosisadalle. Teemaan liittyen Petteri Järvinen kyseli Twitterissä tällä viikolla "Osaatko sanoa ilman Googlen apua, milloin käytiin toinen maailmansota? Luulin tämän olevan yleistietoa, jonka kaikki peruskoulun käyneet muistavat, mutta olin väärässä. Toinen asia: pitäisikö ajankohta tietää? Onko vuosiluvuilla merkitystä?" Ja jatkoi "Sotavuosien tietämättömyys on yllättävää, koska sotaveteraaneja kehutaan laajasti ja heidän uhrauksiaan kunnioitetaan. Talvisodan alku noteerataan lähes joka vuosi, samoin juuri 75 v. Euroopan sodan päättymisestä. Silti sotavuodet ovat monelta hukassa, missä #historianopetus?"

Hmmm... Onko opetuksesta kiinni, jos ei tartu historiakulttuuristakaan? Järvisen saamaan kommenttiin "Onkohan kuinka pitkälle nykynuorien käsitys sodasta sellainen minkä viihteellisistä elokuvista ja ennenkaikkea sotapeleistä ovat sisäistäneet. Jos näin on niin onpa huonompi juttu se." sanoisin, että, jos on jotain sisäistetty, niin on kotiin päin.

Historiaa opiskellut Tomas Sjöblom vastasi Järvisen toiseen kysymykseen "Ei tarkalla vuosiluvulla ehkä ole väliä. Tärkeää on *suurin piirtein* milloin, mitä, miksi ja mitä siitä seurasi. Ei sillä ole väliä muistaako 1938, 39 vai 40, jos esim. tietää, että nykyinen EU perustettiin siksi, ettei enää sodittaisi Euroopassa (Saksan ja Ranskan välillä)." Historiantutkimusta edelleen opiskeleva Mikko Kuitula nojasi senioriauktoriteettiin:

"Matti Klinge: "Vaikka nykyinen koulupedagogiikka tahtookin niistä eroon, vuosiluvut antavat historialle selkärangan. Siksi niitä on hyvä opiskella ja aina välillä muistella." #klinge #historia #luento".

Samoja näkemyksiä oli monissa kommenteissa, mutta löytyi niitäkin, joille asialla ei ollut mitään väliä. Sanna Pirttisalo tiivisti oivasti: "Ottamatta kantaa juuri tähän tietoon, monen mielestä yleissivistykseen kuuluu ne asiat, jotka itse tietää, osaa ja muistaa. Harvemmin itsekään sanon, että ”se kuuluu yleissivistykseen, mutta en itse tiedä sitä”." [Lisäys 11:22: Väärinkäsitysten välttämiseksi Pirttisalon tarkennus "En tarkoittanut ollenkaan, etteikö tiedoilla, osaamisella ja yleissivistyksellä olisi väliä. Kommentoin yleisesti ihmisten subjektiivista käsitystä yleissivistyksestä."]

Historiantutkijat (ja muutamat muut) erottuivat joukosta. Jari Sedergren kuittasi "Ehkä alkuvuodeksi voi ottaa vuoden 1931, kun Japani hyökkäsi Mantsuriaan." Matti Rantonen mietti samalta suunnalta: "Maailmansotien alku- ja loppuvuodet ovat aika näkökulmaorientoituneita, ne menee vahvasti sotiin osallistuneiden isojen maiden sodankäynnin aloituksen/päättämisen mukaisesti. Mutta kysytäänpä vaikka kiinalaisilta milloin se WW2 alkoi, tai itäeurooppalaisilta milloin WW1 päättyi?"

Silti Laura Kokko muisteli, että "Kun opeteltiin viittausta graduun, näitä vuosia pidettiin esimerkkinä yleisestä tiedosta, johon ei tarvinnut lähdeviitettä."

Paras vastaus oli minusta Niku Hietasen

Olisi todella tärkeää muistaa milloin viimeksi euroopassa sodittiin ja tehtiin etnisiä puhdistuksia. Ettei unohdu että se sota on joku asia kaukana menneisyydessä, joka ei voisi toistua uudelleen enää nykyaikana. 

Siitä ei kuitenkaan ole kuin parikymmentä vuotta.

Soijakastikkeesta

Väikkärin aineiston läpikäynnissä noudatan vanhoja tapojani ja jakelen mieleen juolahtaessa leikkeitä sosiaalisen median kanavissa ja yksityisviesteissäkin. Aina välillä vastaanottaja vaikuttaa kiitolliselta. Näin oli, kun huomatessani ilmoitustekstissä soijakastikkeen, mieleen tuli ruokahistoriaa tutkiva Ritva Kylli, joka oleskeli äskettäin Japanissa. Twiittasin siis "Tiesitkö, että Tukholmasta sai ostaa aitoa japanilasta soijakastiketta jo vuonna 1764? Monenkohan oululaisen tuliaisissa?"

Kylli vastasi "Olenkin kokoillut tietoja soijan historiasta Suomessa, mutta Tukholman aito japanilainen soija on mennyt kokonaan ohi! Tuohan sopisi samaan aasialaiseen makumaailmaan 1700-luvun laivalasteissa esiintyvän hillotun inkiväärin kanssa." ja jatkoi "Marie Hackman tilaili @UllaIjas väitöskirjan perusteella 1800-luvun puolella Viipuriin Englannista pähkinöistä ja sienistä valmistettua ketsuppia sekä intialaista soijakastiketta." Ulla Ijäs oli linjoilla ja vahvisti "Joo, tätä soijaa ostettiin ihan säännöllisesti. Yllätti."

Kylli mietti sitten, että "Olisi kyllä kiinnostavaa päästä kärpäseksi kattoon katsomaan, mitä siitä kokkailtiin. Vai oliko ihan vaan pöytämauste." Mihin Ijäs "Niinpä! Pitäisi katsoa tuon ajan ulkomaisia keittokirjoja, että neuvotaanko niissä soijan käyttöä." Minustakin sen verran mielenkiintoinen kysymys, että vaivauduin googlaamaan ja osuin Kikkoman-professorin (!)  Anne Gerritsenin virkaanastujaisluennon mainokseen, jonka mukaan soijakastike kulki Hollantiin jo 1700-luvun alkupuolella ja esiintyy monessa keittokirjassa.

Itse luentokin on verkossa (pdf) ja kertoo m.m. että Lontoossa soijakastiketta mainostettiin sanomalehdessä viimeistään vuonna 1712. Viimeistään 1770-luvulla soijakastike esiintyy keittokirjojen tarjoiluehdotuksissa lisäkkeenä.

Muistin nähneeni soijan jo aiemmin sanomalehdissä. Tekstihaulla varhaisin esiintymä soosista oli Itä-Intian laivojen satamakaupungin eli Göteborgin lehdessä vuonna 1752. Yhteys itään on selvä, mutta Mikko Toivanen huomautti olevan "Mielenkiintoista että nimenomaan japanilaista vaikka Ostindiska Kompaniet seilasi Kantoniin ja hollantilaisilla oli (tavallaan) yksinoikeus Japanin-kauppaan." Kylli muistutti lähdekritiikistä: "Kuinkakohan luotettavia tuollaiset määritelmät ovat ylipäänsä mahtaneet olla, jos suomalainen tervakin tunnettiin maailmalla nimenomaan Tukholman tervana."

Carl Gustaf Ekeberg.
Wikimedia

Ja minä olin käyttänyt sanaa aito... Edellä linkittämäni Gerritsenin luennon mukaan soijakastikkeen tekotavan selvitti eurooppalaisille ruotsalainen  Carl Gustaf Ekeberg, joka oli ollut monella Itä-Intian matkalla. Se julkaistiin Kuninkaallisen tiedeakatemian julkaisuissa vuonna 1764 otsikolla Om Chinesiska soyan, huru den tillredes. Ekeberg kirjoitti m.m. että "Chineserne, [...] hafwa, om ej sjelfve upfinnare af Soyan, sökt härma deras grannar Japaneserne, hvilkas Soya öfvergår den Chinesiska, dock mera i priset än godheten". Eli ilmoituksessa ei turhan tähden mainittu japanilaisuutta.

Passit 1800-luvulla

Anna-Brita Lövgrenin kirja Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) ei selvitä Suomen 1800-lukua, mutta viivytellessäni sarjan edellisten blogitekstien kanssa ehti ilmestyä Paula Haaran ja Asko Lehmuskallion kirja Ruumiin ja dokumenttien kytkökset: Suomen passin historiaa (2020). Tämä liittyy Valokuvataiteen museossa olleeseen näyttelyyn, jota ehdin vilaista ennen koronakautta. Kirjan pointti ei ole historiankirjoitus vaan "identiteetin suhde ruumiseen", mutta kun ei muutakaan esitystä aiheesta tietääkseni ole, niin katsotaan mitä irtoaa. (Kuva Alex Federley. Velikulta no 24-25/1904)

Nojautuen Piia Einosen ja muiden artikkeliin Leipä taivalten takana. Liikkuminen 1800-luvun alun Suomessa kirja jatkaa 1700-luvulta tuttua tarinaa yhtenäisen lainsäädännön puutteesta ja jossain määrin eriytyneistä paikallisista käytännöistä. Edelliseltä vuosisadaltakin varmasti löytyisi myös liikkumiseen liittyviä todistuksia, joissa joko kerrottiin päättyneen työsuhteen myötä syntyneestä liikkumisvapaudesta tai vanhempien antamasta luvasta lähteä kotoa.

Kuten aiemminkin, liikkeelle lähdettiin usein (tai usemmiten) pelkän papilta saadun todistuksen kanssa. Haara ja Lehmuskallio kirjoittavat jälleen Einoseen ym. viitaten:

Itse passi oli tuohon aikaan pelkkä matkustusasiakirja. Passi oli todistus siitä, että sen haltija oli esteetön matkustamaan, ja eräänlainen suosituskirje, jolla ei ollut erityisasemaa verrattaessa vaikkapa papintodistukseen. Passi ei myöskään yksin riittänyt osoittamaan haltijansa henkilöllisyyttä. Suurruhtinaskunnan sisällä matkustettaessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ei riittänyt liikkumiseen oikeuttava sisämaan passi, vaan mukana piti olla muita todistuksia siitä, kuka oli, mistä tuli, mihin oli menossa, mitä varten sekä oliko elänyt kunniallista elämää.(s. 15)  

Kirjan kuvituksena on nimismiespiirin arkistoista löytyneitä yksityishenkilöiden todistuksia vapaudesta työnhakuun (s. 14,16). Ainoa esimerkki 1800-luvun sisäisestä passista on sivulla 128 ja kuvatekstiä lainaten "Vuonna 1865 myönnetty ruotsinkielinen sisämaan passi muistuttaa käsinkirjoitettua kirjettä, mutta siinä käytetään varsin vakiintunutta sanamuotoilua.[...] Vahasinettiä käytettiin herättämään kunnioitusta vastaanottajassa, mutta se oli suhteellisen helppoa siirtää toiseen dokumenttiin."

Kokoon saadut tiedot eivät luo kuvaa siitä, että passeja olisi Suomen sisällä laajasti käytetty. Vaikka sivulla 117 todetaan, että

Passeissa ainakin jo 1800-luvun alkupuolella näkyvät numeroinnit viittaavat rekistereihin, jotka kuvastavat tiedonkeruun systemaattisuutta. Toisaalta esimerkiksi joistakin vihkomuotoisista 1800-luvun lopulla myönnetyistä passeista numerointi puuttui, vaikka numeroinnille oli painettu paikka passiin. Myönnetyistä työpasseista, merimiespasseista ja matkapasseista sekä niiden näyttämisestä viranomaisille pidettiin paikallisia luedtteloita. Kansallisarkiston kokoelmiin sisältyy tällaisia paikallisia listoja 1800-luvulta 1900-luvun alkukymmenille lääninhallitusten ja nimismiespiirien arkistoissa.

Sivun 48 (ja museon Instagramista kopsattu) esimerkki ulkomaanpassista vuodelta 1824 näyttää koko lailla samalta kuin 1700-luvun painetuille lomakkeille kirjoitetut sisäiset passit. Esimerkistä todetaan, että siinä "on sinetillä kiinnitetyn paperiliepeen alla paikka syntymäpaikkakunnalle, fyysisille tuntomerkeille sekä nimikirjoitukselle, mutta niitä ei ole täydennetty". Myöntäjän allekirjoitus oli sen sijaan paikallaan ja sivulla 95 todetaan, että "Passien rooli oli diplomaattisessa viestinnässä viranomaisten välillä. Niinpä passin myöntäjän nimeäminen oli tärkeämpää kuin passin kantajan henkilöllisyys." Tätä kuvittanut ulkomaanpassi vuodelta 1863 oli edeltäjäänsä hieman modernimpi mutta olennaisesti sama eli passin saajasta kerrottiin vain nimi. Esimerkissä vuodelta 1878 tähän oli lisätty titteli ja kotipaikkakunta (s. 104, 106-109). Myöskään esimerkissä vuodelta 1882 ei kerrota enempää (s. 130-132).

Passit 1600- ja 1700-luvulla

Anna-Brita Lövgrenin kirjassa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) Kustaa Vaasan jälkeinen aika käsitellään teemoittain ja keskityin tietoon sisäisistä passeista. Joista puhuttiin suomeksi viimeistään 1700-luvulla, sillä Kotuksen Elävät päät-blogissa Elina Heikkilä kirjoitti helmikuussa matkasanastosta

Matkakirja on ainakin 1500-luvulta asti tarkoittanut matkustuslupaa; esimerkiksi 1740-luvulla kiellettiin asetuksella ”Caicki irrtain-Wäki yhteisesti – – culkemasta ymbärins Maata – – cosca ej heillä ole rehellisiä Passeja eli Matcakirjoja ylösnäyttä”. Mutta Christfrid Ganander on käyttänyt sanaa myös nykymerkityksessä. Neuvoessaan Eläinden Tauti-Kirjassa (1788) parannuskeinoa ”Eläinten Ruttoon ja Loukkaus Tautiin” hän viittaa Carl von Linnén matkakirjaan eli matkakertomukseen. Gananderin satukirjasta vuodelta 1784 puolestaan opimme, millainen matkapassi avaa kaikki portit: ”Raha ja antimet owat paras matka passi yli koko mailman”.

Skoonessa kersantin vaimon
vuonna 1726 saama passi Poriin
Tukholman kaupunginarkisto

Rahaan ja lahjuksiin saattoi yrittää nojata, mutta Lövgrenin mukaan erityisesti 1600-luvun alussa rajakontrollista pidettiin huolta. Ensimmäisen vieraan näkijän piti huolehtia tämä nimismiehen eteen, joka puolestaan kuljetti voudille, joka tarkisti paperit ja kuulusteli ja tämänkin jälkeen jatkettiin käskynhaltijan eteen. Oli syytä pelätä vakoojia ja ulkomaisia vihollisia. Ja sodan aikoina sekä muissa epävarmuustoilanteissa pyrkiä estämään epävirallisen tiedon liikkuminen. Ja kun tietoa liikuttivat ihmiset, tiedon liikettä rajoitettiin rajoittamalla ihmisten liikettä.

Myös kestityksen ja kyydityksen jakeluun 1500-luvulta tuttuun tapaan käytettiin edelleen erilaisia merkkejä, joita väärennettiin ja uusittiin solkenaan. Kun kestikievarilaitos saatiin pystyyn, piti passia näyttää kyydin saamiseksi. Kaikki eivät olleet oikeutettuja kyytiin.

Lääninhallinnon uudistuksen jälkeen vuodesta 1634 maaherrat olivat ensisijaisia passien antajia. Mutta ne kaupunkilaiset, jotka eivät asuneet maaherran residenssikaupungissa, saivat passin maistraatilta. Maaseudulla asuneen rahvaan elämää helpotettiin vuonna 1739 niin, että kaukana residenssikaupungista asuvat saivat passinsa kruununpalvelijalta eli alemmalta virkamieheltä, joka lähetti maaherralle tiedot antamistaan passeista. Mutta säätyläisten piti käydä maaherralla aina.

Kruununpalvelijaa ei FHO:ssa tarkasti määritellä ja termi ymmärrettiin vaihtelevasti myös 1700-luvulla. Niinpä 1750 todettiin, että uudessa käytännössä oli vaikea valvoa, että matkaan lähteneet palasivat kotiinsa. Maaherrat vaativat, että passeja saisivat antaa vain kruununvoudit, eivätkä nimismiehet, neljännesmiehet tai lautamiehet(!). Lövgren toteaa tämän todistavan siitä, että yleisesti ja joillakin virkamiehilläkin oli käsitys, että kenen tahansa jotain valtaa pitävän auktoriteetin kirjoittama todistus riitti. Sesonkityötä varten papilta saatu mainetodistus muistutti niin paljon passia, että nämä menivät toisinaan sekaisin.

Passeista ei koskaan ollut yhtenäistä lainsäädäntöä, vaan asetuksia annettiin koetun tarpeen mukaan. Näin ollen jäi monille, ellei kaikille, epäselväksi milloin passia tarvittiin kotimaassa kulkiessa. Lövgrenin löytämien esimerkkien valossa läänin rajan ylitys oli merkittävää ja paperit kannatti pitää kunnossa erityisesti rannikolla ja rajoilla. Kun matkan varrella oli kaupunki niin passia piti mennä näyttämään maistraatille tai maaherran kansliaan.

Kotiin päästyä passi olisi pitänyt palauttaa antajalleen, mutta on epäselvää missä määrin tätä tapahtui eli kuinka hyvin liikkumista oikeasti valvottiin. Lövgren on vetänyt arkistoissa säilyneistä passista johtopäätöksen, että olennaisinta oli tilattomien ja irtaimen väen hallinta, sillä näiden passeissa oli eniten merkintöjä. Tai ehkäpä heillä oli eniten pelättävää ja siksi huolehtivat kirjauksien saamisesta?

P.S. 1700-luvun käytännöistä kerrottiin jotain jo vuonna 2011 Släktbandin jaksossa, joka on edelleen kuunneltavissa, latauslinkki sivun alareunassa.

Passit keskiajalla ja 1500-luvulla

Kauan odotin Anna-Brita Lövgrenin kirjaa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) Kansalliskirjastoon ja melkein yhtä kauan meni siihen. että sain aikaiseksi sen lukemisen. Vaikka passien historia on kiinnostanut pitkään ja kirja oli sekä lyhyt että selkeästi kirjoitettu. Suorituksen muistoksi referoin sisältöä parin postauksen verran.

Lövgrenin viimeistellessä kirjaansa pakolaiset olivat päivän polttava aihe, joten hän aloitti rinnastuksella nykyaikaan, jolloin paperittomilla ihmisillä on olemattomat oikeudet verrattuna pohjoismaisen passin kantajaan. Ja jossa mietitään laillisesti maahan tulleen oikeutta kerjäämiseen tai työn tekoon. Lövgren toteaa, että passeissa on kyse siitä, miten yhteiskunnan halutaan toimivan.

Lövgren olisi voinut myös käyttää klassikkoa "jo muinaiset roomalaiset", mutta vasta myöhemmin hän huomauttaa, että keisarillisten kuriirien tunnuskirje tractoria oli eräänlainen passi. Käytännöistä Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen Lövgren ei anna esimerkkejä, mutta varmaankin heti kun saatiin jonkinlaista hallintoa pystyyn ja kynä käteen, tärkeimmät matkaan lähtijät saivat asiakirjoja mukaansa.

Skandinaviasta Lövgrenin varhaisin esimerkki oli Alsnön sääntö, jossa 1200-luvun lopussa sovittiin, että vain kruunun asioissa liikkuvilla oli oikeus vaatia korvauksetonta kestitystä muulta väestöltä. Todisteeksi vaadittiin "vårt brev". Vuosisadan vaihduttua Norjan kuningas vaatii ulkomailta tulleilta toimijoilta oman maansa hallitsijalta todistuksen, vittnesbördsbrev. 

Pyhiinvaellukselle Eurooppaan ei sopinut lähteä ilman kirkkoherran tai piispan latinaksi kirjoittamaa suosituskirjettä. Tukholmaan 1400-luvulla tulleet ulkomaiset kauppiaat eivät saaneet lähteä kaupungista toisaalle Ruotsissa eivätkä kotiinsa ennen kuin vouti ja pormestari olivat antaneet (todennäköisesti kirjallisen) luvan. Ajan teksteissä mainitaan sana vägabrev kuvainnollisessa käytössä ja kun se on seuraavalla vuosisadalla passin synonyymi, Lövgren olettaa tienkäyttölupakirjeen jossain määrin yleiseksi käytännöksi 1400-luvulla.

Passeista alettiin Euroopassa puhua 1400- ja 1500-luvun vaihteessa. Aiempi lupakäytäntö laajeni ja siitä tuli osa syntymässä olleiden kansallisvaltioiden hallintoa. Ruotsiinkin omaksuttiin eurooppalainen sana passeport, joka lyheni 1550-luvulla pelkäksi passiksi. 

Elettiin Kustaa Vaasan aikaa, jolloin oli syytä pelätä niin ulkoisia kuin sisäisiäkin vihollisia samalla kun hallinto kehittyi ja kirjallistui. Kuninkaallisesta registratuurasta eli kirjerekisteristä on havaittavissa passien jatkuva lisääntyminen.

Vuonna 1555 registruuran mukaan kaikeille voudeille lähetettiin ohje, joka valaisee kuninkaan tahtoa.
Rajanylittäjiltä piti saada tieto henkilöllisyydestä ja liikkumisen syystä. Sisämaassa piti sekä koti- että ulkomaisten liikkujien pysyä yleisillä teillä. Kauppiailla piti olla lupakirje kotikaupungistaan ja sitten kultakin voudilta, jonka alueen kautta kulki. Maankulkijat, joilla ei ollut palvelussuhdetta piti vangita. Neljä vuotta myöhemmin suunniteltiin passipakkoa kaikille tiellä liikkuville.

Siitä miten hyvin, tai siis huonosti, systeemi toimi vielä vuonna 1539, kertoo se, että kuninkaan luo tulla tupsahti Tanskan kuninkaan edustajia ennen kuin yksikään tien vartta vartioiva taho oli saanut sanaa eteenpäin.

Vihollisten, vakoojien, kapinannostattajien, huhujenlevittäjien ja kaupan valvonnan lisäksi passeilla oli tarkoitus entiseen tapaan rajoittaa kestityksen ja kyydityksen väärinkäyttöä. Vuonna 1538 on puhe erityisestä Ruotsin vaakunalla koristetusta hopeisesta virkamerkistä, jota kannettaisiin rinnalla todistamassa kuninkaan ja kruunun asioilla liikkuvan oikeuksista. Tällaisella merkkikäytännöllä oli esikuva Saksassa. Mahdollisesti hopea osoittautui tarpeeseen turhan tyyriiksi, sillä vuodesta 1547 passin rinnalla tekstittömänä tunnusmerkkinä on virkamerkin sisältämä budbössa. Joka mahdollisesti sisälsi hopeisen virkamerkin?

Sanan budbössa suomentaa SLS:n Förvaltningshistorisk ordbok lähetinkoteloksi tarjoamatta lähdetietoa. "Vaakunalla varustettu kotelo, jossa lähetti piti kirjeitä ja joka toimi myös lähetin tunnuksena." Näiden tekeminen ei liene ollut ylettömän vaikeaa, sillä se hajautettiin voudeille, jotka saivat mallikappaleen kopioitavaksi. Kopiointi onnistui siis muiltakin ja Kustaa Vaasan käsityksen mukaan jotkut aatelin edustajat olivat kestitysetuja väärinkäyttääkseen näin tehneetkin. (Kuvaa laitoksesta ei sanalla verkosta löydy.)

Myös passien väärennös varmasti onnistui, vaikka tietoa on vain epäonnistujasta, joka 1500-luvun lopussa jäi kiinni sinetin uudelleenkiinnityksestä. Onnistuminen ei olisi ihmeteltävää, kun passeilla ei ollut sen kummempia muotovaateita kuin, että niissä mainittiin matkustajan tai isomman joukon vastuuhenkilön nimi, matkakohde ja toisinaan matkan syy. Passeja kirjoittivat kuninkaan kirjurin lisäksi käskynhaltijat ja voudit, kaupungeissa pormestarit ja raati.

Kuva: Eleanor Fortescue-Brickdale kirjaan "The sweet and touching tale of Fleur & Blanchefleur; a mediaeval legend" (1922)

Karmalan tytöstä

Lönnrotin Kanteleessa (1829-31) julkaistu runo entisajan tiedonvälityksestä

Hyv' on tyttö Hyppösessä,

Kaunis Karmalan kylässä.
Ei suate Suomen miestä, 

Ei taho talonpojasta; 

Tahtoo maata manttelissa, 

Verkaviitassa virua, Alla kurtikan asua.

Sahviskon soria poika,
Kapitaini miesi kaunis,
Tuo on illalla tuleepi,
Asteleepi yön alussa .
Pian luihahti luhille,
Lähettise läävän päälle.

Setän Eva päälle kahto, 

Kuunteli kujan sisässä.
Tuollen riuna ripsattihin; 

Ei riuna mitään maksa.
Tuollen kaksi kapsattihin;

Ei kaksi mitään maksa.

Rupilainen rupsattihin,
Jot' ei sais sanaa kylälle,
Kirkkokunnan kuuluville,
Heimokunnan tietyville.
Jo jotain Rupila makso;
Ei saanut sanaa kylälle,
Kirkkokunnan kuuluville,
Heimokunnan tietyville.

Enon Inka päälle kahto, 

Kuunteli kujan perässä.
Tuo saatto sanan kylälle, 

Kirkkokunnan kuuluville, 

Heimokunnan tietyville, 

Veikkosaisen viisas Jaako 

Teki virren viisahasti, 

Sanat laululle latosi.

Kuva: Albert Edelfeltin työ esitettynä lehdessä La Presse 16.5.1882